Lue keskustelun säännöt.
Pyörryin tänään bussissa - kukaan ei auttanut
26.09.2016 |
Menkat siis alkoivat tänään ja oli kovat kivut. Bussi oli ihan täynnä, joten jouduin seisomaan. Yhtäkkiä alkoi huimaamaan kamalasti. En ehtinyt tekemään mitään, kun yhtäkkiä olin lattialla. Kukaan ei siis ensinnäkään ottanut minua kiinni eikä huomioinut muutenkaan. Tuijottivat vaan. Luulivat kai, että kaaduin vaan. En uskaltanut enää nousta seisomaan, joten istuin loppumatkan lattialla. Taas sain paljon tuijotuksia osakseni, mutta kukaan ei edelleenkään kysynyt, olenko ok tai luovuttanut minulle istumapaikkaansa. Mulla oli niin heikko olo, etten pystynyt puhumaan mitään, koska pelkäsin oksentavani. Kyllä oli avuton olo siinä. Mikä suomalaisia oikein vaivaa?
Kommentit (211)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttamisvelvollisuus lukee laissa, jokaisen tulee auttaa hädässä olevaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlainen kokemus. Kupsahdin jalkakäytävälle Helsingin kantakaupungissa, oli aamu ja liikkeellä oli paljon ihmisiä. Siinä sitten istuin ja pitelin päätäni, ja ohikulkevat ihmiset tuijottivat.
Pääsin läheiseen terveyskeskukseen talojen seinistä kiinni pidellen, ja päädyin ambulanssilla sairaalaan (löin pääni katuun, pää kuvattiin ja jouduin jäämään tarkkailuun aivotärähdyksen vuoksi).
Tuossakin tapauksessa jos olisi miehenä mennyt jeesaamaan niin olisi saanut hautaan asti pelätä syytettä tapon yrityksestä. Ikinä ei tiedä mitä joku voimaantunut feministi keksii tarinoida. Ihan turhaa tässä maassa on ketään jeesata kun kaikki vaan haastaa tapon yrityksestä tai haistattelee tai lyö nyrkillä. Tähän on pyritty, tähän on tultu. Olet omillasi.
Luuseri.
Vierailija kirjoitti:
Entinen kämppikseni pyörtyi lähijunassa raskaana ollessaan (raskaus ei vielä näkynyt), ja yhtään kukaan ei viitsinyt auttaa edes sen vertaa, että olisivat sanoneet vaikka konnarille asiasta. Yksin sai herätä päättäriltä omia aikojaan. Kyseessä oli vielä itsenäisyyspäivä, ei paljon tehny mieli lippuja liehutella kun hän pääsi kotiin ja kertoi mitä oli tapahtunut.
Minä olen nukahtanut junaan monta kertaa. Kerran heräsin sieltä päätepysäkiltä. Jotain rajaa nyt tuohon ihmisten syyllistämiseen. Jos joku pyörtyy junan penkkiin, mistään ei voi tietää nukkuuko vai onko pyörtynyt. On minulla ainakin parempaa tekemistä kuin koko ajan kytätä, pyörtyilevätkä ne kanssamatkustajat. Ei minua muiden asiat kiinnosta niin paljon.
Mikä muutenkaan estää ihan ääneen pyytämästä apua jos sitä tarvitsee? Yksikin tarina täällä oli aivan koominen. Yksi makaa maassa ja katselee kun ihmiset katsovat ja kulkevat ohi. Typerää. Siinä sitten kumpikin tuijottaa toista eikä sanaakaan sanota.
No niin, alkakaa toivoa minulle syöpää ja aivokasvainta rangaistuksena siitä, että kehtasin sanoa että joskus voisi itsekin ottaa tilannetta haltuun eikä vain odottaa apua tumput suorana.
Itse kaaduin pyörällä, kun jouduin äkkiä väistään jotain mutkasta väärää puolta ajavaa kamikaze trikoohousu pyöräilijää. Mursin ranteeni, olin hetken tajuton ja naama vuosi verta. Yksikään ei pysähtynyt kysyyn oonko ok, kun istuin siinä oottamassa ambulanssia jonka jouduin itselleni soittaan. Kuulin kyllä, kun porukassa kävelevät välillä puhui, että oiskohan tota pitänyt auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kerran pyörtynyt ratikassa. Olo oli hieman huono, mutten arvannut että taju lähtisi. Seisoin käytävällä, tarrauduin tankoon, muistan että ohitimme Oopperan, sitten olin kupsahtanut, heräsin Meilahdessa. Minut oli nostettu istumaan ja joku nainen tarkkaili minua huolestuneena ja kyseli vointia. Hieman nolotti, mutta ihmiset olivat toimineet hienosti.
Kaaduin viimetalvena bussissa koska keskilattialle oli kertynyt lunta ja jäätä. Kaaduin suoraan takaraivolleni ja ainakin kolme-neljä ihmistä tuli nostamaan minua pystyyn. Osa vielä huolehti istumaan ja kyseli vointiani matkan aikana. Joskus näinkin. :)
n25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkkatarinat nuo naisen inttitarina.
Lahjoitan sinulle mielelläni kertaluonteisesti yhdet krampit, kun jalat lähtevät alta keskellä katua.
Tässä on vain ero, että mieheltä ei edes lähtisi jalat alta joidenkin hemmetin menkkojen takia. Joten ottaisin mielelläni vaikka kaikki kramppisi ja kipusi vastaan.
Tämä on hyvä. Kaikki tietää, että miehet ovat herkempiä verelle ja kivulle ainakin sairaaloissa. Tarkoitan potilaita en työntekijöitä.
Yleensä menee niin, että jos yksi ihminen tulee tarjoamaan apua, niin tämän perässä muutkin rohkaistuvat. Jos taas kukaan ei tarjoa apua, niin ihmisiin iskee jokin laumavaisto, jonka perusteella kukaan ei tee mitään, ettei erottuisi.
Kannattaa yrittää etukäteen miettiä, että miten toimisi tällaisissa tilanteissa. Itselleni on joskus käynyt niin, että lähellä on henkilö satuttanut itsensä, mutta menin siitä niin paniikkiin, että reaktioni oli ensin tuijottaa ihan liian pitkään ja sitten olisin varmaan lähtenyt kävelemään pois. Onneksi lähellä oli muita, jotka alkoivat auttaa ja heidän ohjeidensa avulla sain omankin toimintakykyni takaisin ja henkilö saatiin hoitoon. Ihan yksinkertaisia juttuja, mutta jotenkin se tilanteen yllättävyys voi sekoittaa ajatukset kokonaan, vaikka periatteessa auttamishalua oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä tapaukset on kyllä ihan järkyttäviä. Näin nuorena tyttönä monen kymmenen metrin päästä, kun mummeli kaatui ja löi päänsä katuun. Ihmisiä ympärillä paljon, kaikki kävelivät ohi. Juoksin paikalle, kyselin mummolta sattuiko ja puhe oli epäselvää. Soitin ambulanssin. Olin siis tosiaan 12-vuotias, eikä kukaan pysähtynyt kysymään mikä tilanne. Vieläkin ärsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlainen kokemus. Kupsahdin jalkakäytävälle Helsingin kantakaupungissa, oli aamu ja liikkeellä oli paljon ihmisiä. Siinä sitten istuin ja pitelin päätäni, ja ohikulkevat ihmiset tuijottivat.
Pääsin läheiseen terveyskeskukseen talojen seinistä kiinni pidellen, ja päädyin ambulanssilla sairaalaan (löin pääni katuun, pää kuvattiin ja jouduin jäämään tarkkailuun aivotärähdyksen vuoksi).
Minua tuli vastaavassa tilanteessa ohikulkija auttamaan, hieman vanhempi mies. Tarkisti pupillitkin. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen että hän pysähtyi, vaikka valitettavasti en edes muista miltä hän näyttää saati että olisin tajunnut kysyä yhteystiedot. Sain tapaturmasta pysyvän aivo- ja niskavamman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin lensin kerran teini-ikäisenä bussin äkkijarrutuksen voimasta bussin lattialle ja iskin takaraivoni voimakkaasti. Päästäni tuli verta ja vaaleat hiukseni sotkeentuivat punaiseksi. Minä ja ystäväni, joka oli mukana, kauhistelimme hysteerisenä eikä keneltäkään matkustajalta varmasti jäänyt huomaamatta äänekäs rysähdys, kun kaaduin. Kukaan ei silti edes kysynyt, olenko kunnossa. Päät vain kääntyilivät suuntaamme. Edes kuski ei pahoitellut tai tarkistanut matkustajien tilannetta jarrutuksen jälkeen. Kai ne kaikki ihmiset ajattelivat, että teinit vain siellä metelöi ja päihtyneenäkin varmaan ovat tms. Meni kyllä tosi nopeasti usko (suomalaisiin) ihmisiin siinä samassa.
Surullistahan se on, että ihmisillä on niin kova pelko, että se oudosti käyttäytyvä tai näyttävä, mahd.sairaskohtauksen saanut tyyppi on vain oikeasti kännissä ja nyrkki heiluu, jos menee auttamaan. Pakko kyllä myöntää, etten itsekään antaisi mitään elvytyspuhaltelua sekavan oloiselle puliukolle, mutta kyllä sitä voi kysyä ja huhuilla tarviiko apua. Tai soittaa vain hätänumeroon.
Olen pahoillani ap, että sulle kävi noin. Et varmasti ole ainoa.
No mitä sinulle olisi tuossa tilanteessa pitänyt tulla tekemään? Sinulla oli ystävä seurassasi ja olit sellaisessa kunnossa että kykenit kauhistelemaan tilannetta äänekkäästi, et toisin sanoen kuoleman kielissä. Toki kuskilta olisi ollut asiallista pahoitella, mutta miksi muiden matkustajien olisi pitänyt tulla sinua säälittelemään?
Itkettää nämä tilanteet joissa ihminen ei ole saanut apua. Ihan kamalaa :'( Itse en ole koskaan pystynyt kävelemään ohi, vaan olen vähintään soittanut 112. Siihen pystyy jokainen ja se on kansalaisvelvollisuus. T. se joka sai aivo- ja niskavamman
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle taas kävi vuosia sitten Vantaalla niin, että bussia odotellessa alkoi yhtäkkiä huomaamaan. Näkö alkoi sumeilla, tiesin jo että kohta lähtee taju (olen ennenkin pyörtynyt...) ja yritin hädissäni kaivaa puhelinta esille, mutten nähnyt enää näpytellä mitään.
Näkö lähti täysin, korvissa humisi ja vaivoin kuulin jonkun kysyvän "oletko sä kunnossa?". Mitään en ehtinyt vastata kun jalat petti alta, mutta otettiin kiinni ja autettiin pysäkin penkille. Ohi kävellyt pariskunta ja pysäkillä odotellut nainen auttoivat minua, soittivat ambulanssin ja odottivat siinä kanssani kunnes lanssi tuli paikalle.
Hitto kun ei ole voinut saada kiittää 😞 kun ei tosiaan ole nykypäivänä itsestäänselvyys saada apua.Ja ei edes selvinnyt miksi pyörryin :/
Ihan tottako tuollaisen takia soittivat ambulanssin?😨 Mikseivät laittaneet taksiin? Kalliiksi tulee jos kaikki huimauspyörtymiset kuskataan lanssilla sairaalaan. Se on tarkoitettu niille potilaille, joita ei saada muulla kyydillä kuljetettua. Toivottavasti joku oikeasti ambulanssin tarpeessa oleva ei jäänyt ilman kun sinua kuskattiin.
Käsittääkseni lanssi kuuluu soittaa, jos henkilöä ei saa hereille suht äkkiä, jos tapahtuu vahinko ja esim. pissaa, tai jos vaikka lyö päänsä. Tuntemattomasta ei tiedä onko pyörtyminen sairauden vai nestehukan aiheuttamaa, joten on ihan hyvä pelata varman päälle.
Oon varmaan vähän poikkeava tapaus, kun menen jopa niiltä kännisiltä kysymään tarvitsevatko apua, jos ovat jossain kanttuvei. Opin tämän isältäni. Kerran näin lapsena kadulla paikallisen rapajuopon ja sanoin isälle että "tuossa menee tuo ihme puliukko". Isä sanoi, että "sekin on jonkun lapsi". Mulle jäi tuo ajatus niin vahvasti mieleen että oon pitänyt siitä kiinni tähän päivään saakka.
en miehenä koske tuntemattomia naisia.
Vierailija kirjoitti:
Nämä tapaukset on kyllä ihan järkyttäviä. Näin nuorena tyttönä monen kymmenen metrin päästä, kun mummeli kaatui ja löi päänsä katuun. Ihmisiä ympärillä paljon, kaikki kävelivät ohi. Juoksin paikalle, kyselin mummolta sattuiko ja puhe oli epäselvää. Soitin ambulanssin. Olin siis tosiaan 12-vuotias, eikä kukaan pysähtynyt kysymään mikä tilanne. Vieläkin ärsyttää.
Itse kans huomasin yhtenä talvena, että vanha mies käveli oudosti kadulla: kauheassa etukumarassa, kaatuili parin askeleen välein jne. Menin sitten auttamaan ylös maasta, mutta en jaksanut kauheasti yksin nostaa tai tukea itseäni isompaa miestä. Ihmiset vain menivät ohi. Huusin siinä sitten jo vähän äkäisenä jonkun naisen apuun, niin saatiin äijä bussipysäkin penkille istumaan.
Onneksi siihen tuli joku koiranulkoiluttaja paikalle, joka lupasi katsoa, että mies pääsi sairaalalle. Itse olin jotenkin niin ärtynyt ja surullinen siinä tilanteessa, että melkein itkin.
Olen itse saanut apua (tai ainakin on tultu kysymään, sattuiko pahasti). Olen myös auttanut. Mutta olen myös omin silmin todistanut useampaakin tapausta, jossa ihmiset ovat kävelleet ohi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entinen kämppikseni pyörtyi lähijunassa raskaana ollessaan (raskaus ei vielä näkynyt), ja yhtään kukaan ei viitsinyt auttaa edes sen vertaa, että olisivat sanoneet vaikka konnarille asiasta. Yksin sai herätä päättäriltä omia aikojaan. Kyseessä oli vielä itsenäisyyspäivä, ei paljon tehny mieli lippuja liehutella kun hän pääsi kotiin ja kertoi mitä oli tapahtunut.
Minä olen nukahtanut junaan monta kertaa. Kerran heräsin sieltä päätepysäkiltä. Jotain rajaa nyt tuohon ihmisten syyllistämiseen. Jos joku pyörtyy junan penkkiin, mistään ei voi tietää nukkuuko vai onko pyörtynyt. On minulla ainakin parempaa tekemistä kuin koko ajan kytätä, pyörtyilevätkä ne kanssamatkustajat. Ei minua muiden asiat kiinnosta niin paljon.
Mikä muutenkaan estää ihan ääneen pyytämästä apua jos sitä tarvitsee? Yksikin tarina täällä oli aivan koominen. Yksi makaa maassa ja katselee kun ihmiset katsovat ja kulkevat ohi. Typerää. Siinä sitten kumpikin tuijottaa toista eikä sanaakaan sanota.
No niin, alkakaa toivoa minulle syöpää ja aivokasvainta rangaistuksena siitä, että kehtasin sanoa että joskus voisi itsekin ottaa tilannetta haltuun eikä vain odottaa apua tumput suorana.
Minä kirjoitin siitä, kuinka pyörryin kadulla, löin pääni, ja istuin maassa päätani pidellen, ja ohikulkijat vain tuijottivat. Itse asiassa minuakin huvittaa tuo tapaus nyt pari vuotta myöhemmin. Mutta ei siksi, etten huutanut apua.
En kyennyt "ottamaan tilannetta haltuun", koska olin juuri lyönyt pääni,kovaa, asfalttiin. Tajutonhan kaatuu täysin holtittomasti.
Toisekseen koko tilanne oli täysin absurdi. Haukkoin henkeäni, sattui, oksetti, pyörrytti pelotti, ja mietin, miten helvetissä pääsen siitä edes ylös. Ja ihmiset vain tuijottavat.
Äskettäin kaaduin jäisellä kadulla, ja useampi ihminen tuli heti auttamaan. Siksikin tuo aiempi kokemus on niin outo.
Mitä ***** nyt? Kuinka syvällä perseessä saa olla pää että ajattelee näin.