Millä perusteilla joutui apukouluun joskus -70-80-luvuilla?

Ei ollut apukoulua meillä. Sai opettajalta tukiopetusta jos ei oppinut jotakin.

Näitä menneitä päättäjät sitten muistelevat "oli munkin luokassa 30 ja hyvin pärjättiin", kun nykypäivänä siinä tavallisessa luokassa on tarkkislaiset ja apukoululaiset. Milloin uskalletaan ottaa härkää sarvista ja todeta, että kannattaisi palata takaisin? Edes tasoryhmiä ei saisi olla. Olen aineenopettaja yläkoulussa ja voin rehellisesti myöntää, etten ole sellainen yli-ihminen, joka tällaisen porukan pystyy eriyttämään samassa luokassa. Ei tarvi ihmetellä, miksi PISA-tuloksetkin laskee. Nykykoulu pilattu integraatiolla.

Olin toisella luokalla kansakoulussa keväällä 1969 Lahdessa, kun paras ystäväni sai tiedon, että hänen on syksyllä siirryttävä apukouluun. Lähdettävä siis omasta luokasta pois. Kaverini itki asiaa koulussa. Mitään kunnon selitystä ei hänelle, eikä muulle luokalle annettu, eikä mitään testejä tehty. Asia näyttäytyi aikuisten salamyhkäiseltä mielivallalta. Kaverini oli tavallinen iloinen, sydämellinen tyttö. Ei luokan terävintä kärkeä, mutta ei mielestäni luokassa mitenkään huonosti pärjäävä. Ajattelin, että joka luokalta piti jonkun lähteä rangaistuspataljoonaan.

Apukoulu oli oppimisvaikeuksista kärsiville, jotka eivät tukitoiminkaan pysyneet tavallisen opetuksen tahdissa. Koulu käytiin suppeana läpi. Usein taustalla saattoi olla esimerkiksi lievä kehitysvamma.

Oli erityisluokkia, erityiskouluja, apukouluja yms. Mikä nimi missäkin. Omat luokkansa/koulunsa oli aistivammaisille (sokeidenkoulu, kuurojen koulu; saattaa olla edelleen). Apu-, erityis-, yms. luokat olivat sen tasoisille, jotka ovat nykyisin peruskoulussa erityisen tuen oppilaita.

Suurin osa "apukoululaisista" pystyi opiskelemaan ammatillisen tutkinnon ja työllistymään, kunhan löysi itselleen sopivan alan.

Nykyisin varmaan eri tilanne, kun peruskoulussa se entinen "apukoulutasoinen" saa saman verran tukea koulunkäyntiin kuin 1970-80-luvuilla sai hyvin menestyvä lukihäiriöinen. Ja ammattikoulussa ei saa sitä vähää tukea, kun yhdellä opettajalla saattaa pahimmassa tapauksessa olla 40 opiskelijaa (enkä edes liioittele) kahdelta eri vuosikurssilta vahdittavana, kahdessa eri työskentelytilassa, joiden välillä on jäinen piha (onneksi hiekoitettu).

Täällä peruskoulu ja apukoulu oli samassa pihapiirissä, kyseessä pieni paikkakunta.

Ei siellä edes ollut kuin muutama oppilas. Eikä ne mitään ongelmalapsia olleet, käyttäytyivätkin ihan yhtä hyvästi

kuin muutkin oppilaat. 

Heikko koulumenestys taisi johtua pelkästään siitä, että heillä ei ollut koulunkäyntiin oikein motivaatiota.

Elämänsä on kyllä eläneet ihan siinä kuin muutkin.

Meillä oli apukoulu 80-luvun alussa. Siellä kävi koulua mm. eräs luokkakaveri, joka jäi ensin tavallisessa koulussa kaksi kertaa ensimmäisellä luokalla luokalle ja eräs tuttu kehitysvammainen. 

Olin apukoulun priimus ja minusta tuli tohtori!

Ainakin 90-luvun loppuun saakka oli erityiskouluja (apukoulu tosin oli yhä se kansankielinen nimitys). 90-luvun alussa aloitin peruskoulun ja tuolloin joutui vielä suht. helpostikin erityiskoulun puolelle. Muistan kuulleeni tosin, että ilman vanhempien/huoltajien suostumusta siirto ei onnistunut. Omalta luokalta olisi kolmasosa kuulunut erityiskoulun puolelle (ihan älykkyyden puutteen takia, ei käytösongelmien), mutta kun vanhemmat vastustivat, yrittivät sitten opetella aakkosjärjestystä ja perus-yhteenlaskua vielä kuudennen keväälläkin (ei ole vitsi).

Näistä ei tullut tohtoreita, lääkäreitä tai vääpeleitä. Tuolla linja-autoaseman kulmalla näkee harva se päivä kaljaa kiskomassa, ketkä siis eivät ole vielä koiranputkea kasvamassa. Muutaman erityiskoulun käyneen tiedän ja heidän kohtalonsa on kyllä ollut parempi. Kai se oli vaan muka niin hirveä stigma, jos oma lapsi olisi joutunut apukouluun.

Vierailija kirjoitti:

Apukouluja ei ole ollut sitten 50-luvun.

Kyllä niistä vielä 70-luvulla puhuttiin.

En ole varma siirtyikö yksi luokaltani johonkin apukouluun, sellaisesta ainakin puhuttiin. Hän oli ajoittain paljonkin poissa koulusta, tuli jostain köyhästä perheestä ja vaatteet olivat usein likaisia ja rikkonaisia. Hänellä oli myös suuria oppimisvaikeuksia.

Alunperin apukoulut olivat kai kehitysvammaisille ja muille, jotka eivät koulussa pärjänneet lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apukouluja ei ole ollut sitten 50-luvun.

Oli vielä 80-luvulla.

 

Ei, kyllä ne olivat tarkkailuluokan nimellä. Puheissa on saattanut vilistä vielä apukoulu-termi, mutta ne lakkautettiin jo 50-luvulla.

Tarkkis oli niille, joilla oli käytöshäiriöitä yms. vaikka muuten olisi ollut todistetusti normaali kognitiivinen kapasiteetti. Osa ehkä niistäkin olisi nykymittapuun mukaan monioireisia autisteja tai adhd-tapauksia, jos olisivat tämän päivän laosia. 

Apukoulua sitten kävi kehitysvammaiset ja heikkolahjaiset, joita kohtaan monella sentään riitti ymmärrystä toisin kuin tarkkislaisia, jotka olivat vain perseileviä kakaroita, kohtaan, koska oli sentään ymmärrettävää, että kehitysvammaiset ja heikkolahjaiset eivät voineet ominaisudelleen mitään eikä näin ollen heiltä voinut vaatia suoritustasoaansa ylempää osaamista. 

Oli tosin normaalissa opetusryhmässäkin jonkinlaista hiihtäjää, jotka voitaisiin arvioida lieväoireiseksi nepsyiksi (mm. lievä autismi, asperger, adhd), joita vaan pidettiin outoina ja vilkkaina. Olivat ehkä hyviä luovissa jutuissa tai lukuaineissa, mm. tällainen selvä asperger-tapaus tulee mieleen kouluajoilta, oli hyvä tietoaineissa, mutta motorisesti kömpelö. Se oli sitä aikaa, jolloin aspergeria ei tunnettu hyvin saati diagnosoitu. 80-luvulla omien muistikuvien mukaan oli "vain" niitä puhumattomia, omissa maailmoissaan olevia autisteja. 

Vierailija kirjoitti:

Tarkkailuluokka oli "villeille" lapsille, siis käytöshäiriöisille jotka eivät sopeutuneet perusopetukseen.

Apukoulu oli niille, jotka eivät selviytyneet normaalista peruskoulun oppimäärästä. Osalla oli keskittymisvaikeuksia ja pienessä luokassa keskittyminen oli helpompaa. Toki osa oli myös vähän heikkolahjaisempaa. Apukoulussa opettajalla oli enemmän aikaa jokaiselle oppilaalle pienestä ryhmästä johtuen.

Kumpikaan ei ollut mikään rangaistus tms. vaan aikana jolloin oli rahaa ja resursseja, annettiin yksilöllisempää opetusta pienluokassa sitä tarvitseville. Tarvittaessa tehtiin mukautettu opetussuunnitelma johonkin tai jopa kaikkiin aineisiin. Toki jos hommat sujui riittävän hyvin erikoisluokalla, siirryttiin takaisin normaalikouluun.

Sitten tuli lama ja ihan kaikki vaan integroitiin normaaliluokkiin. Ne tarkkiksen ja apukoulun oppilaat ovat nykyisin normaaliluokalla. Peruskoulun vaatimuksia on helpotettu huimasti, menneiden vuosi

Inkluusion nimissä säästetään.

Koko inkluusio itse asiassa oli suunnattu koskemaan fyysisesti vammaisia eli liikunta- ja aistivammaisia, joilla harvoin on kognitiivista alenemaa. Ennen fyysisesti vammaiset eristettiin omiin ryhmiinsä, joissa taso vaihteli ja oppilasaines saattoi koostua kehitysvammaisista oppilaista, jolloin fiksuimpien vammaisten tie tyssäsi jos haaveena oli lukio ja ehkä korkeakoulutus. Siitä oli myös mahdotonta jatkaa ammatilliselle puolelle.

Nyt koko inkluusio on käännetty päälaelleen ja isoon ryhmään kaikki hyvin heikot, nepsyt (toki jotkut heistäkin pärjä isossa ryhmässä) ja käytöshäiriöiset, vaikka hyötyisivät pienemmästä ryhmästä. 

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin integroinnista, kun esim. cp-vammainen opiskeli perusopetuksessa. Näin 70-80- luvulla. 

Cp ei olekaan kehitysvamma, ja tällaiselle oppilaalle voi yleisopetuksen ryhmä olla hyvä, jolloin saa edetä tehokkaasti ellei mukaan lasketa liitännäisoireita mm. hahmotukset vaikeudet, mitä CP voi pitää sisällään ja näidenkin laajuudet vaihtelevat yksilöittäin. Omalla lapsellani on liikuntavamma, ei tosin cp, mutta oli alusta asti selvää että käy tavallisen koulun kuten muutkin sisarukset. Toki jos olisi ollut suuriakin oppimisen haasteita/kehitysvammaa, käytöshäiriöitä yms. lisänä, olisimme harkinneet erityiskoulua/-luokkaa. Jos jo peruskoulu on liian haastava heikkotasoiselle, mutta liian vähän haastetta tarjoava lahjakkaalle oppilaalle niin millaista vaikutusta erityiskoulusta saadulla todistuksella olisi voinut olla jatko-opintoja ajatellen. Kävimme itse asiassa lapsen kanssa tutustumassa yhteen erityiskouluun, jossa oli liikuntavammaisia oppilaita mutta kokonaisuudessaan siitä koulusta huomasi, kuinka terävimmän oloisille ei ollut tarjolla resursseja vaan kaikki oli samassa ryhmässä tasosta riippumatta. Varmasti ihan paikka niille, jotka oikeasti tarvitsi vaativaa erityistukea, ja plussapuolia koulussa olivat yhteisöllisyys sekä saman katon alla olevat kuntoutuspalvelut. Paras tukimuoto, mitä saatiin tuolta erityiskoululta, oli kahden viikon jakso lapsen ollessa ekaluokkalainen, jolloin lapsi sai tietoa erilaisista pienapuvälineistä, jotka helpottivat toimintaa koulympäristössä. Muuten lapsi lävi lähikoulua ja räätälöintiä oli taitoaineissa. Keskiarvo oli 9,5, ja lapsi jatkoi lukioon. Lukion jälkeen lapsi pääsi lukemaan sosiaalityötä.

Ei ole joutumista, vaan pääsemistä. Tehostettua opetusta ja pienemmät ryhmät.

Aamen.

Naapurista lähti yks apukouluun kun jäi ensimmäiselle luokalle kaksi kertaa. 

Huono käytös johti tarkkailu luokalle ja oppimattomuus apukouluun

Ei kannata takertua sanoihin.  Apu työmies Apu lainen Avustaja Puvustaja Assistentti Apuhoitaja apupoika . Apu lehti.  Apua. Apu paketti. Apua annetaan.  Nykyään on kouluissa koulunkäynti avustajat AVUSTAJA.  Ylivilkkaille on ollut tarkkailun luokat ja riehujille.  Apu koulussa sai enemmän apua koulunkäyntiin tunneilla. Useimmat oli nälkää nähneitä pieniä hinteliä laihoja kalpeita. Vitamiin puute. Keripukkia. Raudan puute veriarvot huonot.  Kun saivat koulussa ruokaa niin paranivat. Kouluissa oli paljon kalapullia ja kanaviillokkia kuin keittoja joskus hedelmä. Sitten tuli kalanmaksa öljy kuin appelsiini . Pääkaupungissa niitä oli ensin myöhemmin muualla. Rautatabletteja. Nykyään naiset syö rautatabletteja. Elikkä nälkiintyneitä. Monesta heistä kasvoi sitten aikuisia työntekijöitä pankiivirkailijoita ja yrittäjiä. Varastelu köyhdyttää aina kaikkia kun on niukkaa jokaiselle kuuluu sama osa. Nälkää näkevät lapset varasteli koulusta näkkileipää. Riippuu vähän miehen palkasta ja tavoista miten lapsensa ruokkii. Apu avustettuun kouluun pääsi pienimmät heikoimmat ja sairaat kuin usein olivat myös lyhyemmät luokassa. Lapset avusti toisiaan antamalla omenaa tai kenkiä. Apu koulussa saivat tukea enemmän ja pääsivät kohta muiden mukaan. Kun taas oli monia luokalle jääneitä jotka kävi kaksi kertaa saman luokan. Mikä on hyvä tapa kerrata. Oli niin heikossa kunnossa olevia lapsia ettei lusikka tai kynä pysynyt kädessä. Parasiitit tullut huonosta ruuasta ja kaloista. Raudan puute on yksi syy miksi hiukset lähtee päästä ja parasiitit toinen. Kouluissa oli myös CP vammaisia joilla erityis välineitä . Vammaiset vammautuneen siirrettiin erityiskouluihin. Kehitysvamma laitoksissa on ihan omat koulut ja puheterapia kuin viittomakieli. Ihmiset vammautuu kolareissa ja kaatuessa kuin hukkumisesta voi selvitä mutta jää hapenpuutteesta vaurioita. CP vammaisista osa on ihan lukion suorittanut. Kuin ammatillisia opintoja monikin kuuro tai muut. Apu koulusta pääsi takaisin normi kouluihin kun vahvistui. Osa kaltoin kohdeltu siirrettiin orpokotiin tai sijaisperheeseen. Ihan kuin nytkin kun on huonosti pidetty otetaan huostaan. Huonosti kohdeltu ja naisia on myös viety turvaan kun miehen älykkyys ei riitä huolehtimaan heikommistaan. 

Kyllä opettajan työ on sellaista että koulutus on kaikkiin eri ryhmiin kuten sokeat sokeain kouluissa ja kuuroille omat kuin vammaisille omat kuin näille pienimmille omat heikoimmille. Ainakin meillä pienimmät oli niin heikkoja että ihokin ohut. Laihoja. Lapsi lopettaa syömisen jos siitä aina tulee huonovointisuus se haisee pahalle on vanhaa mätää homeista. Eikä tutkittu onko allergioita. Kuin että huudetaan pakotetaan syömään pahaa. Ennen pakotettiin juutalainen tapa . Vihauskonto. 

Riehujille oli tarkkailuluokat ja siellä he rauhoittui sai kavereita ja monesta tuli urheilija kun on niin energisiä. 

Tarjous porukka pitää ehdottomasti viedä urheiluseuran oppiin ja liikuntaan .