En uskalla kertoa kavereilleni totuutta siitä kuinka nopeasti suhde on edennyt

Menin treffeille kaksi viikkoa sitten, oltiin tavattu netissä, tosin kun mies kertoi nimensä niin tajusin että tiedän hänet entuudestaan yhteisten kaverien kautta, ollaan tavattu aiemminkin eri tapahtumissa mutta en tunnistanut häntä deittiprofiilin kuvasta (oli vaihtanut aika radikaalisti tyyliä sitten viime näkemän). Ensitreffit kesti käytännössä kolme päivää, ei oltu erossa muuten kuin sen aikaa kun kävin töissä (mies tekee töitä kotoa). Kolmannen päivän yönä mies kosi, ja vastasin myöntävästi.

Olen monesti itseltäni kysellyt tässä että olemmeko molemmat täysin pimeitä (ikää 29 ja 33), mutta toinen kolahti ihan täysillä niiden ekojen päivien aikana. Ensitreffien jälkeen mies muutti luokseni asumaan, vaikka on vielä pitänyt oman kämppänsä (vaikka siellä hyvin harvoin käykin). Minulle ei missään vaiheessa tullut mitään "huumaa" tai muuta tajunnanhäiriötä, vaan sellainen hyvin varma, järkevä fiilis että tämä mies tajuaa minua ihan eri tasolla kuin kukaan muu ennen. Ollaan molemmat oltu aiemmin kihloissa ja avoliitoissa, ja molemmilla on sen verran entisiä seksi/seurustelukumppaneita että vaikka oltaisiin loppuelämä yhdessä (kuten tarkoitus olisi) niin tuskin jäisi mitään kaipaamaan.

Ollaan puhuttu läpi kaikki naimisiinmenot, lastenhankinnat, tulevan yhteisen asunnon hankinta, avioehdot ja muut. Olen tavannut miehen vanhemmat ja he ovat olleet kovin ihastuneita minuun. Miehen vanhemmat myöskin sanoivat että maksavat kulut jos pidämme isot häät, vaikka minulle olisi riittänyt maistraattikeikka. Vielä siis ei naimisiinmenon suhteen ole tehty mitään konkreettisia suunnitelmia vaikka kaikki onkin puhuttu läpi valmiiksi.

Muutamalle kaverille olen kertonut että päätimme mennä kolmantena päivänä ensitapaamisesta naimisiin, ja olen saanut osakseni lähinnä tyrmistyneitä katseita. Puhuin myös terapeutilleni tästä, ja hän oli onneksi ymmärtäväisempi, todeten että joskus tällaista tapahtuu, ja etenkin meillä kolmekymppisillä nopea eteneminen ei ole mitenkään erikoista. Miehen kanssa pystytään puhumaan kaikesta, ei ole salaisuuksia. Ollaan puhuttu siitäkin että lasten hankinnan jälkeen mies jää mielellään koti-isäksi koska minä tienaan enemmän (mies tulee omillaan toimeen, ei tarvitse minusta elättäjää).

Pitäisikö vaan valehdella suosiolla ystäville, vai myöntää ylpeästi että nyt kävi näin?