Lue keskustelun säännöt.
En uskalla kertoa kavereilleni totuutta siitä kuinka nopeasti suhde on edennyt
kahvivaimo
17.10.2016 |
Menin treffeille kaksi viikkoa sitten, oltiin tavattu netissä, tosin kun mies kertoi nimensä niin tajusin että tiedän hänet entuudestaan yhteisten kaverien kautta, ollaan tavattu aiemminkin eri tapahtumissa mutta en tunnistanut häntä deittiprofiilin kuvasta (oli vaihtanut aika radikaalisti tyyliä sitten viime näkemän). Ensitreffit kesti käytännössä kolme päivää, ei oltu erossa muuten kuin sen aikaa kun kävin töissä (mies tekee töitä kotoa). Kolmannen päivän yönä mies kosi, ja vastasin myöntävästi.
Olen monesti itseltäni kysellyt tässä että olemmeko molemmat täysin pimeitä (ikää 29 ja 33), mutta toinen kolahti ihan täysillä niiden ekojen päivien aikana. Ensitreffien jälkeen mies muutti luokseni asumaan, vaikka on vielä pitänyt oman kämppänsä (vaikka siellä hyvin harvoin käykin). Minulle ei missään vaiheessa tullut mitään "huumaa" tai muuta tajunnanhäiriötä, vaan sellainen hyvin varma, järkevä fiilis että tämä mies tajuaa minua ihan eri tasolla kuin kukaan muu ennen. Ollaan molemmat oltu aiemmin kihloissa ja avoliitoissa, ja molemmilla on sen verran entisiä seksi/seurustelukumppaneita että vaikka oltaisiin loppuelämä yhdessä (kuten tarkoitus olisi) niin tuskin jäisi mitään kaipaamaan.
Ollaan puhuttu läpi kaikki naimisiinmenot, lastenhankinnat, tulevan yhteisen asunnon hankinta, avioehdot ja muut. Olen tavannut miehen vanhemmat ja he ovat olleet kovin ihastuneita minuun. Miehen vanhemmat myöskin sanoivat että maksavat kulut jos pidämme isot häät, vaikka minulle olisi riittänyt maistraattikeikka. Vielä siis ei naimisiinmenon suhteen ole tehty mitään konkreettisia suunnitelmia vaikka kaikki onkin puhuttu läpi valmiiksi.
Muutamalle kaverille olen kertonut että päätimme mennä kolmantena päivänä ensitapaamisesta naimisiin, ja olen saanut osakseni lähinnä tyrmistyneitä katseita. Puhuin myös terapeutilleni tästä, ja hän oli onneksi ymmärtäväisempi, todeten että joskus tällaista tapahtuu, ja etenkin meillä kolmekymppisillä nopea eteneminen ei ole mitenkään erikoista. Miehen kanssa pystytään puhumaan kaikesta, ei ole salaisuuksia. Ollaan puhuttu siitäkin että lasten hankinnan jälkeen mies jää mielellään koti-isäksi koska minä tienaan enemmän (mies tulee omillaan toimeen, ei tarvitse minusta elättäjää).
Pitäisikö vaan valehdella suosiolla ystäville, vai myöntää ylpeästi että nyt kävi näin?
Kommentit (82)
Voi käydä hyvin, tai sitten ei. Sitä ei voi ennustaa kukaan.
Tällaisena paljon kokeneena tätinä huolestuttaa eniten tuo, että et tunne rakkauden huumaa. Silloin, jos sitä ei tunne, ei pitäisi tehdä äkkinäisiä päätöksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä. Jos on heti kiire naimisiin ja toteuttamaan muita sitoutumiseen kuuluvia rituaaleja, niin kyllä se minusta ainakin kertoo pikemminkin siitä, että taustalla on jotain epävarmuutta - ehkä ei kuitenkaan luoteta siihen että tuo alkueuforia ja löytynyt onni kestää. Ikään kuin yritetään juosta karkuun jotain kulman takana odottavaa vastoinkäymistä tms.
Jos molemmat ovat varmoja yhteisestä suhteesta ja sitoutuneita toisiinsa, ei ole mitään hätää rynnätä vihille tms., vaan voi rauhassa nauttia siitä, missä nyt ollaan. Ei siitä ainakaan mitään haittaa ole, että vuoden-pari katselee yhdessä sen kumppanin kanssa, miten elämä sujuu.
En itse näe sitä kiireenä, se vaan tuntuu luonnolliselta askeleelta. Ei tässä olla menossa maistraattiin ensi viikolla eikä ensi kuussakaan - alustavasti oli puhetta ensi vuoden syyskuusta. Siinä ajassa ollaan saatu säästettyä yhdessä rahaa tulevia hankintoja varten, hankittua yhteinen asunto, mietittyä avioehto, suunniteltu häät ja sitä rataa. Mies puhuu minusta jo vaimonaan, ja minä hänestä miehenäni. Elämä solahti jo nyt aika nopeasti arkisiin uomiinsa - minä käyn päivisin töissä, ja mies tekee graafisen suunnittelun / kuvittajan töitä kotona. Iltaisin laitetaan yhdessä ruokaa, syödään ja jutellaan. Ennen nukkumaanmenoa mieheni makaa sohvalla pää sylissäni, ja luen hänelle kirjaa ääneen. Seksiä on päivittäin. Molemmilla edelleen myös omia menoja, harrastuksia ja omat ystävät joita nähdään joten ei tässä mihinkään epäterveeseen symbioosiin olla vajottu missä on vain me kaksi ja koko muu maailma jää ulkopuolelle.
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et tunne vielä miestä kunnolla. Jarruta vähän.
Kaikki mitä en tiedä vielä, voin kysyä suoraan. Itselleni ei ainakaan tule mieleen mitään sellaista seikkaa joka paljastuisi vasta parin vuoden päässä. Molemmilla kuitenkin kokemusta yhdessä asumisesta muiden ihmisten kanssa niin ne omat ärsyttävätkin tavat on molemmilla jo valmiiksi tiedossa.
Elämässä kuitenkin tulee vastaan tilanteita (esim. sairaus, läheisen tai työpaikan menetys, onnettomuus, addiktio tms), joihin ei voi saada vastausta etukäteen kysymällä. Joskus ihmisistä paljastuu tuollaisissa ennenkokemattomissa tilanteissa puolia, joita he itsekään eivät tiedosta. Et(te) häviä mitään siinä, että otatte rauhallisesti ja annatte ajan kulua ennen mitään naimisiinmenoja tai lastenhankintoja.
Vierailija kirjoitti:
Voi käydä hyvin, tai sitten ei. Sitä ei voi ennustaa kukaan.
Tällaisena paljon kokeneena tätinä huolestuttaa eniten tuo, että et tunne rakkauden huumaa. Silloin, jos sitä ei tunne, ei pitäisi tehdä äkkinäisiä päätöksiä.
Kokenut täti jatkaa: miksi ihmeessä kolmekymppisen miehen vanhemmat tarjoutuisivat maksamaan häät? Ja millainen kolmekymppinen mies antaisi vanhempiensa maksaa häänsä?
Vierailija kirjoitti:
Voi käydä hyvin, tai sitten ei. Sitä ei voi ennustaa kukaan.
Tällaisena paljon kokeneena tätinä huolestuttaa eniten tuo, että et tunne rakkauden huumaa. Silloin, jos sitä ei tunne, ei pitäisi tehdä äkkinäisiä päätöksiä.
Minulle "huuma" tarkoittaa sellaista euforista tilaa jossa todellisuuden taju hämärtyy ja kaiken näkee vaaleanpunaisten linssien läpi, ja oma kumppani on täydellinen, ja ajatuksiin mahtuu vain ihania päiväunia niin että kaikki muu elämä ja keskittyminen kärsii. Sellaista minulla ei ole. Rakkautta, himoa ja syvää kiintymystä tunnen kyllä - sellaista, mitä olen tuntenut exiäni kohtaan useamman vuoden suhteen jälkeen. Tämän miehen kohdalla ne tunteet tulivat muutamassa päivässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottakaa lastenteon suhteen! Nauttikaa ajasta, jota saatte viettää kahdestaan. Hankkikaa yhteisiä kokemuksia ja matkustelkaa, siinä käy ilmi myös toisen todellinen luonne.
Vierailija kirjoitti:
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et tunne vielä miestä kunnolla. Jarruta vähän.
Kaikki mitä en tiedä vielä, voin kysyä suoraan. Itselleni ei ainakaan tule mieleen mitään sellaista seikkaa joka paljastuisi vasta parin vuoden päässä. Molemmilla kuitenkin kokemusta yhdessä asumisesta muiden ihmisten kanssa niin ne omat ärsyttävätkin tavat on molemmilla jo valmiiksi tiedossa.
Elämässä kuitenkin tulee vastaan tilanteita (esim. sairaus, läheisen tai työpaikan menetys, onnettomuus, addiktio tms), joihin ei voi saada vastausta etukäteen kysymällä. Joskus ihmisistä paljastuu tuollaisissa ennenkokemattomissa tilanteissa puolia, joita he itsekään eivät tiedosta. Et(te) häviä mitään siinä, että otatte rauhallisesti ja annatte ajan kulua ennen mitään naimisiinmenoja tai lastenhankintoja.
Maailman isoin yläpeukku tälle. Olen itse kokenut sen, kun "täydellisellä" puolisolla puhkeaa addiktio vauvavuoden aikana. Tuollaiset asiat voivat tapahtua, vaikka olisi tuntenut toisen kymmenen vuotta, mutta olin kyllä aika hitsin onnellinen niistä vuosista, jotka olti ehditty tutustua toisiimme ennen lapsentekoa.
Nykyään yhä yhdessä, päivä kerrallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, minusta tuossa tilanteessanne on kuvaavaa, että vakuuttelet itsellesi ja meille miten ihanasti teillä miehen kanssa kaikki on, mutta samalla pelkäät muiden ihmisten (kavereittesi, ja ilmeisesti myös muiden, koska haet täältä vahvistusta suhteellenne) reaktioita ja kommentteja. Tässä mielessä kuulostat siis kuitenkin epävarmalta. Mieti, miksi sinulle on tärkeää saada kanssaihmisiltäsi hyväsksyntää, jos miehesi ja sinun suhteesi on niin hyvä kuin kuvailet?
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette toki jo sen ikäisiä, että tunnette itsenne, silloin voi hyvin toimia nopeammin. Ei teillä niin kiire kuitenkaan pitäisi olla, ettette voisi rauhassa nautiskella rakastumisesta ja yhteen muuttamisesta, ja ruveta vasta parin vuoden päästä miettimään naimisiinmenoa ja lapsia.
Sinänsä minusta ei ole mitään ongelmaa keskustella asioista heti alkuun. Kun 18-vuotiaana tapasimme nykyisen mieheni kanssa, kerroin varmaan toisilla treffeillä haluavani asua ratikkareitin varrella ja monta lasta. Ota tai jätä, ja mukanahan tuo on pysynyt. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän haluaa tuhlata aikaa ihmisen kanssa, jonka tavoitteet ja arvot paljastuvat omasta liikaa eroaviksi. Mutta ei niitå suunnitelmia heti tarvitse toteuttaa, vaikka yhteinen sävel löytyykin.
Miksi pitäisi odottaa pari vuotta jos tietää jo mitä haluaa, ja että haluaa sen tämän ihmisen kanssa? En nyt haluaisi alkaa vasta liki nelikymppisenä alkaa esikoisen tekoon...
Parin vuoden päästä olet (jos olet ap) 31-vuotias. Vaikka heti ei tärppäisi, niin on ainakin 10 vuotta aikaa tehdä lapsia. Tuntemani nainen päätyi yhteen puolitutun miehen kanssa ollessaan 36-vuotias. Siinä kohtaa kello käy jo huomattavasti nopeammin lastenhankinnan suhteen, enkä ihmetellyt, kun raskaudesta ilmoitettiin alle vuoden seurustelun jälkeen.
Ensisijaisesti ajattelen asiaa kuitenkin niin, että elämässä on muutamia huippukohtia, ja olen onnellinen siitä että sain nauttia niistä kaikista erikseen. Tasaista arkea ehtii elää vuosikymmeniä. Miksi siis tuhlata rakastuminen, yhteenmuutto, naimisiin meno ja lasten saanti kaikki muutamaan vuoteen? Kun ei varsinkaan iän puolesta ole pakko.
Fiilistelkää rauhassa ensimmäistä yhteistä huonekaluostosta, yhteistä joulua, uuttavuotta ja vappua, ulkomaanmatkaa, mökkireissua, riitaa ja sovintoa. Jos teillä on niin hyvä juttu meneillään, miksi ei tarttua jokaiseen onnen hetkeen, ja ilolla odottaa niitä tulevia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokenut täti jatkaa: miksi ihmeessä kolmekymppisen miehen vanhemmat tarjoutuisivat maksamaan häät? Ja millainen kolmekymppinen mies antaisi vanhempiensa maksaa häänsä?
Meille olisi molemmille riittänyt käynti maistraatissa, mutta miehen vanhemmat ovat sitä mieltä että sukulaisille pitäisi järjestää kunnon juhlat. Me emme niitä kaipaa, mutta emme vastustakaan. Emme halua niitä kuitenkaan itse maksaa koska ne eivät olleet meidän ideamme, joten jos miehen vanhemmat sellaiset haluavat ja haluavat niistä maksaa, niin senkus.
Miten joku voi olla naimisiin menossa ihmisen kanssa, jonka huonoja puolia ei vielä tiedä tai ole nähnyt?
Miten sellaista ihmistä voi edes rakastaa... eikö tuo ole vain ihastumista, kun ei vielä toista edes kunnolla tunne?
Ehkä jollekkin tuo sopii, mutta itse koen, etten tosiaan lähtisi heti naimisiin menemään... varsinkin jos niitä on menneisyydessä ennestään. Mikä kiire siinä on, jos kerta "se täydellinen" kumppani on?
Musta tuntuu, että aloittaja on vaan siinä huumassa... kun kumppani on niin ah ihana ja täydellinen ja kaikki on niin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mina rakkasta aito. allah saattoi meita yhten.
-ap:n mies
Vierailija kirjoitti:
AP, minusta tuossa tilanteessanne on kuvaavaa, että vakuuttelet itsellesi ja meille miten ihanasti teillä miehen kanssa kaikki on, mutta samalla pelkäät muiden ihmisten (kavereittesi, ja ilmeisesti myös muiden, koska haet täältä vahvistusta suhteellenne) reaktioita ja kommentteja. Tässä mielessä kuulostat siis kuitenkin epävarmalta. Mieti, miksi sinulle on tärkeää saada kanssaihmisiltäsi hyväsksyntää, jos miehesi ja sinun suhteesi on niin hyvä kuin kuvailet?
Koska ajattelen liikaa mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Minäkin olen vain ihminen. Enkä hakenut täältä vahvistusta siihen että kannattaako minun olla mieheni kanssa, vaan sille että pitäisikö minun myöntää miten nopeasti ollaan tavattu, vai valehdella suhteen kestosta, kuten alkuperäisestä viestistä käy ilmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mina rakkasta aito. allah saattoi meita yhten.
-ap:n mies
Terveisiä sinne Porvooseen - mieheni on ihan Tampereella syntynyt kantasuomalainen.
Vierailija kirjoitti:
Parin vuoden päästä olet (jos olet ap) 31-vuotias. Vaikka heti ei tärppäisi, niin on ainakin 10 vuotta aikaa tehdä lapsia. Tuntemani nainen päätyi yhteen puolitutun miehen kanssa ollessaan 36-vuotias. Siinä kohtaa kello käy jo huomattavasti nopeammin lastenhankinnan suhteen, enkä ihmetellyt, kun raskaudesta ilmoitettiin alle vuoden seurustelun jälkeen.
Iät väärinpäin, mies on nuorempi. Siinä vaiheessa kun lasta aletaan vakavissaan yrittää niin olen 34-35. Siihen vielä mahdollisesti yritystä päälle niin esikoisen syntyessä olen juurikin 36+. Ei tässä kovin kauaa viitsi iän ja biologisen hedelmällisyyden puolesta odotella kun puhetta meilläkin on ollut kolmesta lapsesta.
Lämpimät onnitteluni molemmille toisistanne!
Olkoon yhteisessä kodissanne ilo, onni, rauha - suola, leipä, kauha.
Hyvää syksyn jatkoa ja voikaa molemmat hyviin!
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, minusta tuossa tilanteessanne on kuvaavaa, että vakuuttelet itsellesi ja meille miten ihanasti teillä miehen kanssa kaikki on, mutta samalla pelkäät muiden ihmisten (kavereittesi, ja ilmeisesti myös muiden, koska haet täältä vahvistusta suhteellenne) reaktioita ja kommentteja. Tässä mielessä kuulostat siis kuitenkin epävarmalta. Mieti, miksi sinulle on tärkeää saada kanssaihmisiltäsi hyväsksyntää, jos miehesi ja sinun suhteesi on niin hyvä kuin kuvailet?
Koska ajattelen liikaa mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Minäkin olen vain ihminen. Enkä hakenut täältä vahvistusta siihen että kannattaako minun olla mieheni kanssa, vaan sille että pitäisikö minun myöntää miten nopeasti ollaan tavattu, vai valehdella suhteen kestosta, kuten alkuperäisestä viestistä käy ilmi.
No mielestäni ylipäätään kaikki valehtelu tuollaisissa asioissa on vähän huono merkki. Enemmän ihmetystä ja kommentteja lähipiirissäsi varmasti aiheuttaa, kun valhe tulee jossain vaiheessa (ja aina se tulee) ilmi, jolloin herättää huolta, että miksi sinun on pitänyt valehdella tuollaisesta asiasta? Sillä tavalla yleensä ne huhut epätasapainoisista suhteista, painostuksesta, vahinkoraskauksista jne. alkavat.
Eli kerro mieluummin suoraan, miten asiat ovat. Ystäviesi huoli on kuitenkin oikeutettua, sillä kuten tästä ketjusta olet voinut päätellä, on useimpien mielestä liiallinen kiirehtiminen parisuhteessa ei ole kannatettavaa.
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parin vuoden päästä olet (jos olet ap) 31-vuotias. Vaikka heti ei tärppäisi, niin on ainakin 10 vuotta aikaa tehdä lapsia. Tuntemani nainen päätyi yhteen puolitutun miehen kanssa ollessaan 36-vuotias. Siinä kohtaa kello käy jo huomattavasti nopeammin lastenhankinnan suhteen, enkä ihmetellyt, kun raskaudesta ilmoitettiin alle vuoden seurustelun jälkeen.
Iät väärinpäin, mies on nuorempi. Siinä vaiheessa kun lasta aletaan vakavissaan yrittää niin olen 34-35. Siihen vielä mahdollisesti yritystä päälle niin esikoisen syntyessä olen juurikin 36+. Ei tässä kovin kauaa viitsi iän ja biologisen hedelmällisyyden puolesta odotella kun puhetta meilläkin on ollut kolmesta lapsesta.
No niin, nyt päästiin asian ytimeen: sinulla/teillä on toiveena tietty lapsiluku ja biologinen kellosi tikittää! Et ole ensimmäinen etkä viimeinen nainen vastaavassa tilanteessa. Silti neuvoisin, että ottakaa ihan rauhassa vaikka vuosi yhdessä, ei teillä ole mitään kiirettä.
Tää on huvittava. Kaksi viikkoa seurusteltu ja puhutaan kuinka arki rullaa ja edelleen nähdään kavereita ym.
Kaksi viikkoa!
Tai että miehen vanhemmat tarjoutuu maksamaan häät! Hälytyskellot jos vanhemmat edes kommentoi hääpuheita. Huolestuttaa jos joku puhuu vanhemmille naimidiinmenosta kahden viikon jälkeen
Varmaan moni on kahden voiko seurustelun jälkeen tuntenut että tässä se on
Huumaa. Vaikka aloittaja on syvästi kiintynyt....
Mutta terve ihminen ei tollasia asioita jaa. Ei ole yhtään syytä puhua kenellekään naimisiinmenosts tai muusta.
Eli kerro kavereille että tapasitte, ette malta olla erillään. Mutta molmmilla on oma asunto.
Ap, anna palaa Frank, kaikki on vakuutettu! Meillä on vain yksi elämä elettävänä ja se täytyy elää omalla, hyväksi katsomalla tavalla, eikä sillä, joka on sopiva normeihin!