Millä perusteilla joutui apukouluun joskus -70-80-luvuilla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apukouluja ei ole ollut sitten 50-luvun.

Oli vielä 80-luvulla.

 

Ei, kyllä ne olivat tarkkailuluokan nimellä. Puheissa on saattanut vilistä vielä apukoulu-termi, mutta ne lakkautettiin jo 50-luvulla.

Täällä oli apukoulu heinätorilla ja tarkkis Kajaanintullin koulu, eri päissä keskustaa olivat. Yksi naapurin tyttö lähti vuonna 1979 apukouluun kun yritti kaksi kertaa selvitä ekaluokasta,Kajaanintulliin tarkikselle lähti yks minun luokalta, hyvän perheen lapsi joka oli häirikkö.

Vierailija kirjoitti:

Yksi sukulainen ei pysynyt matematiikassa muun luokan perässä ja laitettiin apukouluun. Muuta ongelmaa ei ollut ja ihan normaalijärkinen tyyppi kaikin puolin. Äitinsä sanoi, että olisi tarvinnut vain tukiopetusta, mutta opettaja ei sitä jostain syystä halunnut antaa eikä äiti itse muista syistä johtuen jaksanut silloin ns. taistella asiasta.

Mahdollisesti kyseessä on laskemiskyvyn häiriö eli dyskalkulia, muut osa-alueet voi sitten sujua hyvin tai paremmin. Ei tuohon aikaan tunnettu mitään kapea-alaista oppimisvaikeutta, oli yksinkertaisesti tyhmä vaikka olisi ollut jollain toisella osa-alueella hyvä. Apukouluun saattoi päätyä huonoista kotioloista tulevakin lapsi, jonka käytös tulkittiin tyhmyydeksi. Se oli sen ajan tietoa toisin kuin nyt. 2000-luvun alussa oli esyt, edyt yms. jotka saattoi noudattaa yleistä opetussuunnitelmaa ja näin ollen oli mahdollisuudet jatkaa lukioon asti, jos rahkeita riitti. Nykyään tällaisia ryhmiä ei ole, tiedä sitten halutaanko vältellä luokittelua vai mikä on syy. Resurssit toki yksi mahdollinen selittävä tekijä. Eräs serkkuni, jolla diagnosoitiin lapsena dysfasia ja asperger, kävi juuri tuollaista pienryhmää (edy = dysfaattisten opetusryhmä) ja siellä noudatettiin yleisopetussuunnitelmaa. Hänetkin oltiin alkuun pistämässä eha eli kehitysvammaisille suunnattuun ryhmään, mutta onneksi vanhemmat olivat sisuuntuneita ja ymmärsivät, ettei lapsella ole kognitiivisia vaikeuksia vaan vaikeudet olivat puheen tuotossa ja sen ymmärtämisessä, jotka helpottuneet puheterapialla, ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ehasta serkku olisi todennäköisesti valmistunut tk-eläkkeelle tai avotöihin, eikä olisi saanut valmiuksia lukioon saaden yo-todistuksen, josta olla ylpeä, ja ammatillisiin opintoihin, joihin jatkoi lukion jälkeen. Tyypillisen aspergerin tapaan serkku on osaavampi joissain asioissa, jopa muihin verrattuna mm. vieraat kielet, jotka oppinut dysfasiasta huolimatta (toki tämäkin kiinni henkilön kapasiteetista ja diagnoosin vakavuudesta, olen lukenut myöhemmin puhumaan oppineesta dysfaatikosta, joka oppi japanin kielen niin että ymmärsi ilman tekstityksiä animesarjoja), kolmiulotteinen hahmottaminen, kokoaa tuhansista paloista koostuvat palapelit ja aikuisille suunnatut legot tosta noin vaan.

Siskopuoli kävi erikoiskoulua ala ja yläasteen.

Itse  kävin normaali kouluissa kokoajan. 

Eikös tarkkislaisiakin laitettu apukouluun tuolloin? 

Syy apukouluun siirtymiseen oli se, ettei oppilas pysynyt normaalin opetuksen tahdissa ja siitä seurasi heikko koulumenestys. Apukoulussa aineistot käsiteltiin suppeammin ja hitaammin ja yksilö pystyttiin ottamaan paremmin huomioon. Siellähän oppilaat saattoivat olla hyvinkin erilaisia oppimiskyvyltään, mutta kukaan ei olisi pärjännyt tavallisessa luokassa. 

Jotkut menivät tietenkin alunperinkin apukouluun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Apukouluja ei ole ollut sitten 50-luvun.

Oli vielä 80-luvulla.

 

Ei, kyllä ne olivat tarkkailuluokan nimellä. Puheissa on saattanut vilistä vielä apukoulu-termi, mutta ne lakkautettiin jo 50-luvulla.

Höpölöpö. Tarkkis ja apukoulu on kaksi eri asiaa. Aloitin koulun -75 ja tiesin 2, jotka kävi apukoulua. He oli lievästi kehitysvammaisia. Tarkkikselle meni häiriköt.

Vierailija kirjoitti:

Eikös tarkkislaisiakin laitettu apukouluun tuolloin? 

Ei, vaan tarkkailuluokka oli tarkoitettu käytösongelmaisille lapsille. Ei ollut välttämättä vikaa oppimisessa, mutta hankaluuksia oli sopeutumisessa, sosiaalisissa taidoissa ja tunne-elämässä eli käytöshäiriöisiä yksinkertaisesti sanottuna. 

Omassa koulussani apuluokalla oli vain kehitysvammaisia. Levottomat lapset oli normiluokissa niin kuin nykyäänkin, sillä erotuksella että nykyään keskittymisongelmiin saa apua.

Paikkakunnalla, jossa asuin, oli apukoulu jota kävi kehitysvammaiset, oli lievästi ja vaikeasti kehitysvammaisia. Oli joku pyörätuolinkäyttäjäkin joukossa, tosin mysteeri oli, oliko kyseessä voinut olla oikeasti vain liikuntavammainen lapsi, joka voi olla miten terävä mutta tuupattu sitten erityisryhmään kun ajattelu saattoi olla vielä siihen aikaan, ettei siltä nyt tarvitse mitään vaatia ja tuskin se osaa, ei tarvitse edes yrittää. Tiedä tuota sitten, mutta mahdollista oli voinut ollakin. No meille kuitenkin opetettiin, että apukoululaiset olivat kehitysvammaisia eivätkä näin ollen olleet kykeneviä kaikkiin asioihin kuin me muut, joten kehoitettiin olemaan kiusaamatta heitä.

Fyysisesti vammaisiin minulla ei ikinä ollut kosketusta koululaisena kunnes samalle yläasteelle tuli pyörätuolia käyttävä nuori ja tämä nuori oli muuttanut toiselta paikkakunnalta. Tämä oli ysärin alkua. Ennakkoluuloja taatusti oli, jopa joillain opettajilla. Yhden opettajan sanat muistuvat mieleen tästä oppilaasta: on hienoa nähdä, kuinka kehitysvammainen (tähän virheeseen vielä helposti sorrutaan luullen liikuntavammaa kehitysvammaksi, vaikka tietoa on nykyään helposti saatavilla) suoriutuu hyvin koulusta. Ehkä sillä opettajalla oli tieto heikkoa. Ehkä hän tarkoitti sen kohteliaisuudeksi, ihan kuin olisi ollut ihmettä todistamassa. Vaikeaa näin jälkikäteen arvioida opettajan motiiveja. Kouluosaaminen ei siis eronnut tällä vammaisella muista oppilaista, oli itse asiassa luokan priimus. Avustaja oli hänellä lähinnä kantamassa reppua. Ikävää oli vain todistaa, kun jotkut syytti avustajaa tämän erilaisen luokkatoverin menestyessä kokeissa, vaikkei avustaja edes ollut koetilanteissa paikalla.

Tiedän tämän vammaisen luokkatoverin jatkaneen lukioon ja päässeen sinne ensimmäisellä kerralla, tiedä sitten mitä nyt kuuluu. Toivotaan, että on hyvin koulut käyty ja saatu omien toiveiden mukainen ammatti/ura. Toivon, että hän on saanut todistaa tällä vuosituhannella, että kuinka edes vähän tietoisuus vammaisuudesta on parantunut. 

Kunnissa, joissa ei ollut tarkkailuluokkia ( maaseudulla??), on ollut tarkkislaisia myös apukouluissa, jollen väärin muista?? 

Vierailija kirjoitti:

Eikös tarkkislaisiakin laitettu apukouluun tuolloin? 

No ei laitettu. Laitettiin miesopettajan luokkaan, joka yritti sitten parhaansa. Ei meillä ollut mitään tarkkista koko kunnassa. Apuluokka oli ja siellä oli kehitysvammaiset.

Vierailija kirjoitti:

Kunnissa, joissa ei ollut tarkkailuluokkia ( maaseudulla??), on ollut tarkkislaisia myös apukouluissa, jollen väärin muista?? 

Ei kyllä meillä ainakaan. Ja huono ratkaisu se nyt olisi ollutkin, kun apuluokkalaiset oli kuin pikkulapsia ja opettajakin vähän kuin päiväkodin täti.

Tätä nykyistä inkluusiota arvostelevat luulee, että joskus on ollut jotain muuta. Tarkkailuluokka on itselleni ylipäätään tuttu vain siitä yhdestä tv-sarjasta. Ei kai sellaisia ole ollut kuin suurimmissa kaupungeissa. 

 

Nykyään on mahdollista saada paljon pienryhmäopetusta, vaikka virallisesti kuuluukin normiluokkaan ja lisäksi keskittymisongelmiin ja psyykkisiin ongelmiin saa monenlaista apua. Ennen noista joutui vain jälki-istuntoon ja jäi luokalle.

Nykyään asiat on paljon paremmin kuin kasarilla ja ysärillä, kun itse kävin koulua. Opettajatkin on parempi ja selvillä uusista apukeinoista ja kiinnostuneita oikeasti siitä miten saadaan hyviä tuloksia.

Mun serkku oli apukoulussa ns. nollaluokalla. Sinne mentiin vuodeksi ennen koulun aloitusta. Serkulla oli paha lukihäiriö. On nykyään sairaanhoitaja ja kahden lapsen äiti.

Onko jossain jotain tilastoa tai vastaavaa siitä, kuinka monella tämän päivän kolmannen asteen opiskelijalla on taustallaan aikoinaan käyty mukautettu / yksilöllistetty peruskoulu mahdollisesti jopa erityiskoulussa?

Vierailija kirjoitti:

Tarkkikselle joutui huonon käytöksen perusteella, kyllä meillä apukoulussa oli downeja muita kehitysvammaisia.

Minun muistaakseni 1970-luvulla downit oli vapautettu oppivelvollisuudesta. Apukoulussa olivat sellaiset normaalikoulun viitosen oppilaat, jotka olisivat jääneet luokalle.

Vierailija kirjoitti:

Eikös tarkkislaisiakin laitettu apukouluun tuolloin? 

Ei, ne olivat eri porukkaa.

Ainakin 60-luvulla siirrettiin ne apuluokalle, jotka eivät pysyneet mukana oppimisessa muun luokan mukana. Nykyään muu luokka odottaa, että nämä oppimattomat saavat rakoa kurottua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunnissa, joissa ei ollut tarkkailuluokkia ( maaseudulla??), on ollut tarkkislaisia myös apukouluissa, jollen väärin muista?? 

Ei kyllä meillä ainakaan. Ja huono ratkaisu se nyt olisi ollutkin, kun apuluokkalaiset oli kuin pikkulapsia ja opettajakin vähän kuin päiväkodin täti.

Tarkkislaiset oli oikein apukoululaisia ylempänä - ainakin omasta mielestään. Itselläni ja myös muilla riitti sympatiat enemmän apukoululaisia kohtaan, sillä he eivät vaan voineet sille mitään millaisiksi olivat syntyneet eivätkä olleet mitään ihmishirviöitä toisin kuin tarkkislaiset. 

Toki tarkkislaisissa oli myös niitä, joilla taatusti oli jonkinlainen potentiaali aikuisena pärjätä ja ehkä oli myöhemmin ymmärretty ryhdistäytyäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Tätä nykyistä inkluusiota arvostelevat luulee, että joskus on ollut jotain muuta. Tarkkailuluokka on itselleni ylipäätään tuttu vain siitä yhdestä tv-sarjasta. Ei kai sellaisia ole ollut kuin suurimmissa kaupungeissa. 

 

Nykyään on mahdollista saada paljon pienryhmäopetusta, vaikka virallisesti kuuluukin normiluokkaan ja lisäksi keskittymisongelmiin ja psyykkisiin ongelmiin saa monenlaista apua. Ennen noista joutui vain jälki-istuntoon ja jäi luokalle.

Nykyään asiat on paljon paremmin kuin kasarilla ja ysärillä, kun itse kävin koulua. Opettajatkin on parempi ja selvillä uusista apukeinoista ja kiinnostuneita oikeasti siitä miten saadaan hyviä tuloksia.

Toki jotain hyviä uudistuksia on tullut kuten tieto kapeiden oppimisvaikeuksien, liikuntavamman yms. erottaminen kehitysvammaisuudesta ja heikkolahjaisuudesta, mutta on myös kritisoitavaakin. 

Tuen tarvitsijoita on nykyään paljon ja erityisopettajista/-luokista on samalla pulaa, ja erityisen huolissani olen näistä heikkolahjaisen ja kehitysvammaisen rajamailla olevista oppilaista, jotka notkuvat yli 20 oppilaan ryhmän seassa oppimatta edes perustietoja ja lukemaan.

Helpotusta tehdään helpotusten perään, jotta oppilas pääsee läpi mutta mitään maagista laaja-alainen erityisopettaja ei voi tehdä. Tukikaan ei toisaalta aina näy käytännössä, vaan jää sanoina papereille.

Joidenkin vanhempien on vaikeaa hyväksyä sitä faktaa, että lapsi on heikko eikä pärjää normitahtiin. Tästähän on koitunut sellaisia vaatimuksia vanhempien osalta, kuinka tukea ja tukea pitää antaa paljon, koe-alueita tulisi pienentää ja helpottaa, ja silti ollaan vailla samoja arviointiperusteita kuin muillakin (yleisen tuen) oppilailla. 

Nämä hyvin heikot raatavat jopa yli voimiensa kotona niin, ettei oppilaan työtä voi kutsua oppilaan omaksi työksi vaan työn on tehnyt vanhempi. Se tuki kotona on näennäistä. Koulussa näkyy se todellinen osaaminen. Vanhempien on vaikeaa sitä faktaa myöntää, ettei lapsi ole akateemisesti keskiverto tai lahjakas, mutta voisi sen sijaan olla jossain kädentaitoja vaativassa jutussa.