Molemmat veljeni saavat rahaa vanhemmilta, minä en

Vierailija kirjoitti:

Törkeää, ap. Olen pahoillani. Oletko reilusti veljiäsi vanhempi? Ei sillä, että se oikeuttaisi vanhempiesi käytöksen. Mun mielestä tuossa on kaksi tietä:

1. etäännytä itsesi henkisesti vanhemmistasi. Älä enää odota heiltä mitään. Pidä viileän asialliset välit, älä käy kylässä ellet itse halua ja vain sen verran kuin haluat. Etsi tukea muualta.

2. tai voit jossain sopivassa tilanteessa avautua vanhemmillesi (tai vain toiselle, ehkä isällesi, äitisi kuulostaa aika karulta tyypiltä) avoimesti ja rehellisesti tunteistasi. Mahdollisimman rauhallisesti ja ei-aggressiivisesti ja ei-ruikuttavasti sanot tosiasiat tuosta veljien vs. sinun kohtelusta, ja että se saa sinut kokemaan, että sinua rakastetaan vähemmän ja tuntuu todella pahalta ja kysy, mitä he ajattelevat tästä. Sitten jos tämä avautuminen ei herätä mitään vastakaikua, niin siirry kohtaan 1.

Sori en huomannut sun viestiä 9. Tosiaankin on aika siirtyä kohtaan 1. Uteliaisuudesta, mitä sun äiti sitten konkreettisesti sanoi kun kesällä avauduit?

mun luokkakaverilla oli ihan sama juttu. Luokkakaveri on vanhin ja keskisuorittaja koulussa. Keskimmäinen on aina ollut todella hyvä. Sai 3 kaunista lasta avioliittoon, luokkakaveri ensimmäisen lapsen reilu 20 vuotiaana, seuraavan miehen kanssa 2 ja sitten nykyisen 1.

Aina, ihan ihan aina on keskimmäistä paapottu. Esim luokkakaveri alkoi laskettelemaan, hän joutui omista rahoista ostamaan sellaisen setin joka kävi siskllekin. Kun pikkusisko alkoi laskettelemaan, hänen mielestä siskon setti oli vanhanaikainen, vuoden vanha ja isä osti siskolle uuden.

Siskolle annettiin auto, maksettiin polttoaineet, vakuutukset, häissä kaikki, ihan ihan kaikki.

Vaikka ei oltu hyviä kavereita, ero näkyi selvästi.

Itsehän katkaisisin välit, en rahan vaan kohtelun ja välinpitämättömyyden vuoksi. En uskaltaisi luottaa, jos kerran tositarpeen tullessakin eivät ole turvaverkkona.

Tuo, että lapsesta asti on jo koettu rakkaudettomuutta, on todella paha. Voimia ap, yritä löytää läheiset muualta. Onko muita sukulaisia, jotka olisivat mukavampia, onko ystäviä?

Muista aina mainita sukulaisille ym. Että tottakai veljiäsi autetaan, kun ne eivät osaa siivota, ja eivät ymmärrä laskujen maksusta, ja se alkoholi (tai mihin ne rahat menevätkään) on toki tärkeämpää kuin itsenäistyminen. Ja eihän toki itsenäisyyttä voi heiltä odottaa kun he ovat miehiä. Kaikki tämä hymyillen iloisesti ja ymmärtäväisesti säälien.

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä ystävälläni on samanlainen tarina. Hän on nuorin kolmesta lapsesta ja ainut tyttö. Äiti pyykkäsi pojille, laittoi ruuat ja soitteli kysellen kuulumisia ja varmisteli että on varmasti tarpeeksi vaatetta ja rahaa. Kun ystäväni kyseli tästä, hän sai vanhemmiltaan sellaiset perustelut että tytöt ovat paljon vastuuntuntoisempia, pojat kehittyvät hitaammin ja tuhlailevat rahaa.... Olin ihan äimän käkenä kun kuulin tuosta! Vanhemmat olivat vakaasti sitä mieltä että pojat pitää paapoa piloille.

Joo siis äitini kiikuttaa ruokakasseja ja valmiita laatikoita ja patoja molempien etuovelle, ja käy iha siivoamassa pikkuveljeni kämppää. Luonnollisesti myös soittaa useammin.

Mulle ei koskaan olla perusteltu sukupuolella käytöstä, vaan yksilöinä. Mun isoveljelläni on niiiin rankaa ja hän hän niin (lisää laiskuuden ja liiallisen pelaamisen sivutuotteena tuleva täydellinen toimettomuuden kääntäminen positiiviseksi luonteenpiirteeksi, kutne herkkyydeksi syy tähän) jne.

Kun yritän puhua asiasta, syy on aina sitä miten äiti _ei oikeasti suosi_ vaan auttaa, koska nyt on "poikkeustilanne" ja "nyt pitää ymmärtää" ja äh en ees jaksa selittää niitä selityksiä..

Oon vaan itkeny koko tän päivän sen puhelun jälkeen, vihaisuus kuplii mahassa niin, että on vaikea olla.Jotekin sellanen epäoikeudenmukaisuus.Yritän aina unohtaa ja antaa olla ja mennä paremmalla asenteella liikenteeseen kun käyn kotona, mutta ei tää ikinä muutu.. En vaan jaksa :(

Ja valehtelisinhan mä jos sanoisin, ettei tää tee mua helvetin surulliseksi. Kyseessä on kuitenkin mun perhe. Vamraan ei ole liiottelua sanoa, että jokaikinen maailman ihminen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää vanhemmiltaan, vaikka ihan aikuisia oltaisiin..

Meillä on samoin ja minä olen tuon perheen äiti.

Pojat ovat pienestä asti olleet sopuisia, ahkeria ja kunnollisia. Murrosiässä oli ovien paiskomista ja huutamista, mutta käytös pysyi järkevissä rajoissa.

Sen sijaan tytölle ei ole koskaan kelvannut mikään. Kun isoveli sai fillarin, piti siskon saada myös eikä auttanut selittää, että veli teki kotitöitä ja säästi synttärirahoista, osti sitten säästöillään. Ei, sisko polki jalkaa ja vaati, että hän haluaa fillarin kun toinenkin sen saa. Häntä ei saa syrjiä. Ei saanut uutta pyörää, mutta muistaa edelleenkin, miten väärin häntä kohdeltiin. Pojille maksettiin valmennuskurssit, tyttö ei sellaista halunnut, mutta vaati saada vastaavan summan rahaa reissatakseen Euroopassa. Sai rahansa ja seuraavana vuonna vaati, että pitää maksaa valmennuskurssi, kun pojillekin maksettiin. Ei auttanut selitys, että sait saman summan rahana: häntä syrjitään!

Sama jatkuu edelleen. Kotona käy haukkumassa vanhempansa ja sitten on käsi ojossa, että pitää saada rahaa.

Jotain tytön kanssa meni pahasti pieleen, samanlaisen kasvatuksen saivat kaikki.

Sama juttu meilläkin. Pikkuveli sai harrastaa jääkiekkoa, jalkapalloa, crossimopoilua ym. Minä en saanut käydä ratsastustunneilla, kuin pari kertaa kuussa, koska "niin kallista ja TURHAA". Minulle katsottiin ratsastusvarusteita kirppiksiltä, mutta veljelleni tietysti urheilukaupasta. Minä olin se, joka joutui tiskaamaan, siivoamaan joskus koko kämpän, laittamaan ruokaa... Veljelleni äiti kuori perunat lautaselle ja siivosi huoneen. Ja syy KOSKA MINULLA ON VAGINA. Isä sanoi monesti tuota sovinistista lausetta "koska olet tyttö" "koska hän on poika" jne. Sairasta. Sama meno jatkuu, itse olen hyvin harvoin tekemisissä vanhempieni kanssa enää. Veli saa rahallista avustusta koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voithan vinkata verottajalle, mikäli epäilet rahavirran ylittävän neljä tonnia kolmessa vuodessa per veljes.

Mitä verottaja sillä tiedolla tekee? Perheenjäsenen elinkustannusten maksamista ei katsota lahjaksi, vanhemmat saavat siten maksaa vuokran, ostaa ruokaa, kustantaa bussikortin jne. ilman, että verottaja sanoo siihen mitään.

Lahjavero on maksettava, jos annetaan tietty summa rahaa tietyllä aikavälillä, vaikka olisi sukua.

Ap, voithan vaatia, että heidän saamansa lahjat ja avustukset kirjataan ennakkoperinnöksi (lahjavero maksettava silti), jolloin saanet tasavertaisempaa kohtelua.

http://www.etlehti.fi/artikkeli/rahat/oma_talous/10_kysymysta_ja_vastau…

Tuossapa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun perheessä oli ihan samanlaista. Isoveli sai aina kaiken, sai uudet mopot, sai harrasta, sai auton kun ajokortti hankittiin ym...

Minä? En mä koskaan saanut ja jos tahdoin harrastaa, niin sain harrastaa vain harrastuksia, mitkä eivät maksaneet mitään, koska "rahaa ei ole". En tiedä mistä se raha aina tuli veljen 2 eri harrastukseen, mihin piti kalliit varustukset ostaa ym.

.

EI VOI OLLA TOTTA!! Tämä on täsmälleen, siis ihan täsmälleen mun elämästä!! Mun harrastus oli myös juuri se harrastus, mihin laskettiin tarkasti riittääkö rahat (ei todellakaan ollut kallis), manguin yhtä harrastusta ehkä joku kuusi vuotta kunnes luovutin (niin, sitten olinkin siinä iässä missä voin jo "itse tienata" eli 15 v). Syynä se, ettei musta kuitenkaan voisi tulla huippua siinä lajissa (joo, oikeasti).

Mun veljiin on tosiaan panostettu ihan täysillä, varusteista kuskaamiseen ja ruokahuoltoon, kisamatkoista hierointoihin ja vaikka mihin.

Myöskin lukiossa maksoin työrahoista leffalippuja ja vaatteita, veljien työnteko rajoittui "anna rahaa"-lauseeseen.

ap

Ai että kun kuulostaa niin tutulta. Kun mä halusin nuorempana mennä lukioon, niin mun vanhempien vastaus oli "no ei sun tarvitse hyvin kouluttautua, on ammattikoulun työpaikat ihan hyviä". Ei sillä, että sanoisin että ammattikoulu ei ole hyvä, mutta haave oli aina lukio käydä ja yliopistoon päästä, mutta he saivat minut nopeasti tuntemaan, etten ollut tarpeeksi hyvä. Nyt aikuisena päätin sen lukion käydä omilla rahoilla, se on vaan aina ollut semmonen haave. 

Mulla myös nuorempana yks suuri ongelma harrastamiseen aina oli se, että eivät kerenneet kuskata mua ympäriinsä tai joku harrastus oli liian kaukana.. Samaan aikaan me matkustettiin vähän väliä toisiin kaupunkeihin veljen harrastuksien takia. Minä tottakai jouduin väkisin aina matkaan, kun kummankin vanhemman piti aina lähtee mukaan ja mua ei voinut jättää yksin kotiin pidemmäks aikaa. 

En mä kanna kaunaa mun vanhemmille tästä, mutta haluaisin, että he myöntäisivät.. Koska vaikka olen tästä omille vanhemmilleni sanonut, niin vieläkin he väittävät, ettei asia niin ollut.. 

Kyse on napanuorasta. Vanhemmat haluavat pitää pojat itsestään riippuvaisena. Heillä ei taida olla puolisoita? Vanhempasi tulevat olevat kauhuappivanhemmat. Yleensä lellikkien puolisoita ei siedetä - toki pätee myös päinvastaisessa tapauksessa. Kysy vanhemmiltasi, kuka auttaa veljiä sitten kun he ovat siihen liian vanhoja, sekä kuka auttaa heitä sitten kun he ovat vanhoja, eli ovatko niin sinisilmäisiä, että luulevat veljien auttavat. Samaan hengenvetoon kerrot, että se on veljien homma, ei sinun, koska  vastavuoroisuus. 

Meillä vanhin veli asuu ilmaiseksi lapsuudenkodissamme. Se on ollut minulle ok, koska hän on sairas. Mutta se ei enää ole ok, että vanhempien kuoltua on minulta rahaa vailla korjauksiin. Omistan siitä kyllä osan, mutta mielestäni se on iso etu, että saa asua omakotitalossa ilman että on maksanut asumisestaan ikinä mitään. Pienesti olen auttanut, mutta ei minulla riitä rahaa mahdottomiin, varsinkin kun hän ei pidä taloa kunnossa. Keskimmäinen oli lellikki muuten vain. 

Onko suvussa henkilöä, jota vanhempasi kunnioittavat tai jopa vähäsen pelkäävät?

Yhteistyö tälläisen tahon kanssa voisi tuoda tulosta, jos haluat pitää puoliasi taloudellisessa mielessä.

Isovanhemmat voisivat niinikään huomioida tilanteen testamenttaamalla omaisuuttaan suoraan sinulle vanhempanne ja ja veljesi sivuuttaen. Olis kyllä ihan äikkis :D

Vierailija kirjoitti:

Törkeää, ap. Olen pahoillani. Oletko reilusti veljiäsi vanhempi? Ei sillä, että se oikeuttaisi vanhempiesi käytöksen. Mun mielestä tuossa on kaksi tietä:

1. etäännytä itsesi henkisesti vanhemmistasi. Älä enää odota heiltä mitään. Pidä viileän asialliset välit, älä käy kylässä ellet itse halua ja vain sen verran kuin haluat. Etsi tukea muualta.

2. tai voit jossain sopivassa tilanteessa avautua vanhemmillesi (tai vain toiselle, ehkä isällesi, äitisi kuulostaa aika karulta tyypiltä) avoimesti ja rehellisesti tunteistasi. Mahdollisimman rauhallisesti ja ei-aggressiivisesti ja ei-ruikuttavasti sanot tosiasiat tuosta veljien vs. sinun kohtelusta, ja että se saa sinut kokemaan, että sinua rakastetaan vähemmän ja tuntuu todella pahalta ja kysy, mitä he ajattelevat tästä. Sitten jos tämä avautuminen ei herätä mitään vastakaikua, niin siirry kohtaan 1.

Moikka, kiitos kivasta viestistä.

1. Olen siis päättänyt jo aiemmin, etten enää odota enkä vaadi mitään, niin en myöskään pety. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ihan oikeasti viimeisenä vaihtoehtona pyysin tätä. Huomattavaa olisi, että puhutaan alle 200 eurosta. Sinänsä iso summa, toisaalta siihen verrattuna mitä kulutavat kuukaudessa kahteen muuhun ei yhtään mitään, täysi kärpäsen kakka.

2. Yritin puhua rauhallisesti ja rakentavasti, mutta se keskustelu käy täysin samanlaista kehää, aina vaan ja aina vaan.. En osaa oiken kuvailla sitä. Yritin siis nimenomaan "minusta tuntuu" jne taktiikkaa, mutta äiti tulkitsi kaiken hyökkäyksenä ja loukkauksena itseään kohtaan (tämä pätee muuten ihan kaikkee muuhunkin, lopetin ongelmistani puhumisen ehkä jossain yläasteella kun tajusin, että kaikki keskustelut loppuivat siihen, miten minä lohduttelin/lepyttelin/vakuuttelin äitiä, ettei asia ole hänen vikansa). Tässä esimerkki, koska en osaa kuvailla muuten:

Minä: "Yritän vain sanoa, että musta tuntuu aika jännältä, että suutut mulle kun pyydän (veljeni nimi tähän) osallistumaan myös (jokin kotityö tähän), kun ollaan kuitenkin kahdestaan hoidettu kaikki ja he eivät yhtään mitään.

Äiti: "No mutta veljelläsi oli niin rankkaa festareilla ja hänellä on nyt niin kova univelka, että pitää antaa hänen levätä ja toisella veljelläsi on kurkku vähän kipeä ja ensi viikolla tärkeä meno niin pitää antaa hänen ladata pattereita, ettei vain sairastu blaablaa"

MInä: "Musta tuntuu, että suosit veljiäni."

Äiti: "Enhän suosi, mitä toi nyt taas on? "

Minä: "Musta tuntuu aika pahalta, että (jokin suosimisen muoto tähän), mutta mulle et tekisi samaa.

Äiti: No mutta se oli nyt vain erikoistapaus kun veljesi erosi tyttöystävästään ja haluttiin isän kanssa piristää ja blaa blaa

Ihan näin siis hirveen tönkkönä ja yksinkertiastettuna mitä rataa meidän keskustelut menee, äiti siis kieltäytyy näkemästä asiaa kokonaisuutena vaan aina on yksityistapauksia.

Ap:n tarinan voin jakaa minäkin. Olen esikoinen ja veljeni 4 vuotta nuorempi. Meitä on aina kohdeltu eriarvoisesti. Olin perheen pikkupiika ja kotitöiden määrä varsinkin lukioikäisenä oli tolkuton. Lukiolaisena laitoin päivittäisen ruuan, tiskasin ja tein viikkosiivouksen ynnä hoidin pyykinpesun. Kävin kaupassa ja ulkoilutin koiran. Ja kaiken päälle piti vielä kuunnella ihme rähinää siitä, että mattojen hapsut eivät olleet suorassa tai että kattolampun päältä löytyi pölyä.

Veljeni on jatkuvasti saanut rahallista tukea esimerkiksi ensin opintolainan ja sitten asuntolainan takaisinmaksuun. Minä en pennin latia. Koska olen nainen ja SIIRTYNYT MIEHENI SUKUUN. Tällaista tämän päivän Suomessa. Mutta: se on saletti, että veli hoitaa vanhukset. Kylässä käyn kerran vuodessa ja kuuntelen perusvittuilut. Miksi vaivaudun edes paikalle? Mikään ei muutu ja jos otan jonkin kipeän asian esille alkaa raivohullu huuto.

Vierailija kirjoitti:

Onko suvussa henkilöä, jota vanhempasi kunnioittavat tai jopa vähäsen pelkäävät?

Yhteistyö tälläisen tahon kanssa voisi tuoda tulosta, jos haluat pitää puoliasi taloudellisessa mielessä.

Isovanhemmat voisivat niinikään huomioida tilanteen testamenttaamalla omaisuuttaan suoraan sinulle vanhempanne ja ja veljesi sivuuttaen. Olis kyllä ihan äikkis :D

Miten voi "pitää puoliaan taloudellisessa mielessä", jos kyseessä on toisten rahat?

Niin, ei voi. Jokainen määrää omista rahoistaan.

Jos oma tyttäreni alkaisi minulle vakavalla naamalla selittämään että käytetään hänen tulevaa perintöään väärin, niin olisi täysin varma että testamenttaisin muille omaisuuden ja hälle vain lakiosa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Törkeää, ap. Olen pahoillani. Oletko reilusti veljiäsi vanhempi? Ei sillä, että se oikeuttaisi vanhempiesi käytöksen. Mun mielestä tuossa on kaksi tietä:

1. etäännytä itsesi henkisesti vanhemmistasi. Älä enää odota heiltä mitään. Pidä viileän asialliset välit, älä käy kylässä ellet itse halua ja vain sen verran kuin haluat. Etsi tukea muualta.

2. tai voit jossain sopivassa tilanteessa avautua vanhemmillesi (tai vain toiselle, ehkä isällesi, äitisi kuulostaa aika karulta tyypiltä) avoimesti ja rehellisesti tunteistasi. Mahdollisimman rauhallisesti ja ei-aggressiivisesti ja ei-ruikuttavasti sanot tosiasiat tuosta veljien vs. sinun kohtelusta, ja että se saa sinut kokemaan, että sinua rakastetaan vähemmän ja tuntuu todella pahalta ja kysy, mitä he ajattelevat tästä. Sitten jos tämä avautuminen ei herätä mitään vastakaikua, niin siirry kohtaan 1.

Moikka, kiitos kivasta viestistä.

1. Olen siis päättänyt jo aiemmin, etten enää odota enkä vaadi mitään, niin en myöskään pety. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ihan oikeasti viimeisenä vaihtoehtona pyysin tätä. Huomattavaa olisi, että puhutaan alle 200 eurosta. Sinänsä iso summa, toisaalta siihen verrattuna mitä kulutavat kuukaudessa kahteen muuhun ei yhtään mitään, täysi kärpäsen kakka.

2. Yritin puhua rauhallisesti ja rakentavasti, mutta se keskustelu käy täysin samanlaista kehää, aina vaan ja aina vaan.. En osaa oiken kuvailla sitä. Yritin siis nimenomaan "minusta tuntuu" jne taktiikkaa, mutta äiti tulkitsi kaiken hyökkäyksenä ja loukkauksena itseään kohtaan (tämä pätee muuten ihan kaikkee muuhunkin, lopetin ongelmistani puhumisen ehkä jossain yläasteella kun tajusin, että kaikki keskustelut loppuivat siihen, miten minä lohduttelin/lepyttelin/vakuuttelin äitiä, ettei asia ole hänen vikansa). Tässä esimerkki, koska en osaa kuvailla muuten:

Minä: "Yritän vain sanoa, että musta tuntuu aika jännältä, että suutut mulle kun pyydän (veljeni nimi tähän) osallistumaan myös (jokin kotityö tähän), kun ollaan kuitenkin kahdestaan hoidettu kaikki ja he eivät yhtään mitään.

Äiti: "No mutta veljelläsi oli niin rankkaa festareilla ja hänellä on nyt niin kova univelka, että pitää antaa hänen levätä ja toisella veljelläsi on kurkku vähän kipeä ja ensi viikolla tärkeä meno niin pitää antaa hänen ladata pattereita, ettei vain sairastu blaablaa"

MInä: "Musta tuntuu, että suosit veljiäni."

Äiti: "Enhän suosi, mitä toi nyt taas on? "

Minä: "Musta tuntuu aika pahalta, että (jokin suosimisen muoto tähän), mutta mulle et tekisi samaa.

Äiti: No mutta se oli nyt vain erikoistapaus kun veljesi erosi tyttöystävästään ja haluttiin isän kanssa piristää ja blaa blaa

Ihan näin siis hirveen tönkkönä ja yksinkertiastettuna mitä rataa meidän keskustelut menee, äiti siis kieltäytyy näkemästä asiaa kokonaisuutena vaan aina on yksityistapauksia.

Ai kamalaa. Tuntuu pahalta sun puolesta.

Miten vanhempien omissa lapsuudenkodeissa on sisarusasiat menneet, tiedätkö yhtään? Miten poikiin tai tyttöihin on suhtauduttu? Saisitko sieltä vielä esimerkkiä vanhemmille selittämiseen? Vaikka varmaan sitä empatiaa ei oikein voi heihin istuttaa...

Ap, laita välit poikki. Et saa muuta kuin pahaa mieltä. Ja odotapas kun vanhempasi ikääntyvät, sitten sinulta kyllä odotetaan hoivaamista ja pojat saa olla möllöttää. Ja pojat todennäköisesti eivät tule sitten pitämään vanhempiin enää mitään yhteyttä, kun siivous-, kokkaus- ja muu vastaava apu loppuu. Jos vanhemmat käyttäytyvät noin, et ole heille mitään velkaa eikä sinun tarvitse aikaasi heihin tuhlata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Törkeää, ap. Olen pahoillani. Oletko reilusti veljiäsi vanhempi? Ei sillä, että se oikeuttaisi vanhempiesi käytöksen. Mun mielestä tuossa on kaksi tietä:

1. etäännytä itsesi henkisesti vanhemmistasi. Älä enää odota heiltä mitään. Pidä viileän asialliset välit, älä käy kylässä ellet itse halua ja vain sen verran kuin haluat. Etsi tukea muualta.

2. tai voit jossain sopivassa tilanteessa avautua vanhemmillesi (tai vain toiselle, ehkä isällesi, äitisi kuulostaa aika karulta tyypiltä) avoimesti ja rehellisesti tunteistasi. Mahdollisimman rauhallisesti ja ei-aggressiivisesti ja ei-ruikuttavasti sanot tosiasiat tuosta veljien vs. sinun kohtelusta, ja että se saa sinut kokemaan, että sinua rakastetaan vähemmän ja tuntuu todella pahalta ja kysy, mitä he ajattelevat tästä. Sitten jos tämä avautuminen ei herätä mitään vastakaikua, niin siirry kohtaan 1.

Moikka, kiitos kivasta viestistä.

1. Olen siis päättänyt jo aiemmin, etten enää odota enkä vaadi mitään, niin en myöskään pety. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ihan oikeasti viimeisenä vaihtoehtona pyysin tätä. Huomattavaa olisi, että puhutaan alle 200 eurosta. Sinänsä iso summa, toisaalta siihen verrattuna mitä kulutavat kuukaudessa kahteen muuhun ei yhtään mitään, täysi kärpäsen kakka.

2. Yritin puhua rauhallisesti ja rakentavasti, mutta se keskustelu käy täysin samanlaista kehää, aina vaan ja aina vaan.. En osaa oiken kuvailla sitä. Yritin siis nimenomaan "minusta tuntuu" jne taktiikkaa, mutta äiti tulkitsi kaiken hyökkäyksenä ja loukkauksena itseään kohtaan (tämä pätee muuten ihan kaikkee muuhunkin, lopetin ongelmistani puhumisen ehkä jossain yläasteella kun tajusin, että kaikki keskustelut loppuivat siihen, miten minä lohduttelin/lepyttelin/vakuuttelin äitiä, ettei asia ole hänen vikansa). Tässä esimerkki, koska en osaa kuvailla muuten:

Minä: "Yritän vain sanoa, että musta tuntuu aika jännältä, että suutut mulle kun pyydän (veljeni nimi tähän) osallistumaan myös (jokin kotityö tähän), kun ollaan kuitenkin kahdestaan hoidettu kaikki ja he eivät yhtään mitään.

Äiti: "No mutta veljelläsi oli niin rankkaa festareilla ja hänellä on nyt niin kova univelka, että pitää antaa hänen levätä ja toisella veljelläsi on kurkku vähän kipeä ja ensi viikolla tärkeä meno niin pitää antaa hänen ladata pattereita, ettei vain sairastu blaablaa"

MInä: "Musta tuntuu, että suosit veljiäni."

Äiti: "Enhän suosi, mitä toi nyt taas on? "

Minä: "Musta tuntuu aika pahalta, että (jokin suosimisen muoto tähän), mutta mulle et tekisi samaa.

Äiti: No mutta se oli nyt vain erikoistapaus kun veljesi erosi tyttöystävästään ja haluttiin isän kanssa piristää ja blaa blaa

Ihan näin siis hirveen tönkkönä ja yksinkertiastettuna mitä rataa meidän keskustelut menee, äiti siis kieltäytyy näkemästä asiaa kokonaisuutena vaan aina on yksityistapauksia.

Voi itku, ihan kamalaa :( Olen tosi pahoillani. Olisiko sinun mahdollista käsitellä asiaa esimerkiksi terapiassa? Olet ihan oikeassa siinä, että vanhempien hyväksynnän puute on yksi vaikeimmista asioista elämässä.

Onnittelut siitä, että olet saanut hyvän koulutuksen vanhemmistasi huolimatta!

-

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu meilläkin. Pikkuveli sai harrastaa jääkiekkoa, jalkapalloa, crossimopoilua ym. Minä en saanut käydä ratsastustunneilla, kuin pari kertaa kuussa, koska "niin kallista ja TURHAA". Minulle katsottiin ratsastusvarusteita kirppiksiltä, mutta veljelleni tietysti urheilukaupasta. Minä olin se, joka joutui tiskaamaan, siivoamaan joskus koko kämpän, laittamaan ruokaa... Veljelleni äiti kuori perunat lautaselle ja siivosi huoneen. Ja syy KOSKA MINULLA ON VAGINA. Isä sanoi monesti tuota sovinistista lausetta "koska olet tyttö" "koska hän on poika" jne. Sairasta. Sama meno jatkuu, itse olen hyvin harvoin tekemisissä vanhempieni kanssa enää. Veli saa rahallista avustusta koko ajan.

Anteeks, mutta nyt mua alkaa naurattaa kun on niin samanlaista. :D Veljieni harrastus on yksi mikä tuossa mainittiin, ja mä manguin ratsastustunteja myös, toinen oli vielä hyvin paljon halvempi harrastus ja sekään ei käynyt. En näköjään ole yksin tän tilanteen kanssa.

Äiti mm. laittoi molempien veljieni aamiaiset valmiiksi enne töihinlähtöään (siis ihan poismuuttamiseen asti), laittoi ruokaa jääkaappiin valmiiksi, vaihtoi lakanat sänkyihin, siivosi huoneet, pyykkäsi vaatteet.. Lista on loputon.

Sitten kun tekivät jotain, oli asia valtavan ihailun ja kunnioituksen kohde. Toinen veljistäni leipoi viime vuonna pipareita. Asiaa juhlittiin ja töllisteltiin kuin kolmevuotiaan ekoja pipareita. Äiti mm. otti kuvia veljestäni leipomassa koska asia oli niin ihanaa ja söpöä ja kivaa.