Lue keskustelun säännöt.
En uskalla kertoa kavereilleni totuutta siitä kuinka nopeasti suhde on edennyt
kahvivaimo
17.10.2016 |
Menin treffeille kaksi viikkoa sitten, oltiin tavattu netissä, tosin kun mies kertoi nimensä niin tajusin että tiedän hänet entuudestaan yhteisten kaverien kautta, ollaan tavattu aiemminkin eri tapahtumissa mutta en tunnistanut häntä deittiprofiilin kuvasta (oli vaihtanut aika radikaalisti tyyliä sitten viime näkemän). Ensitreffit kesti käytännössä kolme päivää, ei oltu erossa muuten kuin sen aikaa kun kävin töissä (mies tekee töitä kotoa). Kolmannen päivän yönä mies kosi, ja vastasin myöntävästi.
Olen monesti itseltäni kysellyt tässä että olemmeko molemmat täysin pimeitä (ikää 29 ja 33), mutta toinen kolahti ihan täysillä niiden ekojen päivien aikana. Ensitreffien jälkeen mies muutti luokseni asumaan, vaikka on vielä pitänyt oman kämppänsä (vaikka siellä hyvin harvoin käykin). Minulle ei missään vaiheessa tullut mitään "huumaa" tai muuta tajunnanhäiriötä, vaan sellainen hyvin varma, järkevä fiilis että tämä mies tajuaa minua ihan eri tasolla kuin kukaan muu ennen. Ollaan molemmat oltu aiemmin kihloissa ja avoliitoissa, ja molemmilla on sen verran entisiä seksi/seurustelukumppaneita että vaikka oltaisiin loppuelämä yhdessä (kuten tarkoitus olisi) niin tuskin jäisi mitään kaipaamaan.
Ollaan puhuttu läpi kaikki naimisiinmenot, lastenhankinnat, tulevan yhteisen asunnon hankinta, avioehdot ja muut. Olen tavannut miehen vanhemmat ja he ovat olleet kovin ihastuneita minuun. Miehen vanhemmat myöskin sanoivat että maksavat kulut jos pidämme isot häät, vaikka minulle olisi riittänyt maistraattikeikka. Vielä siis ei naimisiinmenon suhteen ole tehty mitään konkreettisia suunnitelmia vaikka kaikki onkin puhuttu läpi valmiiksi.
Muutamalle kaverille olen kertonut että päätimme mennä kolmantena päivänä ensitapaamisesta naimisiin, ja olen saanut osakseni lähinnä tyrmistyneitä katseita. Puhuin myös terapeutilleni tästä, ja hän oli onneksi ymmärtäväisempi, todeten että joskus tällaista tapahtuu, ja etenkin meillä kolmekymppisillä nopea eteneminen ei ole mitenkään erikoista. Miehen kanssa pystytään puhumaan kaikesta, ei ole salaisuuksia. Ollaan puhuttu siitäkin että lasten hankinnan jälkeen mies jää mielellään koti-isäksi koska minä tienaan enemmän (mies tulee omillaan toimeen, ei tarvitse minusta elättäjää).
Pitäisikö vaan valehdella suosiolla ystäville, vai myöntää ylpeästi että nyt kävi näin?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Minkä vuoksi käyt terapeutilla?
Koska haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ollaan puhuttu siitäkin että lasten hankinnan jälkeen mies jää mielellään koti-isäksi koska minä tienaan enemmän (mies tulee omillaan toimeen, ei tarvitse minusta elättäjää)."
Tämä kuulostaa mun korvaan hyvältä.
onnea,myöntää ylpeästi jos joku ihmettelee sano omapa on elämämme
Mä luulin että me oltiin nopeita kun muutettiin kuukaudessa yhteen ja 8 kk tapaamisesta naimisiin. Mutta joskus tosiaan kolahtaa. Joko toisesta paljastuu pahoinpitelevä, rahansa pelaava alkoholisti tai sitten ei. Voi se puoliso muuttua sellaiseksi vaikka kymmenenkin vuoden suhteessa. Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi viikkoa?
No tottakai voi kertoa olevansa rakastunut ja innoissaan mutten vielä
ehkä häistä ääneen puhuisi..
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä vuoksi käyt terapeutilla?
Koska haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.
Vai sellainen selitys. Mitä puutetta sinussa sitten pitää parantaa? Kerro nyt rohkeasti vain, se saattaa nimittäin olla olennainen tekijä hätiköidyissä käänteissäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette toki jo sen ikäisiä, että tunnette itsenne, silloin voi hyvin toimia nopeammin. Ei teillä niin kiire kuitenkaan pitäisi olla, ettette voisi rauhassa nautiskella rakastumisesta ja yhteen muuttamisesta, ja ruveta vasta parin vuoden päästä miettimään naimisiinmenoa ja lapsia.
Sinänsä minusta ei ole mitään ongelmaa keskustella asioista heti alkuun. Kun 18-vuotiaana tapasimme nykyisen mieheni kanssa, kerroin varmaan toisilla treffeillä haluavani asua ratikkareitin varrella ja monta lasta. Ota tai jätä, ja mukanahan tuo on pysynyt. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän haluaa tuhlata aikaa ihmisen kanssa, jonka tavoitteet ja arvot paljastuvat omasta liikaa eroaviksi. Mutta ei niitå suunnitelmia heti tarvitse toteuttaa, vaikka yhteinen sävel löytyykin.
Joskus vaan kolahtaa. Tiedän hyvin miltä se tuntuu, itse muutin maata kk päästä ilman mitään muuta suunnitelmaa kuin mennä miehen luo asumaan :). Mies ei ollut koskaan seurustellut, ja itse olin ollut aiemmin vain yhdessä suhteessa, eikä siinäkään asuttu yhdessä.
Sano reippaasti vaan, jos joku kysyy. Jos joku pitää hulluna niin anna pitää. Hyvästä miehestä kannattaa pitää kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Finderella kirjoitti:
Kaksi viikkoa?
No tottakai voi kertoa olevansa rakastunut ja innoissaan mutten vielä
ehkä häistä ääneen puhuisi..
Sehän tässä onkin kun tässä ei ole mitään sellaista "rakkauden huumaa" mitä yleensä ihmisille tulee. Toki miestäni rakastan ja olen innoissani yhteisestä tulevaisuudesta, mutta meillä mentiin hyvin nopeasti arjen tasolle juurikin esim. talousasioista puhuttaessa. Molemmille tuli alussa hyvin voimakas tunne että tässä on nyt se ihminen jota on koko elämänsä etsinyt, joka ymmärtää ihan eri tavalla kuin muut. Sen voimakkaan tunteen vuoksi ei ole tavallaan "tarvinnut" käydä mitään huumaa läpi vaan viimeiset pari viikkoa on enimmäkseen keskusteltu siitä että miten asiat järjestetään käytännön tasolla yhteistä elämää varten. Sikäli mikäli ollaan sellaiselta maaniselta panemiselta ehditty puhumaan ;)
Vierailija kirjoitti:
Olette toki jo sen ikäisiä, että tunnette itsenne, silloin voi hyvin toimia nopeammin. Ei teillä niin kiire kuitenkaan pitäisi olla, ettette voisi rauhassa nautiskella rakastumisesta ja yhteen muuttamisesta, ja ruveta vasta parin vuoden päästä miettimään naimisiinmenoa ja lapsia.
Sinänsä minusta ei ole mitään ongelmaa keskustella asioista heti alkuun. Kun 18-vuotiaana tapasimme nykyisen mieheni kanssa, kerroin varmaan toisilla treffeillä haluavani asua ratikkareitin varrella ja monta lasta. Ota tai jätä, ja mukanahan tuo on pysynyt. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän haluaa tuhlata aikaa ihmisen kanssa, jonka tavoitteet ja arvot paljastuvat omasta liikaa eroaviksi. Mutta ei niitå suunnitelmia heti tarvitse toteuttaa, vaikka yhteinen sävel löytyykin.
Miksi pitäisi odottaa pari vuotta jos tietää jo mitä haluaa, ja että haluaa sen tämän ihmisen kanssa? En nyt haluaisi alkaa vasta liki nelikymppisenä alkaa esikoisen tekoon...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et tunne vielä miestä kunnolla. Jarruta vähän.
Vierailija kirjoitti:
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä vuoksi käyt terapeutilla?
Koska haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.
Vai sellainen selitys. Mitä puutetta sinussa sitten pitää parantaa? Kerro nyt rohkeasti vain, se saattaa nimittäin olla olennainen tekijä hätiköidyissä käänteissäsi.
Kasvoin alkoholistiperheessä. Mielestäni se ei tosin liity tähän asiaan mitenkään. Voit toki olla eri mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olette toki jo sen ikäisiä, että tunnette itsenne, silloin voi hyvin toimia nopeammin. Ei teillä niin kiire kuitenkaan pitäisi olla, ettette voisi rauhassa nautiskella rakastumisesta ja yhteen muuttamisesta, ja ruveta vasta parin vuoden päästä miettimään naimisiinmenoa ja lapsia.
Sinänsä minusta ei ole mitään ongelmaa keskustella asioista heti alkuun. Kun 18-vuotiaana tapasimme nykyisen mieheni kanssa, kerroin varmaan toisilla treffeillä haluavani asua ratikkareitin varrella ja monta lasta. Ota tai jätä, ja mukanahan tuo on pysynyt. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän haluaa tuhlata aikaa ihmisen kanssa, jonka tavoitteet ja arvot paljastuvat omasta liikaa eroaviksi. Mutta ei niitå suunnitelmia heti tarvitse toteuttaa, vaikka yhteinen sävel löytyykin.
Tämä. Jos on heti kiire naimisiin ja toteuttamaan muita sitoutumiseen kuuluvia rituaaleja, niin kyllä se minusta ainakin kertoo pikemminkin siitä, että taustalla on jotain epävarmuutta - ehkä ei kuitenkaan luoteta siihen että tuo alkueuforia ja löytynyt onni kestää. Ikään kuin yritetään juosta karkuun jotain kulman takana odottavaa vastoinkäymistä tms.
Jos molemmat ovat varmoja yhteisestä suhteesta ja sitoutuneita toisiinsa, ei ole mitään hätää rynnätä vihille tms., vaan voi rauhassa nauttia siitä, missä nyt ollaan. Ei siitä ainakaan mitään haittaa ole, että vuoden-pari katselee yhdessä sen kumppanin kanssa, miten elämä sujuu.
Vierailija kirjoitti:
Et tunne vielä miestä kunnolla. Jarruta vähän.
Kaikki mitä en tiedä vielä, voin kysyä suoraan. Itselleni ei ainakaan tule mieleen mitään sellaista seikkaa joka paljastuisi vasta parin vuoden päässä. Molemmilla kuitenkin kokemusta yhdessä asumisesta muiden ihmisten kanssa niin ne omat ärsyttävätkin tavat on molemmilla jo valmiiksi tiedossa.
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin että me oltiin nopeita kun muutettiin kuukaudessa yhteen ja 8 kk tapaamisesta naimisiin. Mutta joskus tosiaan kolahtaa. Joko toisesta paljastuu pahoinpitelevä, rahansa pelaava alkoholisti tai sitten ei. Voi se puoliso muuttua sellaiseksi vaikka kymmenenkin vuoden suhteessa. Onnea matkaan!
Ja minä kun yhteen muutettiin 2vk jälkeen, kihlat 6kk jälkeen ja naimisiin 2v jälkeen. Olisi kyllä voinut aiemminkin, kyllä sen vain tietää.
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette toki jo sen ikäisiä, että tunnette itsenne, silloin voi hyvin toimia nopeammin. Ei teillä niin kiire kuitenkaan pitäisi olla, ettette voisi rauhassa nautiskella rakastumisesta ja yhteen muuttamisesta, ja ruveta vasta parin vuoden päästä miettimään naimisiinmenoa ja lapsia.
Sinänsä minusta ei ole mitään ongelmaa keskustella asioista heti alkuun. Kun 18-vuotiaana tapasimme nykyisen mieheni kanssa, kerroin varmaan toisilla treffeillä haluavani asua ratikkareitin varrella ja monta lasta. Ota tai jätä, ja mukanahan tuo on pysynyt. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän haluaa tuhlata aikaa ihmisen kanssa, jonka tavoitteet ja arvot paljastuvat omasta liikaa eroaviksi. Mutta ei niitå suunnitelmia heti tarvitse toteuttaa, vaikka yhteinen sävel löytyykin.
Miksi pitäisi odottaa pari vuotta jos tietää jo mitä haluaa, ja että haluaa sen tämän ihmisen kanssa? En nyt haluaisi alkaa vasta liki nelikymppisenä alkaa esikoisen tekoon...
Toisen ihmisen kaikkine hyvine ja huonoine puolineen tuntee vasta, kun yhdessä on oltu pitemmällä aikavälillä. Olette vielä miehen kanssa sen ikäisiä, ettei teillä ole mitään tulenpalavaa kiirettä hankkia lapsia saman tien. Vuosi tai kaksi ei ole liian pitkä aika yhdessä ihan vain kahdestaan, jos todella olette molemmat varmoja siitä, että olette oikeita toisillenne.
Minusta kannattaisi tutustua ensin... Älä ainakaan tee lapsia miehelle jota et tunne! Mutta onnea jos todella olet löytänyt hyvän miehen!
Minkä vuoksi käyt terapeutilla?