Pitkään terapiassa käyneet; haitat, ylianalysointi?

Vierailija kirjoitti:

Tunnen useita pitkään terapiassa käyneitä, ja heitä kaikkia yhdistää syvällä omissa ongelmissaan ja niiden analysoinnissa rypeminen, niin että millekään muulle ei jää heidän ajatuksissaan tilaa. Ovat tosi raskasta seuraa, kun kaikki keskustelut koskevat heitä itseään eikä muita jakseta kuunnella yhtään. Heille on jotenkin terapian myötä syntynyt sellainen tunne, että heillä on oikeus purkaa tunteitaan muille tilanteesta riippumatta, mutta jotenkin on unohtunut velvollisuus vastavuoroisuuteen ja ymmärrys siitä, että ne heidän kokemansa ikävät tunteet ovat jossain määrin tuttuja lähes kaikille ja kuuluvat luonnollisena osana elämään. Muut ihmiset ovat heidän terapeuttejaan ja olemassa tyydyttääkseen heidän avautumistarpeitaan. Yhteistä heille on myös se, että terapiasta ei oikein tunnu olevan mitään hyötyä, vaan ovat jääneet jonnekin pikkulapsen tasolle mitä tulee vastuunkantoon omasta elämästä ja tunteidensa ja käytöksensä hallintaan. Sinulle ja läheisillesi olis varmasti hyväksi, jos kokeilisit pitää taukoa terapiasta ja opettelisit keskittymään ihan muihin asioihin kuin itseesi.

Veit sanat suustani. Todellakin rasittavaa ja itsekästä seuraa.

Terapian lisäksi ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus jatkaa omaa elämää. Osa-aikaisissa töissä tai jossain vastaavissa, missä kokevat onnistumista ja sitä, että elämä menee kaikesta huolimatta eteenpäin. Enkä tarkoita nyt mitään alentavia pupukursseja, tai nöyryyttävää ja orjauttavaa työharjoittelua (eli ilmaistyötä). Nykyään opiskelu- sekä työelämä vaatii 100% työkykyä ja monilla sellaista ei vain yksinkertaisesti ole. Jo pelkkä terapiaprosessi vie hitosti voimavaroja, mutta siihen ei anneta aikaa. Pitää olla 100% kunnossa tai 100% tekemättä mitään. Välimaastoa on lähes mahdotonta löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälle et kyllä ole terapiassa päässyt. Vauvasivustolla kirjoitusta yksinpuheluna omiin kommentteihin vastaten. Etkö haluaisi päästä eteenpäin? Etkö saa läheisiltäsi apua?

Kenelle oikein tämän tarkoitit? Mikä yksinpuhelu? Unohditko, että tällä palstalla on useita kommentoijia?

Taitaa olla joku palstan trolleista. Niillä on ainut tavoite vain haastaa riitaa, ei kannata tuhlata aikaa moisiin.

Itse harrastin aktiivisesti ja intensiivisesti itseterapiointia ikävuodet 18-35. Luin kirjastosta kaikki terapia-, tunnetaito-, selfhelp-kirjallisuuden, pidin tunnepäiväkirjaa, jne. Ylianalysoin kaiken ja pyöritin joka päivä päässäni kauhean isoa kelaa, kaikkea mahdollista. Analysoin lapsuutta, elämää, ajatuksiani. Märehdin. Vatvoin, ylitulkitsin.

En tiedä mitä tapahtui kolmevitosena, mutta jotenkin havahduin hereille, tajusin mitä olen kaikki nämä vuodet tehnyt, vatvonut, pyörinyt napani ympärillä ja oman pään sisässä ja "ongelmissani", ja kertalaakista jotenkin sain aivan tarpeekseni.

Tuli olo, että on poistuttava sieltä pään sisältä ja lakattava vatvomasta, ja astuttava "ulos", Elämään, katseltava enemmän ympärille, kuin sisäänpäin. Tehtävä ja keskityttävä konkreettisiin asioihin, tekemiseen, näkemiseen, faktoihin, päivän polttamiin asioihin, käsillä tekoon, muihin ihmisiin.

Ja helpotti!!!!!!!

Ihmiset velloo yllättävän paljon oman päänsä ja tunteidensa ympärillä, minäminäminäminä. Loputonta vatvomista ja vellomista ja rämpimistä. Keskittykää oikeisiin asioihin, katselkaa vaikka uutiset, siivotkaa kämppä, menkää ulos ja katsokaa ihmisiä, tekemisiään, leipokaa, virkatkaa, käykää leffassa, lukekaa joku romaani.

Silmänne aukeavat ja elämä alkaa ihan uudella tavalla.

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kyllä toisinaan tosi vaikealta se, että terapian haittavaikutuksista ei joidenkin ihmisten mielestä saa keskustella. Niistä ei saa keskustella ainakaan psykiatrisessa hoidossa, eikä usein muidenkaan potilaiden kanssa. Psykiatrisessa hoidossa joskus ihmetellään, miten minulla on aivan vääriä käsityksiä itsestäni, ja en voi kertoa, että olen omaksunut nämä käsitykset terapeutilta. Jos menisin näin sanomaan, niin ei sitä uskottaisi, ja saisin ehkä hankalan potilaan leiman otsaani. Lisäksi hoitavat tahot tuntuvat lähes aina olevan toistensa puolella ja potilasta vastaan. Kokemusta on.

Sitten jos yrittää toisen potilaan kanssa keskustella psykiatrisen hoidon tai terapian haittavaikutuksista, saattaa saada osakseen vähättelyä, kuten on nähtävissä tässäkin keskustelussa. Se tuntuu erityisen pahalta silloin, kun on tullut väärinkohdelluksi terapeutin taholta, ja odottaa jonkinlaista vertaistukea, tai edes tietoa siitä, ettei ole ainoa. Siinä tulee olo että on tullut moninkertaisesti väärinkohdelluksi: ensin on kiusaamista, josta terapeutti syyllistää, ja sitten vielä toinen potilas vähättelee. Kolminkertainen kaltoinkohtelu. Tulee väkisinkin tunne, ettei jaksa muita ihmisiä, ja haluaa vain vetäytyä yksinäisyyteen.

Ymmärrän sinua, väärä tetapeutti voi tehdä aika paljon tuhoja. Jos sitä ei vielä uskota, että aikaisempi terapeutti on ollut lähes ammattitaidoton, niin tottakai se pahentaa kaikkea. Huonojakin terapeutteja on, joilla ei ole yhtään herkkyyttä lukea asiakasta millään tavalla. On vain se oma ego ja omat kuvitelmat, joita jyrätään läpi yhtään kuuntelematta ja kyseenalaistamatta. Terapeuttikin voi olla väärässä ja hyvä terapeutti uskaltaa kohdata omat väärät tulkintansa.

T. se jota terapeutti epäili valehtelusta, kun yritin kertoa kodin tapahtumista

Kiitos kun jaoit kokemuksesi! Lohduttaa jonkin verran se, etten ole ainoa jota on kohdeltu väärin terapiassa. Minäkin ymmärrän sinua. Minulle tuli jotenkin tosi huono olo henkisesti muutamista negatiivisista kommenteista tällä palstalla. Ehkä olen liian haavoilla siihen, että voisin näistä asioista keskustella täällä.

Vierailija kirjoitti:

Itse harrastin aktiivisesti ja intensiivisesti itseterapiointia ikävuodet 18-35. Luin kirjastosta kaikki terapia-, tunnetaito-, selfhelp-kirjallisuuden, pidin tunnepäiväkirjaa, jne. Ylianalysoin kaiken ja pyöritin joka päivä päässäni kauhean isoa kelaa, kaikkea mahdollista. Analysoin lapsuutta, elämää, ajatuksiani. Märehdin. Vatvoin, ylitulkitsin.

En tiedä mitä tapahtui kolmevitosena, mutta jotenkin havahduin hereille, tajusin mitä olen kaikki nämä vuodet tehnyt, vatvonut, pyörinyt napani ympärillä ja oman pään sisässä ja "ongelmissani", ja kertalaakista jotenkin sain aivan tarpeekseni.

Tuli olo, että on poistuttava sieltä pään sisältä ja lakattava vatvomasta, ja astuttava "ulos", Elämään, katseltava enemmän ympärille, kuin sisäänpäin. Tehtävä ja keskityttävä konkreettisiin asioihin, tekemiseen, näkemiseen, faktoihin, päivän polttamiin asioihin, käsillä tekoon, muihin ihmisiin.

Ja helpotti!!!!!!!

Ihmiset velloo yllättävän paljon oman päänsä ja tunteidensa ympärillä, minäminäminäminä. Loputonta vatvomista ja vellomista ja rämpimistä. Keskittykää oikeisiin asioihin, katselkaa vaikka uutiset, siivotkaa kämppä, menkää ulos ja katsokaa ihmisiä, tekemisiään, leipokaa, virkatkaa, käykää leffassa, lukekaa joku romaani.

Silmänne aukeavat ja elämä alkaa ihan uudella tavalla.

No ei se minua tai minun traumojani ole yhtään helpottanut, että olen koko ajan tehnyt jotain. En koe, että elämäni olisi mennyt mitenkään hukkaan, koska elämäni nyt vain on tällaista. Olen yrittänyt vaikka sun mitä, tsempannut, opiskellut, lukenut, harrastanut taiteita, matkustellut, rakastanut, työskennellyt, mennyt haaveitani kohti ja haastanut itseäni mukavuusalueeni ulkopuolelle. Traumat ovat silti osa elämääni ja vaikuttavat ihan kaikkeen joka päivä. Ihan huolimatta siitä ajattelenko vai enkö ajattele asioita. Ei elämäni silti huonoa ole, vaikka haastavaa onkin.

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu kyllä toisinaan tosi vaikealta se, että terapian haittavaikutuksista ei joidenkin ihmisten mielestä saa keskustella. Niistä ei saa keskustella ainakaan psykiatrisessa hoidossa, eikä usein muidenkaan potilaiden kanssa. Psykiatrisessa hoidossa joskus ihmetellään, miten minulla on aivan vääriä käsityksiä itsestäni, ja en voi kertoa, että olen omaksunut nämä käsitykset terapeutilta. Jos menisin näin sanomaan, niin ei sitä uskottaisi, ja saisin ehkä hankalan potilaan leiman otsaani. Lisäksi hoitavat tahot tuntuvat lähes aina olevan toistensa puolella ja potilasta vastaan. Kokemusta on.

Sitten jos yrittää toisen potilaan kanssa keskustella psykiatrisen hoidon tai terapian haittavaikutuksista, saattaa saada osakseen vähättelyä, kuten on nähtävissä tässäkin keskustelussa. Se tuntuu erityisen pahalta silloin, kun on tullut väärinkohdelluksi terapeutin taholta, ja odottaa jonkinlaista vertaistukea, tai edes tietoa siitä, ettei ole ainoa. Siinä tulee olo että on tullut moninkertaisesti väärinkohdelluksi: ensin on kiusaamista, josta terapeutti syyllistää, ja sitten vielä toinen potilas vähättelee. Kolminkertainen kaltoinkohtelu. Tulee väkisinkin tunne, ettei jaksa muita ihmisiä, ja haluaa vain vetäytyä yksinäisyyteen.

Ymmärrän sinua, väärä tetapeutti voi tehdä aika paljon tuhoja. Jos sitä ei vielä uskota, että aikaisempi terapeutti on ollut lähes ammattitaidoton, niin tottakai se pahentaa kaikkea. Huonojakin terapeutteja on, joilla ei ole yhtään herkkyyttä lukea asiakasta millään tavalla. On vain se oma ego ja omat kuvitelmat, joita jyrätään läpi yhtään kuuntelematta ja kyseenalaistamatta. Terapeuttikin voi olla väärässä ja hyvä terapeutti uskaltaa kohdata omat väärät tulkintansa.

T. se jota terapeutti epäili valehtelusta, kun yritin kertoa kodin tapahtumista

Kiitos kun jaoit kokemuksesi! Lohduttaa jonkin verran se, etten ole ainoa jota on kohdeltu väärin terapiassa. Minäkin ymmärrän sinua. Minulle tuli jotenkin tosi huono olo henkisesti muutamista negatiivisista kommenteista tällä palstalla. Ehkä olen liian haavoilla siihen, että voisin näistä asioista keskustella täällä.

Keskustelupalstoilla pyörii jonkin verran sairaita, sadistisia ihmisiä sekä tunnevammaisia, jotka vihaavat kaikkea jonka itse kokevat omista traumoistaan johtuen heikkoudeksi. He iskevät juuri niihin kohteisiin ja niihin ketjuihin, joissa pääsevät tölvimään eniten, koska saavat siitä sairasta nautintoa. Ei kannata antaa liikaa painoarvoa, koska kyse on todella häiriintyneistä ihmisistä, joiden omat sosiaaliset suhteet ovat joko olemattomat, tai helvetilliset. Iso halaus sinulle. Puhu vain niille ihmisille, jotka yrittävät aidosti kuunnella.

Olen käynyt kuusi vuotta terapiassa, eikä ylianalysointi kyllä ole ongelma. Hoitoresistentit mielenterveysongelmat kyllä.  Ihan varmaan ihmisen luonteesta kiinni kehittyykö tuollaisesta liiallisesta vatvomisesta ongelma vai ei. Pitäisi tajuta sekin, että se analysointi on vain yksi väline, ei mikään ratkaisu kaikkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Itse harrastin aktiivisesti ja intensiivisesti itseterapiointia ikävuodet 18-35. Luin kirjastosta kaikki terapia-, tunnetaito-, selfhelp-kirjallisuuden, pidin tunnepäiväkirjaa, jne. Ylianalysoin kaiken ja pyöritin joka päivä päässäni kauhean isoa kelaa, kaikkea mahdollista. Analysoin lapsuutta, elämää, ajatuksiani. Märehdin. Vatvoin, ylitulkitsin.

En tiedä mitä tapahtui kolmevitosena, mutta jotenkin havahduin hereille, tajusin mitä olen kaikki nämä vuodet tehnyt, vatvonut, pyörinyt napani ympärillä ja oman pään sisässä ja "ongelmissani", ja kertalaakista jotenkin sain aivan tarpeekseni.

Tuli olo, että on poistuttava sieltä pään sisältä ja lakattava vatvomasta, ja astuttava "ulos", Elämään, katseltava enemmän ympärille, kuin sisäänpäin. Tehtävä ja keskityttävä konkreettisiin asioihin, tekemiseen, näkemiseen, faktoihin, päivän polttamiin asioihin, käsillä tekoon, muihin ihmisiin.

Ja helpotti!!!!!!!

Ihmiset velloo yllättävän paljon oman päänsä ja tunteidensa ympärillä, minäminäminäminä. Loputonta vatvomista ja vellomista ja rämpimistä. Keskittykää oikeisiin asioihin, katselkaa vaikka uutiset, siivotkaa kämppä, menkää ulos ja katsokaa ihmisiä, tekemisiään, leipokaa, virkatkaa, käykää leffassa, lukekaa joku romaani.

Silmänne aukeavat ja elämä alkaa ihan uudella tavalla.

Kotikutoinen vellomisessi ei ole ollut ikinä mitään terapiaa. Tyhmille ihmisille sopii ajattelun sijaan puuhastelu. 

Vierailija kirjoitti:

Olen itse käynyt kolme vuotta terapiassa enkä ole juurikaan kokenut saaneeni siitä apua. Terapeuttikin vaihtui kerran kun muutin paikkakunnalta toiselle, ei ole siis ollut terapeutista kiinni. Oma kokemukseni on, että terapiaan mennessä pitäisi olla jotenkin selvästi yksi ongelma (tyyliin avioero, kiusatuksi tuleminen tms.), jota lähdetään ratkomaan. Oma elämäni on niin täynnä moninaisia ongelmia ja traumoja, vanhoja, uusia, osittain päällekkäisiäkin, että terapiassa ei ole osattu käsitellä niitä jäsennellysti. Enkä itsekään tietysti ole osannut. En usko että ehtisin käsitellä kaikkia ongelmiani, vaikka istuisin koko loppuelämäni terapiassa. Aina niitä tulee uusia.

Sinulla on ollut osaamattomia terapeutteja, tai sitten odotat terapialta aivan ihmeitä. Tietysti ongelmia tulee aina uusia, mutta hyvin monesti käsittämättömänkin ongelmakavalkadin takana on ihan jokin perussyy ja kaava, jota ihminen tietämättään toistaa. Sen kaiken taustalla olevan ajatusvääristymän tai jonkin kokemuksen hakeminen ja ymmärtäminenhän terapiassa on ajatuksena.

Vierailija kirjoitti:

Pitkälle et kyllä ole terapiassa päässyt. Vauvasivustolla kirjoitusta yksinpuheluna omiin kommentteihin vastaten. Etkö haluaisi päästä eteenpäin? Etkö saa läheisiltäsi apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse käynyt kolme vuotta terapiassa enkä ole juurikaan kokenut saaneeni siitä apua. Terapeuttikin vaihtui kerran kun muutin paikkakunnalta toiselle, ei ole siis ollut terapeutista kiinni. Oma kokemukseni on, että terapiaan mennessä pitäisi olla jotenkin selvästi yksi ongelma (tyyliin avioero, kiusatuksi tuleminen tms.), jota lähdetään ratkomaan. Oma elämäni on niin täynnä moninaisia ongelmia ja traumoja, vanhoja, uusia, osittain päällekkäisiäkin, että terapiassa ei ole osattu käsitellä niitä jäsennellysti. Enkä itsekään tietysti ole osannut. En usko että ehtisin käsitellä kaikkia ongelmiani, vaikka istuisin koko loppuelämäni terapiassa. Aina niitä tulee uusia.

Sinulla on ollut osaamattomia terapeutteja, tai sitten odotat terapialta aivan ihmeitä. Tietysti ongelmia tulee aina uusia, mutta hyvin monesti käsittämättömänkin ongelmakavalkadin takana on ihan jokin perussyy ja kaava, jota ihminen tietämättään toistaa. Sen kaiken taustalla olevan ajatusvääristymän tai jonkin kokemuksen hakeminen ja ymmärtäminenhän terapiassa on ajatuksena.

Minulla on kaksi yleisesti aika vaikeahoitoisiksi luokiteltua mt-häiriötä. Ei se aina ole siitä kiinni että vaatisi liikaa tai terapeutit olisivat huonoja. Tulkintasi jostain yksittäisistä ajatusvääistymästä,jonka selviäminen tekisi sairaasta hetkessä terveen, sopii aika harvan oikeasti sairaan tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse käynyt kolme vuotta terapiassa enkä ole juurikaan kokenut saaneeni siitä apua. Terapeuttikin vaihtui kerran kun muutin paikkakunnalta toiselle, ei ole siis ollut terapeutista kiinni. Oma kokemukseni on, että terapiaan mennessä pitäisi olla jotenkin selvästi yksi ongelma (tyyliin avioero, kiusatuksi tuleminen tms.), jota lähdetään ratkomaan. Oma elämäni on niin täynnä moninaisia ongelmia ja traumoja, vanhoja, uusia, osittain päällekkäisiäkin, että terapiassa ei ole osattu käsitellä niitä jäsennellysti. Enkä itsekään tietysti ole osannut. En usko että ehtisin käsitellä kaikkia ongelmiani, vaikka istuisin koko loppuelämäni terapiassa. Aina niitä tulee uusia.

Sinulla on ollut osaamattomia terapeutteja, tai sitten odotat terapialta aivan ihmeitä. Tietysti ongelmia tulee aina uusia, mutta hyvin monesti käsittämättömänkin ongelmakavalkadin takana on ihan jokin perussyy ja kaava, jota ihminen tietämättään toistaa. Sen kaiken taustalla olevan ajatusvääristymän tai jonkin kokemuksen hakeminen ja ymmärtäminenhän terapiassa on ajatuksena.

Minulla on kaksi yleisesti aika vaikeahoitoisiksi luokiteltua mt-häiriötä. Ei se aina ole siitä kiinni että vaatisi liikaa tai terapeutit olisivat huonoja. Tulkintasi jostain yksittäisistä ajatusvääistymästä,jonka selviäminen tekisi sairaasta hetkessä terveen, sopii aika harvan oikeasti sairaan tilanteeseen.

En siis ole tuo jolle vastasit,mutta kuitenkin. 

Ylläpito voisi puuttua jo näihin sairaskertomuksiin, joka päivä samat kuviot ja mielenliikkeet. Yhä uudelleen ja uudelleen, toistona. Keskustelut on erikseen, monologit ei.

Vierailija kirjoitti:

Ylläpito voisi puuttua jo näihin sairaskertomuksiin, joka päivä samat kuviot ja mielenliikkeet. Yhä uudelleen ja uudelleen, toistona. Keskustelut on erikseen, monologit ei.

Provojahan nämä ja nämä huisin jännät provot olisi hyvä jo jonkun lopettaa. Ei täällä kukaan ole terapiassa käynyt, mutta näiden provojen kirjoittaja tarvitsisi itse kipeästi terapiaa. Älkää olko niin yksinkertaista. Täällä ei kukaan oikeasti kysele mitään terapia ohjeita. Joku vaan niin kovasti haluaa antaa ohjeita keksimälleen ap:lle. Voi voi, hukkaan menee nekin ”hyvät” ohjeet.

Kävin ensin psykodynaamisessa terapiassa. Hyödyin siitä. Nyt olen ratkaisukeskeisessä terapiassa. Tämä on auttanut vielä enemmän.

Tärkeintä on se, että tulee oikeasti kuulluksi. Se auttaa merkittävästi eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ylläpito voisi puuttua jo näihin sairaskertomuksiin, joka päivä samat kuviot ja mielenliikkeet. Yhä uudelleen ja uudelleen, toistona. Keskustelut on erikseen, monologit ei.

Provojahan nämä ja nämä huisin jännät provot olisi hyvä jo jonkun lopettaa. Ei täällä kukaan ole terapiassa käynyt, mutta näiden provojen kirjoittaja tarvitsisi itse kipeästi terapiaa. Älkää olko niin yksinkertaista. Täällä ei kukaan oikeasti kysele mitään terapia ohjeita. Joku vaan niin kovasti haluaa antaa ohjeita keksimälleen ap:lle. Voi voi, hukkaan menee nekin ”hyvät” ohjeet.

Eli yksi ihminen,jolla kaksi tai useampaa persoonaa eli edelleen monologi.

Vierailija kirjoitti:

Kävin ensin psykodynaamisessa terapiassa. Hyödyin siitä. Nyt olen ratkaisukeskeisessä terapiassa. Tämä on auttanut vielä enemmän.

Miten joku voi alapeukuttaa sitä, että joku hyötyy terapiasta? Etkö pidä ihmisistä, jotka jaksavat käydä töissä ja maksaa veroja?

Minun mielestä on tosi hyvä, että kuulee kokemuksia erilaisista terapioista. Voi kun nämä keskustelut säilyisi asiallisina. Henkilökohtaisesti tunnen kaksi terapiassa käynyttä, ja kummankin kokemus oli hyvin erilainen. Luulen että mitä enemmän terapiaa harkitsevat ihmiset kuulevat ja lukevat muiden kokemuksia, sitä paremmin he osaavat valita terapiamuodon ja henkilön. Tosin on kallista ja henkisesti raskasta käydä tutustumiskäynneillä kun miettii kuka olisi paras vaihtoehto pitkään terapiaan, esim. Kelan tukemaan kuntoutusterapiaan.