Muutin eilen omilleni, tekis mieli vaan itkeä koko ajan :D

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ihana asunto ihanassa kaupungissa, sain muuton kunnialla hoidettua ja tavarat ovat aika hyvin löytäneet paikkansa. Tykkään siitä miten onnistuin sisustamaan halvalla tosi hienosti, mulla on kavereitakin täällä muutama, eli ei silleen ole hätää.

Mutta jestas kun masentaa, tekis mieli vaan itkeä! Jotenkin tää yksinäisyys on ihan hirveetä, kun oon tottunut monen siskon kanssa asumaan. Tekisin about mitä vaan että saisin äitini tänne nyt. Koitan keksiä tekemistä, siivoilla ja kävellä kaupungilla, mutta koko ajan jäytää tämä tunne että olen ihan yksin, unohdettu ja hylätty (en ole!). Naapurit metelöi, kämpässä on edelleen vähän hassu haju jne mutta noihin kyllä tiedän tottuvani, tämä yksin olo vaan on oikeasti kova pala.

Koskakohan tämä helpottaa? :D

No yhyyyyyyyyyy. Kermaperse.

Mulla oli aivan sama homma! Muutin vieläpä poikaystävän kanssa avoliittoon, mutta kamala ikävä perhettä! Ollaan nyt oltu reilu vuosi avoliitossa, soittelen paljon äidin, isän ja siskon kanssa ja nähdään usein, monesti viikonloppusin mennään perheen luokse kahville jne! On aivan ihanaa pitää perhe lähellä vaikka asuukin omillaan <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ihana asunto ihanassa kaupungissa, sain muuton kunnialla hoidettua ja tavarat ovat aika hyvin löytäneet paikkansa. Tykkään siitä miten onnistuin sisustamaan halvalla tosi hienosti, mulla on kavereitakin täällä muutama, eli ei silleen ole hätää.

Mutta jestas kun masentaa, tekis mieli vaan itkeä! Jotenkin tää yksinäisyys on ihan hirveetä, kun oon tottunut monen siskon kanssa asumaan. Tekisin about mitä vaan että saisin äitini tänne nyt. Koitan keksiä tekemistä, siivoilla ja kävellä kaupungilla, mutta koko ajan jäytää tämä tunne että olen ihan yksin, unohdettu ja hylätty (en ole!). Naapurit metelöi, kämpässä on edelleen vähän hassu haju jne mutta noihin kyllä tiedän tottuvani, tämä yksin olo vaan on oikeasti kova pala.

Koskakohan tämä helpottaa? :D

No yhyyyyyyyyyy. Kermaperse.

Häpee. Jossain perheissä osataan sentään rakastaa läheisiä. Oot tainnut jäädä vaille rakkautta.

Kyllä se pian helpottaa, ap! :)

Olet selvästi sydämellinen ihminen ja sinulla on läheiset välit perheesi kanssa. Hyviä juttuja molemmat :)

Muistan kun minä muutin pois kotoa reilu kymmenen vuotta sitten. Se oli juuri opiskelujen aloittamisen kynnyksellä, joten ensimmäiset päivät menivät sellaisessa hulinassa, ettei ikävöimään juuri ehtinyt. Kävin lisäksi ekana vuonna aika monena viikonloppuna vanhempieni ja sisarusteni luona, joten sekin auttoi, kun tiesi etten nyt aivan toisella puolella maapalloa kuitenkaan ollut ja pääsin halutessani aika helposti näkemään heitä. Kiva että siskosi tulee pian luoksesi, pitäkää hauskaa ja nauttikaa siitä, kun olette nuoria ja vapaita! (Tosin varaudu siihen, että siskosi lähdettyä asuntosi saattaa vaikuttaa vähän aikaa kumisevan tyhjältä, mutta sekin menee kyllä ohi.)

Kaikkea hyvää sinulle ja uudelle elämänvaiheellesi <3

Kutsu kylään tuttujasi, yksi kerrallaan niin saat mukavasti vieraita kyläilemään. Mene ulos kävelylle, käy kahvilla kahvilassa, juttele pari sanaa myyjän kanssa. Käy läheisessä taidenäyttelyssä ja juttele sielläkin pari sanaa kassan kanssa. On sitten kiva tulla kotiin, kun on käynyt jossain. Sellaista elämä on, vuorovaikutuksessa olemista ja joskus yksinään olemista.

Voit alkaa tehdä myös käsitöitä, tai hanki kissa, sitäkin voit ulkoiluttaa. Tapaat ihmisiä.

Itse asuin ekan opiskeluvuoden siskon kanssa ja olin vain helpottunut kun pääsin omaan kämppään. Tein koko vuoden hitosti töitä opiskelun ohella ja säästin omaan muuttoa varten, sisko biletti vähintään yhtä antaumuksella. Pikkusen vitutti kun meidän kämppä oli aina jatkopaikka baarin jälkeen eikä ikinä tiennyt keneen aamulla kotonaan törmää. Siivous jäi täysin mulle.

Sen jälkeen ei kyllä olla hirveesti yhteyttä pidetty, siskolla se biletysvaihe on jatkunut 25 vuotta

Keksi näiksi ensimmäisiksi päiviksi paljon tekemistä ja tutustu uusiin kotinurkkiisi. Sitten kutsut vieraita, pidät omat tupaantuliaiset perheelle ja toiset kavereille. Ne jotka eivät pääse, voivat tulla muulloin kylään. Ota paljon valokuvia. Näin saat uusia muistoja ja asunto alkaa tuntua nopeammin kodilta. Ainakin mulla auttoi, kun lapsuudenkodin ja avoliiton jälkeen asuin ensimmäistä kertaa yksin ja alkuun olo oli aika tyhjä.

Muistan hyvin ton tunteen muutaman vuoden takaa. Vihdoinkin oli tullut täysi-ikäiseksi ja saanut oman asunnon opiskelupaikkakunnalta. Kovasti halusin muuttaa omilleni, vaikka kotonakin olin aina viihtynyt ja tulin hyvin toimeen perheeni kanssa. Voi sitä tyhjyyden tunnetta kun ensimmäistä yötä "piti" jäädä yksin uuteen asuntoon. Ei tuntunut yhtään kodilta vaikka oli sisustettu kivasti ja paikkakuntakin oli entuudestaan tuttu. Lapsuudenkodissani oli koko ajan joku menossa tai tulossa, laittamassa ruokaa, katsomassa telkkaria tai muuten vaan touhuamassa jotain. Nyt puuttui se kaikki hälinä ja melske ympäriltä ja vaikka olenkin introvertti ja pidän yksinolosta, oli muutos aikamoinen. Minulla auttoi kun piti esim. telkkarin päällä taustameluna tai kuunteli jotain hyvää musiikkia. Parissa päivässä alkoi kuitenkin helpottaa ja osasi jo nauttia siitä vapaudesta kun sai mennä ja tulla miten halusi, syödä mitä halusi ja kutsua kavereita kylään. Tsemppiä!

Itse en välttämättä suosittelisi ottamaan siskoa tai muuta läheistä kovin pitkäksi aikaa kylään – varsinkaan siinä vaiheessa, kun opinnot ovat jo alkaneet. Itse päädyin tekemään fuksivuotenani sen virheen. Iltaisin oli pakko viihdyttää siskoa, vaikka olisin mielelläni viettänyt aikaa uusien opiskelukavereideni kanssa. No, minun siskoni ehkä olikin vähän keskimääräistä omistushaluisempi :) Joka tapauksessa onnea AP:lle (ja kaikille muillekin samassa tilanteessa oleville) uuteen alkuun! Nauttikaa ainutlaatuisesta elämänvaiheesta :)

Minä muutin omilleni 20 v sitten. Sain toivomani erittäin arvostetun opiskelupaikan, kivan remontoidun asunnon hyvältä alueelta jne. Kaiken piti olla hyvin. Silti ahdisti ihan älyttömästi eikä se sitten helpottanutkaan vaan iso elämänmuutos laukaisi masennuksen. Näin ei tietenkään läheskään kaikille käy, mutta haethan ap rohkeasti apua, jos olosi ei jonkun ajan kuluessa helpota.