Miksi edellinen parisuhteesi loppui ?

Vaimo halusi lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan ja omaa paikkaansa maailmassa...minun rahoillani. Odotti lisäksi että olisin ottanut päävastuun perheen hoitamisesta töiden, opiskelun ja lastenhoidon lisäksi. Ex-rouva tietysti oli kotiäiti. Vieraat miehet alkoivat myös kiinnostaa kovasti. Erohan siitä tuli kun sanoin ettei tämä meno sovi. Oltiin yhdessä noin 15 vuotta.

En kadu eroa koska olin omalta osaltani tehnyt kaiken minkä inhimillisesti ottaen pystyin. Surettaa kuitenkin eksän into rikkoa perhe ilman mitään terapioita tai vastaavia. Uutta puolisoa ei ole, koska olen yrittänyt saada omaa elämää kasaan ja hoitaa elarit. Eksä koppasi jostain nopeasti uuden miehen ja ovat molemmat yhteiskunnan elättejä.

Alle parikymppisenä lähdin vajaan vuoden kestäneestä suhteesta koska ihastuin kaveriini. Uusi suhde oli lähinnä friends with benefits eli ei kovin kypsä alku suhteelle ja siksi onkin aika yllätys että nykyään olemme onnellisesti naimisissa ja perheellisiä. Edellisen kanssa olimme ainakin näennäisesti ystäviä mutta toisaalle muutettuaan poisti minut somekavereista, veikkaan että raskaudestani kuultuaan tajusi ettei paluuta enää olekaan. Kadun sitä että satutin häntä roikottamalla suhteessa koska luulin että on normaalia olla parisuhteessa ja silti ihastua vähän väliä muihin.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelimme n. 10 vuotta, erosimme n. 25 vuotiaina. Erota olisi pitänyt  parin ensimmäisen vuoden jälkeen, kuten kaikki muutkin teinipariskunnat tekivät. Meillä oli käytännössä kaikki pielessä alkuhuuman jälkeen. Oli mustasukkaisuutta, katkeruutta, jatkuvaa riitelyä. Olimme molemmat todella onnettomia ja nyt jälkikäteen en voi ymmärtää, miksi roikuimme molemmat väkisin toisissamme. Rakastettiin tosi paljon, mutta samalla kyllä myös vihasimme toisiamme jatkuvasti. Se, että on JOSKUS tosi onnellinen toisen kanssa ei todellakaan riitä, jos kuitenkin suurin osa ajasta on murhetta ja ahdistusta. 

Emme ole juuri tekemisissä, koska mustasukkaisuus jatkuu yhä suhteen loputtua. Parempi pysyä erossa ihan joka kantilta. Puheväleissä olemme kuitenkin periaatteessa ja aika ajoin viestittelemme yhteisistä kiinnostuksen kohteista.

Mä nään itteni kirjottamassa tällästä tekstiä 25 vuotiaana.

T. 18v tyttö, seurusteltu 3 vuotta

Uusperhe, mulla kaksi lasta ja yksi yhteinen. Mies tylytti minun lapsiani ja laittoi kerjäämään ruokaa. Keksi aina jotain rumaa sanottavaa minusta tai lapsistani mutta hemmotteli oman lapsensa pilalle. Melkein inhoaisimme kuopusta kun saa kaiken mutta hän on niin ihana ja rakastettava ettei voi. Ja ei se hänen vika ole että isä on kuspää. Seksiä ei ollut kuin kaksi kertaa vuodessa. Ihan juuri erottiin ja nyt varmasti edessä kamppailu kuolemaan asti kuopuksen huoltajuudesta/asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vaimo halusi lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan ja omaa paikkaansa maailmassa...minun rahoillani. Odotti lisäksi että olisin ottanut päävastuun perheen hoitamisesta töiden, opiskelun ja lastenhoidon lisäksi. Ex-rouva tietysti oli kotiäiti. Vieraat miehet alkoivat myös kiinnostaa kovasti. Erohan siitä tuli kun sanoin ettei tämä meno sovi. Oltiin yhdessä noin 15 vuotta.

En kadu eroa koska olin omalta osaltani tehnyt kaiken minkä inhimillisesti ottaen pystyin. Surettaa kuitenkin eksän into rikkoa perhe ilman mitään terapioita tai vastaavia. Uutta puolisoa ei ole, koska olen yrittänyt saada omaa elämää kasaan ja hoitaa elarit. Eksä koppasi jostain nopeasti uuden miehen ja ovat molemmat yhteiskunnan elättejä.

Kumma kuinka kotiäidit sallii miesten etsiä omaa paikkaansa maailmassa, harrastaa ja tehdä, jotkut pettävät ja kotiäiti kääntää katseensa, lapsiin ja hoitaa kodin. Mutta kun miehen pitäisi olla koti-isä niin onkin eron paikka. Nähdään vain rahanmenetys vaikka kyllä se kotiäitikin rahansa menetti kun putosi työelämästä.

Lasketaanko seurustelu parisuhteeksi? Edellisestä seurustelusuhteesta lähdin 3 kk kuluttua kun huomasin, että yhteistä ei vaan ole tarpeeksi. Emme ole enää tekemisissä, suhteen päättymisen jälkeen jonkin aikaa välillä viestiteltiin. Jos pidempiaikaset suhteet ainoastaan lasketaan niin sitten ei ole lisättävää aiheeseen, koska olen edelleen sen miehen kanssa kenen kanssa suhde kesti pitempään kuin 6kk..

En tiedä. Olisin halunnut jatkaa, mutta miehelle ei yhtäkkiä sopinutkaan aikatauluun tapaamiset. Sanoi kerta toisensa jälkeen, että on kiirettä just silloin, kun ehdotin, että tavataan. Kyllä minä sitten jossain kohtaa tajusin, että homma on ohi.

Olemme ihan hyvissä väleissä. Olemme työtovereita.

Ikää silloin oli kolmisenkymmentä vuotta molemmilla.

Edellinen parisuhteeni päättyi (minun aloitteestani), kun tapasin nykyisen puolisoni.

Suhde päättyi, kun en ollut loppuelämän valinta toiselle osapuolelle. Siististi ja tiet vielä erosi eri paikkakunnille toisen osapuolen uuden opiskelupaikan takia.

Eli elämää ei oltu koettu ja juoksuja ei oltu juostu loppuun saakka. No nuoria oltiin eli alle 25 oltiin molemmat, että ei niin suurta draamaa oikeasti.

Mikä oli syy ?

- poika oli lapsellinen, liian kiintynyt ja tapasin nykyisen, jonka kanssa sovimme kaikin puolin paremmin yhteen.

Kaduttaako siinä jokin ?

- ei, opin paljon suhteestamme.

Säilyikö puhevälit ?

- kyllä, juttelimme usein tekstiviesteillä eron jälkeen ja edelleenkin tavataan joskus.

Mikä on ikäsi ja kauanko ehditte olla yhdessä ?

- silloin olin 17v ja olimme vuoden yhdessä. Nyt olen 24, edelleenkin silloin tapaamani miehen kanssa ja meillä on kaksi ihanaa lasta! :)

Mies ei ollut.. No, mies. Oli joo tosi kiltti ja huomaavainen, mutta ei vaan ollut "munaa". Oli myös vähän laiska ja hyvä keksimään tekosyitä. Ei saanut graduaan koskaan valmiiksi, vaikka kovat oli puheet sen vuoden aikana kun seurusteltiin. Aina oli jokin syy. Ei jaksanut lukea tentteihin, ei päässyt niitä läpi ja kitisi niistä kysymyksistä. Päivät saattoi maata ja katsoa telkkaria, hitto aikuinen mies!! 35-vuotias luuseri jolla ei ollut (ole) mitään omaisuutta, ei työpaikkaa, ei mitään. Eikä enää edes tyttöystävää :)

Vierailija kirjoitti:

Olin miehelle harrastuskaveri ja äiti. Mies oli itseoikeutettu opettaja ja järjen ääni. Mitään tukea en saanut kriiseihini tai ylipäätään arjen asioissa. Kävin koulua ja hoidin lapsen. Mies oli työtön, mutta kehitellyt itsestään sankaritarinan jonka mukaan minun oli pakko olla hänen kanssaan koska hän elätti minut. Ainoat puheenaiheet koskivat miehen mielenkiinnon kohteita joista hän "opetti" minua mielellään. Jos en halunnut olla miehen henkilökohtainen assistentti joka päivä useita tunteja olin tyhmä ja laiska, joka ei halua kehittyä ihmisenä. Jos yritin kertoa mikä mieltäni painaa suhteessa, oli se turhaa riidan hakua ja mies ei kokenut velvollisuudekseen kuunnella tai "alentua" kanssani samalle tasolle. En saanut olla vihainen juuri sattuneesta asiasta =turhaa nalkutusta vaikka asia toistuisi päivittäin=menneitä ei saa muistella. Itse piti monen tunnin monologeja siitä, miten voisin olla parempi puoliso ja ihminen, painotti myös paljon omia haaveitaan ja toiveita siitä miten minun tulisi auttaa että ne tooteutuvat. Kun yritin puhua esim. Läheisen rankasta sairaudesta mies luennoi siitä miten ko. Sairauden olisi voinut välttää hänen mielestään, luento oli paitsi täysin väärin itseäni kohtaan, kun olisin kaivannut edes vähän tukea ja kuuntelijaa, myös täysin epärelevantti ja paikkansa pitämätön sairastunutta kohtaan. Kun mainitsin asiasta suuttui, koska "en selvästikkään kaivannut apua". Mutta joo, tuota shaibaa oli joka päivä, mies tiesi aina oman parhaani, ei löytänyt vikaa koskaan itsestään vaan olin hänen mukaansa vihainen tai väsynyt aina jostakin itsestään rippumattomista syistä (kuten nälästä, väsymyksestä, menkoista tai menneisyydestäni, jonka hän oli suurimmaksi osaksi minulle keksinyt=omasta mielestään päätellyt nerokkaasti). Mies kuitenkin kehitti itseään ja oli eräänä päivänä kehittynyt niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin niin täydelliseksi että emme enää mahtuneet saman katon alle.

Yhdessä oltiin 6vuotta ja olen nyt 31.

Ero on sen verran tuore, että ainakin vielä kaduttaa. Alkuhuuman jälkeen olisi pitänyt erota. On sairasta, että tavallaan ne miehen rasittavimmat puolet olivat niitä, jotka pitivät meitä yhdessä. Koska en todellakaan ajatellut miehen käytös olisi tervettä, kaitoin uskoni siihen että mieskin suostuu joku päivä näkemään ongelmansa ja yrittää tehdä niille jotakin. Silmät avautui vasta eron jälkeen kun olin jälleen auttamassa miestä paperien täytössä, kauppareissuissa jne. Vaikka ei olisi tarvinnut, ja vaikka tiedän että itseni on turha kysellä siltä suunnalta apua. Miehen sinänsä ihanaa ja valoisaa persoonaa ei voinutkaan erottaa täysin kusipäisestä käytöksestä, vaikka yritinkin uskotella itselleni moista.

Narsistinen persoonallisuushäiriö.