Lue keskustelun säännöt.
Pitkään terapiassa käyneet; haitat, ylianalysointi?
27.09.2016 |
Kertokaa kokemuksianne. Voiko olla niin että terapia alkaa ihan kuten pitää ja edistystä tapahtuukin, mutta jossain vaiheessa potilas onkin jotenkin jumissa ylianalysointiin ja kiinnittää liikaa asioita pieniin asioihin.
Tarkoitan nyt sitä, että itse olen esimerkiksi käynyt nyt 6 vuotta psykoterapiassa masennuksen takia ja tässä vuosien mittaan minulle on sattunut lisää paljon ikäviä asioita ja onkin siksi ollut hyvä että huoltosuhde on ollut olemassa koko ajan. Nyt vain tuntuu että onko tästä terapiasta oikeasti minulle riittävästi apua, enkä oikein osaa selittää tätä nyt. Tunnen olevani aivan lukossa ja ahdistunut enkä pääse käsiksi perimmäisiin syihin. Aivan kuin olisin jo kertonut kaiken enkä löytänyt ratkaisua. Puhun pienistä arkipäivän vaikeuksista ja ihmettelen miksen saa aikaiseksi asioita.
Minusta on myös tullut äärimmäisen analysoiva ja mietin ja puhun läheisten kanssa asioista todella intensiivisesti enkä siltikään koe saaneeni keskustelusta irti juuri mitään. Olen toisinaan aivan ahdistunut ja silti poikaan itseäni miettimällä asioita aivan liian laajasti eikä mikään tunnu olevan uutta. Jos ymmärrätte, mikään ei yllätä eikä muiden puheet hetkauta millään lailla.
Onko muilla tällaista? Voiko johtua terapiasta itsestään vai olenko muuten vain sekaisin?
Kommentit (83)
Eiköhän tuohon ylianalysointiin sorru eniten juuri ne terapeutit. Kyllä, asia x johtuu asiasta y, aivan varmasti, juu juu, minä tiedän joo. Hetkinen, luin että asia x voisi johtua asiasta y, ahaa käytetään sitä tähän kun se sopisi niin hyvin... Mennään yli, esim. joskus johonkin voi olla syynä hyvin konkreettinen asia esim. rahan puute, joka ilmenee sitten jonain muuna. Sitten se ylianalysoidaan hienojen pskykologisten termien ja oppien kautta ihan joksikin muuksi aivan ihmeelliseksi suunnilleen jo vauvana saatuun traumaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä terapeutti ohjaa puheen olennaiseen, ettei asiakas puhu diipa daapaa .Ylianalysointi voi myös olla keino vältellä niitä kaikkein kipeimpiä asioita joita hirvittää ajatella ja käydä läpi.
Psykodynaamisessa/psykoanalyyttisessa terapiassa on minusta se vaara, että ei keskitytä olennaisiin asioihin. Siinä käytetään ns. "vapaan assosiaation menetelmää", jossa pyydetään potilasta tavallaan hyppimään epäloogisesti mielleyhtymästä toiseen. Terapeutti hokee jatkuvasti lausetta "mitä siitä tulee mieleen". Ilmeisesti siinä yritetään löytää satunnaisista mielleyhtymistä jotain neuroottista tms. Itse en tätä menetelmää ymmärrä ollenkaan. Miten joku satunnainen mielleyhtymä voisi olla oleellinen potilaan ongelmien kannalta?
Juuri tuon takia en ole terapiassa. Hukun negatiivisiin asioihin jo tavallisessa elämässä. Terapia vain pahensi oloa ja heikensi toimintakykyä. Minusta monet potilaat tarvitsevat hyviä asioita elämäänsä - jotain joka luo toivoa tulevaisuuteen, turvallisuutta, tai luottoa itseen ja elämään. Ne voisivat antaa voimia siihen että voi kohdata ne huonotkin jutut, kun taas nykyään reseptinä on että paskassa jamassa pitäisi sukeltaa vielä syvemmälle paskaan.
Minä olen aika väsynyt psykiatriseen hoitoon. Menin hakemaan itselleni apua, ja mitä sain? Loputonta syyllistämistä, vähättelyä, lannistamista ja alistamista. Siis henkistä väkivaltaa.
Onko muita jotka on kokeneet tulleensa henkisen väkivallan kohteeksi psykiatrisessa hoidossa tai psykoterapiassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistuksen yksi oire on ylianalysointi, liika pohtiminen. Analyyttinen terapia suuntaus voi vain ruokkia tätä lisää. Suosittelin ahdistuksesta kärsiville uusi ta hyväksymis- ja omistautusterapiasuuntauksen terapiaa (uusinta kognitiivista).
Minulla terapiassa ja psykiatrisessa hoidossa ilmennyt henkinen väkivalta on ollut esimerkiksi sellaista, että jos olen kertonut ongelmista toisten ihmisten kanssa terapeutti on niistä syyllistänyt minua. Jos olen tullut lapsena koulukiusatuksi, se on ollut minun oma vikani, ja jos vanhemmat on kohdelleet kaltoin, niin sekin on ollut minun oma vikani. Varsinkin jälkimmäistä on vaikea ymmärtää, koska yleensä ottaen ajatellaan, että lapsen ja aikuisen välisessä suhteessa aikuinen on se vastuullisempi osapuoli. En täysin ymmärrä sitäkään, että koulukiusaamisesta syyllistetään uhria. Kiusaamiseen liittyi pilkkaamista, juttujen levittelyä, varastelua ja fyysistä väkivaltaa. Ja nämä kaikki oli terapeutin mukaan jotenkin minun eli uhrin vika. Mistä lähtien esim. fyysinen väkivalta on ollut uhrin vika? Eikö fyysisen väkivallan uhrin syyllistäminen ole henkistä väkivaltaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunnista itseäni näistä kuvauksista ja kävin pitkän terapian. Täällä asiasta mitään tietämättömät esittelee ennakkoluulojaan. Ja mulle ei käynyt niin että olisin jotenkin alkanut "ylianalysoida". Ja se terapian loppuminen oli sisäänrakennettu osa sitä prosessia ja itse asiassa mun terapeutti siinä loppuvaiheessa alkoi ohjastaa mua kohti sitä lopetusta. Kyllähän se vähän kirpaisi mutta huomasin että pärjään ja taisin kanssa olla valmis lopettamaan "ylianalysoinnin". Ja terapian jälkeen olen analysoinut vain silloin kuin se sattuu huvittamaan.
Jos tämä ei ole provo niin Ap keskustele asiasta terapeuttisi kanssa ja jos koet että tilanne silti junnaa paikallaan, niin onhan esim terapeutin vaihtaminen mahdollista.
Traumat pitäisi käydä tunnetasolla läpi eli läpielää uudestaan traumoihin liittyvät tunteet kuten pelko, viha, suru ym. Tunteet kohteloituvat kehoon ja pelkkä asioiden läpikäynti ja analysointi ei niitä poista ja sen takia esim. psykodynaaminen terapia ei välttämättä auta kun siellä analysoidaan niin paljon. Tunteet eivät analysoimalla muutu/poistu vaan vasta aidon läpielämisen kautta mutta tämä on haastavaa ja jos terapeutti on väärä tai terapiasuuntaus itsessään niin liika analysointi vain saattaa pahentaa asioita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä terapeutin harjoittama syyttely on vähän offtopic, mutta tavallaan se liittyy tuohon ylianalysointiin. Jos lähtökohta terapeutin ajattelussa on se, että potilaalla on psyykkisiä ongelmia, ja potilasta täytyy analysoida, niin se tuntuu joskus hämärtävän terapeutin ajattelua. Sen vuoksi potilaan ympäristöön liittyvät tekijät ajatellaan potilaan omasta psyykestä johtuviksi. Terapeutti ei siis osaa erottaa rajaa potilaan ja hänen ympäristönsä välillä.
Tauko terapiasta auttoi kohdallani. Oikeanlainen suuntaus auttaisi myös, olen aina käynyt hieman vääränlaisessa terapiassa, koska en mistään saanut oikeaa apua oikean suuntauksen löytämiseen. Olisin tarvinnut selvästi traumaterapiaa, mutta ei nuo vuodet ns. väärissä terapiasuhteissa menneet hukkaan. Elämäni on tällä hetkellä huomattavasti paremmin hanskassa, vaikkakaan ei ole täydellistä. Se pitää muistaa, että mikään terapia ei tee sinusta ehjää ja kokonaista, täydellisen onnellista. Etenkin jos taustalla on paljon kaikenlaista. Terapia helpottaa ja auttaa ymmärtämään itseään ja omia lähtökohtiaan, mutta työtä pitää itsensä kanssa jatkaa varmaan hamaan loppuun saakka. Mulla auttaa se tieto, miten paljon elämä on oikeasti helpottunut terapian myötä, vaikka ongelmia on edelleen. Parannusta on tullut ihan huimasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tunnista itseäni näistä kuvauksista ja kävin pitkän terapian. Täällä asiasta mitään tietämättömät esittelee ennakkoluulojaan. Ja mulle ei käynyt niin että olisin jotenkin alkanut "ylianalysoida". Ja se terapian loppuminen oli sisäänrakennettu osa sitä prosessia ja itse asiassa mun terapeutti siinä loppuvaiheessa alkoi ohjastaa mua kohti sitä lopetusta. Kyllähän se vähän kirpaisi mutta huomasin että pärjään ja taisin kanssa olla valmis lopettamaan "ylianalysoinnin". Ja terapian jälkeen olen analysoinut vain silloin kuin se sattuu huvittamaan.
Jos tämä ei ole provo niin Ap keskustele asiasta terapeuttisi kanssa ja jos koet että tilanne silti junnaa paikallaan, niin onhan esim terapeutin vaihtaminen mahdollista.
Ihan kuin ajattelisit, että kaikki terapeutit on samanlaisia ja päteviä työssään. Tämä on sitä asioista mitään tietämättömyyttä ja ennakkoluuloa. Taidat olla myös "terapiauskovainen", joka palvoo terapeutteja ja uskoo, että terapia tekee autuaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Menee aika, rahat ja elämä ohi. Analysointi vaan jatkuu, mikään ei muutu.
Minusta taas tuntuu, että terapia on vähentänyt jatkuvaa turhaa aivan kaiken analysointia, joka on aina ollut minulla taakkana. On oppinut antamaan joidenkin asioiden vain olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko muita jotka on kokeneet tulleensa henkisen väkivallan kohteeksi psykiatrisessa hoidossa tai psykoterapiassa?
Mulla ensimmäinen terapeutti ihan suoraan vähätteli ja vihjasi, että valehtelen asioista, kun yritin alaikäisenä kertoa kaikesta siitä, mitä kotona tapahtui. Naurahti ja sanoi, että etköhän sinä vähän liioittele? Kotona alkoholismia, väkivaltaa ja sadistista kiusaamista.
Ihme ja kumma en kuitenkaan luovuttanut täysin, vaan uskalsin avautua vielä toiselle terapeutille, joka otti vakavasti kaiken mitä kerroin. Se oli todella korjaavaa, vaikka en siinä vaiheessa vielä osannutkaan hyödyntää terapiaa täysin ja jouduin palaamaan terapian pariin aikuisena. On todella traumaattista, jos terapeutti vähättelee, kun lapsi yrittää kertoa väkivallasta ja muusta sairaasta kohtelusta, mikä tapahtuu kotona. Ajatteliko se ihan tosissaan, että ihan vain huvikseen ja urheilun kannalta olen itsetuhoinen ja haluan kuolla? Että sellaisia ne normaalit lapset normaaleista oloista nyt vain ovat, tyttölapsi vielä, niin olisiko hieman liian dramaattinen ja taipuvainen valehteluun? Vai mitä hittoa ukon päässä pyöri? En kykene ymmärtämään vieläkään ja olisi hauskaa joskus kysyä, että mitähän hittoa?
Olen itse käynyt kolme vuotta terapiassa enkä ole juurikaan kokenut saaneeni siitä apua. Terapeuttikin vaihtui kerran kun muutin paikkakunnalta toiselle, ei ole siis ollut terapeutista kiinni. Oma kokemukseni on, että terapiaan mennessä pitäisi olla jotenkin selvästi yksi ongelma (tyyliin avioero, kiusatuksi tuleminen tms.), jota lähdetään ratkomaan. Oma elämäni on niin täynnä moninaisia ongelmia ja traumoja, vanhoja, uusia, osittain päällekkäisiäkin, että terapiassa ei ole osattu käsitellä niitä jäsennellysti. Enkä itsekään tietysti ole osannut. En usko että ehtisin käsitellä kaikkia ongelmiani, vaikka istuisin koko loppuelämäni terapiassa. Aina niitä tulee uusia.
Tuntuu kyllä toisinaan tosi vaikealta se, että terapian haittavaikutuksista ei joidenkin ihmisten mielestä saa keskustella. Niistä ei saa keskustella ainakaan psykiatrisessa hoidossa, eikä usein muidenkaan potilaiden kanssa. Psykiatrisessa hoidossa joskus ihmetellään, miten minulla on aivan vääriä käsityksiä itsestäni, ja en voi kertoa, että olen omaksunut nämä käsitykset terapeutilta. Jos menisin näin sanomaan, niin ei sitä uskottaisi, ja saisin ehkä hankalan potilaan leiman otsaani. Lisäksi hoitavat tahot tuntuvat lähes aina olevan toistensa puolella ja potilasta vastaan. Kokemusta on.
Sitten jos yrittää toisen potilaan kanssa keskustella psykiatrisen hoidon tai terapian haittavaikutuksista, saattaa saada osakseen vähättelyä, kuten on nähtävissä tässäkin keskustelussa. Se tuntuu erityisen pahalta silloin, kun on tullut väärinkohdelluksi terapeutin taholta, ja odottaa jonkinlaista vertaistukea, tai edes tietoa siitä, ettei ole ainoa. Siinä tulee olo että on tullut moninkertaisesti väärinkohdelluksi: ensin on kiusaamista, josta terapeutti syyllistää, ja sitten vielä toinen potilas vähättelee. Kolminkertainen kaltoinkohtelu. Tulee väkisinkin tunne, ettei jaksa muita ihmisiä, ja haluaa vain vetäytyä yksinäisyyteen.
Pitkälle et kyllä ole terapiassa päässyt. Vauvasivustolla kirjoitusta yksinpuheluna omiin kommentteihin vastaten. Etkö haluaisi päästä eteenpäin? Etkö saa läheisiltäsi apua?
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kyllä toisinaan tosi vaikealta se, että terapian haittavaikutuksista ei joidenkin ihmisten mielestä saa keskustella. Niistä ei saa keskustella ainakaan psykiatrisessa hoidossa, eikä usein muidenkaan potilaiden kanssa. Psykiatrisessa hoidossa joskus ihmetellään, miten minulla on aivan vääriä käsityksiä itsestäni, ja en voi kertoa, että olen omaksunut nämä käsitykset terapeutilta. Jos menisin näin sanomaan, niin ei sitä uskottaisi, ja saisin ehkä hankalan potilaan leiman otsaani. Lisäksi hoitavat tahot tuntuvat lähes aina olevan toistensa puolella ja potilasta vastaan. Kokemusta on.
Sitten jos yrittää toisen potilaan kanssa keskustella psykiatrisen hoidon tai terapian haittavaikutuksista, saattaa saada osakseen vähättelyä, kuten on nähtävissä tässäkin keskustelussa. Se tuntuu erityisen pahalta silloin, kun on tullut väärinkohdelluksi terapeutin taholta, ja odottaa jonkinlaista vertaistukea, tai edes tietoa siitä, ettei ole ainoa. Siinä tulee olo että on tullut moninkertaisesti väärinkohdelluksi: ensin on kiusaamista, josta terapeutti syyllistää, ja sitten vielä toinen potilas vähättelee. Kolminkertainen kaltoinkohtelu. Tulee väkisinkin tunne, ettei jaksa muita ihmisiä, ja haluaa vain vetäytyä yksinäisyyteen.
Ymmärrän sinua, väärä tetapeutti voi tehdä aika paljon tuhoja. Jos sitä ei vielä uskota, että aikaisempi terapeutti on ollut lähes ammattitaidoton, niin tottakai se pahentaa kaikkea. Huonojakin terapeutteja on, joilla ei ole yhtään herkkyyttä lukea asiakasta millään tavalla. On vain se oma ego ja omat kuvitelmat, joita jyrätään läpi yhtään kuuntelematta ja kyseenalaistamatta. Terapeuttikin voi olla väärässä ja hyvä terapeutti uskaltaa kohdata omat väärät tulkintansa.
T. se jota terapeutti epäili valehtelusta, kun yritin kertoa kodin tapahtumista
Vierailija kirjoitti:
Pitkälle et kyllä ole terapiassa päässyt. Vauvasivustolla kirjoitusta yksinpuheluna omiin kommentteihin vastaten. Etkö haluaisi päästä eteenpäin? Etkö saa läheisiltäsi apua?
Kenelle oikein tämän tarkoitit? Mikä yksinpuhelu? Unohditko, että tällä palstalla on useita kommentoijia?
Mitä jos terapeutin kanssa ei pysty käymään läpi kipeitä asioita? Olen usein yrittänyt keskustella esimerkiksi koulukiusaamisesta, mutta saan lähes aina vastaukseksi terapeutilta asian vähättelyä tai kieltämistä.