Lue keskustelun säännöt.
Muutin eilen omilleni, tekis mieli vaan itkeä koko ajan :D
31.07.2016 |
Mulla on ihana asunto ihanassa kaupungissa, sain muuton kunnialla hoidettua ja tavarat ovat aika hyvin löytäneet paikkansa. Tykkään siitä miten onnistuin sisustamaan halvalla tosi hienosti, mulla on kavereitakin täällä muutama, eli ei silleen ole hätää.
Mutta jestas kun masentaa, tekis mieli vaan itkeä! Jotenkin tää yksinäisyys on ihan hirveetä, kun oon tottunut monen siskon kanssa asumaan. Tekisin about mitä vaan että saisin äitini tänne nyt. Koitan keksiä tekemistä, siivoilla ja kävellä kaupungilla, mutta koko ajan jäytää tämä tunne että olen ihan yksin, unohdettu ja hylätty (en ole!). Naapurit metelöi, kämpässä on edelleen vähän hassu haju jne mutta noihin kyllä tiedän tottuvani, tämä yksin olo vaan on oikeasti kova pala.
Koskakohan tämä helpottaa? :D
Kommentit (30)
Onnea itsenäistymiselle! Kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan ton tunteen kymmenen vuoden takaa. Itseä helpotti kun tein samoja asioita kun kotipaikkakunnalla. Kävin tutussa vaatekaupassa, tein ruokaa äidin reseptillä jne. Pikkuhiljaa sitä kotiutuu ja sopeutuu. Onko sulla alkamassa opiskelut? Sit kun saa kavereita ja päiviin sisältöä, niin meno on ihan toinen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihana asunto ihanassa kaupungissa, sain muuton kunnialla hoidettua ja tavarat ovat aika hyvin löytäneet paikkansa. Tykkään siitä miten onnistuin sisustamaan halvalla tosi hienosti, mulla on kavereitakin täällä muutama, eli ei silleen ole hätää.
Mutta jestas kun masentaa, tekis mieli vaan itkeä! Jotenkin tää yksinäisyys on ihan hirveetä, kun oon tottunut monen siskon kanssa asumaan. Tekisin about mitä vaan että saisin äitini tänne nyt. Koitan keksiä tekemistä, siivoilla ja kävellä kaupungilla, mutta koko ajan jäytää tämä tunne että olen ihan yksin, unohdettu ja hylätty (en ole!). Naapurit metelöi, kämpässä on edelleen vähän hassu haju jne mutta noihin kyllä tiedän tottuvani, tämä yksin olo vaan on oikeasti kova pala.
Koskakohan tämä helpottaa? :D
Nopeasti totut muruseni, kohta helpottaa. Minun tyttäreni muuttaa kohta tavallasi, varmasti on hänellekin tiukka paikka alkuun. Soittele niille kavereille. Ja kohta sulla alkaa koulu/työt, sitten on puuhaa. Ja soita sille äidille, varmasti on tiukka paikka hänellekin, ainakin minulle tulee olemaan tytön muutto.
Helpottaa pian!
Muistan tuon, parin kk:n jälkeen et haluaisi enää lapsuudenkotiin asumaan! :)
Onnea uuteen ihanaan elämänvaiheeseen!
Mä muistan bieläkin, kun 27 v sitten muutin omilleen ja ensimmäisenä iltana tein keittiösyvennyksessä voileivän. Se tuntui tosi oudolta vieraassa paikassa.
Soita äidille ja siskoille että kuulet tuttuja ääniä! Ei itsenäistyminen tarvitse olla on off kokonaan, alussa voi tarvita tukea kotijoukoilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tekis mieli vaan itkeä koko ajan" + nauruhymiö?
Kyllä se pikkuhiljaa varmasti helpottaa, älä huoli 😊 Sopeutuminen vie oman aikansa. Itsellä oli ihan sama homma kun muutti ensimmäiseen omaan kämppään. Tsemppiä sulle ja onnea uuteen kotiin! 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Tekis mieli vaan itkeä koko ajan" + nauruhymiö?
Nauruhymiö koska tuntuu ihan typerältä itkeä kun olen saanut näin hienon mahdollisuuden opiskella haluamaani alaa ja asua ihanassa asunnossa!
Kiitos IHANISTA vastauksista! Olen kotipuolen kanssa ahkerasti soitellut skypepuheluita eilen ja tänään, ihana kuulla että muillekin on tää tunne tuttu. Odotin muuttoa hirveästi ja yllätyin kun olo oli näin apea. Hyvä etten ole yksin!
Voi rakas lapsi, sä olet juuri aloittanut elämäsi onnellisimman ajan, vaikka ilmeisesti tajuat sen vasta myöhemmin.
Ensimmäinen oma koti! Kertomasi mukaan jopa ihana asunto ihanassa kaupungissa (eikä surkea alivuokralaisloukko tai asuntolan sänkypaikka jossain periferiassa, kuten monella muulla), ja kavereitakin siellä jo valmiina (eikä vasta etsinnässä).
Muistan vielä oman muuttopäiväni monen vuosikymmenen takaa ja sen käsittämättömän onnentunteen, vaikka asumisoloni olivat aika paljon surkeammat kuin sinulla. Siitä huolimatta nautin täysin siemauksin.
Nyt nokka pystyyn ja nosta malja itsellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olihan se alkuun hurjaa silloin muutama vuosi sitten, lähinnä raha-asiat aiheuttivat paniikkia, vaikka kaikki oli oikeasti hallussa. Tuntui vain hurjalta ottaa vastuu asunnosta ja kaikesta rahanmenosta yksin. Nykyään oma asunto ja rakastan tätä«3
Tosin, en koskaan edes pitänyt vanhempien/vanhemman kanssa asumisesta. Se oli maailman eniten syvältä ja halusin oman rauhan joka ikinen päivä jostain 15-vuotiaasta lähtien.
Vierailija kirjoitti:
"Tekis mieli vaan itkeä koko ajan" + nauruhymiö?
Niin, jotkut osaavat suhtautua huumorilla myös negatiivisiin tunteisiinsa, niitä ei ole pakko ottaa aina niin kuolemanvakavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuosi sitten omilleni muuttaneena tiedän täsmälleen, mistä puhut! Ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa oli todella orpo olo, ja itku oli herkässä. Järjen kannalta se tuntui silloin hölmöltä, sillä tiesi että kivoja juttuja on kuitenkin luvassa lähitulevaisuudessa ja että kyseinen elämänvaihe on täynnä kaikenlaista uutta ja jännää.
Vaikka se ei välttämättä tällä hetkellä tunnu siltä, se olo hellittää kyllä ennen pitkää :) Parin viikon, tai kuukauden tai parin päästä jo varmasti heräät siihen, että olosi on helpottunut huomaamattasi ja elämä uudessa kodissa tuntuu turvallisen arkiselta.
Hengaile kavereidesi kanssa ja tutustu uusiin kotikulmiisi myös omin päin, kyllä se siitä alkaa sujua! :) Yritä keksiä jotain tekemistä, jotta saisit muuta mietittävää.
Elämänmuutos on aina kasvun paikka, ei ihme jos itkettääkin välillä. Voisitko kutsua siskosi joksikin aikaa sinne, tai pyytää jonkun niistä kavereista yökylään? Lopulta sinun on pakko tottua olemaan yksinkin, ja totut kyllä, mutta oireita voi ihan hyvin lievittää tällä tavoin.
Muistan ekan opiskeluvuoteni, kun muiden solukämppäkavereiden lähtiessä kesälomille päätin jäädä vielä viikoksi ihan vain nauttimaan omasta rauhasta ja oleilemaan kaupungilla. Yllättäen tunsinkin itseni hirveän yksinäiseksi, eikä ollut edes pakollisia menoja, kun sen lukukauden opinnot oli jo suoritettu. Tästä kaikesta tuli joku kammottava tyhjyyden tunne, jota en ollut osannut odottaa. Joten kaksi päivää kärvisteltyäni lähdin sitten minäkin :) Myöhemmin en enää ole moista kokenut, nautin yksinolosta ihan oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi rakas lapsi, sä olet juuri aloittanut elämäsi onnellisimman ajan, vaikka ilmeisesti tajuat sen vasta myöhemmin.
Ensimmäinen oma koti! Kertomasi mukaan jopa ihana asunto ihanassa kaupungissa (eikä surkea alivuokralaisloukko tai asuntolan sänkypaikka jossain periferiassa, kuten monella muulla), ja kavereitakin siellä jo valmiina (eikä vasta etsinnässä).
Muistan vielä oman muuttopäiväni monen vuosikymmenen takaa ja sen käsittämättömän onnentunteen, vaikka asumisoloni olivat aika paljon surkeammat kuin sinulla. Siitä huolimatta nautin täysin siemauksin.
Nyt nokka pystyyn ja nosta malja itsellesi!
Asunto on kyllä ihana, talo on siis aika vanha ja asunto pienehkö että mistään luksuslukaalista ei ole kyse, mutta tämä on vastikään pintarempattu siistiksi joten kaikki näyttää mielestäni oikein freesiltä, ja tein todella onnistuneita kalustelöytöjä, joten sisustus miellyttää silmääni kovasti! Olen tavattoman kiitollinen vanhemmilleni jotka auttoivat löytämään asunnon jne, heitä on vaan myös ihan hirveä ikävä! :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tekis mieli vaan itkeä koko ajan" + nauruhymiö?
Niin, jotkut osaavat suhtautua huumorilla myös negatiivisiin tunteisiinsa, niitä ei ole pakko ottaa aina niin kuolemanvakavasti.
Kyllä. Kysyinkin tätä vain siksi, että olen vähän sosiaalisesti heikkolahjainen enkä aina tajua toisten piiloviestejä :) Ap jo selitti asian tuossa ylempänä ja halusin testata, olinko tällä kertaa ymmärtänyt oikein. Kyllä, olin ymmärtänyt. Hyvä minä :)
Vierailija kirjoitti:
Elämänmuutos on aina kasvun paikka, ei ihme jos itkettääkin välillä. Voisitko kutsua siskosi joksikin aikaa sinne, tai pyytää jonkun niistä kavereista yökylään? Lopulta sinun on pakko tottua olemaan yksinkin, ja totut kyllä, mutta oireita voi ihan hyvin lievittää tällä tavoin.
Muistan ekan opiskeluvuoteni, kun muiden solukämppäkavereiden lähtiessä kesälomille päätin jäädä vielä viikoksi ihan vain nauttimaan omasta rauhasta ja oleilemaan kaupungilla. Yllättäen tunsinkin itseni hirveän yksinäiseksi, eikä ollut edes pakollisia menoja, kun sen lukukauden opinnot oli jo suoritettu. Tästä kaikesta tuli joku kammottava tyhjyyden tunne, jota en ollut osannut odottaa. Joten kaksi päivää kärvisteltyäni lähdin sitten minäkin :) Myöhemmin en enää ole moista kokenut, nautin yksinolosta ihan oikeasti.
Siskoni tulee viikonloppukylään kahden viikon kuluttua, kärvistelen siihen asti nyt sitten vaan :D
Tyhjä olo mullakin on, etenkin kun koulu ei ole vielä alkanut. Asunto tuntuu kotoisalta mutta ei kodilta, vähän sama kuin olisin kylässä sellaisessa asunnossa jossa voisin hyvin kuvitella itse asuvani, mutta en oikeasti asuisi! Hassua, mutta se lohduttaa oikeastaan aika paljon, että minulla on täällä mukana paljon tavaroita jotka minulla oli "vanhassa kodissani"kin. Uudet tavarat ja kalusteet eivät tunnu vielä jotenkaan omilta, vaikka ovatkin ihania minusta. On tämä ihmisen mieli kummallinen :D
On se jännä, kuinka ihmiset ovat erilaisia. Itse AP:n kuvailemassa tilanteessa olin intoa täynnä, suorastaan onneni kukkuloilla. Tunsin, että seikkailu on just alkamassa. Tottakai se sitten muuttui pikkuhiljaa arkiseksi, mutta en yhtään kaivannut entiseen.
Kuitenkin muutin pois ihan mukavien vanhempieni luota ja hyvät välit meillä on edelleenkin.
Ihana ap. Näin äitinä nousi kyyneleet silmiin. Mieti miten kurjat fiilikset sun vanhemmilla ja sisaruksilla on. Ei ne sitä sulle näytä, mutta ikävä on varmasti kova. Meillä on jo 2 lentänyt pesästä ja kolmas on just lähdössä. Tsemppiä ja onnea elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihana asunto ihanassa kaupungissa, sain muuton kunnialla hoidettua ja tavarat ovat aika hyvin löytäneet paikkansa. Tykkään siitä miten onnistuin sisustamaan halvalla tosi hienosti, mulla on kavereitakin täällä muutama, eli ei silleen ole hätää.
Mutta jestas kun masentaa, tekis mieli vaan itkeä! Jotenkin tää yksinäisyys on ihan hirveetä, kun oon tottunut monen siskon kanssa asumaan. Tekisin about mitä vaan että saisin äitini tänne nyt. Koitan keksiä tekemistä, siivoilla ja kävellä kaupungilla, mutta koko ajan jäytää tämä tunne että olen ihan yksin, unohdettu ja hylätty (en ole!). Naapurit metelöi, kämpässä on edelleen vähän hassu haju jne mutta noihin kyllä tiedän tottuvani, tämä yksin olo vaan on oikeasti kova pala.
Koskakohan tämä helpottaa? :D
Nopeasti totut muruseni, kohta helpottaa. Minun tyttäreni muuttaa kohta tavallasi, varmasti on hänellekin tiukka paikka alkuun. Soittele niille kavereille. Ja kohta sulla alkaa koulu/työt, sitten on puuhaa. Ja soita sille äidille, varmasti on tiukka paikka hänellekin, ainakin minulle tulee olemaan tytön muutto.
Olipa sympaattinen ja ihana vastaus. :)
minne muutit