Lue keskustelun säännöt.
Miksi mies "suuttuu" kun voin pahoin eikä osaa lohduttaa?
24.09.2016 |
On kyllä mielestäni kyvykäs empatiaan, mutta jos esim. sanon että olen todella väsynyt kun vauva piti yöllä hereillä, tällä kaipaisin vain ymmärrystä ja jonkinlaista halausta tai empatiaa. Mutta hän kuuleekin "olet huono mies kun minä olen väsynyt, koska et auta minua tarpeeksi lasten kanssa". Siis kääntää kaiken sanomani itseään vastaan. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkansa, jotenkin ärsyttää etten koskaan saa valittaa enkä saa lohdutusta kun mies aina suuttuu tästä. On joskus sanonut että hän haluaa minun olevan onnellinen ja se on hänen tehtävänsä tehdä minut sellaiseksi ja kun en siltä näytä niin "suuttuu", onko tässä mitään järkeä. Ärsyttää ja aiheuttaa ongelmia parisuhteessamme.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Meillä mies myöskin täysin empatiakyvytön kun oli kyse lapsista jotka loukkasivat itsensä, tai jos jollekin muuten tapahtui jokin vahinko. Siitä alkoi kauhea räyhääminen. Siitä en tiedä miten miehen lapsuuden kodissa oli näihin tapauksiin suhtauduttu, mutta omassa lapsuuden kodissani sai myös kuunnella huutoa jos loukkasi itsensä. Meitä oli toistakymmentä lasta ja äiti niin väsynyt, ettei sympatiaa herunut jos itsensä teloi. Itse juuri sen takia olin itse ihan toisenlainen ja lohdutin lasta, enkä ikinä ikinä huutanut vahingosta tai itsensä loukaamisesta. Mies saattoi huutaa jonkun ikälopun koneen hajotessa, että kuka sen nyt meni rikkomaan ja hirveä syyttely. (No ei sitä kukaan rikkonut, se hajosi vanhuuttaan). Kukaan ei uskaltanut mennä miehelle sanomaan jos joku meni rikki, vaikka se ei kenenkään syytä olisi ollutkaan. Aina piti syyllinen löytää. Onneksi sain miehen pikkuhiljaa oppimaan, ettei aina tarvitse etsiä syyllistä, ja että vahinko on vahinko ja jos joku loukkaa itsensä, ei siihen tulla huutamaan, että miten sinä nyt noin törppö olit jne. vaan silloin lohdutetaan. Nykyään mies ei enää syyttele kaikkia kaikeata mahdollisesta ja mahdottomasta ja ei huuda kun joku loukkaa itsensä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yllättävän yleinen kuvio psykologisesti, että kun nainen vaatii jotain, mies vetäytyy.
Tuossa voi ajatella todella niin, että mies kuvittelee olevansa vastuussa kaikesta ja epäonnistuneensa jos vaimo valittaa. Vaimo taas kaipaa vaan empatiaa, läheisyyttä.
Ap voisi keskustella sen miehensä kanssa tästä ongelmasta ja sanoa suoraan, että "et ole vastuussa mun tunteista. Jos mulla on ikävä olo, en kaipaa että ratkaiset ongelman enkä syytä sinua siitä, haluan vain halauksen tai että kuuntelet, siinä kaikki."
Jotenkin kommunikaatio ei suju vaan kumpikin ymmärtää tilanteen väärin. Miehet eivät useinkaan ymmärrä naisten tunnepuhetta, tarvetta puhua asioista. Miehet ymmärtävät monet asiat konkreettisesti ja etsivät ratkaisua että mitä voisivat tehdä.
Onkin ehkä selkeämpää, jos nainen väsyneenä ei rupea valittamaan sanallisesti sitä väsymystä, vaan tekee miehelle konkreettisen pyynnön: "Voisitko auttaa ja tehdä asian X, koska olen väsynyt".
Näin se juuri on. Ne putkiaivot. Minulla oli samanlaista mieheni kanssa, kunnes tajusin, että hän koki minun heikkouteni ja lohdutuksen tarpeeni syytöksenä siitä, että hän ei osaa auttaa. Mies siis ajatteli, että okei, hänen vikansa, paras että menee pois. Miehelle piti sanoa hyvin selvästi, että se, että mua itkettää ja on paha olla, ei ole hänen syytään / vastuullaan / ei mitään. Etten kaipaa muuta kuin halauksen ja silitystä, pari lohduttavaa sanaa. Niistä on apua. Kaikki mitä tarvitsen. ❤
Mies on vähitellen sen myötä oppinut ymmärtämään, että hänelläkin on oikeus olla heikko, eikä tarvitse aina ratkaista jokaista ongelmaa yksin. Mutta vaikeaa se on. Tässä on paljolti kyse miehen kotikasvatuksesta. Ja yllätys, yllätys, anopistani, joka opetti jo varhain, että miehet eivät itke tai yleensä näytä tunteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.
Eivätkö miehet siis selosta sitä koko paskaa kaverille eivätkä jauha niitä juttuja sitten vielä kaljapäissään moneen kertaan? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Se on eri asia. Mies kokee olevansa vaimosta ja lapsista vastuussa, kaverista ei.
Mullakin on mies vähän semmoinen insinööri, että vaikka puhuisin ystävän ongelmista, hän ikään kuin hikeentyy ja alkaa pää höyryten miettiä neuvoja, joilla asia on ratkaistavissa.
Se on aika hoopoa, koska ne neuvot ovat yleensä ihan pihalla tilanteesta, ja jos niihin sanoo, että "ei tuosta ole apua, koska xx", hän hermostuu ja loukkaantuu, kun oli NIIN hyvän ja järkeväm neuvon antanut, eikä se kelpaa...
Aikuiset ihmiset yleensä ovat harkinneet ratkaisuvaihtoehtoja jo itsekin omiin ongelmiinsa, ei siihen jonkun pika-analyysia ja diagnoosia tarvita. Vaan myötätuntoa.
Se että asiaa vellotaan vaan pahentaa asiaa. Asiasta pitää päästä yli. Unohtaa se ja jatkaa elämää
Jaa. Se on kyllä täysin yksilöllistä jatapauskohtaista, miten pitkään ihmiset tarvitsevat missäkin asiassa henkistä tukea ja lohtua.
Sinä et sitä voi määrätä.
Mutta omalta puolisolta - joka siis kumminkin ITSE kaipaa välillä empatiaa myös - pitää saada henkistä tukea. Jos sitä ei saa, mitä virkaa sillä puolisolla on? Noin loppujen lopuksi. Harva nainen tarvitsee puolisoa elättäjäksi tai seksiin (seksiä saa muualtakin jos haluaa), mutta sen sijaan puolisosta kaivataan henkistä kumppania maailman myrskyihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.Ap
Ymmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
No ratkaisu on kaikkeen ja sitä pitää hakea.Ei siinä turhan itkemisessä ole mitään järkeä.Jos ongelma on sellainen että siihen suoraan ei ole ratkaisua (joku kuollut) niin sitten pitää keksiä keinot miten siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää. Jonkun kuolema voikin masentaa ihmistä mutta se että on ollut raskas työpäivä toimistolla ei ole.En ihmettele yhtään miehiä jotka suuttuu siitä että nainen tulee tavallisen työpäivän jälkeen töistä ja rupeaa itkemään sitä kun töissä on raskasta.Eihän tuollaisesta tule yhtään mitään. Sitten vain vaihtamaan työpaikkaa tai oppii sietämään sen. Mutta jos ei edes omaa työtä voi tehdä niin sitten menee huonosti. Taas on eri asia jos toinen on vaikka sairas (selkä paskana) ja siitä valittaa kuin siitä että ei jaksa omaa työtään
Ihminen ei ole kone, joka suorittaa ja suorittaa vaan elämään kuuluu myös ilo ja nautinto. Jotta voi kokea aitoa onnea, on silloin tällöin kohdattava myös surua ja raskaita hetkiä. Silloin tarvitaan läheisten tukea ja ymmärrystä. Jokaisella meistä on huonoja päiviä, riitoja ja vaikeita hetkiä. Mitä iloa on vaikka siitä, että väsyneelle suuttuu raskaan työpäivän jälkeen, pitäisikö tämän sitten teeskennellä iloista ja pirteää sinun miellyttämiseksesi? Miksi sinua ylipäätään miellyttää se, että läheisesi eivät voi näyttää aitoja tunteitaan seurassaan? Ole yksin tai osta nukke, jos et kestä sitä, että muut ihmiset eivät ole olemassa tehdäkseen sinun elämästäsi helppoa.Muuten tuo esittämäsi malli on hammasta purren kitkuttelua eikä mitään oikeaa onnellista elämää, kun aidot tunteet kielletään.
Eli on tunteiden peittelyä jos kestää normaalin arjen ilman jatkuvaa itkemistä?Eli on tunteeton jos osaa riidellä ilman että rupeaa itkemään ja masentuu?On tunteeton jos kykenee työskentelemään ilman itkemistä?Juuri tuollaista ihmistä kutsutaan aikuiseksi normaaliksi ihmiseksi joka sietää elämää ilman että romahtaa.
Kuka nyt on puhunut jatkuvasta itkemisestä? Jos kerran vuodessa itkettää ja kuusi kertaa vuodessa suututtaa, niin onko se masentumista.
Mutta kun suurin osa naisista tekee tuon vähintään joka kuukausi. Itkee ja kiukuttelee
Jos sinun seurustelukumppanisi itkevät jatkuvasti useammin kuin kerran kuukaudessa, voisit ehkä miettiä, mistä ne itkut oikeastaan johtuvat. Onko oikeasti sellaisia asioita, joita sinä et kertakaikkiaan huomaa tai tajua (sairaus, uupumus, masennus, tyytymättömyys teidän parisuhteeseen) vai onko sinulla taipumus hakeutua niiden suurimpien draamailijoiden seuraan.
Uupumus ja masennus. Jos ei viitsi itse mennä lääkäriin niin silloin on turha valittaakkaan.
Mitä mä just luin. Luuletko, että lääkäri *vips* parantaa masennuksen? Yleensä se on vuosia kestävä sairaus.
Tai tuleeko se lääkäri teille kotiin auttamaan vauvanne yösyötöissä, kun sua ei huksita auttaa vaimoasi yhteisen lapsenne hoidossa niin, että vaimokin saa vuorollaan nukkua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.
Oisko tässä nyt sitten se villakoiran ydin, miksi esim. avioero tulee monesti miehille ns puskista? Vaimo on kyllä yrittänyt miehelleen monta kertaa kertoa, mistä kenkä puristaa, mutta mies ei ota puhetta tosissaan eikä ongelmaa ratkaista. Mies ottaa oluen ja asia on sillä pois päiväjärjestyksestä. No ongelma ei ole siitä miksikään muutunut ja nainen hakee eron. Miehelle se tulee täysin puskista, koska miehen mielestä ei mitään ongelmaa ole ollut?
Mulla sama sikäli, että en saisi sairastua pahaan flunssaan. Alkaa riidanhaasto ym. Vaikka juuri ei pystysi. Voi huutaa kun mulla on ääni mennyt ja sanoo, mitä ei kuulu. No ei kai, ja mieluiten potisin peiton alla hiljaa. Jopa fyysistä ihan pimeetä että nyt treenataan ja susta ei oo tähän. Normaalisti on vaikka mihin, mutta miksi kiusata kuumepotilasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".
Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.
Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Se on eri asia. Mies kokee olevansa vaimosta ja lapsista vastuussa, kaverista ei.
Mullakin on mies vähän semmoinen insinööri, että vaikka puhuisin ystävän ongelmista, hän ikään kuin hikeentyy ja alkaa pää höyryten miettiä neuvoja, joilla asia on ratkaistavissa.
Se on aika hoopoa, koska ne neuvot ovat yleensä ihan pihalla tilanteesta, ja jos niihin sanoo, että "ei tuosta ole apua, koska xx", hän hermostuu ja loukkaantuu, kun oli NIIN hyvän ja järkeväm neuvon antanut, eikä se kelpaa...
Aikuiset ihmiset yleensä ovat harkinneet ratkaisuvaihtoehtoja jo itsekin omiin ongelmiinsa, ei siihen jonkun pika-analyysia ja diagnoosia tarvita. Vaan myötätuntoa.
Se että asiaa vellotaan vaan pahentaa asiaa. Asiasta pitää päästä yli. Unohtaa se ja jatkaa elämää
Katsos kun se puhuminen nimenomaan auttaa pääsemään asioista yli. Asiat pitää käsitellä jotenkin, ennen kuin niistä pääsee yli. Sitten kun lakaistaan kaikki maton alle käy niin kuin esim minun parisuhteessani kävi. En enää viimeisinä vuosina puhunut yhtään mitään, mies ei puhunut alusta alkaenkaan. Eron ollessa edessä mies toi esiin kaikki häntä vuosia painaneet katkeruudet. Asiat hoidettiin siis suhteen loppuvaiheessa juuri noin, että ei puhuta, unohdetaan vain kaikki ja jatketaan elämää. Kummasti sitten ne asiat eivät unohtuneetkaan, vaan pullon avustuksella niitä sieltä pikkuhiljaa lyötiin uudestaan tiskiin. Ja siinä vaiheessa, kun minä olin jo kaikki asiani omassa päässäni käsitellyt ja selvittänyt, mies tuli itkemään "kun ei me enää puhuta".
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta.
Miehen mielestä niinä huonoina hetkinä pitäisi vaan iskeä hanskat tiskiin koska jos on niin vaikeaa niin turha mitään yrittääkään.
Juuri niin kuin minun mieheni. Muuta en halua kuin empatiaa ja halauksen, ja mies suuttuu, on tyly ja vetäytyy kuoreensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.
Oisko tässä nyt sitten se villakoiran ydin, miksi esim. avioero tulee monesti miehille ns puskista? Vaimo on kyllä yrittänyt miehelleen monta kertaa kertoa, mistä kenkä puristaa, mutta mies ei ota puhetta tosissaan eikä ongelmaa ratkaista. Mies ottaa oluen ja asia on sillä pois päiväjärjestyksestä. No ongelma ei ole siitä miksikään muutunut ja nainen hakee eron. Miehelle se tulee täysin puskista, koska miehen mielestä ei mitään ongelmaa ole ollut?
Juurikin näin.
Toistuvasti sanot, että kaipaat apua kotitöissä ja olet uuvuksissa, koska hoidat työt ja lapset ja kodin ja päälle vielä kaikenlaista metatyötä perheen elämän organisoimisessa. Että voisitko mies kiltti vaikka hoitaa nämä näistä meidän yhteisistä hommista, että menisi työnjako hiukan tasaisemmin?
Mies myöntää, että joo, kai se käy ja hoitaa hetken ajan hommansa jotenkuten, unohtaa sen sitten.
Kokeilet ensin taktiikkaa, että et ole huomaavinasi sitä, että pölypallot kerääntyvät nurkkiin tai kaapeista on ruoka loppu. Ei mitään vaikutusta.
Huomaat muistuttavasi sopimuksesta ja miehelle kuuluvista töistä useasti, ei päivää tai paria pidempiaikaista vaikutusta. Mies silminnähden ärtyy "vaimon nalkutuksesta".
Tätä jatkuu vuosia.
Lopulta otat eron. Et viitsi aikuista miestä passata ilmaisena kodinhoitajana/siivoajana/pesulapalveluna, ja kun lapset ovat muuttaneet jo pois, sinulle koittaa vapaus.
Vastaat enää vain ja ainoastaan itsestäsi ja omista tarpeistasi.
Kerrot miehelle, että hei: olet tehnyt yli pari vuosikymmentä viikottain arviolta 20 tuntia enemmän työtä perheen ja kodin eteen kuin mies. Kaikkiaan siis 21 TUHATTA tuntia työtä sillä välin kun mies harrasti, räpläsi kännykkäänsä, katseli sohvalla telkkua tai luki. Ja nyt sinulle riitti, kiitos ja näkemiin.
Miehen mielestä ero tuli täytenä yllätyksenä ja "aivan naurettavista syistä".
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yllättävän yleinen kuvio psykologisesti, että kun nainen vaatii jotain, mies vetäytyy.
Tuossa voi ajatella todella niin, että mies kuvittelee olevansa vastuussa kaikesta ja epäonnistuneensa jos vaimo valittaa. Vaimo taas kaipaa vaan empatiaa, läheisyyttä.
Ap voisi keskustella sen miehensä kanssa tästä ongelmasta ja sanoa suoraan, että "et ole vastuussa mun tunteista. Jos mulla on ikävä olo, en kaipaa että ratkaiset ongelman enkä syytä sinua siitä, haluan vain halauksen tai että kuuntelet, siinä kaikki."
Jotenkin kommunikaatio ei suju vaan kumpikin ymmärtää tilanteen väärin. Miehet eivät useinkaan ymmärrä naisten tunnepuhetta, tarvetta puhua asioista. Miehet ymmärtävät monet asiat konkreettisesti ja etsivät ratkaisua että mitä voisivat tehdä.
Onkin ehkä selkeämpää, jos nainen väsyneenä ei rupea valittamaan sanallisesti sitä väsymystä, vaan tekee miehelle konkreettisen pyynnön: "Voisitko auttaa ja tehdä asian X, koska olen väsynyt".
Miehet on lähtökohtaisesti paljon enemmän ratkaisukeskeisempiä, kuin naiset, kun nainen purkaa huoliaan ja haluaa vain kuuntelijaa, niin mies mielessään jo miettii kuinka ongelman voisi ratkaista, ainoa vaan että usein tilanne on sellainen johon ei ole mitään järkevää toiminallista ratkaisua. Tämä ristiriita tekee miehillä tunteiden käsittelystä osittain vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.Ap
Ymmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
No ratkaisu on kaikkeen ja sitä pitää hakea.Ei siinä turhan itkemisessä ole mitään järkeä.Jos ongelma on sellainen että siihen suoraan ei ole ratkaisua (joku kuollut) niin sitten pitää keksiä keinot miten siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää. Jonkun kuolema voikin masentaa ihmistä mutta se että on ollut raskas työpäivä toimistolla ei ole.En ihmettele yhtään miehiä jotka suuttuu siitä että nainen tulee tavallisen työpäivän jälkeen töistä ja rupeaa itkemään sitä kun töissä on raskasta.Eihän tuollaisesta tule yhtään mitään. Sitten vain vaihtamaan työpaikkaa tai oppii sietämään sen. Mutta jos ei edes omaa työtä voi tehdä niin sitten menee huonosti. Taas on eri asia jos toinen on vaikka sairas (selkä paskana) ja siitä valittaa kuin siitä että ei jaksa omaa työtään
Ihminen ei ole kone, joka suorittaa ja suorittaa vaan elämään kuuluu myös ilo ja nautinto. Jotta voi kokea aitoa onnea, on silloin tällöin kohdattava myös surua ja raskaita hetkiä. Silloin tarvitaan läheisten tukea ja ymmärrystä. Jokaisella meistä on huonoja päiviä, riitoja ja vaikeita hetkiä. Mitä iloa on vaikka siitä, että väsyneelle suuttuu raskaan työpäivän jälkeen, pitäisikö tämän sitten teeskennellä iloista ja pirteää sinun miellyttämiseksesi? Miksi sinua ylipäätään miellyttää se, että läheisesi eivät voi näyttää aitoja tunteitaan seurassaan? Ole yksin tai osta nukke, jos et kestä sitä, että muut ihmiset eivät ole olemassa tehdäkseen sinun elämästäsi helppoa.Muuten tuo esittämäsi malli on hammasta purren kitkuttelua eikä mitään oikeaa onnellista elämää, kun aidot tunteet kielletään.
Eli on tunteiden peittelyä jos kestää normaalin arjen ilman jatkuvaa itkemistä?Eli on tunteeton jos osaa riidellä ilman että rupeaa itkemään ja masentuu?On tunteeton jos kykenee työskentelemään ilman itkemistä?Juuri tuollaista ihmistä kutsutaan aikuiseksi normaaliksi ihmiseksi joka sietää elämää ilman että romahtaa.
Kuka nyt on puhunut jatkuvasta itkemisestä? Jos kerran vuodessa itkettää ja kuusi kertaa vuodessa suututtaa, niin onko se masentumista.
Mutta kun suurin osa naisista tekee tuon vähintään joka kuukausi. Itkee ja kiukuttelee
Jos sinun seurustelukumppanisi itkevät jatkuvasti useammin kuin kerran kuukaudessa, voisit ehkä miettiä, mistä ne itkut oikeastaan johtuvat. Onko oikeasti sellaisia asioita, joita sinä et kertakaikkiaan huomaa tai tajua (sairaus, uupumus, masennus, tyytymättömyys teidän parisuhteeseen) vai onko sinulla taipumus hakeutua niiden suurimpien draamailijoiden seuraan.
Uupumus ja masennus. Jos ei viitsi itse mennä lääkäriin niin silloin on turha valittaakkaan.
Mitä mä just luin. Luuletko, että lääkäri *vips* parantaa masennuksen? Yleensä se on vuosia kestävä sairaus.
Tai tuleeko se lääkäri teille kotiin auttamaan vauvanne yösyötöissä, kun sua ei huksita auttaa vaimoasi yhteisen lapsenne hoidossa niin, että vaimokin saa vuorollaan nukkua?
Yllätys! AV:llä kuvitellaan, että masennus on sairaus, joka paranee antibioottikuurilla tai jollain rokotteella, tai sillä kuuluisalla "ota itseäsi niskasta kiinni". Mulla on toistuva masennus, joka tosin on pysynyt nyt jo vuoden poissa (sitä ennen kurissa lääkityksellä noin kolme vuotta) ja onneksi ymmärtäväinen ja empaattinen mies. Ei silti ettei hänellekin täytyisi joskus vääntää asioita rautalangasta, kuten ettei ole hänen vikansa, jos olen allapäin tai kaipaan vain halausta. Yllättäen homomieskaverini tajuaa nämä jutut heti ja on empaattisin ihminen jonka tiedän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yllättävän yleinen kuvio psykologisesti, että kun nainen vaatii jotain, mies vetäytyy.
Tuossa voi ajatella todella niin, että mies kuvittelee olevansa vastuussa kaikesta ja epäonnistuneensa jos vaimo valittaa. Vaimo taas kaipaa vaan empatiaa, läheisyyttä.
Ap voisi keskustella sen miehensä kanssa tästä ongelmasta ja sanoa suoraan, että "et ole vastuussa mun tunteista. Jos mulla on ikävä olo, en kaipaa että ratkaiset ongelman enkä syytä sinua siitä, haluan vain halauksen tai että kuuntelet, siinä kaikki."
Jotenkin kommunikaatio ei suju vaan kumpikin ymmärtää tilanteen väärin. Miehet eivät useinkaan ymmärrä naisten tunnepuhetta, tarvetta puhua asioista. Miehet ymmärtävät monet asiat konkreettisesti ja etsivät ratkaisua että mitä voisivat tehdä.
Onkin ehkä selkeämpää, jos nainen väsyneenä ei rupea valittamaan sanallisesti sitä väsymystä, vaan tekee miehelle konkreettisen pyynnön: "Voisitko auttaa ja tehdä asian X, koska olen väsynyt".
Miehet on lähtökohtaisesti paljon enemmän ratkaisukeskeisempiä, kuin naiset, kun nainen purkaa huoliaan ja haluaa vain kuuntelijaa, niin mies mielessään jo miettii kuinka ongelman voisi ratkaista, ainoa vaan että usein tilanne on sellainen johon ei ole mitään järkevää toiminallista ratkaisua. Tämä ristiriita tekee miehillä tunteiden käsittelystä osittain vaikeaa.
Lyhyesti sanottuna: putkiaivot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä ketjusta muistui mieleeni, että itselläni oli isä, joka piti lapsena itkuani vain turhana huomion kalasteluna. Tyttövauva olin.
Opin pian olemaan pahemmin itkemättä ja vetäydyin vain omiin oloihini. Itkin enää silloin, kun sattui todella pahasti. Ja sekin oli isälleni liikaa. Hänen mielestään huijasin vain "muka-kivuillani", jotta isän kallisarvoista aikaa olisi mennyt hukkaan johonkin niin turhaan, kuin minun lohduttamiseeni tai yleensäkin läsnä oloon kotona.
Samainen isä suuttui myös mm siitä, jos otin pienenä lapsena margariinia millään tavoin väärinpäin rasiasta (eli levite-pinnan rasiassa piti käytön jälkeen olla aina siisti ja täydellisen tasainen).
Karmeita suuttumiskohtauksia aiheutti myös se, jos ohut hapankorppu katkesi sitä syödessäni, ja jotain muruja kenties lensi jonnekin.
Minkä tahansa tavaran hajoaminen oli myös aina maailmanloppu.
Isä halusi, että me lapset toimisimme kuin koneet. Ennalta säädetysti ja ohjelmoidusti. Ilman tunteita, ilman yllätyksiä.
Opin siis pelkäämään vähän kaikkea, kaikkialla ja ihan mistä syystä tahansa. Opin, että olen aina syyllinen ja että avunpyyntö on paha asia sekä vain huijauksen muoto.
Arvatkaapa olenko koskaan osannut tukeutua kehenkään muuhun kuin itseeni aikuiselämässä? Arvatkaa myös onko minulla terveitä parisuhteita? Vai olenko juuri sellainen, kun tämän ketjun miehet toivovat: Nainen joka ei ikinä valita mistään ja hoitaa kaikki ongelmansa itse. Vaikka kuolee mieluummin, kuin luottaa toisen ihmisen apuun.
Jep. Tosi tervettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.Eivätkö miehet siis selosta sitä koko paskaa kaverille eivätkä jauha niitä juttuja sitten vielä kaljapäissään moneen kertaan? :D
Ei jauha
Vierailija kirjoitti:
Tästä ketjusta muistui mieleeni, että itselläni oli isä, joka piti lapsena itkuani vain turhana huomion kalasteluna. Tyttövauva olin.
Opin pian olemaan pahemmin itkemättä ja vetäydyin vain omiin oloihini. Itkin enää silloin, kun sattui todella pahasti. Ja sekin oli isälleni liikaa. Hänen mielestään huijasin vain "muka-kivuillani", jotta isän kallisarvoista aikaa olisi mennyt hukkaan johonkin niin turhaan, kuin minun lohduttamiseeni tai yleensäkin läsnä oloon kotona.
Samainen isä suuttui myös mm siitä, jos otin pienenä lapsena margariinia millään tavoin väärinpäin rasiasta (eli levite-pinnan rasiassa piti käytön jälkeen olla aina siisti ja täydellisen tasainen).
Karmeita suuttumiskohtauksia aiheutti myös se, jos ohut hapankorppu katkesi sitä syödessäni, ja jotain muruja kenties lensi jonnekin.
Minkä tahansa tavaran hajoaminen oli myös aina maailmanloppu.
Isä halusi, että me lapset toimisimme kuin koneet. Ennalta säädetysti ja ohjelmoidusti. Ilman tunteita, ilman yllätyksiä.
Opin siis pelkäämään vähän kaikkea, kaikkialla ja ihan mistä syystä tahansa. Opin, että olen aina syyllinen ja että avunpyyntö on paha asia sekä vain huijauksen muoto.
Arvatkaapa olenko koskaan osannut tukeutua kehenkään muuhun kuin itseeni aikuiselämässä? Arvatkaa myös onko minulla terveitä parisuhteita? Vai olenko juuri sellainen, kun tämän ketjun miehet toivovat: Nainen joka ei ikinä valita mistään ja hoitaa kaikki ongelmansa itse. Vaikka kuolee mieluummin, kuin luottaa toisen ihmisen apuun.
Jep. Tosi tervettä.
Tuollaista ihmistä kutsutaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ihminen joka huolehtii omista ongelmista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.Eivätkö miehet siis selosta sitä koko paskaa kaverille eivätkä jauha niitä juttuja sitten vielä kaljapäissään moneen kertaan? :D
Ei jauha
Ai jaa. Mun kokemukset miehistä on tasan päinvastaiset. Olen ollut ravintolan baaritiskillä duunissa kymmenisen vuotta, joten noita itkuja on tullut vakkareilta kuultua inasen....
Semmoista subjektiivista vääryyden kokemusta ei olekaan, jota ei jaksettaisi vielä vuosikymmentenkin jälkeen joka saata..n humalakerralla kaivaa esiin itkettäväksi.
Kyllä ne siis miehiäkin hiertävät, niitä ei vain selvin päin itsekontrolli anna periksi selvittää selviksi. Kato kun toi jumalaton luulo, että "miehet ei märehdi eikä itke".
Mä väitän, että se murhe ja koettu vääryys käsitellään ja unohdetaan vain nimenomaan sillä, että siitä oma aikansa puhutaan ja saadaan se käsiteltyä. Puhumattomuus vain pitkittää ja vaikeuttaa prosessia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä ketjusta muistui mieleeni, että itselläni oli isä, joka piti lapsena itkuani vain turhana huomion kalasteluna. Tyttövauva olin.
Opin pian olemaan pahemmin itkemättä ja vetäydyin vain omiin oloihini. Itkin enää silloin, kun sattui todella pahasti. Ja sekin oli isälleni liikaa. Hänen mielestään huijasin vain "muka-kivuillani", jotta isän kallisarvoista aikaa olisi mennyt hukkaan johonkin niin turhaan, kuin minun lohduttamiseeni tai yleensäkin läsnä oloon kotona.
Samainen isä suuttui myös mm siitä, jos otin pienenä lapsena margariinia millään tavoin väärinpäin rasiasta (eli levite-pinnan rasiassa piti käytön jälkeen olla aina siisti ja täydellisen tasainen).
Karmeita suuttumiskohtauksia aiheutti myös se, jos ohut hapankorppu katkesi sitä syödessäni, ja jotain muruja kenties lensi jonnekin.
Minkä tahansa tavaran hajoaminen oli myös aina maailmanloppu.
Isä halusi, että me lapset toimisimme kuin koneet. Ennalta säädetysti ja ohjelmoidusti. Ilman tunteita, ilman yllätyksiä.
Opin siis pelkäämään vähän kaikkea, kaikkialla ja ihan mistä syystä tahansa. Opin, että olen aina syyllinen ja että avunpyyntö on paha asia sekä vain huijauksen muoto.
Arvatkaapa olenko koskaan osannut tukeutua kehenkään muuhun kuin itseeni aikuiselämässä? Arvatkaa myös onko minulla terveitä parisuhteita? Vai olenko juuri sellainen, kun tämän ketjun miehet toivovat: Nainen joka ei ikinä valita mistään ja hoitaa kaikki ongelmansa itse. Vaikka kuolee mieluummin, kuin luottaa toisen ihmisen apuun.
Jep. Tosi tervettä.
Tuollaista ihmistä kutsutaan itsenäiseksi aikuiseksi. Ihminen joka huolehtii omista ongelmista
Ei, vaan tunnevammaiseksi ja traumatisoituneeksi.
Kaikki maailman kipu ja tuska ja kuolema ja oma paha olo on kestettävä ilman itkua, koska muuten on HEIKKO! Sen sijaan oman kumppanin pahaa oloa ei pidä kestää hetkeäkään vaan juosta karkuun. Logiikka?
Pointti meni näköjään ohi. Se oli siis se, että suurin osa naisista ei suinkaan itke vähintään joka kuukausi vaan siksi, koska ovat naisia, vaan silloin on kyseessä esim masentunut ihminen. Ja tällöin herää kysymys, miten yhdelle ihmiselle sattuukin pelkästään näitä masentuneita ihmisiä. Vai olisiko sittenkin kyse liioittelusta?