Ärsyttää nää masentuneet ja uupuneet

Masennuksesta en tiedä mitään mutta minusta on hiukan naurettavaa syyttää muita jos ei saa kavereita. Jos on hyvä tyyppi niin kavereita tarttuu matkaan väkisin koulusta, pihapiiristä, harrastuksista, työpaikoilta ja niin edelleen. Olen ujo, hiljainen ja hiukan sisäänpäin vetäytyvä mutta aina on kavereita ollut ja vielä kolmekymppisenäkin niitä tuntuu lisää siunaantuvan.

Kyllä kaveriporukoissa osataan arvostaa myös meitä jotka emme ole niin paljoa äänessä.

Ärsyttää niin paljon ap:n ja joidenkin muiden kommentoijien kaltaiset ihmiset. Ollaan olevinaan niin kovaa ja "kyllä sitä ennenkin ihmiset selvisi" ja "ennen ei pikkuasioista valitettu" ja masentuneethan on vaan laiskoja paskoja joita sitten pitäisi paapoa kun ovat niin saamattomia. Että voi voi ja yhyy byhyy.

Empatia puuttuu kokonaan, ei osata asettua toisen asemaan, kun ajatellaan vaan että no kyllähän minäkin pärjään. Ei ymmärretä, että ihmiset tulevat erilaisista lähtökohdista, on erilaisia persoonallisuuksia ja voimavaroja. Jotkut uupuvat pienemmästä kuin toiset, jotkut ovat luonteensa puolesta taipuvaisia masentumaan, jotkut eivät ole ikinä saaneet edes tilaisuutta normaaliin elämään huonon lapsuuden tai traumojen takia. Vaikka sinä pystyisit ja jaksaisit 12 tunnin työpäiviä, se ei tarkoita, että kaikki muut jaksaisivat tai että heidän tulisi jaksaa. Tuli ihan mieleen eräs (entinen) ystäväni, jonka mielestä masennus on keksitty sairaus ja turhaa valitusta, koska hänelläkin on ollut vaikeaa ja on selvinnyt ihan hyvin. Hän ei osannut erottaa omaa persoonaansa muista, että olisi tajunnut, että kaikki eivät ole samanlaisia ja selviä vaikeuksista yhtä hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vetävät lonkkaa ja valittavat kaikesta. Tekisivät töitä 12 tuntia päivässä niin eivät ehtisi ajatella masentuneisuuttaan ja vinkua turhasta. Pillereitä ja terapiaa ja taputuksia päähän, silläkö ne meinaa parantua? Tuskinpa vaan. Kuinka ne edes kehtaa?

Anteeksi. Olen uupunut ja käyn töissä. Tosin teen "vain" 8 tunnin työpäivää + 2x45 minuuttia työmatkaa. Kaksi lasta joista toinen erityislapsi. Pillereitä ei ole enkä ole pahemmin taputuksia saanut. Mitenköhän tästä uupumuksesta paranisi? Oisko sulla ap hyviä vinkkejä? Tai kehtaako tässä edes kysyä ettei tule varpusryöppyä niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukas sitten on se "oikeasti masentunut"? Miten erottelet ne, jotka vaan "valittavat turhasta" ja ne jotka on oikeasti masentuneita? Vai oletko sitä mieltä, ettei masennusta sairautena ole ollenkaan olemassa, vaan masentuneet ovat vaan laiskoja valittajia?

Ne jotka eivät valita joka päivä jollain foorumilla kuinka masentaa voivat todella olla masentuneita ja ansaitsevat kaiken avun.

Ne jotka täällä kitisevät kuinka herkkiä ovat ja kuinka on paineita ovat juuri näitä turhan valittajia joilla on energiaa valittaa vaikka maailman tappiin asti. Tämä palsta näköjään kerää tänne kaikki ne jotka eivät oikeasti haluakaan tehdä muuta kuin valittaa. Töihin ei riitä energiaa mutta ainahan sitä nyt tänne kirjoittelee ja Possea katsoo.

Jaa näköjään sitä ei kannata edes yrittää ottaa kontaktia muihin ihmisiin kun leimataan laiskaksi paskaksi. Tämä keskustelu oli ensimmäinen moneen kuukauteen johon jaksoin/uskalsin mitään kirjoittaa, saati sitten puhua pahasta olostani..

Jatka vain kirjoittamista jos se helpottaa. Kyllä sinä uskallat. Ja ota kontaktia, paljon on niitäkin jotka haluavat stäviä juuri kaltaisistasi herkistä ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Masennuksesta en tiedä mitään mutta minusta on hiukan naurettavaa syyttää muita jos ei saa kavereita. Jos on hyvä tyyppi niin kavereita tarttuu matkaan väkisin koulusta, pihapiiristä, harrastuksista, työpaikoilta ja niin edelleen. Olen ujo, hiljainen ja hiukan sisäänpäin vetäytyvä mutta aina on kavereita ollut ja vielä kolmekymppisenäkin niitä tuntuu lisää siunaantuvan.

Kyllä kaveriporukoissa osataan arvostaa myös meitä jotka emme ole niin paljoa äänessä.

Joo kannattaa siinä tapauksessa varmaan vaan pitää suu kiinni, jos ei tiedä mitään masennuksesta. Kommenttisi kertoo sen kyllä hyvin. Kerropa, miten luulet että niitä kavereita hankitaan? Sosiaalisissa tapahtumissa, kuten harrastuksissa, koulussa, työpaikalla, illanistujaisissa, nykypäivänä vaikka netissä. Miten saat kaverit pidettyä kavereinasi? Käyttäytymällä nätisti, olemalla yhteyksissä, tapaamalla kavereita. Masentuneet yleensä eivät 1. jaksa mennä mihinkään, missä tapaisi ketään uusia ihmisiä, 2. pitää yhteyttä kavereihin, tai 3. käyttäytyä nätisti kavereita kohtaan. Masentuneilla kaverisuhteet voivat helposti mennä siihen, että masentunut puhuu koko ajan masennuksestaan ja ahdistuksestaan, ja tämä on pidemmän päälle rankkaa kuunteleville kavereille. Masentunut ei myöskään jaksa kuunnella toisten ongelmia ja huolia, koska hänellä on itsellään niin isoja.

Lisäksi masennukseen voi liittyä sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai yleistä outoutta: kun ei ole pitkään aikaan ollut sosiaalisissa tilanteissa, niin ne tuntuvat vaikeilta, ja masentunut saattaa käyttäytyä oudosti -> kukaan ei pidä hänestä, hän ei saa kavereita. Lähikaupan kassatädille puhuminenkin voi tuntua ihan hirveän vaikealta ja ylitsepääsemättömältä asialta.

Toivottavasti tämä vähän selvensi asiaa sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni masentunut ja uupunut tekee/ on tehnyt valtavia työrupeamia. 

Juuri näin, minä olen toiminut jo vuosia ja jotenkin pysyn hengissä, muuta en jaksakaan. Ja kenellekään en ole puhunut masennuksesta (paitsi lääkärille) rutinoista puhumattakaan.

Ja oikeasti moni todella masentuneet ei jaksa edes puhua mitään ylimääräistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vetävät lonkkaa ja valittavat kaikesta. Tekisivät töitä 12 tuntia päivässä niin eivät ehtisi ajatella masentuneisuuttaan ja vinkua turhasta. Pillereitä ja terapiaa ja taputuksia päähän, silläkö ne meinaa parantua? Tuskinpa vaan. Kuinka ne edes kehtaa?

Anteeksi. Olen uupunut ja käyn töissä. Tosin teen "vain" 8 tunnin työpäivää + 2x45 minuuttia työmatkaa. Kaksi lasta joista toinen erityislapsi. Pillereitä ei ole enkä ole pahemmin taputuksia saanut. Mitenköhän tästä uupumuksesta paranisi? Oisko sulla ap hyviä vinkkejä? Tai kehtaako tässä edes kysyä ettei tule varpusryöppyä niskaan.

Aloitukseni ei missään nimessä ole kohdistettu kaltaisiisi ihmisiin. Teet töitä ja hoidat lapsesi, huomaat uupumuksesi mutta et turvaudu heti ensimmäisenä pillereihin ja lopeta kaikkea tekemistä.

Sinä olet juuri sellainen ihminen joita suuresti arvostan. Näin jälkikäteen huomaan että ilmaisin itseni sangen huonosti aikaisemmin, ja se onkin saanut aikaan varsin värikkäitä kannanottoja.

Toivottavasti saat joltakin myös niitä taputuksia. Valitettavasti en osaa sanoa miten uupumuksestasi paranet, itse käyn lataamassa akkuja vanhassa pienessä mummon mökissä jolla sienestän ja marjastan pers pyllyssä.

Hyvää alkavaa syksyä sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan ne 12-tuntiset työpäivät lasten leikkiä, kun ei energia riitä edes sängystä nousemiseen aamulla.

Sulla pitäisi olla mies ja lapset. Ne patistaisivat sut sängystä aamulla ylös.

Ei todellakaan pitäisi. Minä en ala äidiksi, jos en edes pysty itsestäni huolehtimaan. Lapsi ansaitsee äidin, joka myös hänestä jaksaa huolehtia. 

Masennuksessa lähtee ilon tunne elämästä, ainakin minulla. Aloittaja ei ymmärräkään, kuinka inhottavaa se on. Se ilon tunne on koko elämän perusta ja että täällä pystyy edes olemaan, että on motiivi olla elossa.

Eri ihmiset myös tuntevat tunteita eri tavalla ja suhtautuvat niihin eri tavalla. Jotkut eivät juuri tunne mitään tunteita ja jotkut paljon enemmän, ja kaikkea siltä väliltä. Tunteethan ovat energiaa, koska ne muodostuvat aivoissa välittäjäaineiden yms. välityksellä. Voihan tunteensa aina unohtaa ja yrittää olla tuntematta niitä, jos tuntee voimakkaammin tunteita mutta ne varastoituvat sitten kehon eri osiin. Monihan menee valittamaan selkäkipua esim. ja siitä paljastuukin masennus.

Minulla meni alkuvuodesta koko alaselkä täysin jäykäksi, masennus sen oli aiheuttanut. Tiesin sen ilman lääkärissä käyntiäkin. Mitään muuta syytä ei siihen ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vetävät lonkkaa ja valittavat kaikesta. Tekisivät töitä 12 tuntia päivässä niin eivät ehtisi ajatella masentuneisuuttaan ja vinkua turhasta. Pillereitä ja terapiaa ja taputuksia päähän, silläkö ne meinaa parantua? Tuskinpa vaan. Kuinka ne edes kehtaa?

Tuo 12 tunnin työpäivä se minut uuvutti ja hoitamaton uupumus kehittyi masennukseksi. Nyt paranemassa, ja just niillä pillereillä ja terapialla ja pääntaputuksilla. Nyt jo osa-aikaisessa työssä, ennen pitkää normaalissa kokoaikatyössä jos siltä tuntuu js sellaista löytyy. Onneksi oli hoitoa ja lääkkeet, nyt ovat takana päin ja auttoivat toipumaan. Kyllä kehtaan.

Vierailija kirjoitti:

Masennuksesta on tullut muoti-ilmiö. Meilläkin yliopistossa joka toinen muija syö pillereitä masennukseen ja on niin helvetin uupunut. Mietin joskus että mihin nekin täältä päätyy? Kuka palkkaa tuollaisella asenteella?

Odotukset opiskelijoita kohtaan ovat nykyään epäinhimilliset, tuleva työelämä on täynnä kuoppia ja harva tulee pärjäämään nykyhetken vaatimuksissa. Asenne ei siihen liity mitenkään, jos lanttu ei jaksa taistelua ja huonoja tulevaisuudennäkymiä.

Ap on varmaan provo mutta kyllä tosiaan nykyään näitä valittajia löytyy ja syy on aina muissa. Vanhemmat, koulu, sosiaalinen ympäristö...

Kyllä näistä kirjoituksista käy mielestäni hyvin selville että ketkä ovat sairastuneet masennukseen ja ketkä ovat näitä jotka valittavat masennuksesta. Lukekaapa nuo kirjoitukset uudestaan niin uskon olevan aika helppo päätellä mistä on kyse.

Myös mä olen saanut tarpeekseni "masentuneiden" ulinasta ja valituksesta. Se on vain laiskuutta, halutaan maata sängyssä ja kerjätä huomiota kaikilta. Ei muka jakseta tehdä mitään, se on omasta asenteesta kiinni. Minulta ei heru ikinä sympatiaa "masentuneita" kohtaan. Sitten ollaan nuoresta asti jollain työkyvyttömyyseläkkeellä jne. Voi v*ttu sanon minä!!

Monet nuoret ihmiset vaan pelkäävät joutuvansa töihin, on niin helppoa maata kotona ja nostaa tukia sieltä ja täältä. Terveisin 20 vuotta työelämässä ollut. N38

joo kyllä muakin näin kliinisesti masentuneena ärsyttää olla masentunut ja uupunut ihan ilman sunkaltaisten ihmisten siitä valittamistakin

Tulee välillä niin paha mieli näistä, vaikka yritän olla ottamatta itseeni. Olen ollut noin 10-vuotiaasta asti masentunut. Vuosien varrella olen ollut masentunut, ahdistunut, syömishäiriöinen, kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkikohtauksista, viillellyt, yrittänyt kuolla. Syitä masennukseen ovat esimerkiksi huono lapsuus (alkoholisti-isä ja henkisesti väkivaltainen äiti, erosivat kun olin lapsi), kiusaaminen, huonoihin ihmissuhteisiin ajautuminen, yksinäisyys. Olin vaikeasti masentunut 15-17-vuotiaana, olisin halunnut vain kuolla. Sen jälkeen olen pikkuhiljaa ollut parempaan päin. Sitten joku kermaperse-ap tulee aukomaan päätään ja mitätöimään kaiken kokemani sillä, että olenkin oikeasti vain laiska ja saamaton enkä edes ansaitse parantua, kun eihän minulla mitään oikeaa ongelmaa edes ole.

Ei tää nyt mitään herkkua oo. Eikä omasta masennuksesta viitsi kovin huudella muutenkaan. Ja 8h töitä päivässä riittää kyllä mulle.

Sä voit olla just sitä mieltä mitä itse haluat. Mua itseäni henk koht taas vituttaa ihmiset jotka hankkivat lapsia.

Empatia ei muuten maksa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisätään vaan enemmän ja enemmän paineita - sillähän se selviää. Nuorilla naisilla on nykypäivänä kuitenkin huomattavampi määrä enemmän painetta kuin koskaan ennen. ennen tehtiin kyllä fyysistä työtä paljon, mutta ei se henkisesti erityisesti kuormita. ja elämä on ollut selkeää, menee naimisiin ja tekee lapset. tekee töitä siinä välissä minkä nyt tekee. 

nykynaisen pitää kuitenkin kouluttautua, rakentaa ura (kun töiden saanti on uskomattoman vaikeaa, kun suomessa on lama ollut jo 8 vuotta). Jos perheen haluaa, on äärimmäisen vaikea löytää miestä, joka haluaa sitoutua - pääkaupunkiseudulla, jossa lähes ainoat mahdollisuudet on ylipäätään työllistyä - on enemmän naisia kuin miehiä. Ja ne vähätkin miehet hyppivät vähintään alle kolmekymppisinä aika aktiivisesti kukasta kukkaan, koska valinnan varaa on ja ei ole mitään biologistakaan takarajaa lasten saannille. 

Mitä jos sitten ei pääse opiskelemaan? opinnoissa ei menesty? Ei saakaan työpaikkaa, ei rakennettua uraa? entä jos ei kunnollista miestäkään löydy? 

Miehet taas syrjäytyvät yhteiskunnasta jo yläasteen jälkeen, koska Suomalainen mieskuva on niin äärimmäisen ahdasmielinen. Ei suomessa suvaita alkuunkaan herkkää, tunteellista, pehmeää, keskustelevaa heteromiestä. Suo, kuokka ja jussi on edelleen äärimmäisissä voimissaan. Tähän muottiin jos et mene, tulet kiusatuksi ja syrjityksi jo koulussa. Ennen suomalainen mies joi tunteensa ja turrutti ne. nykyään sitten kaiken muun paineen alla on riski syrjäytyä. Ei suomalaista poikaa kasvateta käsittelemään tunteitaan koska oletetaan ettei niitä ole. Elä siinä sitten aikuisesti, kun ainoa väline käsitellä on viina. 

Juu, me apinakehän ulkopuolella olevat 4,5 miljoonaa muuta suomalaista ei olla töissä.

Suomessa on vain noin 2.4 miljoonaa työtätekevää, muut ovat muita ja esim. eläkeläisiä. Lapsetkaan eivät tee töitä.

Minä olen ap. Olen reilu nelikymppinen nainen. Teen ihan normi kahdeksantuntista työpäivää ylitöineen. No ylitöitä ei ole mitenkään mahdottomasti. Jäin leskeksi reilu kolme vuotta sitten. Minulla on kaksi lasta jotka ovat 16 ja 18. 

Aloitukseni oli aika raju, olisi pitänyt kertoa paremmin mitä tarkoitin. Mielestäni masennuksella ratsastaa tällä hetkellä ihmisiä joiden ei niin kuuluisi tehdä. On paljon masentuneita jotka todella kärsivät ja heidän saama hoito on täysin riittämätöntä. Koen kyllä myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan ja tiedän että masennus voi viedä toimintakyvyn täysin.

Syy miksi kirjoitin aloitukseni on oikeastaan naapurini jonka kaupasta tullessani näin ulkona tupakalla. Hän on noin 25 ja oli töissä kaupassa kunnes sai potkut jatkuvien myöhästelyjen takia. Likka bilettää kaikki illat, juoksee tupakalla vähintään kerran tunnissa yötä myöten, eikä kykene enää hakemaan töitä koska on masentunut ja hukannut kaiken energiansa. Terveysasemalta oli puhunut jotain pillereitä mukaansa.

Pisti vain niin vihaksi kun tulin kotiin kauppareissulta siivottuani koko päivän. Uskon että näitä ihmisiä on aivan liikaa jotka omilla elivtavoillaan aiheuttavat ongelmansa ja käyttävät keppihevosena sitten masennusta ja uupumusta. On sitä täälläkin oltu viime vuodet uupumusta mutta pakko on työt tehdä ja lapset kasvattaa.

En kuitenkaan halua pahoittaa teidän mieltänne jotka sairastatte oikeasti masennusta, tahi teidän lähimmäisiäkään.

Toivon kaikille enrgisempää syksyä.