Lue keskustelun säännöt.
Mikä lapsuudessasi opetettu "hyvä" tapa osoittautuikin huonoksi?
12.06.2016 |
Minulle opetettiin säästäväisyyttä siinä muodossa, että aina otetaan halvinta. Vaatteiden, kenkien, kodintarvikkeiden tms. valinnassa tärkein oli halpa hinta. Niinpä olen aikuisenakin ostanut halpaa, koska mieleeni on iskostunut etteivät vaikka vaatteet tai kengät saa maksaa paljoa, ja nyt olen herännyt huomaamaan miten joudun koko ajan ostamaan uutta, koska halpa ei useimmitenkaan ole hyvälaatuista. Kengät hajoavat ja korjaus maksaisi enemmän kuin kenkien hinta uutena, vaatteet kulahtavat parin pesun jälkeen eikä niitä kehtaa enää käyttää. Taas tarvitsisin siistiä päällepantavaa. Minun pitää nyt opetella muuttamaan ostotapaani ja opetella ostamaan kalliimpaa ja laadukkaampaa. Säästäväisyys ei aina säästä. Köyhän ei kannata ostaa halpaa.
Kommentit (339)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enpä keksi muuta kuin se, että maitoa pitää juoda joka aterialla. Opin vasta asuttuani Aasiassa vuoden, että vesi on ihan kelpo ruokajuoma enkä sen jälkeen ole maitoa halunnut juoda muuten kuin kahvin kanssa.
Mieheni taas voisi listata enemmänkin näitä tapoja. Esimerkiksi perunaa piti syödä joka aterialla ja muistan kuinka muutettuamme yhteen perunoita inhoava mieheni kysyi kauhuissaan, että ei kai meidän sitten pidä syödä perunaa joka päivä. Matkustelu on appivanhempien mielestä turhaa humpuukia, myös kotimaan matkailu, joten mieheni kävi vasta aikuisiällä ensimmäistä kertaa Helsingissä. Ravintolassa syöminenkin on aivan typerää hienostelua, joten minun sitten piti opettaa aikuiselle miehelle, kuinka Rossossa tilataan pitsaa. Appivanhempien mielestä pitää koko ajan nuukailla ja kaikki rahat laittaa säästöön, kuljetaan mielummin reikäisissä housuissa kuin ostetaan kympillä uudet. Olen joutunut vääntämään rautalangasta miehelle, ettei sillä rahalla tee mitään jos se vain makaa tilillä. Ja ollaan molemmat hyvätuloisia, ei ole siitä kiinni etteikö olisi varaa ostaa uusia kalsareita vanhojen kuluessa puhki.
Olenko miehesi :D Ainakin perunoiden suhteen, niitä piti mättää joka ainoalla aterialla. Kun muutin kotoa, en keittänyt yhtäkään perunaa ensimmäiseen viiteen vuoteen. Ei maussa sinänsä mitään vikaa ole ja nykyään perunastakin ruokaa laitan, vaan lapsena/nuorena tuli täys perunaähky juuri tuon vuoksi, että niitä oli joka ainoan ruokalajin kanssa.
Minunkin isäni mielestä joka ruoalla pitää olla perunaa (paitsi puurojen kanssa). Meksikon- ja italianpadankin kanssa syötiin perunoita. Olipa kuivakkaa pöperöä kun sotket padan ja perunat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuiset ovat muka aina oikeassa/viisaampia tai aikuisia pitää aina totella.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen paremmin tajunnut, että "aikuiset" ovat joskus jopa lapsiakin lapsellisempia, kierompia, itsekkäämpiä ja tyhmempiä. Luottamukseni ja kunnioitukseni vanhempia ihmisiä kohtaan laskee aina vaan. Tuntuu, että tuo viisauden myytti aikuisista on lapsuuden suurimpia huijauksia. Jotkut ihmiset eivät todellakaan ole sen järkevämpiä tai luotettavia. Jotkut täysi-ikäiset ovat jämähtäneet teini-iän tasolle. Yritän itse välttää levittämästä tätä myyttiä nuoremmilleni. Yritän myös kohdata nuoret ja lapset tasavertaisina. Jotkut nuoret ovat todella fiksuja ja paljon kypsempiä kuin monet "aikuiset".
Kiitos. Juuri tämän olen itsekin havainnut. Jälkeenpäin olen myös miettinyt, miten kaksinaismoralistisia ja tekopyhiä aikuiset osaavat olla. Esimerkki omasta lapsuudestani: jos koulukaveri haukkui ulkonäköäni, aikuiset olivat heti nuhtelemassa tätä, että noin ei saa tehdä. Jos taas joku aikuinen, vaikkapa oma äitini, kritisoi ulkonäköäni, siitä en saanut sanoa missään tapauksessa vastaan eikä yksikään toinen aikuinen pitänyt puoliani. Aikuisten ulkonäkökommentit olivat vielä paljon julmempia ja yksityiskohtiin meneviä: arvosteltiin mahan kokoa ja muotoa, kommentoitiin rintojen kehittymistä jne.
Minun sukupolveani arvostellaan itsekkääksi minä-minä -pullamössösukupolveksi mutta olen paljon mieluummin pullamössöilijä, kuin itseään vain ikävuosien perusteella täydellisenä pitävä ihminen, joka katsoo oikeudekseen komennella, kommentoida, alistaa ja arvostella nuorempiaan.
terveisin nimimerkki "Kasva isoksi, älä aikuiseksi"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lautanen pitää syödä tyhjäksi -> vyötärö ei kiitä nykyään...
Karkkia saa syödä vain lauantaisin (sinänsä ihan hyvä ohje mutta olin tästä katkera, ja sitten kun muutin pois kotoa eikä kukaan ollut valvomassa niin mätin karkkia joka päivä ja kaksin käsin, ja taas vyötärö paisui...)
Tuo lautanen pitää syödä tyhjäksi- sääntö on ihan käsittämätön! Jos joskus saan lapsia niin yritän opettaa siihen, että syödään sen verran että nälkä lähtee.
Muistan joskus muksuna ihmetelleeni kun kaverin perheessä oli pakko syödä lautanen tyhjäksi (kotonani tällaista sääntöä ei ollut) ja kaveri itki varmaan tunnin pöydän ääressä kun ei millään olisi jaksanut syödä :/ Mikäköhän tuollaisen säännön perustelu on? Muu kuin, että Afrikassa kuolee lapsia nälkään...?
No juurihan oli uutinen missä sanottiin että suomalaiset laittavat valtavasti ruokaa roskiin ja nimenomaan kotitaloudet.
Se on iso ekologinen ongelma, verrattiin johonkin nyt en enää muista mihin, mutta hätkähdyttävää oli.
Toki lautaselle on hyvä ottaa vähemmän ja jättää mieluummin kuin väkisin ahtaa mutta saattapa olla että tuo sääntö tulee vielä uudestaan käyttöön.
Se, että minut kasvatettiin aivan liian kiltiksi. No, elämä opetti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lautanen pitää syödä tyhjäksi -> vyötärö ei kiitä nykyään...
Karkkia saa syödä vain lauantaisin (sinänsä ihan hyvä ohje mutta olin tästä katkera, ja sitten kun muutin pois kotoa eikä kukaan ollut valvomassa niin mätin karkkia joka päivä ja kaksin käsin, ja taas vyötärö paisui...)
Tuo lautanen pitää syödä tyhjäksi- sääntö on ihan käsittämätön! Jos joskus saan lapsia niin yritän opettaa siihen, että syödään sen verran että nälkä lähtee.
Muistan joskus muksuna ihmetelleeni kun kaverin perheessä oli pakko syödä lautanen tyhjäksi (kotonani tällaista sääntöä ei ollut) ja kaveri itki varmaan tunnin pöydän ääressä kun ei millään olisi jaksanut syödä :/ Mikäköhän tuollaisen säännön perustelu on? Muu kuin, että Afrikassa kuolee lapsia nälkään...?
No juurihan oli uutinen missä sanottiin että suomalaiset laittavat valtavasti ruokaa roskiin ja nimenomaan kotitaloudet.
Se on iso ekologinen ongelma, verrattiin johonkin nyt en enää muista mihin, mutta hätkähdyttävää oli.
Toki lautaselle on hyvä ottaa vähemmän ja jättää mieluummin kuin väkisin ahtaa mutta saattapa olla että tuo sääntö tulee vielä uudestaan käyttöön.
Niin no, oisko parempi opettaa lapsia ottamaan lautaselle ruokaa sen verran että sen jaksaa syödä. Ei suinkaan opettaa syömään lautasta tyhjäksi joka aterialla.
Olet tyhmä jos et tajua noiden eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkuva painontarkkailu ja lihavuuden välttely. Vanhempani nimittelivät avoimesti itseään halventavilla nimillä, jos oli tullut parikin ylimääräistä kiloa. Etenkin äitini puristeli selluliittejaan ja esitteli niitä meille tyttärille, sekä valitteli mahamakkaroista jokaisen lomareissun jälkeen.
Onhan se hyvä pitää terveydestään huolta, mutta itselläni on aina ollut kaikenlaisia vartalokomplekseja ja luulen sen johtuvan osaksi tuosta, että kotona läski oli niin voimakkaasti demonisoitu. Lapsena halusin mennä leikkauttamaan pois kaksoisleukani ja muut ylimääräiset kudokset, vaikka kukaan ei koskaan niistä minulle ollut huomauttanut ja olin hoikka lapsi.
Nykyään painan 54 kiloa ja olen 175 cm pitkä, monet kehuvat vartaloani ja mies aina huomauttelee että muistanhan syödä. Tiedostan itsekin olevani ihan tarpeeksi hyvässä kunnossa ja hoikkarakenteinen, mutta silti näen peilissä aina ensimmäisenä ne äidiltäni perityt selluliittireidet...
Lapsuudessani syötiin leipää joka välissä, kuten täälläkin on moni sanonut. Joka aterialla piti olla leipää. Vasta myöhemmin tajusin, että minkä ihmeen takia leipää pitää syödä ruuan kanssa, jos ruokaa on riittävästi. Lapsena ei kai ollut niin paljoa, tai samanlainen ruoka piti jakaa neljälle, mistä nykyään syö meillä 2-3 henkeä eikä lopu koskaan kesken.
Leivälle sai laittaa vain juustoa tai leikkelettä, ei molempia. Kamala ahmatti oli se, joka nappasi yhdenkin kinkkuviipaleen paketista sellaisenaan suuhunsa.
Aina pitää olla rehellinen, sanoi äiti. Auta armias, jos olisin oikeasti ihan aina. Tarpeeksi suorasuinen olen nytkin, jotain on todellakin kaunisteltava tai jätettävä sanomatta.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan oli äidin toinen suosikkilause. Itse olen eri mieltä. Joskus tosi myöhään on todellakin liian myöhään, eli parempi ois jättää kokonaan väliin.
Vanhempia ihmisiä pitää aina totella. No just, jos he käyttäytyivät aivan mielivaltaisesti, niin siinähän niitä traumoja aiheutettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kursailu. Kun katsoo suomalaisille tyypillistä tapaa vetkutella pöytään käymisen ja ruoan ottamisen kanssa, ei voi kuin ihmetellä, miten kyseinen teatteriesitys on syntynyt osaksi tapakulttuuriamme. Omituisinta on, että joillain seuduilla tapaan kuuluu olla kokonaan huomioimatta ensimmäistä kutsua pöytään, ei siis edes kiitetä vaan ollaan kuin ei oltaisi kuultu mitään. Siinä on taustalla varmasti ajatus vaatimattomuudesta, mutta ulospäin se näyttäytyy emännän/isännän vaivannäön väheksymisenä. Lapsena pidin kursailua itsestäänselvyytenä mutta nyt viittaan kintaalla koko perinteelle ja käyn pöytään ensimmäisenä, jos yhtään näyttää siltä, että homma on menossa vetkutteluksi.
Kursailu on todella ärsyttävä tapa. Se on syntynyt pula-ajoilla "tuputtamisen" ohella, kun perheellä ei ollut paljon tarjottavaa vieraille, mutta aina piti tarjota. Kaikki tiesivät tämän, joten isäntiä autettiin säilyttämään kasvonsa kursailemalla pöytään menossa ikään kuin esittäen ettei ole kova nälkä. Tämä leikkihän jatkuu kahvipöydässä, kun emäntä tuputtaa tarjottavia ikään kuin niitä olisi yllin kyllin, ja vieras kieltäytyy aina ikään kuin hänellä ei olisi kova nälkä. Näin isäntäväen kaikki tarjottavat eivät mene vieraille, mutta on noudatettu hyvää etikettiä kuitenkin kahvipöytätarjottavista.
"Vaatimattomuus on hyve", "työllä osoitetaan mitä osataan", "ei saa rehennellä eikä itseään kehua", "rehellisyys maan perii" jne. Käytännössähän sitä siis kitkuttaa liian pienellä palkalla työssä, jossa oma potentiaali jää käyttämättä. Koska "jokuhan keksii minun taitoni ihan työn jäljen perusteella, itseään ei saa kehua eikä liikoja vaatia". Kamalaa on tiedostaa ettei se homma mene näin, mutta silti on aivan liian suuri kynnys vaatia enemmän (enemmän palkkaa, enemmän vastuuta, omia projekteja).
"Tyhmät ja pinnalliset koreilee vaatteilla ja ulkonäöllä". No ei se aivan näinkään mene, ikävä kyllä jos haluaa pärjätä esim. työelämässä eteenpäin, pitäisi satsata ulkonäköönkin. Itselläni on edelleen kamala syyllisyyden tunne aina, kun yrittää piristää itseään ja ulkonäköään ja satsaa vaikka pariin vähän parempaan vaatekappaleeseen, jotka ovat jotain muuta kuin "aina niin käytännöllisiä, joka vuoden aikaan sopivia kollegepaitoja" tai muuta vastaavaa.
Vaatteissa piti aina olla myös kasvunvaraa (ja lihomisen varaa). Nykyäänkin jos olen vaikka ostanut tyköistuvan takin, niin äiti kommentoi ensimmäisenä, että pitäisi olla numeroa tai paria isompi. Toki lapsena oli hyvä olla sitä kasvunvaraakin, ettei tarvitse parin kuukauden päästä uutta ostaa, mutta teininäkin minulla oli aina paitoja ja takkeja, joissa olkasaumat roikkui jossain ihan muulla kuin siinä missä piti, vaikka pituuskasvu loppui jo ala-asteen lopulla ja fyysinenkin kehitys oli jo ihan nykymallissa.
"Jos ei heti osaa, niin on turha edes yrittää." Tämä on oikeasti ihan syvältä, tiedostan ajattelumallin virheellisyyden ja silti olen edelleen alisuorittaja. Siis miksi ihmeessä heti ensimmäisellä kerralla pitäisi olla valmiiksi hyvä? Normaalimpaahan se on, että tarvitsee useampia yrityksiä ja harjoittelukertoja. Mutta meillä iskostui päähän ajatus siitä, että ainoastaan niissä asioissa sai puuhailla, missä oli lahjakas ja lahjakkuus osoitettiin olemalla heti hyvä. Aivan liian monta kertaa olen elämäni aikana kuullut "eihän tuosta mitään tule", "ihan turhaa touhua", "turha ees yrittää", "anna olla kun ei kerran näytä onnistuvan (sillä ensimmäisellä kerralla, toista kertaahan oli ihan hullua yrittää.)"
Ja muidenkin jo mainitsema "kursailu". Niin raivostuttavaa. Onhan se joskus ollut ennen muka kohteliaisuuden merkki, vaikka oikeasti kyse oli siitä että ei saanut mennä ensimmäisenä pöytään jotta ei vaikuta ahneelta. Tosin ensimmäisenä piti myös odottaa että vanhin "Alma-täti" menee (kun on ensin kursaillut vähintään puoli tuntia ja pöytään pyydetty vähintään kolme kertaa. Ennen sitä Ei Saanut ottaa tarjottavaa ja oli kohteliasta että nuoret odottaa vanhempien ihmisten ottavan ensin.). Itse emäntänä en tykkää yhtään, että tällä tavalla osoitetaan, ettei minun tekemälläni vaivannäöllä tarjoamisien suhteen ole väliä ja että emännän sanat ovat ilmaa. Onneksi nykyinen ystäväpiiri inhoaa kursailua yhtä paljon kuin itsekin ja miehen suvun puolella sitä ei ole edes harrastettu (olemme eri puolelta Suomea kotoisin). Kursailu itsessään on toki laajempi ilmiö, kattaen kaiken "ei minun takiani tarvitse" ja sitten yleensä vedetään herne nenään, jos ei vaikka lahjoja tuotu kun on sanottu ettei haluta mitään. Eli haluamisiaan ei saanut koskaan sanoa ääneen, mutta muiden piti silti olla ajatustenlukijoita ja vieläpä tietää mitä tämä haluamaton oikeasti haluaa. Voi v* sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapsuuteni hyvät tavat:
- perunan syönti, kursailu kahvin kanssa, vanhempien ihmisten kunnioittaminen. Niistä ei enempää, eiköhän tässä ketjussa ole jo kaikki sanottu.
- emännällä pitää aina olla pullaa pakastimessa yllätysvieraita varten. Ensinnäkään nainen ei ole oikea nainen jos ei leivo, luulevat vielä köyhiksi jos ei ole varaa leivontaan aineksia ostaa. Omassa lapsuudessani äiti leipoi pullaa joka viikko, myös silloin kun hänellä kerran oli käsi paketissa leikkauksen jäljiltä. "Joku vielä luulee laiskaksi kun ei talossa ole pullaa tarjota vieraille". Itse vihaan leivontaa, toiseksi pullat yms on sokeri-vehnä-p*skaa enimmäkseen.
- itsestään ei saa luulla liikoja, mitään uutta ei kannata yrittää ettei joku vaan ajattele että ollaan niin olevinaan (parempaa väkeä tms). Esim. hyvästä koulutodistuksesta ei saanut iloita, ei ainakaan julkisesti kertoa. Puhuvat vielä kylillä että on ylpeys noussut hattuun. Duunarille hyväksytty lomamatka on viikon ajan Kanarian saarilla tai Kreikassa, 2 viikkoa on jo pröystäilyä. Egyptissä kävijää vasta katsottiinkin kieroon. Jos jollakulla oli haave yrityksen perustamisesta tai työssä ylenemisestä, sille naurettiin selän takana. "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Lähisukulaisen mielenterveysongelmat johtuivat siitä että uskalsi haaveilla leveämmästä elämästä.
- naisen ei ole soveliasta kulkea yöelämässä ilman miestä, sillä saa hutsun maineen. Sama ei tietenkään koskenut miestä. Äitini oli ihan pöyristynyt kun kerroin lähteväni ystävän polttareihin ja yön aikana menemme yökerhoon. Ikää mulla oli lähemmäs 30 tuolloin.
työtön maisteri kirjoitti:
Opiskeleminen on tie helpompaan elämään ja hyviin tuloihin. Paskanmarjat.
Ei tämä tietenkään mikään yksi yhteen -kuvio ole, mutta onhan nyt koulutuksella merkitystä. Pääsääntöisesti ammateissa, jotka edellyttävät korkeakoulututkintoa, maksetaan parempaa palkkaa kuin ammattitutkintoa edellyttävissä, saati niissä, missä riittää peruskoulupohja. Itse olen esimerkki ns. luokkanoususta. Vanhemmillani ei ole mitään koulutusta, ja heidän työhistoriansa ovat hyvin rikkonaiset. Aika usein lapsuudessani oli myös niin, ettei heillä ollut mitään työtä ja elimme tuilla. Itse tähtäsin korkeammalle. Opiskelin, sain koulutustani vastaavaa työtä ja nyt elän koko lailla keskiluokkaista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudessani opetettiin olemaan ehkä hieman liioitellunkin hiljaa, mikäli kylässä oli vieraita. Aikuisten seurustellessa kahvipöydässä ei saanut sanoa sanaakaan, sillä se häiritsisi "aikuisten juttuja". Ja nyt, kohta kaksikymppisenä en kykene osallistumaan kahvipöytäkeskusteluun vanhempieni läsnäollessa. Vaikkakin nykyään oletus olisi enemmänkin se, että minunkin kuuluu ottaa osaa keskusteluun, tulee sellainen häpeäntunne, mikäli avaan suuni. Ikään kuin kahvipöytäkeskustelu menisi pilalle "häiritsemiseni" vuoksi.
Vastakkaiseen sukupuoleen tutustumista ei vahingossakaan opetettu millään lailla,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liityn itsekin tähän "lautanen pitää syödä tyhjäksi" -joukkoon. Edelleen nykyäänkin, jos kotipuolessa kyläillessä lautaselleni on jäämässä vähänkään jotain, mitä en jaksa tai halua syödä, isosiskoni kahmaisee sen ja suureen ääneen paheksuu että menee ruokaa hukkaan. On 30+ kiloa ylipainoinen, minä lapsista ainoa nykyään normaalipainoinen.
Nuorena taas olin niin itse ahdistunut syömisen ja painoni kyttäämisestä (kasvoin pituutta nopeasti, paino ei pysynyt perässä, olin lievästi alipainoinen), että kehitin ahdistuneisuushäiriön rinnalle lopulta myös syömishäiriön.
Kaikki yliopistotutkinnon suorittaneet olivat "herraskaartia" ja heitä piti kohdella kunnoittavasti ja sama koski heidän lapsiaan. Satuin koulussa ystävystymään erään diplomi-insinöörin lapsen kanssa ja tätä lasta kohdeltiin meillä aina, kun aatelista; kun hän kävi meillä, vanhempani vaativat minua teitittelemään häntä, hän oli aina oikeassa kaikessa, hänelle tarjottiin kaikkea aina ensin ja sitä vielä höystettiin vaatimattomuudella. Esimerkiksi ruokaa tarjottiin aina saatesanoilla: "Eihän tässä mitään ole, tällainen vaatimaton pieni ruoka. Olette varmaan tottunut kotona parempaan." Kaveristani tämä oli aina todella noloa ja hän pyysikin useita kertoja vanhempiani lopettamaan, mutta mitään ei tapahtunut.
Muistan myös elävästi, kun kävin heillä ensimmäisen kerran. Minun piti laittaa päälle hienoin mekkoni, vaikka ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta ja menin kävellen. Samoin vanhemmat antoivat käytösohjeita tyyliin: kättele ja esittele itsesi. Silloin pitää katsoa silmiin, mutta muuten pidä katse lattiassa. Sen jälkeen puhut vain jos sinulle puhutaan ja muista niiata aina, kun nimesi mainitaan. Muista teitellä. Jos jostain tarjotaan, niin muista kursailla. Sen jälkeen ota vain yksi kappale, ei yhtään enempää. Aina muista kysyä lupa kaikkeen, mitä teet. Siis tyyliin "saanko istua?", "saanko nousta?" jne.
Voitte arvata, että kyläily oli ekalla kerralla noloa ja vaivaannuttavaa puolin ja toisin. Onneksi nuo kummallisuudet eivät särkeneet ystävyyttämme, vaan ollaan vieläkin ystäviä ja jopa toistemme lasten kummeja. Ja tämä ei edes tapahtunut missään kovin kaukaisessa historiassa, vaan ihan 1980-luvulla.
Lasten pitää näkyä, mutta ei kuulua. Siis piti istua kiltisti hiljaa kun aikuiset puhuivat. Isäni on edelleen sitä mieltä että lapset eivät esim. ruokapöydässä saa sanoa mitään.
Vanhempia pitää kunnioittaa ja vanhemmat tietävät aina kaiken paremmin kuin nuoremmat. Kyllä tällainen nelikymppinen nainenkin tuntee itsensä jokseenkin tyhmäksi isäni seurassa kun isä tekee selväksi että en voi mitää tietää tai osata. Asiat, joihin isä tarvitsee apuani ovat turhia ja tyhmiä (esim. Veroilmoituksen teko netissä, tv-kanavien haku jne.).
On tekijöitä ja lukijoita. Tekijät ovat kunnon ihmisiä ja tekevät kunnon töitä. Muut työt (kuten mieheni ja minun työt) ovat pilipalihommia.
Lapsia ei pidä koskaan kehua tai kiittää. Asioiden pitää hoitua ilman erityiskiitoksiakin. Eikä lapsilta tarvitse koskaan pyytää anteeksi, koska aikuinen ei ole väärässä.
Keksejä saa ottaa vain yhden. Olin tosi kummissani kun aikuisena minulle selvisi, että jotkut syövät useitakin keksejä.
Aina pitää säästää. Ostaa halvimpia omenoita ja juustoja ja eilisiä leipiä tarjouksesta.
Ikinä kylässä ei saa ottaa enempää kuin yhden mitään tarjottua asiaa ja lisää ei saa koskaan pyytää. Tämä johti noloihin tilanteisiin mm. ensimmäisillä kaverisynttäreillä, joille menin, kun siellä oli tarjolla sipsiä ja popcornia ja otin molempia tasan yhden kappaleen. Kun näin muiden lasten ottavan useamman, olin aivan hämmästynyt, mutten uskaltanut itse ottaa useampaa, etteivät vanhemmat saa tietää asiasta ja suutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kursailu. Kun katsoo suomalaisille tyypillistä tapaa vetkutella pöytään käymisen ja ruoan ottamisen kanssa, ei voi kuin ihmetellä, miten kyseinen teatteriesitys on syntynyt osaksi tapakulttuuriamme. Omituisinta on, että joillain seuduilla tapaan kuuluu olla kokonaan huomioimatta ensimmäistä kutsua pöytään, ei siis edes kiitetä vaan ollaan kuin ei oltaisi kuultu mitään. Siinä on taustalla varmasti ajatus vaatimattomuudesta, mutta ulospäin se näyttäytyy emännän/isännän vaivannäön väheksymisenä. Lapsena pidin kursailua itsestäänselvyytenä mutta nyt viittaan kintaalla koko perinteelle ja käyn pöytään ensimmäisenä, jos yhtään näyttää siltä, että homma on menossa vetkutteluksi.
Kursailu on todella ärsyttävä tapa. Se on syntynyt pula-ajoilla "tuputtamisen" ohella, kun perheellä ei ollut paljon tarjottavaa vieraille, mutta aina piti tarjota. Kaikki tiesivät tämän, joten isäntiä autettiin säilyttämään kasvonsa kursailemalla pöytään menossa ikään kuin esittäen ettei ole kova nälkä. Tämä leikkihän jatkuu kahvipöydässä, kun emäntä tuputtaa tarjottavia ikään kuin niitä olisi yllin kyllin, ja vieras kieltäytyy aina ikään kuin hänellä ei olisi kova nälkä. Näin isäntäväen kaikki tarjottavat eivät mene vieraille, mutta on noudatettu hyvää etikettiä kuitenkin kahvipöytätarjottavista.
Siis onko tällainen kursailu joku perinne? En ole muualla moiseen törmännyt, mutta äidilläni on raivostuttava tapa "pitkittää" pöytään tuloa. En tiennyt, että tälle on nimikin ja moinen "kursailu" on yleistäkin.
Ainoa oikea työ miehelle on työ rakennustyömaalla, kaivoksessa, sahalla tai tehtaalla ja naiselle lähihoitajana tai myyjänä kaupassa. Kaikki muu on herraskaista paskaa.
Alapeukkujen määrästä päätellen "Einstein" oli siinä suunnassa.