Lue keskustelun säännöt.
En uskalla kertoa kavereilleni totuutta siitä kuinka nopeasti suhde on edennyt
kahvivaimo
17.10.2016 |
Menin treffeille kaksi viikkoa sitten, oltiin tavattu netissä, tosin kun mies kertoi nimensä niin tajusin että tiedän hänet entuudestaan yhteisten kaverien kautta, ollaan tavattu aiemminkin eri tapahtumissa mutta en tunnistanut häntä deittiprofiilin kuvasta (oli vaihtanut aika radikaalisti tyyliä sitten viime näkemän). Ensitreffit kesti käytännössä kolme päivää, ei oltu erossa muuten kuin sen aikaa kun kävin töissä (mies tekee töitä kotoa). Kolmannen päivän yönä mies kosi, ja vastasin myöntävästi.
Olen monesti itseltäni kysellyt tässä että olemmeko molemmat täysin pimeitä (ikää 29 ja 33), mutta toinen kolahti ihan täysillä niiden ekojen päivien aikana. Ensitreffien jälkeen mies muutti luokseni asumaan, vaikka on vielä pitänyt oman kämppänsä (vaikka siellä hyvin harvoin käykin). Minulle ei missään vaiheessa tullut mitään "huumaa" tai muuta tajunnanhäiriötä, vaan sellainen hyvin varma, järkevä fiilis että tämä mies tajuaa minua ihan eri tasolla kuin kukaan muu ennen. Ollaan molemmat oltu aiemmin kihloissa ja avoliitoissa, ja molemmilla on sen verran entisiä seksi/seurustelukumppaneita että vaikka oltaisiin loppuelämä yhdessä (kuten tarkoitus olisi) niin tuskin jäisi mitään kaipaamaan.
Ollaan puhuttu läpi kaikki naimisiinmenot, lastenhankinnat, tulevan yhteisen asunnon hankinta, avioehdot ja muut. Olen tavannut miehen vanhemmat ja he ovat olleet kovin ihastuneita minuun. Miehen vanhemmat myöskin sanoivat että maksavat kulut jos pidämme isot häät, vaikka minulle olisi riittänyt maistraattikeikka. Vielä siis ei naimisiinmenon suhteen ole tehty mitään konkreettisia suunnitelmia vaikka kaikki onkin puhuttu läpi valmiiksi.
Muutamalle kaverille olen kertonut että päätimme mennä kolmantena päivänä ensitapaamisesta naimisiin, ja olen saanut osakseni lähinnä tyrmistyneitä katseita. Puhuin myös terapeutilleni tästä, ja hän oli onneksi ymmärtäväisempi, todeten että joskus tällaista tapahtuu, ja etenkin meillä kolmekymppisillä nopea eteneminen ei ole mitenkään erikoista. Miehen kanssa pystytään puhumaan kaikesta, ei ole salaisuuksia. Ollaan puhuttu siitäkin että lasten hankinnan jälkeen mies jää mielellään koti-isäksi koska minä tienaan enemmän (mies tulee omillaan toimeen, ei tarvitse minusta elättäjää).
Pitäisikö vaan valehdella suosiolla ystäville, vai myöntää ylpeästi että nyt kävi näin?
Kommentit (82)
Oletteko siis pystyneet avoimesti keskustelemaan kaikesta? En halua leimata mutta varsinkin ADHD- ihmisellä elämä ei välttämättä ole aina ollut niin ruusuilla tanssimista ja monia asioita on voinut mennä pieleen impulsiivisen käytöksen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun ex kosi mua kuukauden jälkeen.. oli ihanaa, mentiin naimisiin... vuos kosimisen jälkeen tulikin ilmi, että mies oli vähän valehdellu.. ja otti sitten meidän nimiin lainoja... yhä velassa, vaikka ollaan erottu.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko siis oikeasti tässä vaiheessa tunteneet muutaman viikon ja olette keskustelleet jo mahdollisesta avioerostakin. Siis apua.
En itse näe tuossa mitään outoa. Jos kerran ollaan puhuttu naimisiinmenosta niin omasta mielestäni on järkevää ja vastuullisesti keskustella myös avioehdosta ja mahdollisesta avioerosta, ja siitä mitä sitten tehdään jos niin käy. Lähipiirissä on ihan tarpeeksi ollut sotkuisia eroja joissa on menty silminä suurina naimisiin ja sitten eron tullessa tapeltu niin lapsista kuin rahastakin. En halua sitä omalle kohdalleni.
Meidän ensitreffit venyi yhteiseksi viikonlopuksi. Oltiin tavattu yhteisten tuttujen kautta ja sen jälkeen viestitelty viikko, kunnes perjantai-iltapäivänä tavattiin ja lähdin miehen asunnolta sitten sunnuntai-iltana. Mies kosi kuukauden jälkeen, minä kieltäydyin. Muutettiin yhteen noin kolmen kuukauden kuluttua ekoista treffeistä ja mies kosi uudelleen, kun oltiin oltu yhdessä 8kk. Naimisiin mentiin vuoden ja 11kk seurustelun jälkeen.
Nyt kesällä oli kolmas hääpäivä ja myös esikoisemme täytty vuoden.
Minä kieltäydyin ekasta kosinnasta, koska koin että emme tunteneet tarpeeksi hyvin, en halunnut lupautua naimisiin, kun ei ollut asuttu yhdessä edes. Ja toki, se kk treffien jälkeen oltiin vietetty vuorotellen kummankin kämpillä, erossa ehkä neljä yötä. Mutta halusin nimenomaan että molempien nimet lukee ovessa. Ja että se olisi oikeasti molempien koti. Kaikki meni putkeen ja kun mies kosi uudelleen, tuntui suostuminen oikealta.
Neuvoisin ettei kannata hätiköidä. Voi tuntua siltö että tuntee toisen hyvin ja tietää kaikki asiat, mutta ei se välttämättä vain ole niin.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko siis pystyneet avoimesti keskustelemaan kaikesta? En halua leimata mutta varsinkin ADHD- ihmisellä elämä ei välttämättä ole aina ollut niin ruusuilla tanssimista ja monia asioita on voinut mennä pieleen impulsiivisen käytöksen takia.
En ainakaan keksi tähän hätään aihetta josta ei olisi keskusteltu, tai ei voitaisi keskustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulin, että Me pidettiin kiirettä kun seurustelun alusta kk päästä kimppaan muutto, 2v naimisiin ja 2,5 v yhdessä ja ensimmäinen lapsi. Aina on anoppi valittanut, kuinka meidän tähti ihan ahistaa sitä. Ilmeisestikin on siis nopeempaakin toimintaa olemassa.
Miksi pitäisi kavereille tarkasti tilittää omaa elämäänsä tai omia ratkaisuja?
Itse te elätte niiden omien tekojen tai tekemättä jättämisien mukaan.
Me olemme muuttaneet yhteen 3 viikon seurustelun jälkeen ja yhä olemme yhdessä 26 vuoden jälkeen ja kaikki erittäin ok.
Olemme tavallisia ja järkeviä ihmisiä joten luotamme itseemme ja toisiimme ja teimme/teemme itse omat päätökset. ja hyvin on mennyt! Joskus vaan pitää uskaltaa elää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännämies vie ja av-mamma vikisee.
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko siis oikeasti tässä vaiheessa tunteneet muutaman viikon ja olette keskustelleet jo mahdollisesta avioerostakin. Siis apua.
En itse näe tuossa mitään outoa. Jos kerran ollaan puhuttu naimisiinmenosta niin omasta mielestäni on järkevää ja vastuullisesti keskustella myös avioehdosta ja mahdollisesta avioerosta, ja siitä mitä sitten tehdään jos niin käy. Lähipiirissä on ihan tarpeeksi ollut sotkuisia eroja joissa on menty silminä suurina naimisiin ja sitten eron tullessa tapeltu niin lapsista kuin rahastakin. En halua sitä omalle kohdalleni.
Ei siinä ole mitään outoa. Mutta se että kaikki tämä tapahtuu kahden viikon sisällä ensitreffeistä on outoa. Olette siis ehtineet käydä läpi naimisiinmenon, avioeron, talousasiat, asumisjärjestelyt, lapset ym.
Eli onko teillä ylipäätään ollut tämän kahden viikon aika mitään huoletonta aikaa, jolloin olisitte vain tutustuneet toisiinne. Tuntuu että teidän yhdessäolo on enemmän jotakin projektia. Yleensä tossa vaiheessa asioista puhutaan yleisesti, eikä niin että oikeasti aletaan suunnittelemaan esim. häitä. Mielestäni muutenkin erikoista, että aidosti mietit pitäisikö sinun kenties valehdella ystävillesi, koska et kehtaa kertoa totutta suhteenne etenemisestä. Eli ovatko ystäväsi joutuneet ennenkin olemaan huolissasi, kun teet hätiköityjä ratkaisuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kahvivaimo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä älä älä herra jestas tee tuota! Mä toimin samalla tavalla ja mies osoittautui ongelmalliseksi tapaukseksi vasta vuoden päästä. Hän onnistui vuoden verran salaamaan minulta alkoholiongelman, jättimäiset velat ja luottotiedottomuuden. On saanut nyt itsensä kuntoon ja ollaan yhdessä edelleen, mutta luottamukseni häntä kohtaan ei ole koskaan palautunut täysin. Onneksi emme ehtineet naimisiin. Sinunkin miehelläsi saattaa olla salaisia ongelmia, jotka johtuvat hänen impulsiivisesta luonteestaan. Ja miehesi on tosiaankin impulsiivinen kun kosi sinua noin nopeasti.
Olenhan minäkin impulsiivinen kun sanoin kyllä. Meillä molemmilla on ADHD (lääkitys kunnossa, ei pelkoa), siksipä kai tämä aika tuntuu meille pidemmältä kuin muille. Juuri eilen puhuttiin että kauanko tuntuu että ollaan oltu yhdessä, molemmat sanoivat "kolme kuukautta" vaikka todellisuudessa siis tuo kaksi viikkoa.
Ok, tuo ADHD selittää paljon, mutta juuri sen takia kannattaa vähän himmailla. Itse tajusin vasta äskettäin että minulla on ADD joka myös altistaa impulsiiviselle käytökselle. Siksi suostuinkin pikaiseen yhteenmuuttoon ja etenemiseen. Jokin ääni päässäni kuitenkin sanoi, että naimisiin ei vielä kannata eikä lapsiakaan vielä. Onneksi hieman jarruttelin. Sun kannattaa oikeesti katsella ensin sellaiset 1-1,5 vuotta miten teidän kahden ADHD:n suhde kestää arkea. Tsemppiä teille, mutta pidä järki mukana!
Sinällään sanon et anna palaa vaan, mutta tosiaan kommenttisi vaikuttaa hieman "selittelyltä".
Se on vääjämätön fakta, että tuollaisen yhteiselon perusteella ET tunne miestä ja se ei selittelyllä siitä muuksi muutu. Jos haluat lähteä katsomaan ja koittamaan niin mikäs siinä, anna mennä! Mutta ihastuminen on voimakas tunne ja se voi tuntua kovanakin kiintymyksenä. Se sekoittaa päätä ja luo pilvilinnoja, vaikka ne järkeviltä tuntuisikin. En itsekään ymmärrä mistä kiire naimisiin tulee, jos kerta olette niin varmoja toisistanne - ettekö kuitenkaan ole tarpeeksi varmoja katsomaan mitä tapahtuu ilman suurempaa sitoutumista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette aikuisia ihmisiä ja kannatte itse vastuun tekemisistänne. Mutta jos mielipiteitä haluat niin itse jarruttelisin. Ehkä ensi vuoden puolella voisin alkaa metsästää yhteistä asuntoa mutta ennen kaikkea viettäisin vain yhteistä aikaa, vaikka matkustellen ja muuten. Sitten ehkä ensi vuoden lopulla voisi alkaa puhua häistä, jos ne silloin vielä tuntuvat ajankohtaisilta. Kyllähän tossa nyt gieman avioliiton merkitys vesittyy, jos kahden viikon tuntemisen jälkeen sitoudutaan toisiin loppuiäksi.
Tiedätkö ap millainen miehesi on todella kovassa flunssassa? Miten hän reagoi jos sinä olet kovin sairas? Kun pitkän lennon jälkeen saavutte keskellä yötä vieraaseen maahan ja nälkäisenä ja umpiväsyneenä eksytte matkalla hotelliin? Kun töissä on pidempi stressaava jakso? Kun ystävälläsi on kriisi ja hän tarvitsee apuasi?
Tässä muutamia ihan perusjuttuja, joita pienin muunnelmin ihan jokainen kohtaa ja joihin reagoiminen kertoo ihmisestä todella paljon. Suosittelen näihin tilanteisiin joutumista; kun nämä on koettu, voi sanoa, että vähän jo tuntee toista. Vielä et tunne miestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kuvaile miksi rakastat miestäsi?
Olette aikuisia ihmisiä, eikä lapsia ole kuvioissa mukana, joten siinä mielessä voit antaa mennä. Et kuitenkaan oikeasti tunne miestä, etkä tiedä hänestä kuin sen, mitä hän on itse kertonut.
Miksi ihmeessä hän näytti sinulle luottotietonsa? Oliko jokin epäilys, etteivät ne olleet kunnossa vai koettiko hän niin saada sinut uskomaan, että kaikki on ok? Kuulostaa erikoiselta, että hän todisteli sinulle, ettei velkoja ole. Vähän kuin mies alkaisi yhtäkkiä todistella, ettei hän ole pettänyt, vaikkei vaimo olisi tällaista edes epäillyt tai syyttänyt...
Ihmisellä voi olla velkoja, vaikka luottotiedot olisivatkin kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette toki jo sen ikäisiä, että tunnette itsenne, silloin voi hyvin toimia nopeammin. Ei teillä niin kiire kuitenkaan pitäisi olla, ettette voisi rauhassa nautiskella rakastumisesta ja yhteen muuttamisesta, ja ruveta vasta parin vuoden päästä miettimään naimisiinmenoa ja lapsia.
Sinänsä minusta ei ole mitään ongelmaa keskustella asioista heti alkuun. Kun 18-vuotiaana tapasimme nykyisen mieheni kanssa, kerroin varmaan toisilla treffeillä haluavani asua ratikkareitin varrella ja monta lasta. Ota tai jätä, ja mukanahan tuo on pysynyt. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän haluaa tuhlata aikaa ihmisen kanssa, jonka tavoitteet ja arvot paljastuvat omasta liikaa eroaviksi. Mutta ei niitå suunnitelmia heti tarvitse toteuttaa, vaikka yhteinen sävel löytyykin.
Tämä. Jos on heti kiire naimisiin ja toteuttamaan muita sitoutumiseen kuuluvia rituaaleja, niin kyllä se minusta ainakin kertoo pikemminkin siitä, että taustalla on jotain epävarmuutta - ehkä ei kuitenkaan luoteta siihen että tuo alkueuforia ja löytynyt onni kestää. Ikään kuin yritetään juosta karkuun jotain kulman takana odottavaa vastoinkäymistä tms.
Jos molemmat ovat varmoja yhteisestä suhteesta ja sitoutuneita toisiinsa, ei ole mitään hätää rynnätä vihille tms., vaan voi rauhassa nauttia siitä, missä nyt ollaan. Ei siitä ainakaan mitään haittaa ole, että vuoden-pari katselee yhdessä sen kumppanin kanssa, miten elämä sujuu.
Joskus noinkin, mutta omassa tilanteessa oltiin molemmat 3-kymppisiä ja tunnettiin itsemme niin hyvin, että oli vaan syvä rauha ja varmuus siitä, että tähän haluan sitoutua. Miksipä sitä sitten odottamaan ja jahkailemaan loputtomasti? Nyt olemme olleet jo useita vuosia onnellisesti naimisissa, vaikka rynnättiin reilussa puolessa vuodessa vihille. Päivääkään en ole katunut. Parikymppisille silti suosittelen rauhallisempaa tahtia, koska harva siinä iässä vielä oikeasti tuntee itseään niin hyvin, tai ehkä toinen tuntee, mutta toinen ei ja siitä seuraa sitten ongelmia.
Kaikkea hyvää ap:lle! Ei siinä auta kuin kertoa pikku hiljaa muille. Ja juoruilijat kertoo loput kuitenkin. :) Ajan kanssa kaikki tottuvat.
Persoonallisuushäiriöihin kuuluu impulsiivisuus, ei niinkään ADD:hen.
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöihin kuuluu impulsiivisuus, ei niinkään ADD:hen.
Miksi alapeukutatte? Täällä on selvästi sanottu, ettei ole AHDH ( mihin kuuluu hyperaktiivisuus / impulsiivisuus). ADD on ILMAN hyperaktiivisuutta ja impulsiivisuutta.
Itselläni on ADD, joten olen sikäli varmasti vastokohta, koska olen todella saamaton ja mietin kaikkea pitkään. Mutta ei ADHD silti mielestäni mikään peruste ole nopealle etenemiselle. Eikö päinvastoin silloin pitäisi juuri järjellä ajatella, että ehkä ADHD nyt vie meitä, että pitäisi hiukan jarrutella. Vai eikö impulsiivisista ratkaisuista ole ikinä ennen ollut haittaa elämässäsi tai miehen elämässä?