Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvainen mies ajaa avioeroon
29.11.2016 |
Tiedättekö ketään läheisriippuvaista? Termihän antaa väärän kuvan läheisriippuvaisen ihmisen käyttäytymisestä, koska kyseessähän ei varsinaisesti ole ihminen, joka haluaa olla lähellä toista fyysisesti.
Mieheni on läheisriippuvainen traumaattisen ja alkoholinhuuruisen lapsuutensa takia, ja on toisessa polvessa läheisriippuvainen (anoppi, joka elänyt väkivaltaisten miesten kanssa).
Mies on alusta saakka tehnyt suorastaan ritarillisia tekoja ja alussahan se oli hyvin romanttista. Nyt vuosien jälkeen olen tajunnut, että hän ei ole pyytettästi nauttinut mistään teosta, vaan tehnyt niitä saadakseen hyväksyntää, rakkautta ja lämpöä. Koska läheisriippuvainen on sisältä tyhjä, mikään maailman rakkaus ei täytä sitä tunnevajetta, joka on lapsuudessa sinne sieluun tullut.
Mies saattaa vapaapäivänä tehdä paljon kodintöitä vaikka yritän toppuutella rentoutumaan, ja muistuttaa niistä sitten kun haluan keskustella hänen kanssaan jostain asiasta, jonka hän on unohtanut. Esim. laskun maksaminen on unohtunut ja huomautan tästä, mies on heti voimakkaasti puolustuskannalla ja vetoaa kaikkiin niihin asioihin, joita on puolestani tehnyt (pyytämättäni).
Mies haluaa ehdottomasti, että mulla on oma auto, vaikka mulla ei ole tarvetta sille. Sitä hän huoltaa ja puunaa, tankkaa ja makselee sen kulut ja penää sitten kiitollisuutta minulta. Kiitollisuus pitää osoittaa olemalla hiljaa. Toisin sanoen, mieheni haluaa että olen kuin hänen äitinsä, hiljaa ja alisteisena miehelle.
Riitelemme jatkuvasti tosi pienistä asiosta, koska mieheni ei kykene käsittelemään mitään erimielisyyttä eikä siedä minulta eriävää mielipidettä.
Tilanne on päässyt pahaksi sen takia, että suhteemme alussa kuvittelin mieheni rakastuneen juurikin puheliaisuuteeni, keskustelutaitoihini (juteltiin läpi yöt) ja sisukkuuteeni, sekä siihen että tykkäsin kokata ja olin aika kunnianhimoinen. Koko ajan mieheni kuitenkin kätki omat toiveensa ja mukautui mun elämään, enhän tosiaankaan tiennyt, että hän ei ole aidosti oma itsensä vaan skannaili mitä minä tein ja eli mun elämää, sekä myötäili kaikkea mitä sanoin. Mä luulin vaan, että olen tavannut sielunkumppanin.
Olin väärässä, sillä mieheni läheisriippuvaisuus ilmeni terapiassa jota hän kävi useamman vuoden. Sen sijaan että mies jatkaisi terapiaa ja työstäisi suhdettamme yhdessä minun kanssani, hän pyrkii nyt kauttani oikeuttamaan ne menetetyt vuodet "tossukkana", koska kokee minun kontrolloineen kaikkea. Paradoksaalista tässä on se, että itse olen uupunut sen takia, että joudun kantamaan yksin vastuun kaikista isoista päätöksistä, enkä ole pyynnöistäni huolimatta saanut miestä ottamaan ohjaksia käsiinsä. Juuri se on läheisriippuvaisen ihmisen tragedia: Ei kykene itse ohjailemaan elämäänsä, mutta kärsii voimakkaasti kun ei voi toteuttaa omaa tahtoaan, jota ei siis käytännössä edes ole.
Kohtalotovereita??
Kommentit (127)
Läheisriippuvaisella ei ole rajoja. Hän ahdistuu toisten ongelmista ja huolista ylimitoitetusta. Ja hän ei myöskään osaa elää, jos ei ole jotakuta, jonka puolesta tehdä asioita ja elää. Koska siellä läheisriippuvaisen sisällä ei ole mitään, se sisus on ontto, pohjaton kaivo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Tuttu tarina, sillä erolla ettei eksäni riidellyt kanssani koskaan. Mies tuntui olettavan että voisi kaikilla palveluksillaan ja uhrautumisellaan varmistaa ettemme koskaan riitelisi tai kohtaisi vaikeuksia elämässämme. Kun en täyttänyt hänen ihannettaan vaimosta, joka palkitsisi hänen kynnysmattoutensa kätkemällä omatkin tunteensa, hän yritti entistä kovemmin. Minä tunsin syyllisyyttä aivan normaaleista tunteistani ja reaktioistani viilipyttymäisen miehen rinnalla, ja muutuin vainoharhaiseksi yrittäessäni tulkita miehen mielialoja, vaikka hänellä ei sellaisia edes ollut. En uskonut että kukaan voisi elää parisuhteessa yli kymmenen vuotta ärsyyntymättä puolisoonsa tai olematta puolisonsa kanssa eri mieltä jostain. Vaistosin ettei miehen tasapaino ollut aitoa, mutta toisaalta tiesin että todellisuudessa olin hyvin hankala puoliso ja mieheni olisi tehnyt kaikkensa tyytyväisyyteni eteen.
Kun avioliitto lopulta päättyi, mies avasi vihdoin suunsa ja kertoi kaikille ystävilleen tarinoita siitä miten kauheaa kanssani oli olla naimisissa. En voinut puolustautua, sillä olihan se totta että mies oli luopunut omista toiveistaan, haluistaan ja persoonastaan ja minä palkitsin sen riitelemällä ja olemalla tyytymätön. Ystävämme asettuivat miehen puolelle, jäin yksin ja pian eromme jälkeen romahdin täysin ja jouduin pitkälle sairaslomalle. Sairasloman päätyttyä palasin töihin ja elämäni on sen jälkeen ollut päällepäin normaalia, mutta itsetuntoni on kadonnut täysin. Tiedän että tarvitsisin terapiaa mutta pelkään että terapeuttikin on sitä mieltä että minä olin suhteemme tuho, enkä ole valmis sitä totuutta kuulemaan.
Tiedän itse olevani jonkinasteisesti läheisriippuvainen. En onneksi sellainen tapaus kun jotkut kuvailevat täällä, mutta olen parisuhteessa huomannut, että tunnen vastuuta toisen onnellisuudesta, ahdistun usein kumppanin ahdistuksesta, joskus uhraudun ja työnnän itseäni sivuun toisen tarpeiden edessä oman hyvinvoinnin tai jaksamisen kustannuksella. Pelkään, että jos en pysty tekemään toista onnelliseksi ja jos teen jotain "väärää" (=en aina ole täydellinen), niin minut hylätään. Osittain se johtunee myös siitä, että eksäni ratkaisu omaan pahaan oloon oli työntää minut pois ilman mitään selityksiä. Siitä kokemuksesta on jäänyt jatkuva pelko siitä, että jos nykyisellä kumppanilla on vaikeaa, hänkin lähtee, ja tästä nouse tarve ratkaista kaikki ongelmat heti, jotta tuota ei pääsisi käymään. Olen myös kasvanut alkoholistiperheessä niin kiintymyssuhteessa lienee jotain häikkää. Äidissänikin on läheisriippuvaisia piirteitä niin kai tämä käyttäytymismalli on myös jossain määrin opittu häneltä.
Noh, ainakin tiedostan ongelmani ja terapiakin on edessä lähitulevaisuudessa, niin pääsee tätäkin asiaa käsittelemään.
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvänen aika!! Kertomuksesi oli kuin miestystävästäni ja hänen avioliitostaan. En ymmärtänyt moneen vuoteen mikä miestä vaivasi, mutta ehkä n. 4v yhdessäolon jälkeen avautui läheisriippuvaisen maailma. Ihmettelin ensin, että miten olinkaan törmännyt niin toista huomioivaan mieheen, että voiko tuo olla tottakaan - kunnes karu totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua. Paljon puhutaan narsisteista ja en tiedä kumpi on pahempaa, läheisriippuvuus vai narsismi, tosin paljon samaahan noissa on. Oikeasti n. 7v suhteen jälkeen totesin, että ei tuollaisen miehen kanssa vaan pysty elämään. Hän aloitti kyllä terapian pariin kertaan, mutta aina se jäi kesken. Välillä myönsi, että läheisriippuvuus on todellinen ongelma, välillä sanoi että ei hänellä sellaista ole vaan vähän lapsuudesta johtuneita ongelmia ym. ja minä vain haluan tehdä siitä ongelman. Ihan oikeasti todella raskasta seuraa kun tilanteet vaihtui kuin tuuliviiillä...ja lisäksi se, että yhtään en uskaltanut sanoihinsa luottaa, kun miellyttämisen halussaan tuli luvanneeksi kaikkea joita ei sitten jaksanut, voinut, uskaltanut, halunnutkaan toteuttaa, kunhan lämpimikseen puhui pästäkseen milloin mistäkin tilanteesta yli. Ymmärrän ja otan osaa, mutta mieti oikeasti itseäsi ja omaa jaksamistasi - onko tuo se suhde mitä elämältäsi haluat.
Juuri noin se menee, olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuon saman. :(
Tärkeä pointti tuo, että läheisriippuvainen on myös epäluotettava, koska lupaa asioita kykenemättä pitämään lupauksiaan. Kumppani ei mitenkään voi tietää, että hän on mielessään suunnitellut menevänsä seuraavana päivänä johonkin ja kun ehdottaa sitten miehelle yhteistä leffailtaa, mies ahdistuu suunnattomasti koska on luvannut mennä jo toisaalle kaverinsa kanssa.
Läheisriippuvainen ei osaa eikä kykene kertomaan mitään tunteistaan tai omista toiveistaan, joten hän mukautuu, sopeutuu ja teeskentelee haluavansa samoja asioita kun toinen. Jos hyvä säkä käy, niin läheisriippuvainen löytääkin kumppanin joka mystisesti haluaa juuri samoja asioita kuin itsekin. Ongelma tosin on siinä, että usein eivät itsekään tiedä, mitä haluavat. :(
Yksi suurimmista riidoista meillä koski sitä, että olin puolen vuoden ajan suunnitellut yhteistä laskettelulomaa ja pyytänyt miestäni valitsemaan hotellin. Haluttomuus ja innostumattomuus asian suhteen oli mysteeri minulle, kunnes oli viikko aikaa matkaan. Mieheni kaveri otti käydessään puheeksi heidän lomansa joka oli seuraavalla viikolla, ja mieheni meni aivan tolaltaan.
Hän ei ollut uskaltanut kertoa luvanneensa olla samaan aikaan kahdella eri "lumilomalla", eli oli luvannut sekä mulle, että kaverille. Itse en edes pidä lautailusta vaan koko loman tarkoitus oli hemmotella miestä, mutta missään vaiheessa hän ei ottanut puheeksi, että olikin menossa kaverinsa kanssa..Miehen reaktio oli selvittämisen sijaan paeta kotoa ajelemaan autolla päiväksi, josta sitten tykitti tekstiviestejä puhelimeeni miten en ole tyytyväinen koskaan häneen ja miten olen pilannut hänen elämänsä...
Kaverinsa luonnollisesti suuttui eikä enää pitänyt yhteyttä mieheen, ja se kääntyi minun viakseni. Ja kaikki vaan siksi, että olin suunnitellut miehelleni mieluista lomaa älyämättä yhtään, että kaverinsa tekee sitä samaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tarina, sillä erolla ettei eksäni riidellyt kanssani koskaan. Mies tuntui olettavan että voisi kaikilla palveluksillaan ja uhrautumisellaan varmistaa ettemme koskaan riitelisi tai kohtaisi vaikeuksia elämässämme. Kun en täyttänyt hänen ihannettaan vaimosta, joka palkitsisi hänen kynnysmattoutensa kätkemällä omatkin tunteensa, hän yritti entistä kovemmin. Minä tunsin syyllisyyttä aivan normaaleista tunteistani ja reaktioistani viilipyttymäisen miehen rinnalla, ja muutuin vainoharhaiseksi yrittäessäni tulkita miehen mielialoja, vaikka hänellä ei sellaisia edes ollut. En uskonut että kukaan voisi elää parisuhteessa yli kymmenen vuotta ärsyyntymättä puolisoonsa tai olematta puolisonsa kanssa eri mieltä jostain. Vaistosin ettei miehen tasapaino ollut aitoa, mutta toisaalta tiesin että todellisuudessa olin hyvin hankala puoliso ja mieheni olisi tehnyt kaikkensa tyytyväisyyteni eteen.
Kun avioliitto lopulta päättyi, mies avasi vihdoin suunsa ja kertoi kaikille ystävilleen tarinoita siitä miten kauheaa kanssani oli olla naimisissa. En voinut puolustautua, sillä olihan se totta että mies oli luopunut omista toiveistaan, haluistaan ja persoonastaan ja minä palkitsin sen riitelemällä ja olemalla tyytymätön. Ystävämme asettuivat miehen puolelle, jäin yksin ja pian eromme jälkeen romahdin täysin ja jouduin pitkälle sairaslomalle. Sairasloman päätyttyä palasin töihin ja elämäni on sen jälkeen ollut päällepäin normaalia, mutta itsetuntoni on kadonnut täysin. Tiedän että tarvitsisin terapiaa mutta pelkään että terapeuttikin on sitä mieltä että minä olin suhteemme tuho, enkä ole valmis sitä totuutta kuulemaan.
Minä olisin saattanut kirjoittaa kuten sinä, jos en olisi itse käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa vuosia. Pidin itseäni hankalana, koska minua on aina pidetty hankalana. Otan asiat esille ja puhun vaikeistakin asioista, haluan auttaa ja ymmärtää ihmisiä, mutta suurin osa ihmisistä ei halua kuulla "totuuksia", vaikka olisin kertonut niitä auttaakseni toista. En ole ikinä ilkeä enkä tarkoita totuuksilla mitään kommentteja ulkonäöstä, vaan esimerkiksi juurikin miehelleni olen etsinyt tietoa läheisriippuvaisuudesta ja hakenut päteviä terapeutteja netistä, mutta mieheni suuttuu tästä. Kaikki ihmiset eivät halua tulla autetuksi.
Itse tiedän varmuudella, että suurin osa tutuistamme näkee mieheni uhrina jota minä olen käyttänyt hyväksi, esimerkiksi mies antoi ymmärtää kaikille, että uhkasin erolla jos emme myy taloa ja alunperin vihjaili kaikille, että minä halusin ostaa talon. En ole lähtenyt mukaan tuohon panetteluun, koska tiedän mieheni perheen pitävän minua kontrolloivana, sillä minun tapaamiseni jälkeen mieheni ei ole enää leikannut naapurin nurmikkoa appivanhempien mökillä tai korjannut vastikkeetta koko suvun autoja.
Anoppi on taas itse uhriutuja ja lähesiriippuvainen, on reuman runtelema miellyttäjä joka viimeisillä voimillaan palvelee miestään ja lapsenlapsiaan. On tosi traagista nähdä, miten se on periytynyt pojalle..
Olen tehnyt virheen, kun olen yrittänyt asettaa rajat mieheni hyväksikäytölle, vaikka mieheni koko identiteetti rakentui ylitekojen varaan. :( Joten syystäkin hän tavallaan minua syyttää, estin häntä tekemästä oman hyvinvointinsa kannalta tärkeitä tekoja, eli palveluksia muille. :(
Vikaa on minussakin siis paljon, yritin muuttaa häntä ihmisenä ymmärtämättä, että hän ei ole tasapainossa eikä kunnossa psyykkisesti. Mutta hänen on tehtävä se matka, ei minun.
Älä syytä itseäsi, et ole hankala, olit vaan naimisissa ihmisen kanssa joka ei ole sinulle sopiva! <3
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Mun läheisriippuvainen mies petti minua kännissä suhteemme alussa ja joutui pettämisensä vuoksi sairaslomalle sekä traumaterapiaan, koska ei kyennyt käsittelemään sitä, että petti. Mies yritti myös itsemurhaa, koska ei sietänyt enää itseään.
Hän siis tunnusti pettämisen vollottamalla mulle heti pettämistä seuraavana aamuna. Oli absurdi olo istua sen kanssa pariterapiassa, missä se itkeä vollotti terapeutin olkapäätä vasten sitä, miten hän oli tehnyt mitään niin kamalaa. Terapeutti siinä lohdutteli miestä, pettäjää, ja mulla ei ollut mitään mahdollisuutta kertoa miten paljon pettäminen mua satutti.
Mies ei koskaan kyennyt kohtaamaan niitä tunteita joita pettäminen minussa aiheutti, en saanut vihata tai kertoa, että mua sattuu. Miehen psyyke ei sitä kestänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamala sairaus, ei voi muuta sanoa! Tuhoaa hiljaa sisältä niin läheiset kuin itsensä, kuin syöpä. Sillä erolla, että syöpää yleensä aktiivisesti hoidetaan.
Juu, läheisriippuvainen lupaa asioita. Lastaa kalenterinsa täyteen ja on korvaamaton. Hän ei kykene mitenkään tekemään kaikkea mitä lupaa ja sitten tulee hankaluuksia. Siskoni ei ole ikinä pitänyt mitään, mitä on luvannut. Ei ikinä. Sitten jos olen "nillittänyt", hän suuttuu, että olen pikkutarkka merkonomiluonne. On vaan tosi hankalaa tehdä mitään ihmisen kanssa, joka ei ikinä tee sitä mitä on sovittu. Ja yleensä tilanne ajautuu aina siihen, että hän alkaa omin nokkineen päättää mitä pitää tehdä, tekee senkin mitä minä olen sanonut tekeväni, kaikki seisoo loputal tumput suorina ja sitten sisko räyhää, kuinka hän saa aina tehdä kaiken. Sama kuvio toistunut nyt myös työpaikoilla ja järjestöissä.
Ja ne hänen autettavansa sitten... Hän voitelee jopa voileivät miehelleen. En ikinä kestäisi asua tuollaisen kontrolloivan auttajan kanssa - täytyy olla itse jollain tavoin vaurioitunut, että tuollaista holhoamista jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M41 kirjoitti:
Minä kun olen luullut olevani läheisriippuvainen juuri tämän fyysisen läheisyyden takia. Ihan noin voimakkaita mielistelyn tarpeita minulla ei ole ollut, mutta olen kylläkin halunnut tuntea olevani tärkeä ja haluttu. Oma tuntemukseni on ollut, että juurikin nämä puolisot ovat olleet niin omiin tapoihinsa kangistuneita, että minun on täytynyt taipua heidän tahtoonsa. Minulle on tullut hyvin tarkkoja ohjeita pienistäkin asioista kuinka ne kuuluu mennä, oma erilainen (mutta yhtä hyvä) tapa ei ole kelvannut. Tuon tunnistan itsestäni, että olen kaivannut jatkuvasti niitä hyväksynnän ja rakkauden osoituksia, kun niillä ei ole ollut pitkäkestoista vaikutusta. Fyysistä läheisyyttä olen kaivannut ja on tuntunut, etten saa siitä koskaan tarpeekseni.
Nyt olen käynyt kohta kaksi vuotta psykoterapiassa ja yhtä pitkään olen myös ollut sinkkuna. Olen päässyt nopein askelein eteenpäin, kun solmukohtia elämästä on yksi toisensa jälkeen alkanut aukeamaan ja olen pystynyt nauttimaan elämästä myös yksin.
Mun kokemus on, että läheisriippuvainen takertuu enemmänkin henkisesti ja pyrkii tiedostamattaan (hylkäämisen pelon takia) olemaan kumppanilleen korvaamaton. Hän tekee asioita "yli", siis enemmän mitä kukaan edes olettaa. Olen saanut absurdeja joululahjoja, joita ehkä voittaa jostain isoista arvonnoista tyyliin "koko vuoden pesujauheet" kerralla, koska edellisen kerran olen huomauttanut pesuaineen puuttuvan ostoksista. En nyt siis ole saanut pesuainetta joululahjaksi, mutta tällaisen vuoden setin kerralla erästä muuta asiaa.. :P Kun ihmettelin lahjaa, miehen maailma musteni ja loppuilta menikin sitten pyydellessä anteeksi, kun en hypännyt onnesta kattoon kun avasin lahjan (olin järkyttynyt, en pettynyt).
Itse luulin pitkään, että mieheni on tyytymätön minuun koska en maksa osuuttani omakotitalosta kunnes muistin, että mieheni oli aivan yhtä tyytymätön minuun kun olin työelämässä ja maksoin puolet kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvaisista olisi syytä puhua enemmän ja nostaa julkisuuteen miten rampauttavaa tuo on parisuhteille, perheille ja miten vaikuttaa kaikkien lähellä olevien mielenterveyteen ja itsetuntoon. Ja millaisia lapsia tuollaisessa suhteessa kasvaa - sama kierre jatkuu, kuin sota-ajan traumat ikään. Aika harva on niin vahvaa tekoa, että kestää riippuvaisen pyörityksen saamatta itse yhtään kolhua. Toisaalta sääli läheisriippuvaista kohtaan, toisaalta viha ja halveksunta, miten aikuinen ihminen ei osaa elää elämäänsä fiksusti. Ei ole helppo ongelma ei.
Vierailija kirjoitti:
M41 kirjoitti:
Minä kun olen luullut olevani läheisriippuvainen juuri tämän fyysisen läheisyyden takia. Ihan noin voimakkaita mielistelyn tarpeita minulla ei ole ollut, mutta olen kylläkin halunnut tuntea olevani tärkeä ja haluttu. Oma tuntemukseni on ollut, että juurikin nämä puolisot ovat olleet niin omiin tapoihinsa kangistuneita, että minun on täytynyt taipua heidän tahtoonsa. Minulle on tullut hyvin tarkkoja ohjeita pienistäkin asioista kuinka ne kuuluu mennä, oma erilainen (mutta yhtä hyvä) tapa ei ole kelvannut. Tuon tunnistan itsestäni, että olen kaivannut jatkuvasti niitä hyväksynnän ja rakkauden osoituksia, kun niillä ei ole ollut pitkäkestoista vaikutusta. Fyysistä läheisyyttä olen kaivannut ja on tuntunut, etten saa siitä koskaan tarpeekseni.
Nyt olen käynyt kohta kaksi vuotta psykoterapiassa ja yhtä pitkään olen myös ollut sinkkuna. Olen päässyt nopein askelein eteenpäin, kun solmukohtia elämästä on yksi toisensa jälkeen alkanut aukeamaan ja olen pystynyt nauttimaan elämästä myös yksin.
Hyvin tyypillistä. Minun läheisriippuvaiseni vaanii niitä lahjatoiveita ja haluaa yllättää. Tyyliin kun joku suvun teini fanittaa ulkomaalaista lätkäseuraa, hän tilaa nimikoidun pelipaidan Kanadasta ja "yllättää" sillä ja sitten pitää olla järjettömän kiitollinen. Tai maksaa pikavipillä jonkun putkirempan ja sekin on ihan "normaali" taso lahjalle.
Mun kokemus on, että läheisriippuvainen takertuu enemmänkin henkisesti ja pyrkii tiedostamattaan (hylkäämisen pelon takia) olemaan kumppanilleen korvaamaton. Hän tekee asioita "yli", siis enemmän mitä kukaan edes olettaa. Olen saanut absurdeja joululahjoja, joita ehkä voittaa jostain isoista arvonnoista tyyliin "koko vuoden pesujauheet" kerralla, koska edellisen kerran olen huomauttanut pesuaineen puuttuvan ostoksista. En nyt siis ole saanut pesuainetta joululahjaksi, mutta tällaisen vuoden setin kerralla erästä muuta asiaa.. :P Kun ihmettelin lahjaa, miehen maailma musteni ja loppuilta menikin sitten pyydellessä anteeksi, kun en hypännyt onnesta kattoon kun avasin lahjan (olin järkyttynyt, en pettynyt).
Itse luulin pitkään, että mieheni on tyytymätön minuun koska en maksa osuuttani omakotitalosta kunnes muistin, että mieheni oli aivan yhtä tyytymätön minuun kun olin työelämässä ja maksoin puolet kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei, otit esille yhden parisuhteen tärkeimmistä kysymyksistä: Kyky olla erillinen.
Parisuhteessa terve vuorovaikutus syntyy vastaparien erillisyys - läheisyys välille. Läheisriippuvuudessa kyse on siitä, ettei osaa olla terveesti erillinen vaan ikään kuin velkoo toiselta omaa itseään.
Kukaan ei voi muuttaa toista. Miehesi on itse tehtävä oma psyykkinen työnsä, sitten kun hän on siihen valmis. Mutta mitä sinä sitten voit tehdä? Eroaminen voi olla terve vaihtoehto, mutta myös on mahdollista oppia ottamaan itselleen rajat ja lisätä omaa itsenäisyyttään, ettei mene 'imuun' mukaan. Miten silloin on mahdollista ylläpitää läheisyyttä, niin, että silti suhteessa olisi me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta? Uskoisin, että pariterapia on tarpeen, vaikka kumpikin kävisi omassaankin, että sovitaan ikään kuin pelisäännöt ja miten virheellisiä toimintamalleja puretaan ja ryhdytään opettelemaan suotuisampia vuorovaikutustaitoja.
Toivotan voimia ja viisautta päätöksien edessä
Kiitos, mutta näen eron ainoaksi vaihtoehdoksi sen takia, että mieheni ei ole valmis työstämään itseään terapiassa vaan haluaa pariterapiassa hoidettavan hänen traumojaan. Olemme käyneet terapiassa monta kertaa suhteemme aikana, mutta mieheni ei kykene avautumaan tai olemaan rehellinen, hokee oikeastaan vaan samoja ulkoa opittuja lauseita.
Itse taas olen vahvasti sitä mieltä, että mieheni tulisi mennä yksilöterapiaan ja työstää läheisriippuvuuttaan. Elämä on käynyt liian raskaaksi minulle, sillä mikään asia jota teen, ei ole riittävän hyvä miehelleni eikä mikään toiveeni tule kuulluksi.
Asia olisi toinen, jos mies myöntäisi tarvitsevansa terapiaa ja olisi valmis työskentelemään itsensä kanssa.. Nyt näyttää siltä, että jos jään, mikään ei muutu.
Sinä olet itse asiassa ihan sivuseikka. Miehellesi on ihan sama kuka se pelastettava on. Hän vain etsii uuden autettavan. Hänelle olennaista on se tunne, jonka hän siitä saa.
On tosi tärkeää muistaa, että myös läheisriippuvainen on uhri. Mä en itse syyllistä miestäni näistä asioista, vaan suuntaan katseeni hänen vanhempiinsa. Mies ei ole koskaan saanut osoittaa tunteitaan lapsena, ei itkua eikä onnea, kaikki on pitänyt haudata jonnekin mielen perukoille, ja sitten hän on omaksunut hyväntekijän roolin. Miestäni on käytetty tietysti hyväksi paljon, avuliaisuuttaan ja apunsa tuputtamista. Mies on jopa raivostunut mulle, kun olen koittanut selittää, ettei hänen TARVITSE antaa satoja euroja rahaa hänen vanhempiensa juopottelun tukemiseen..On tosi raskasta seurata, miten paska lapsuus on pilannut muuten hienon ihmisen. :( Mä rakastuin itse harhakuvaan miehestä ja kamppailen nyt sen asian kanssa, että mulla on tosiaan vahvuus lähteä tästä liitosta, enkä jää "säälistä". Siinä ei voittaisi kukaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Vai niin. No mitäs niiden "mielenterveydeltään risojen" pitäisi sitten tehdä? Jättää toisensa ja aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa, etenemättä ehkä koskaan mihinkään? Kuten sanottu, meidän suhteemme voi hyvin ja koko ajan paremmin. Se johtuu siitä että kumpikin meistä on valmis tekemään töitä sen ja itsensä eteen, eli sinun mukaasi kai "ripustautumaan". Itsekin voimme nykyään ihan hyvin, siitä huolimatta käyn terapiassa. Jotta voisimme jatkossakin hyvin ja vieläkin paremmin.
Vierailija kirjoitti:
On tosi tärkeää muistaa, että myös läheisriippuvainen on uhri. Mä en itse syyllistä miestäni näistä asioista, vaan suuntaan katseeni hänen vanhempiinsa. Mies ei ole koskaan saanut osoittaa tunteitaan lapsena, ei itkua eikä onnea, kaikki on pitänyt haudata jonnekin mielen perukoille, ja sitten hän on omaksunut hyväntekijän roolin. Miestäni on käytetty tietysti hyväksi paljon, avuliaisuuttaan ja apunsa tuputtamista. Mies on jopa raivostunut mulle, kun olen koittanut selittää, ettei hänen TARVITSE antaa satoja euroja rahaa hänen vanhempiensa juopottelun tukemiseen..On tosi raskasta seurata, miten paska lapsuus on pilannut muuten hienon ihmisen. :( Mä rakastuin itse harhakuvaan miehestä ja kamppailen nyt sen asian kanssa, että mulla on tosiaan vahvuus lähteä tästä liitosta, enkä jää "säälistä". Siinä ei voittaisi kukaan.
ap
Juu-u, mutta ei se silti oikeuta pilaamaan muiden elämää. Sama ongelma se on esimerkiksi pedofiileilläkin, mutta ei se silti oikeuta tekoja.
Ja juuri se reppanuus on myös ihanan syyllistävä selitys sille, että sitä touhua katselee ja katselee ja pahimmassa tapauksessa itse sairastuu. Minäkin pilasin elämääni vuosikymmeniä, kunnes tajusin, että sisko ei vaan ole terve, enkä häntä sellaiseksi saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on samankaltainen, mutta emme ole eron partaalla.
On tosiaan tukahduttavaa tuo kaikkien asioiden hoitaminen, neljänkin ruokakaupan koluaminen jonkun yhden yritin perässä, ja kuten ap:llä, mistään oikeista mokista ei saa sanoa tai tulee marttyyriraivarit. Koen sen jatkuvan pikkuasioiden hoitamisen myös etäännyttävänä, mies on koko ajan jossain muualla kuin vieressäni.
Lisäksi tuntuu ettei mua kuunnella. Joo, hän maalaa piha-aidan, huoltaa auton, korjaa kattolampun, mutta tuntuu kuin hänen päänsä sisällä olisi koko ajan joku paniikkinauha huutamassa näitä askareita niin kovaa ettei mun _oikeat_ toiveet kuulu läpi.
Minä sairastuin masennukseen, ja koitan nyt terapiassa käsitellä mm tätä asiaa. Mies on vähän parantanut käytöstään lukuisten keskustelujen ja riitojen kautta. Se on tosin vaatinut mun vakavan masentumiseni ennen kuin hän alkoi ottaa vakavasti. Aluksi mies vaan valitti omaa väsymystään, kun hän tekee niin paljon ja "kaiken huonosti" (olin kritisoinut jotain). Silloin en jaksanut enää paapoa vaan huusin että tää ei oo nyt sun show, vaan että nyt just se oon minä joka ihan oikeesti tekee hidasta kuolemaa tässä.
Kaiken kaikkiaan nyt menee kuitenkin jo hyvin. Koen kiitollisuutta miehen huolenpidosta, eikä hän ole yhtä tukahduttava kuin ennen. Olen myös ottanut isoja itsenäisiä harppauksin erinäisiin suuntiin jonne miehen hyysääminen ei ulotu, ja sen sijaan että mies ahdistuisi, hän kokeekin sen jopa seksikkäänä. Riidat mennään tietyn kaavan kautta, ei ne normaaleilta vaikuta vieläkään. Mutta kaikelle marttyyri-itkulle ja asioiden suurenteluille mulla on nollatoleranssi. Ja mieskin osaa alkaa jo kääntää kelkkaansa kun se alkaa tajuta että taas hän oon pilaamassa seuraavat kolme päivää typerällä käytöksellään.
Täydellinen en ole minäkään, olen esimerkiksi hyvin temperamenttinen. Haluaisin jonain päivänä osoittaa tunteitani niin että se olisi turvallista, ja että tilanne olisi ohi kun se on ohi.
Meidän suhteessa on kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ymmärrän eroon päätyviä, ja olen onnellinen siitä että ne ollaan mieheni kanssa jo näinkin pitkällä että enimmäkseen meillä on yhdessä kivaa.
Aika tyypillinen tilanne. Kaksi eri tavalla mielenterveydeltään risaa holhoaa ja ripustautuu.
Vai niin. No mitäs niiden "mielenterveydeltään risojen" pitäisi sitten tehdä? Jättää toisensa ja aloittaa alusta uusien ihmisten kanssa, etenemättä ehkä koskaan mihinkään? Kuten sanottu, meidän suhteemme voi hyvin ja koko ajan paremmin. Se johtuu siitä että kumpikin meistä on valmis tekemään töitä sen ja itsensä eteen, eli sinun mukaasi kai "ripustautumaan". Itsekin voimme nykyään ihan hyvin, siitä huolimatta käyn terapiassa. Jotta voisimme jatkossakin hyvin ja vieläkin paremmin.
Ihan turha loukkaantua. Läheisriippuvaiseksi uhriksi päätyy yleensä aina ihminen joka on jollain tavoin siihen sopiva. Ei hän etsiydy sellaisten lähelle, joita ei kykene hallitsemaan.
Itselläni vasta se tilanne, että näin miten tämä minun sukulaisläheisriippuvaiseni lennosta vaihtoi sitä uhria, avasi minun silmäni. Kun hän toisti tismalleen sanavalintoja myöten ihan saman kaavan kuin hän oli edellisen uhrin kanssa tehnyt. Näin yhtäkkiä sen kaavan koko touhussa.
Jos et sinä, joku muu. Eli miehesi tarvitsee ennen kaikkea jonkun jota palvoa ja palvella, ei häntä kiinnosta kuka se oikeasti on. Se hänen oma hyvänolontunteensa josta hän on riippuvainen on se olennainen asia. Uhrin hyvinvointihan on hänelle suorastaan uhka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei, otit esille yhden parisuhteen tärkeimmistä kysymyksistä: Kyky olla erillinen.
Parisuhteessa terve vuorovaikutus syntyy vastaparien erillisyys - läheisyys välille. Läheisriippuvuudessa kyse on siitä, ettei osaa olla terveesti erillinen vaan ikään kuin velkoo toiselta omaa itseään.
Kukaan ei voi muuttaa toista. Miehesi on itse tehtävä oma psyykkinen työnsä, sitten kun hän on siihen valmis. Mutta mitä sinä sitten voit tehdä? Eroaminen voi olla terve vaihtoehto, mutta myös on mahdollista oppia ottamaan itselleen rajat ja lisätä omaa itsenäisyyttään, ettei mene 'imuun' mukaan. Miten silloin on mahdollista ylläpitää läheisyyttä, niin, että silti suhteessa olisi me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta? Uskoisin, että pariterapia on tarpeen, vaikka kumpikin kävisi omassaankin, että sovitaan ikään kuin pelisäännöt ja miten virheellisiä toimintamalleja puretaan ja ryhdytään opettelemaan suotuisampia vuorovaikutustaitoja.
Toivotan voimia ja viisautta päätöksien edessä
Kiitos, mutta näen eron ainoaksi vaihtoehdoksi sen takia, että mieheni ei ole valmis työstämään itseään terapiassa vaan haluaa pariterapiassa hoidettavan hänen traumojaan. Olemme käyneet terapiassa monta kertaa suhteemme aikana, mutta mieheni ei kykene avautumaan tai olemaan rehellinen, hokee oikeastaan vaan samoja ulkoa opittuja lauseita.
Itse taas olen vahvasti sitä mieltä, että mieheni tulisi mennä yksilöterapiaan ja työstää läheisriippuvuuttaan. Elämä on käynyt liian raskaaksi minulle, sillä mikään asia jota teen, ei ole riittävän hyvä miehelleni eikä mikään toiveeni tule kuulluksi.
Asia olisi toinen, jos mies myöntäisi tarvitsevansa terapiaa ja olisi valmis työskentelemään itsensä kanssa.. Nyt näyttää siltä, että jos jään, mikään ei muutu.
Sinä olet itse asiassa ihan sivuseikka. Miehellesi on ihan sama kuka se pelastettava on. Hän vain etsii uuden autettavan. Hänelle olennaista on se tunne, jonka hän siitä saa.
Kyllä. Hän palaa siihen tilaan, jossa hän oli kun tapasimme. Siskon kukat käytiin etelän lomalla kastelemassa 30km päässä, isäpuolen mökkinaapurin ruohonleikkuri korjattiin, kaverit haettiin baarista keskellä yötä, remonttiavuksi mentiin toiselle puolelle Suomea, äidille lainattiin rahaa suuria summia kyselemättä tarkoitusperää, alkoholisti-isälle annettiin rahaa ja autokyytiä ja tehtiin korjaustöitä, pomolle ei ikinä sanottu ei vaan tehtiin töitä liikaa ja suoritettiin koko ajan.
Ja sitten hän todennäköisesti aloittaa suhteen naisen kanssa, joka rakastuu mieheen joka on "liian hyvää ollakseen totta", ja onkin. Omat tuntosarvet on nyt aika pystyssä näiden ritari valkoisella ratsulla-miesten suhteen. Toivon, että kykenen tunnistamaan läheisriippuvaisuuden ensi kerralla ajoissa. Hyvä tuntomerkki on se, jos taas huomaan kuvittelevani löytäneeni samanlaisen ihmisen kuin minä. :P
Kiitos, mutta näen eron ainoaksi vaihtoehdoksi sen takia, että mieheni ei ole valmis työstämään itseään terapiassa vaan haluaa pariterapiassa hoidettavan hänen traumojaan. Olemme käyneet terapiassa monta kertaa suhteemme aikana, mutta mieheni ei kykene avautumaan tai olemaan rehellinen, hokee oikeastaan vaan samoja ulkoa opittuja lauseita.
Itse taas olen vahvasti sitä mieltä, että mieheni tulisi mennä yksilöterapiaan ja työstää läheisriippuvuuttaan. Elämä on käynyt liian raskaaksi minulle, sillä mikään asia jota teen, ei ole riittävän hyvä miehelleni eikä mikään toiveeni tule kuulluksi.
Asia olisi toinen, jos mies myöntäisi tarvitsevansa terapiaa ja olisi valmis työskentelemään itsensä kanssa.. Nyt näyttää siltä, että jos jään, mikään ei muutu.