Pitkään terapiassa käyneet; haitat, ylianalysointi?

Poikaan=piinaan*

väärä terapeutti? junnaatte vain paikallaan?

Ylianalysointi kuuluu asiaan ja menee ohi kun lopetat terapian. Itse olin analysaattori aina ja terapiassa vielä enemmän. Siitä huomasin, että voisi olla aika lopettaa, kun en enää jaksanut analysoida.

Kognitiivisessa terapiassa? Analyyttisessa?

Outoa toi kuusi vuotta, ja kuvaus ettet ole tiedollisesta ymmärtämisestä edennyt kokemukselliseen vrt aika. Terapiamoodi kyllä kaikkoaa ajan kanssa, mutta voit ottaa tarvittaessa parhaassa tapauksessa käyttöösi, sehän on se taito, miksi sinua hoidetaan.

Pitkän terapian negatiivinen puoli on mielestäni sama kuin pitkä kipu- tai psyykenlääkkeiden käyttö. Niitä ei enää todellisuudessa tarvitse, mutta niihin on kehittynyt niin paha riippuvuus, että ilmankaan ei voi olla. Ei ole muuta keinoa kuin vähentää hoitojen / lääkkeiden määrää. Jos ei muuten onnistu, niin sitten vieroitushoitoon.

Hyvä terapeutti ohjaa puheen olennaiseen, ettei asiakas puhu diipa daapaa .Ylianalysointi voi myös olla keino vältellä niitä kaikkein kipeimpiä asioita joita hirvittää ajatella ja käydä läpi.

Saattaisin vaihtaa terapeuttia tai puhua nykyiselle tästä ongelmasta. Hänen pitäisi ohjata keskustelu olennaisuuksiin arjen pikku asiosita.

Tunnen useita pitkään terapiassa käyneitä, ja heitä kaikkia yhdistää syvällä omissa ongelmissaan ja niiden analysoinnissa rypeminen, niin että millekään muulle ei jää heidän ajatuksissaan tilaa. Ovat tosi raskasta seuraa, kun kaikki keskustelut koskevat heitä itseään eikä muita jakseta kuunnella yhtään. Heille on jotenkin terapian myötä syntynyt sellainen tunne, että heillä on oikeus purkaa tunteitaan muille tilanteesta riippumatta, mutta jotenkin on unohtunut velvollisuus vastavuoroisuuteen ja ymmärrys siitä, että ne heidän kokemansa ikävät tunteet ovat jossain määrin tuttuja lähes kaikille ja kuuluvat luonnollisena osana elämään. Muut ihmiset ovat heidän terapeuttejaan ja olemassa tyydyttääkseen heidän avautumistarpeitaan. Yhteistä heille on myös se, että terapiasta ei oikein tunnu olevan mitään hyötyä, vaan ovat jääneet jonnekin pikkulapsen tasolle mitä tulee vastuunkantoon omasta elämästä ja tunteidensa ja käytöksensä hallintaan. Sinulle ja läheisillesi olis varmasti hyväksi, jos kokeilisit pitää taukoa terapiasta ja opettelisit keskittymään ihan muihin asioihin kuin itseesi.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen useita pitkään terapiassa käyneitä, ja heitä kaikkia yhdistää syvällä omissa ongelmissaan ja niiden analysoinnissa rypeminen, niin että millekään muulle ei jää heidän ajatuksissaan tilaa. .

Tunenn minäkin monia tämänkaltaisia. monet on jopa vaihtaneet terapiasuuntia ja terapeutteja monta kertaa, mutta ongelmat vaan jatkuu ja jatkuu, vuodesta toiseen, silti vaikka välillä sitä ollaan kyyneleet silmissä liikutuksesta kun on oivallettu jotain olevinaan merkittävää. Nämä oivallukset eivät vaan näytä johtavan suurempaan tasapainoisuuteen tai onnellisuuteen ollenkaan. 

Oma exänikin oli näitä, ja voi ristus oli raskasta kuunnella sitä ainaista itsensä analysointia ja problematisointia. Mieli olisi tehnyt sanoa, että ota nyt hyvänen aika se pää ulos perseestä ja  haista raikasta ilmaa! Älä aina vatvo itseäsi ja tunteitasi ja ongelmiasi vaan keskity johonkin tekemiseen tai työhön tms. 

Itsellänikin on ollut mt-ongelmia aikoinaan (masennus ja paniikkihäiriö) mutta totesin aika pian että terapia ei ole mun juttu. Minä vaan kärsin vaivojani mahdollisimman kitisemättä niin kauan kuin ne kestivät, ja sitten kun alkoivat itsekseen helpottaa noin 10 vuotta kestettyään, aloin tarttua voimieni mukaan taas elämänsyrjästä kiinni ja toimia aktiivisesti.

Up

Up

Juuri noin siinä käy 

Minulle on taas käynyt niin, että kun olen analysoinut asioita älyllisesti terapiassa, olen saanut kuulla että älyllistän liikaa. Seuraavan terapeutin kanssa varoin liikaa älyllistämistä, ja terapeutti pitikin minua tyhmänä! :D

Menee aika, rahat ja elämä ohi. Analysointi vaan jatkuu, mikään ei muutu.

Tunteet, ei vain järkeily.

Valitettavasti en itse usko terapiaan. Ratkaisukeskeisessä on järkeä kyllä, mutta ei se ole apu ihan kaikkiin ongelmiin sekään. Jatkuva ongelmista puhuminen voi joskus olla vaan huono juttu.

Joskus on terapiassa käynnin takia tullut sellainen olo, että onko minulla paljon mitään muuta kuin ongelmia. Se on tuntunut ajoittain aika musertavaltakin. Olen sitten päätellyt, että se voi johtua siitä että terapiassa ja psykiatrisessa hoidossa yleensäkin nähdään ongelmia sielläkin, missä niitä ei todellisuudessa ole. Tästä tulee mieleen useita esimerkkejä. Kerroin terapeutille yleisellä tasolla ajatuksesta jonka olin lukenut psykologian oppikirjasta kertomatta mistä ajatus on peräisin, ja terapeutti piti tätä ajatusta harhakäsityksenä ja oireena!

Terapian tarkoitus on käydä samoja kipeitä asioita niin monta kertaa läpi että asia ei kosketa enää. Terapian hyödyn tuntee vasta jonkin ajan jälkeen. Alussa tuntuu että ei mitään edistystä. Suosittelen kyllä jos joku minulta kysyy kannattaako. Terapiaa 3 + 2 vuotta.

Jos ei analysoiminen ole hedelmällistä, niin jokin luova tai toiminnallinen menetelmä voisi toimia paremmin. Esim taide-, musiikki-, tanssiterapia tai psykodaama. Itsellä myös kokemus että terapia junnaa paikallaan. On kognitiivisen suunnan terapeutti, mutta lähinnä kyseessä on tukea antava eli supportiivinen keskustelu. Olen harkinnut terapeutin vaihtoa, mutta masennuksen aloitekyvyttömyys yhdistettynä surkeaan rahatilanteeseen (uudella pitäisi käydä taajempaan), on jäänyt aikomuksen asteelle. Psykodraamaa olen kokeillut työväenopistossa ja sen koen vaikuttavan tunteiden kautta, mihin analysointi ei ikinä pysty.

Ehkä sinulla on elämässä jokin sellainen vaihe, joka aiheuttaa ahdistusta.