Lue keskustelun säännöt.
Miksi mies "suuttuu" kun voin pahoin eikä osaa lohduttaa?
24.09.2016 |
On kyllä mielestäni kyvykäs empatiaan, mutta jos esim. sanon että olen todella väsynyt kun vauva piti yöllä hereillä, tällä kaipaisin vain ymmärrystä ja jonkinlaista halausta tai empatiaa. Mutta hän kuuleekin "olet huono mies kun minä olen väsynyt, koska et auta minua tarpeeksi lasten kanssa". Siis kääntää kaiken sanomani itseään vastaan. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkansa, jotenkin ärsyttää etten koskaan saa valittaa enkä saa lohdutusta kun mies aina suuttuu tästä. On joskus sanonut että hän haluaa minun olevan onnellinen ja se on hänen tehtävänsä tehdä minut sellaiseksi ja kun en siltä näytä niin "suuttuu", onko tässä mitään järkeä. Ärsyttää ja aiheuttaa ongelmia parisuhteessamme.
Kommentit (166)
Meilläkin mies oli empaattinen ja lohduttava , kun äitini kuoli. Mutta se ei vaatinut häneltä muuta , kuin että lohdutti. Mutta jos vauva valvotti minua kuukausi tolkulla kaikki yöt ja olin väsynyt, mieheltä ei enää herunutkaan sympatiaa, koska hän olisi joutunut itsekin ottamaan vastuuta,ja valvomaan joskus vauvan kanssa. Meillä miehellä riittää sympatiaa silloi, kun se ei vaadi häneltä mitään konkreettista. Jos hän voisi auttaa tekemällä jotakin itsekin, ei sympatiaa heru. Mutta meillä mies taitaa olla vain laiska tai ajattelematon. Jättää mielellään vastuun asioista minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä on selvästi jankkaamassa joku mies, jolle on opetettu että miehet ei itke ja vain luuserit (naiset) ja hintit saavat olla surullisia
Niinpä, mutta silti heitä itseään itkettää ja ahdistaa ja masentaa jo pelkästään se, kun joku tulee heidän kotiinsa itkemään. Kaikki mahdollinen paska maailmassa pitää kestää, mutta ei sitä, että oma perheenjäsen kertoo huolistaan. Sehän on henkistä väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
No joo, kohtuutontahan se on odottaa puolisolta kotona ymmärtäväisyyttä ja lohdutusta esim. useina päivinä viikossa jos on omista töistään liian uupunut, kireä, surullinen, stressaantunut tai peloissaan - joka päivä. Silloin on varmaan syytä katsahtaa peiliin, hakea terapiaa tai työnohjausta tai vaihtaa alaa. Mutta kyllä mä toisaalta koen, että jos jommallakummalla on väliaikaisesti tilanne, jolloin työ rassaa liikaa, useimmat rakastavat puolisot jollain lailla ymmärtävät tai ainakin antavat toiselle tilaa hoitaa ns. mentaalihygieniansa jotenkin. On se "jotenkin" sitten hikilenkki tai terapiatunti.
Uskoisin että useimmissa perheissä se on mies joka laahaa ne työstressinsä kotiin.
Itse teen työtä, johon liittyy kuolevien ja heidän perheidensä tukemista ja saattamista. Minulla on asiallinen työnohjaus ja riittävä koulutus työhöni. Silti on päiviä, jolloin töistä tullessani toivon vain hetken hiljaisuutta. Mieheni ymmärtää tämän. Usein sitten lähdenkin lenkille. Minusta olisi kohtuutonta mennä miehen syliin asioita parkumaan päivittäin - työnihän on minun työtäni, eikä se miehen syy ole että olen tällaisen ammatin valinnut.
(Kuten ei ollut minun syytäni, että ex-mieheni rupesi yrittäjäksi, mitä hänen nuppinsa ei kestänyt lainkaan, joten hän kroonisesti kiukutteli kotona minulle ja lapsille.)
Varmasti kaikki ovat samaa mieltä kanssasi siitä, ettei ole normaalia itkeä päivittäin tai vaatia toisen tukea jatkuvalla syötöllä vaikkapa työasioissa. Aloittaja antoi kuitenkin ymmärtää, että kokee painetta teeskennellä aina iloista, koska mies kääntää asiat itseensä eikä häneltä heru tukea silloin kun sitä tarvitaan. Netin välityksellä on tietysti mahdotonta sanoa, mikä on kenenkin "usein" tai "harvoin"
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin mies oli empaattinen ja lohduttava , kun äitini kuoli. Mutta se ei vaatinut häneltä muuta , kuin että lohdutti. Mutta jos vauva valvotti minua kuukausi tolkulla kaikki yöt ja olin väsynyt, mieheltä ei enää herunutkaan sympatiaa, koska hän olisi joutunut itsekin ottamaan vastuuta,ja valvomaan joskus vauvan kanssa. Meillä miehellä riittää sympatiaa silloi, kun se ei vaadi häneltä mitään konkreettista. Jos hän voisi auttaa tekemällä jotakin itsekin, ei sympatiaa heru. Mutta meillä mies taitaa olla vain laiska tai ajattelematon. Jättää mielellään vastuun asioista minulle.
Tämä on muuten totta, eksäni oli samanlainen :( ymmärrystä löytyi aina vain silloin, kun asian saattoi hoitaa silittämällä päätä ja sanomalla kyllä se siitä. Tämä on varmaan sen ratkaisukeskeisyyden vastakohta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä kuulen "plaa plaa plaa,mies on inhottava ja ilkeä ja ei ymmärrä".
Niin, tuohan se ongelma onkin, kun siinä plaaplaa -kohdassa kävisi ilmi, että miestä ei syytetä mistään. Ja sitten kuitenkin naureskellaan että naisista ei ota selvää, kun eivät koskaan kerro mistä on kysymys. En ihmettele, että miehet ovat hämillään naisten kanssa, kun eivät vaan malta kuunnella.
Kun ei sitä valittamista, itkemistä ja uikutusta kukaan jaksa kuunnella
Jos ei vaivaudu kuuntelemaan, ei voi sitten myöskään valittaa, jos ei ymmärrä eikä saa ottaa itseensä.
Sen toisen ei sitä myöskään tarvitse sietää omassa asunnossaan. Eikä muutenkaan kärsiä sen toisen ongelmista
Miksi sitten muutat naisen kanssa yhteen, jos et siedä normaalia ihmisten välistä kommunikointia?
Ei nainen sitä päätä mikä on normaalia. Sinä yrität määrätä mitä miesten pitäisi tehdä ja mitä ne ei saisi tehdä. Yrität määrittää mikä on oikein ja mikä väärin.
Sinä et sitä päätöstä tee. Ihan samoin kuin et voi sanoa mikä on hyvää ruokaa ja mikä ei
Tässä ei ole kyse miehistä ja naisista vaan joistain miehistä, joilla on ongelmia kohdata kumppani ihmisenä. Todennäköisesti vastaavia naisiakin on, mutta näin heteronaisena minulla ei ole kokemusta parisuhteesta naisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttua on joo. Ex oli tuollainen ja 10 vuoden yhdessäolon jälkeen kun halusin erota, sanoi että hänestä on kaikki nämä vuodet tuntunut pahalta kun minä olen syyttänyt häntä kaikista ongelmistani. Eli hän oli ihan koko ajan pitänyt huolistani avautumista nalkuttamisena eikä tätä ollut kuitenkaan koskaan vaivautunut kertomaan. Sitten katkeroitui ja alkoi juomaan. Miten helpolla olisikaan päästy, jos olisi alun alkaen otettu asia puheeksi ja olisi minunkin ollut mahdollisuus selventää että kun olen juuri tullut töistä itkien, en suinkaan syytä häntä mistään vaan tarvitsen häntä. Pidin vain tätä itsestäänselvyytenä koska minulle ei tulisi mieleenkään ajatella miehen tavalla.
Toimintasi on sairasta. Itket töistä tullessa???
Toimintasi on henkistä pahoinpitelyä toista kohtaan
Siis sen oli tarkoitus olla esimerkki tilanteesta, jossa pitäisi olla ihan selvää, että paha oloni ei suinkaan johdu miehestä, vaan että töissä on tapahtunut jotain ikävää.
Miten se on henkistä pahoinpitelyä?
Töissä tapahtunut ikävää? Jos et ole poliisi missä joku on sinut hakannut tai jossain muuss avastaavassa työssä niin mikä se paha juttu on? Asiakas ei pitänyt sinusta?
Jos ongelma ei johtu miehestä niin älä kaada sitä miehen niskaan
En ole tuo aloittaja mutta olet kyllä täysin vieraantunut maailmasta, jos et todellakaan keksi mitä ikävää toisten ihmisten töissä voisi tapahtua. Miten olisi esimerkiksi lapsen kuolema? Terveisin sairaanhoitaja
Kuolema kuuluu lääkärin ja sairaanhoitajan työhön. Vaihda työpaikkaa jos et sitä kestä
Miten niin en kestä? Tietenkin kestän mutta en minä nyt jumalauta nautintoakaan siitä saa. Luuletko tosiaan, että lääkärit ja hoitajat tulevat hymy huulilla kotiin potilaan kuoleman jälkeen ja tokaisevat puolisolleen että olipas kiva päivä töissä
Taidatkin olla oikein pelottava kovis, kun itku on mielestäsi sitä ettei "kestä." Usein voi olla jopa päinvastoin. Ne jotka vain kasaavat kaikkea sisälleen ja näyttelevät vahvaa, jossain vaiheessa sitten romahtavat täysin
On eri asia itkeä läheisen kuolemaa kuin tuntemattoman. Sinun työtäsi on kestää ihmisten kuolema.
Samaa mieltä. Töistä kotiin ei tuollaisia asioita saa tuoda. Sehän tarkoittaa jo sitä, että asiaa on märehditty ensin töissä ties kuinka kauan (ja siellä on muita joiden kanssa asiaa voi puida läpi), sitten kotimatka menee märehtiessä ja vielä kotona - liika on liikaa ja jos työ menee noin tunteisiin, niin se on täydellisen väärä työ. Ja jos työssä ehdottomasti haluaa jatkaa, niin olotilastaan saa syyttää vain itseään. N41
Haluaisinpa kyllä nähdä nämä henkilöt, joilla ei ole koskaan huonoja päiviä töissä... :) no, ehkä jos siirtelee konttorissa papereita pinoista toiseen, työt eivät koskaan vaivaa mieltä.
Eri asia jos joku vähän vaivaa kuin se että ruvetaan itkemään asiasta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.Ap
Ymmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
No ratkaisu on kaikkeen ja sitä pitää hakea.
Ei siinä turhan itkemisessä ole mitään järkeä.
Jos ongelma on sellainen että siihen suoraan ei ole ratkaisua (joku kuollut) niin sitten pitää keksiä keinot miten siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää. Jonkun kuolema voikin masentaa ihmistä mutta se että on ollut raskas työpäivä toimistolla ei ole.
En ihmettele yhtään miehiä jotka suuttuu siitä että nainen tulee tavallisen työpäivän jälkeen töistä ja rupeaa itkemään sitä kun töissä on raskasta.
Eihän tuollaisesta tule yhtään mitään. Sitten vain vaihtamaan työpaikkaa tai oppii sietämään sen. Mutta jos ei edes omaa työtä voi tehdä niin sitten menee huonosti. Taas on eri asia jos toinen on vaikka sairas (selkä paskana) ja siitä valittaa kuin siitä että ei jaksa omaa työtäänIhminen ei ole kone, joka suorittaa ja suorittaa vaan elämään kuuluu myös ilo ja nautinto. Jotta voi kokea aitoa onnea, on silloin tällöin kohdattava myös surua ja raskaita hetkiä. Silloin tarvitaan läheisten tukea ja ymmärrystä. Jokaisella meistä on huonoja päiviä, riitoja ja vaikeita hetkiä. Mitä iloa on vaikka siitä, että väsyneelle suuttuu raskaan työpäivän jälkeen, pitäisikö tämän sitten teeskennellä iloista ja pirteää sinun miellyttämiseksesi? Miksi sinua ylipäätään miellyttää se, että läheisesi eivät voi näyttää aitoja tunteitaan seurassaan? Ole yksin tai osta nukke, jos et kestä sitä, että muut ihmiset eivät ole olemassa tehdäkseen sinun elämästäsi helppoa.
Muuten tuo esittämäsi malli on hammasta purren kitkuttelua eikä mitään oikeaa onnellista elämää, kun aidot tunteet kielletään.Eli on tunteiden peittelyä jos kestää normaalin arjen ilman jatkuvaa itkemistä?
Eli on tunteeton jos osaa riidellä ilman että rupeaa itkemään ja masentuu?
On tunteeton jos kykenee työskentelemään ilman itkemistä?
Juuri tuollaista ihmistä kutsutaan aikuiseksi normaaliksi ihmiseksi joka sietää elämää ilman että romahtaa.Kuka nyt on puhunut jatkuvasta itkemisestä? Jos kerran vuodessa itkettää ja kuusi kertaa vuodessa suututtaa, niin onko se masentumista.
Mutta kun suurin osa naisista tekee tuon vähintään joka kuukausi. Itkee ja kiukuttelee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.
ApYmmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
No ratkaisu on kaikkeen ja sitä pitää hakea.
Ei siinä turhan itkemisessä ole mitään järkeä.
Jos ongelma on sellainen että siihen suoraan ei ole ratkaisua (joku kuollut) niin sitten pitää keksiä keinot miten siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää. Jonkun kuolema voikin masentaa ihmistä mutta se että on ollut raskas työpäivä toimistolla ei ole.
En ihmettele yhtään miehiä jotka suuttuu siitä että nainen tulee tavallisen työpäivän jälkeen töistä ja rupeaa itkemään sitä kun töissä on raskasta.
Eihän tuollaisesta tule yhtään mitään. Sitten vain vaihtamaan työpaikkaa tai oppii sietämään sen. Mutta jos ei edes omaa työtä voi tehdä niin sitten menee huonosti. Taas on eri asia jos toinen on vaikka sairas (selkä paskana) ja siitä valittaa kuin siitä että ei jaksa omaa työtään
Ihminen ei ole kone, joka suorittaa ja suorittaa vaan elämään kuuluu myös ilo ja nautinto. Jotta voi kokea aitoa onnea, on silloin tällöin kohdattava myös surua ja raskaita hetkiä. Silloin tarvitaan läheisten tukea ja ymmärrystä. Jokaisella meistä on huonoja päiviä, riitoja ja vaikeita hetkiä. Mitä iloa on vaikka siitä, että väsyneelle suuttuu raskaan työpäivän jälkeen, pitäisikö tämän sitten teeskennellä iloista ja pirteää sinun miellyttämiseksesi? Miksi sinua ylipäätään miellyttää se, että läheisesi eivät voi näyttää aitoja tunteitaan seurassaan? Ole yksin tai osta nukke, jos et kestä sitä, että muut ihmiset eivät ole olemassa tehdäkseen sinun elämästäsi helppoa.
Muuten tuo esittämäsi malli on hammasta purren kitkuttelua eikä mitään oikeaa onnellista elämää, kun aidot tunteet kielletään.
Eli on tunteiden peittelyä jos kestää normaalin arjen ilman jatkuvaa itkemistä?
Eli on tunteeton jos osaa riidellä ilman että rupeaa itkemään ja masentuu?
On tunteeton jos kykenee työskentelemään ilman itkemistä?
Juuri tuollaista ihmistä kutsutaan aikuiseksi normaaliksi ihmiseksi joka sietää elämää ilman että romahtaa.
- Normaaliin arkeen kuuluvat huonot päivät, kaikilla ihmisillä. Joillain niitä on kerran vuodessa, jollain kerran kuussa ja stressaavissa elämänvaiheissa niitä on yleensä useammin. Ihmiset reagoivat niihin eri tavalla, jotkut haluavat olla yksin ja jotkut kaipaavat lohtua, kumpikin tapa on ok, jos ne auttavat selviämään pahasta mielestä.
- kuka puhui riitelystä? Täällä nimenomaan kaivattiin tukea ja huolenpitoa, kertoo aika paljon sinusta jos kaikki negatiiviset asiat ovat mielestäsi sama asia kuin riitely
- työt ovat erilaisia, toisinaan opettaja, lääkäri, hautausurakoitsija, kuka vaan voi itkeä niistä asioista, joita joutuu työssään kohtaamaan vaikka yleensä nauttisikin työstään. Ja joskus on ihan ok itkeä ns. helppojenkin töiden takia, vaikka vain väsymystä
Itkeminen väsymyksestä ei todellakaan ole ok.
Jos jollain on huono päivä joka kuukausi niin sitten sellaisen ihmisen kannattaa olla yksi elämänsä. Lapsien eikä puolison tarvitse sellaista sietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No joo, kohtuutontahan se on odottaa puolisolta kotona ymmärtäväisyyttä ja lohdutusta esim. useina päivinä viikossa jos on omista töistään liian uupunut, kireä, surullinen, stressaantunut tai peloissaan - joka päivä. Silloin on varmaan syytä katsahtaa peiliin, hakea terapiaa tai työnohjausta tai vaihtaa alaa. Mutta kyllä mä toisaalta koen, että jos jommallakummalla on väliaikaisesti tilanne, jolloin työ rassaa liikaa, useimmat rakastavat puolisot jollain lailla ymmärtävät tai ainakin antavat toiselle tilaa hoitaa ns. mentaalihygieniansa jotenkin. On se "jotenkin" sitten hikilenkki tai terapiatunti.
Uskoisin että useimmissa perheissä se on mies joka laahaa ne työstressinsä kotiin.
Itse teen työtä, johon liittyy kuolevien ja heidän perheidensä tukemista ja saattamista. Minulla on asiallinen työnohjaus ja riittävä koulutus työhöni. Silti on päiviä, jolloin töistä tullessani toivon vain hetken hiljaisuutta. Mieheni ymmärtää tämän. Usein sitten lähdenkin lenkille. Minusta olisi kohtuutonta mennä miehen syliin asioita parkumaan päivittäin - työnihän on minun työtäni, eikä se miehen syy ole että olen tällaisen ammatin valinnut.
(Kuten ei ollut minun syytäni, että ex-mieheni rupesi yrittäjäksi, mitä hänen nuppinsa ei kestänyt lainkaan, joten hän kroonisesti kiukutteli kotona minulle ja lapsille.)
Varmasti kaikki ovat samaa mieltä kanssasi siitä, ettei ole normaalia itkeä päivittäin tai vaatia toisen tukea jatkuvalla syötöllä vaikkapa työasioissa. Aloittaja antoi kuitenkin ymmärtää, että kokee painetta teeskennellä aina iloista, koska mies kääntää asiat itseensä eikä häneltä heru tukea silloin kun sitä tarvitaan. Netin välityksellä on tietysti mahdotonta sanoa, mikä on kenenkin "usein" tai "harvoin"
Jos tuosta tulee ongelma niin silloin se on liikaa.
Surullisena olo pitäisi olla harvinainen asia. Asia ota tapahtuu vain oikeiden ongelmia jälkeen. Ei se että se kuuluu normaaliin elämään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Se on eri asia. Mies kokee olevansa vaimosta ja lapsista vastuussa, kaverista ei.
Mullakin on mies vähän semmoinen insinööri, että vaikka puhuisin ystävän ongelmista, hän ikään kuin hikeentyy ja alkaa pää höyryten miettiä neuvoja, joilla asia on ratkaistavissa.
Se on aika hoopoa, koska ne neuvot ovat yleensä ihan pihalla tilanteesta, ja jos niihin sanoo, että "ei tuosta ole apua, koska xx", hän hermostuu ja loukkaantuu, kun oli NIIN hyvän ja järkeväm neuvon antanut, eikä se kelpaa...
Aikuiset ihmiset yleensä ovat harkinneet ratkaisuvaihtoehtoja jo itsekin omiin ongelmiinsa, ei siihen jonkun pika-analyysia ja diagnoosia tarvita. Vaan myötätuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.Ap
Ymmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
No ratkaisu on kaikkeen ja sitä pitää hakea.
Ei siinä turhan itkemisessä ole mitään järkeä.
Jos ongelma on sellainen että siihen suoraan ei ole ratkaisua (joku kuollut) niin sitten pitää keksiä keinot miten siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää. Jonkun kuolema voikin masentaa ihmistä mutta se että on ollut raskas työpäivä toimistolla ei ole.
En ihmettele yhtään miehiä jotka suuttuu siitä että nainen tulee tavallisen työpäivän jälkeen töistä ja rupeaa itkemään sitä kun töissä on raskasta.
Eihän tuollaisesta tule yhtään mitään. Sitten vain vaihtamaan työpaikkaa tai oppii sietämään sen. Mutta jos ei edes omaa työtä voi tehdä niin sitten menee huonosti. Taas on eri asia jos toinen on vaikka sairas (selkä paskana) ja siitä valittaa kuin siitä että ei jaksa omaa työtään
Ihminen ei ole kone, joka suorittaa ja suorittaa vaan elämään kuuluu myös ilo ja nautinto. Jotta voi kokea aitoa onnea, on silloin tällöin kohdattava myös surua ja raskaita hetkiä. Silloin tarvitaan läheisten tukea ja ymmärrystä. Jokaisella meistä on huonoja päiviä, riitoja ja vaikeita hetkiä. Mitä iloa on vaikka siitä, että väsyneelle suuttuu raskaan työpäivän jälkeen, pitäisikö tämän sitten teeskennellä iloista ja pirteää sinun miellyttämiseksesi? Miksi sinua ylipäätään miellyttää se, että läheisesi eivät voi näyttää aitoja tunteitaan seurassaan? Ole yksin tai osta nukke, jos et kestä sitä, että muut ihmiset eivät ole olemassa tehdäkseen sinun elämästäsi helppoa.
Muuten tuo esittämäsi malli on hammasta purren kitkuttelua eikä mitään oikeaa onnellista elämää, kun aidot tunteet kielletään.
Eli on tunteiden peittelyä jos kestää normaalin arjen ilman jatkuvaa itkemistä?
Eli on tunteeton jos osaa riidellä ilman että rupeaa itkemään ja masentuu?
On tunteeton jos kykenee työskentelemään ilman itkemistä?
Juuri tuollaista ihmistä kutsutaan aikuiseksi normaaliksi ihmiseksi joka sietää elämää ilman että romahtaa.Kuka nyt on puhunut jatkuvasta itkemisestä? Jos kerran vuodessa itkettää ja kuusi kertaa vuodessa suututtaa, niin onko se masentumista.
Mutta kun suurin osa naisista tekee tuon vähintään joka kuukausi. Itkee ja kiukuttelee
Jos sinun seurustelukumppanisi itkevät jatkuvasti useammin kuin kerran kuukaudessa, voisit ehkä miettiä, mistä ne itkut oikeastaan johtuvat. Onko oikeasti sellaisia asioita, joita sinä et kertakaikkiaan huomaa tai tajua (sairaus, uupumus, masennus, tyytymättömyys teidän parisuhteeseen) vai onko sinulla taipumus hakeutua niiden suurimpien draamailijoiden seuraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Se on eri asia. Mies kokee olevansa vaimosta ja lapsista vastuussa, kaverista ei.
Mullakin on mies vähän semmoinen insinööri, että vaikka puhuisin ystävän ongelmista, hän ikään kuin hikeentyy ja alkaa pää höyryten miettiä neuvoja, joilla asia on ratkaistavissa.
Se on aika hoopoa, koska ne neuvot ovat yleensä ihan pihalla tilanteesta, ja jos niihin sanoo, että "ei tuosta ole apua, koska xx", hän hermostuu ja loukkaantuu, kun oli NIIN hyvän ja järkeväm neuvon antanut, eikä se kelpaa...
Aikuiset ihmiset yleensä ovat harkinneet ratkaisuvaihtoehtoja jo itsekin omiin ongelmiinsa, ei siihen jonkun pika-analyysia ja diagnoosia tarvita. Vaan myötätuntoa.
Se että asiaa vellotaan vaan pahentaa asiaa. Asiasta pitää päästä yli. Unohtaa se ja jatkaa elämää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.Ap
Ymmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
No ratkaisu on kaikkeen ja sitä pitää hakea.Ei siinä turhan itkemisessä ole mitään järkeä.Jos ongelma on sellainen että siihen suoraan ei ole ratkaisua (joku kuollut) niin sitten pitää keksiä keinot miten siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää. Jonkun kuolema voikin masentaa ihmistä mutta se että on ollut raskas työpäivä toimistolla ei ole.En ihmettele yhtään miehiä jotka suuttuu siitä että nainen tulee tavallisen työpäivän jälkeen töistä ja rupeaa itkemään sitä kun töissä on raskasta.Eihän tuollaisesta tule yhtään mitään. Sitten vain vaihtamaan työpaikkaa tai oppii sietämään sen. Mutta jos ei edes omaa työtä voi tehdä niin sitten menee huonosti. Taas on eri asia jos toinen on vaikka sairas (selkä paskana) ja siitä valittaa kuin siitä että ei jaksa omaa työtään
Ihminen ei ole kone, joka suorittaa ja suorittaa vaan elämään kuuluu myös ilo ja nautinto. Jotta voi kokea aitoa onnea, on silloin tällöin kohdattava myös surua ja raskaita hetkiä. Silloin tarvitaan läheisten tukea ja ymmärrystä. Jokaisella meistä on huonoja päiviä, riitoja ja vaikeita hetkiä. Mitä iloa on vaikka siitä, että väsyneelle suuttuu raskaan työpäivän jälkeen, pitäisikö tämän sitten teeskennellä iloista ja pirteää sinun miellyttämiseksesi? Miksi sinua ylipäätään miellyttää se, että läheisesi eivät voi näyttää aitoja tunteitaan seurassaan? Ole yksin tai osta nukke, jos et kestä sitä, että muut ihmiset eivät ole olemassa tehdäkseen sinun elämästäsi helppoa.Muuten tuo esittämäsi malli on hammasta purren kitkuttelua eikä mitään oikeaa onnellista elämää, kun aidot tunteet kielletään.
Eli on tunteiden peittelyä jos kestää normaalin arjen ilman jatkuvaa itkemistä?Eli on tunteeton jos osaa riidellä ilman että rupeaa itkemään ja masentuu?On tunteeton jos kykenee työskentelemään ilman itkemistä?Juuri tuollaista ihmistä kutsutaan aikuiseksi normaaliksi ihmiseksi joka sietää elämää ilman että romahtaa.
Kuka nyt on puhunut jatkuvasta itkemisestä? Jos kerran vuodessa itkettää ja kuusi kertaa vuodessa suututtaa, niin onko se masentumista.
Mutta kun suurin osa naisista tekee tuon vähintään joka kuukausi. Itkee ja kiukuttelee
Jos sinun seurustelukumppanisi itkevät jatkuvasti useammin kuin kerran kuukaudessa, voisit ehkä miettiä, mistä ne itkut oikeastaan johtuvat. Onko oikeasti sellaisia asioita, joita sinä et kertakaikkiaan huomaa tai tajua (sairaus, uupumus, masennus, tyytymättömyys teidän parisuhteeseen) vai onko sinulla taipumus hakeutua niiden suurimpien draamailijoiden seuraan.
Uupumus ja masennus. Jos ei viitsi itse mennä lääkäriin niin silloin on turha valittaakkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.
Täällä on selvästi jankkaamassa joku mies, jolle on opetettu että miehet ei itke ja vain luuserit (naiset) ja hintit saavat olla surullisia