Lue keskustelun säännöt.
Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?
28.05.2016 |
Mies on ollut nyt kolmisen vuotta vaikeasti masentunut. Mitään muutosta parempaan (edes pieniä edistysaskeleita) ei ole tapahtunut. Miehelle on ehdotettu, että hoito voisi tapahtua muualla kun kotona, koska mun jaksaminen alkaa olla kortilla. Tähän mies ei ole suostunut. Terapeutti on sanonut, että voisi edes kerran päivässä olla lasten kanssa, käydä lenkillä tmv. pientä, ei ole toteutunut omatoimisesti eikä sillonkaan, vaikka olen yrittänyt miestä tähän tsempata. Mies käy siis terapiassa ja syö masennuslääkkeitä.
Miehen masennuksen hyvin todennäköisesti aiheutti työttömäksi jääminen ja tuon lisäksi tapahtui muutama ikävä asia, jotka kaikki varmasti yhdessä edesauttoivat masennuksen puhkeamista.
Keskusteluyhteyttä ei juuri ole, vastaus kaikkeen on melkeinpä, ettei jaksa tai väsyttää. Jos kysyy esim. välittääkö minusta tai lapsista niin tähän vastaa tyyliin, että varmaan joo.
Tein netissä masennustestin ja sen mukaan itselläni olisi lievää masennusta. Pelkään, että jos miehen tilanne ei parane, että oma masennukseni pahenee ja kuka sitten huolehtii lapsista, jos minä tai mies emme siihen kykene.
Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän arjen pyöritykseen yksin ja yhden "lisälapsen" hoitamiseen. Sillon joskus, kun olen ollut poissa kotoa, niin olo on ollut aivan toisenlainen ja kotiinpaluu on ahdistanut todella paljon. Useimmiten koti tuntuu enemmänkin vankilalta kun kodilta.
Meillä on neljä lasta, 10v, 7v ja 5v kaksoset ja yhteiseloa on 20v takana. Oma ajatukseni on aina ollut, ettei puolisoa voi jättää ainakaan tämän ollessa sairas, mutta nyt tilanteen ollessa tämä on ero kuitenkin käynyt mielessä useasti. En yksinkertaisesti tiedä kauanko jaksan tätä tämänhetkistä elämää ja kuinka paljon miehen tilanne vaikuttaa lapsiin.
Olen muutamalle tutulle puhunut tästä tilanteesta ja siitä, että olen mm. ihan vakavissani harkinnut eroa ja saanut useammalta vastauksen, että enhän mä voi toista jättää tämän ollessa sairas. Periaatteessa tätä mieltä olen itsekin, mutta kuten sanottu oma jaksaminen alkaa olla kortilla.
Taloudellinen tilanne erotessa huononisi jonkin verran, muttei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan voisin varmasti henkisesti paljon paremmin mitä tällä hetkellä. Myös pelkkä asumusero on käynyt mielessä, mutten usko, että olisin valmis jatkamaan miehen kanssa muutoin kun siinä tapauksessa, että hän ei enää vaan olla möllötä päiviä vaan että vointinsa on oikeasti parempi.
Mitä enemmän tätä omaa oloa kuulostelen ja tätä tilannetta on pohtinut niin se ero (tai vähintään asumusero) tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, etten itse pala loppuun.
Tännekin jo aiemmin tein tähän aiheeseen liittyen aloituksen, kyselin miten jaksaa masentuneen puolison kanssa masentumatta itse.
Kommentit (176)
Mitä jos mies tappaa itsensä eron jälkeen? En siis syyllistä sinua, mutta kannattaa miettiä etukäteen sitäkin vaihtoehtoa, miltä se tuntuisi ja syyttäisitkö siitä itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi auttaa ketään ketä ei auta itseään. Samaten mietin paljon ne lääkkeet passivoivat miestä entisestään?
Vierailija kirjoitti:
Vastaan lyhyesti, koska kohta pitäisi kirjautua. Mutta vaikuttaa siltä, että miehellesi voisi tehdä vain hyvää että lähtisit lapsien kanssa ainakin asumuseroon. Tiedän vastaavan tapauksen ja masentunut osapuoli ihan oikeasti ryhdistäytyi, kun jäi yksin ja joutui ottamaan vastuuta omasta arjestaan ja itsestään. Ei voi tietää varmaksi mitä tapahtuisi, mutta itse olen nähnyt että masentuneen jättäminen voi hyödyttää ihan kaikkia osapuolia. Teidän tapauksessa masennus on vieläpä hoidossa, mutta edistystä ei ilmeisesti ole tapahtunut, joten laiskuus vie voiton jonka sinä mahdollistat hänelle.
Komppaan tätä ja koska teillä on sen verran iso perhe niin helpompi lykätä mies omaan kämppään.
Kämpän löytämisen ajaksi mies voi mennä sukulaisille tai kavereille punkkaa ja meinaan oikeasti tälleen kun sille tulee sitten paremmin se paine löytää oma kämppä - älä eti sitä sen puolesta, se voi olla se sen ensimmäinen tavoite.
Eiköhän sille tule siellä yksin omassa kämpässä sen verran tylsää että lähtee no aluksi päivittäin ulos ja myöhemmin ehkä opiskelee tai töihin jossain vaiheessa.
Ja jos ei tää auta niin se lopullinenkin ero on sitten vähän helpompi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan lyhyesti, koska kohta pitäisi kirjautua. Mutta vaikuttaa siltä, että miehellesi voisi tehdä vain hyvää että lähtisit lapsien kanssa ainakin asumuseroon. Tiedän vastaavan tapauksen ja masentunut osapuoli ihan oikeasti ryhdistäytyi, kun jäi yksin ja joutui ottamaan vastuuta omasta arjestaan ja itsestään. Ei voi tietää varmaksi mitä tapahtuisi, mutta itse olen nähnyt että masentuneen jättäminen voi hyödyttää ihan kaikkia osapuolia. Teidän tapauksessa masennus on vieläpä hoidossa, mutta edistystä ei ilmeisesti ole tapahtunut, joten laiskuus vie voiton jonka sinä mahdollistat hänelle.
Komppaan tätä ja koska teillä on sen verran iso perhe niin helpompi lykätä mies omaan kämppään.
Kämpän löytämisen ajaksi mies voi mennä sukulaisille tai kavereille punkkaa ja meinaan oikeasti tälleen kun sille tulee sitten paremmin se paine löytää oma kämppä - älä eti sitä sen puolesta, se voi olla se sen ensimmäinen tavoite.
Eiköhän sille tule siellä yksin omassa kämpässä sen verran tylsää että lähtee no aluksi päivittäin ulos ja myöhemmin ehkä opiskelee tai töihin jossain vaiheessa.
Ja jos ei tää auta niin se lopullinenkin ero on sitten vähän helpompi.
Samaa mieltä!
Meillä mies halusi muuttaa omaan kämppään lähes heti sairastettuaan eikä siitä paljon minulta kysellytkään. Meni vaan ja hankki kämpän. Nyt on mökkeytynyt sinne, pitää sitä varmaan jonkinlaisena sairastupanaan. Töissä käy puolipäiväisesti. En tiedä onko tämä minun ja lastemme kannalta parempi vaihtoehto. Mies ei jaksa pitää meihin mitään yhteyttä, itse olen lasten takia yrittänyt. Ja kotihommat ja lastenhoito on tietenkin mun harteilla eikä sitä henkistäkään tukea tule. Masennustilanteessa ei vaan ole minun mielestä mitään hyviä vaihtoehtoja varsinkin jos on lapsia. Silloin se avioerokaan ei helpota, koska silti molempien pitäisi pystyä lapset huomioimaan, myös sen sairastuneen.
Vähän ohis, mutta monet täällä pitää itsestään selvänä, että asumuserotilanteessa sinä ja lapset muuttaisitte ja mies jäisi kotiin sairastamaan. Miksi ihmeessä ei toisin päin? Ei kai niiltä lapsilta tarvi kotiakin viedä tämän taakan lisäksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka en ole pätevä sanomaan, en usko että miehesi lääkitys on kohdallaan. Minun taisteluni masennuksen ja ahdistuksen kanssa on kestänyt jo vuosia, vaikka olen vasta 25 v. 10-12 vuoden iässä olen muistaakseni tuntenut jo ensioireita. 22 v hakeuduin vasta psykiatrille ja pääsin psykoterapiaan. Aloitin myös lääkityksen, joka paransi mielialaa ja pari vuotta meni ok. Sitten lopetin lääkityksen ja samalla kävimme vähän vakavempia lapsuuden tapahtumia terapiassa läpi, seurasi romahdus. Pelkäsin olla kotona, pelkäsin että tapan itseni.
Lähdin vapaaehtoisesti psykiatriselle osastolle 3 päivän tarkkailujaksolle, joka on tähän mennessä elämäni paras päätös. Diagnoosiksi vahvistui vakavan masennuksen toistuva masennusjakso ilman psykoottisia oireita. Aiemmin diagnoosina oli "vain" lievä masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sain 3 uutta lääkettä, unilääkkeen, masennuslääkkeen ja rauhoittavia paniikkikohtauksiin. Puoli vuotta myöhemmin syön enää lääkekavalkadista vain masennuslääkettä, samaa oikeastaan mitä söin ensimmäisenä aluksi, ennen kuin tapahtui romahdus. Joskus harvoin enää rauhoittavaa, se on oikeastaan vain henkisenä tukena. Masennuslääkettä syön isommalla annoksella, kuin aluksi ja se tuntuu juuri sopivalta.
Jos jaksoit lukea, pointtina oli se, että sairaalajaksolla lääkitys katsotaan kohdalleen, osastolla on aina lääkäri ja hoitaja tarkistamassa tilanteen ja asioita täytyy oikeasti miettiä, ne joutuu kohtaamaan. Ei osastojakso ollut mikään ihmeparantuminen, mutta käännekohta. Sen jälkeen opettelin elämään uudelleen, pikkuhiljaa. Harrastin, tein mukavia asioita. Annoin itseni levätä ja rauhoittua kotona, mutta ei pelkkä kotona makaaminen tuo ratkaisua, kuten miehesi tällä hetkellä tekee. Se ei auta mihinkään.
En tiedä miten sinä ja miehesi koette psykoterapian, enkä halua missään nimessä loukata, mutta terapeutti ei sinänsä paranna, vaan antaa työkaluja potilaalle parantumiseen. Oma työ täytyy olla aktiivista. Minulle kirjoittaminen on henkireikä, pystyn ilmaisemaan itseäni sillä, vaikka aluksi se olikin vaikeaa. Pikkuhiljaa rupesin kirjoittamaan enemmän ja tarkemmin vaikeista asioista ja tapahtumista ja se on eheyttänyt minua tavalla, jota en olisi viime talvena voinut uskoakaan.
Vielä lapsista. Vaikka he eivät oireile, vaikutukset toisen vanhemman masennuksesta voivat olla tuhoisia. Olet tehnyt parhaasi. Ei ole lapsienne syy, että toinen vanhempi on sairastunut masennukseen, eikä heidän tarvitse sitä kokea tai katsella. Ymmärrän täysin tilanteen, mutta olen ollut samassa tilanteessa lapsena, ja toivon että kenenkään lapsen ei tarvitsisi kokea enää samaa kuin minä. Sinä et pysty vaikuttamaan miehesi parantumiseen, sen täytyy lähteä hänestä itsestään. En tarkoita pahaa, olen vain aika tiukka asian kohdalla, kun siinä on mukana lapset. Toivotan sinulle kaikkea hyvää. T. N-25 v
Psykiatrinen osastohoito miehesi kohdalla voisi tosiaan olla paikallaan. Osastolla potilaat osallistuvat töihin, petaavat sänkynsä, pitävÄt huoneensa siistinä, osallistuvat töihin kuten: kattaminen, kukkien kastelu, moppaus ym. Ei masennus parane vain sängyssä tai sohvalla loikomalla. Ja tämän sanon kaikella rakkaudella!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Ja sitten kun yhtään luet tilastoja, niin yleensä ne on kyllä miehet, jotka lähtee kävelemään jos puoliso sairastui, syntyy vammainen lapsi tms.
Mutta he kävelevät varmasti hyvin suoraselkäisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vastaan lyhyesti, koska kohta pitäisi kirjautua. Mutta vaikuttaa siltä, että miehellesi voisi tehdä vain hyvää että lähtisit lapsien kanssa ainakin asumuseroon. Tiedän vastaavan tapauksen ja masentunut osapuoli ihan oikeasti ryhdistäytyi, kun jäi yksin ja joutui ottamaan vastuuta omasta arjestaan ja itsestään. Ei voi tietää varmaksi mitä tapahtuisi, mutta itse olen nähnyt että masentuneen jättäminen voi hyödyttää ihan kaikkia osapuolia. Teidän tapauksessa masennus on vieläpä hoidossa, mutta edistystä ei ilmeisesti ole tapahtunut, joten laiskuus vie voiton jonka sinä mahdollistat hänelle.
Myös tämä on käynyt mielessä, että asumusero saattaisi myös auttaa miehen toipumisessa. Voi myös olla, ettei näin käy, mutta tällaisena tilanne ei enää voi jatkua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ex-avokki sairasti masennusta, ja olen jälkeen päin ajatellut, että ainakin jollakin tasolla mahdollistin "masentuneena olemisen". Tiedän että masennus on sairaus eikä haluttomuutta ottaa itseään niskasta kiinni, mutta koska halusin helpottaa hänen elämäänsä kun oli jo muutenkin niin vaikeaa, niin tulin luultavasti tehneeksi asioita, joita hänen olisi ollut parempi tehdä itse.
Vaikea sanoa mitä tekisin, jos nykyisen kanssa kävisi samoin. Jos olisin oman jaksamisen rajoilla, niin kai mä sanoisin, että saat kaiken mahdollisen tuen jos yrität vähän myös itse, mutta jos et halua edes yrittää, niin sit täytyy muuttaa erilleen.
En ole jaksanut kahlata koko ketjua läpi joten tämä on ehkä jo sanottukin, mutta mitenkään vähättelemättä miehesi masennusta minusta tuntuu että hän tietoisesti ja tahallaan manipuloi sinua ja haluaa velloa sairaudessaan ja pitää sinut palvelijana sekä hallita tunne-elämääsi, menojasi, tekemisiäsi, kaikkea.
Voimia ja rohkeutta tehdä oikeita päätöksiä ja pelastaa oma(kin) elämä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos mies tappaa itsensä eron jälkeen? En siis syyllistä sinua, mutta kannattaa miettiä etukäteen sitäkin vaihtoehtoa, miltä se tuntuisi ja syyttäisitkö siitä itseäsi.
Kyllä tämäkin on käynyt mielessä, että mies saattaisi tehdä itsarin asumuseron/eron takia. Tällä hetkellä olen siis sillä kannalla, että ekaks muutetaan erilleen (ei siis vielä tässä kohtaa erohakemusta vireille) ja jos miehen tilanne ei edelleenkään näytä paranevan niin sitten se ero. Niin kun aiemminkin olen sanonut, niin tunteet miestäni kohtaan ei ole kuolleet, mutta jotain muutosta on tapahduttava, että meidän yhteiselämä voisi jatkua.
Voi olla, että tuossa tapauksessa, jos mies tekisi itsemurhan niin saattaisin tuntea syyllisyyttä, mutta toisaalta tietäisin tehneeni kaiken, jotta hän olisi voinut parantua vielä yhdessä asuessamme. Mutta kuten täällä on muutkin sanoneet niin vaikea se on auttaa ihmistä, joka kieltäytyy monista ehdotetuista hoitomuodoista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ei voi auttaa ketään ketä ei auta itseään. Samaten mietin paljon ne lääkkeet passivoivat miestä entisestään?
Saattaa olla, että lääkkeet osaltaan passivoi, toisaalta ei mies ennen lääkitystäkään tehnyt juuri mitään. Se mihin tämä lääkitys näin omasta mielestä on mahdollisesti vaikuttanut/auttanut on se, ettei mies kerro miten tulee itsensä tappamaan, kun ei hänestä kukaan välitä ja muita itsetuhoisia ajatuksia. Puhui tällaisia myös lasten kuullen. Nyt tämän viimeisimmän lääkityksen jälkeen nämä puheet on jääneet pois, mutta toki sekin on mahdollista, että ei enää puhu ääneen vaan miettii vaan mielessään. Monesta muusta asiasta mies kyllä edelleen valittaa, mikä on hänestä huonosti, muttei silti ole kiinnostunut tekemään näiden asioiden eteen mitään.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun pitää osata ajatella myös itseäsi ja lapsianne. Tottakai he kärsivät tilanteesta monin tavoin, vaikka eivät selkeästi oireilisi.
En pidä eroa itsekkäänä, se voisi olla boosti miehellekin. Hänen on PAKKO toimia sen jälkeen (käydä kaupassa ja ulkona, tehdä ruokaa, jne) ja se on oleellista paranemisprosessissa.
Masennuksesta paraneminen vaatii ponnisteluja itseltä, ei vain lääkkeitä ja vellomista, jonka mahdollistaja sinä tällä hetkellä olet.
Ihan koko ketjua en ole kahlannut läpi, mutten ole löytänyt tietoa oletko keskustellut erosta ym. miehesi kanssa.
Masentunutta miestäsi varmasti loukkaa jos suunnittelet tällaisia isoja muutoksia keskustelematta
hänen kanssaan.
Voimia koko perheelle.
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies halusi muuttaa omaan kämppään lähes heti sairastettuaan eikä siitä paljon minulta kysellytkään. Meni vaan ja hankki kämpän. Nyt on mökkeytynyt sinne, pitää sitä varmaan jonkinlaisena sairastupanaan. Töissä käy puolipäiväisesti. En tiedä onko tämä minun ja lastemme kannalta parempi vaihtoehto. Mies ei jaksa pitää meihin mitään yhteyttä, itse olen lasten takia yrittänyt. Ja kotihommat ja lastenhoito on tietenkin mun harteilla eikä sitä henkistäkään tukea tule. Masennustilanteessa ei vaan ole minun mielestä mitään hyviä vaihtoehtoja varsinkin jos on lapsia. Silloin se avioerokaan ei helpota, koska silti molempien pitäisi pystyä lapset huomioimaan, myös sen sairastuneen.
Vähän ohis, mutta monet täällä pitää itsestään selvänä, että asumuserotilanteessa sinä ja lapset muuttaisitte ja mies jäisi kotiin sairastamaan. Miksi ihmeessä ei toisin päin? Ei kai niiltä lapsilta tarvi kotiakin viedä tämän taakan lisäksi?
En muista olenko tänne jo tän kirjottanut, mutta kyllä mulla itselläni on ollut se ajatus, että jos ja kun asumusero tulee ajankohtaiseksi niin kyllä se on mies, joka menee muualle. Tämä jo ihan siksi, että miehen on paljon helpompi löytää asunto kun minun lasten kanssa. Appivanhempien kanssa on alustavasti sovittu, että jos mies edelleen ens viikon lääkärikäynnillä vastustaa sairaalahoitoa ja kieltäytyy muistakin hoitovaihtoehdoista niin mies muuttaa väliaikaisesti vanhempiensa luo ja hakee omatoimisesti omaa asuntoa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vaikka en ole pätevä sanomaan, en usko että miehesi lääkitys on kohdallaan. Minun taisteluni masennuksen ja ahdistuksen kanssa on kestänyt jo vuosia, vaikka olen vasta 25 v. 10-12 vuoden iässä olen muistaakseni tuntenut jo ensioireita. 22 v hakeuduin vasta psykiatrille ja pääsin psykoterapiaan. Aloitin myös lääkityksen, joka paransi mielialaa ja pari vuotta meni ok. Sitten lopetin lääkityksen ja samalla kävimme vähän vakavempia lapsuuden tapahtumia terapiassa läpi, seurasi romahdus. Pelkäsin olla kotona, pelkäsin että tapan itseni.
Lähdin vapaaehtoisesti psykiatriselle osastolle 3 päivän tarkkailujaksolle, joka on tähän mennessä elämäni paras päätös. Diagnoosiksi vahvistui vakavan masennuksen toistuva masennusjakso ilman psykoottisia oireita. Aiemmin diagnoosina oli "vain" lievä masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sain 3 uutta lääkettä, unilääkkeen, masennuslääkkeen ja rauhoittavia paniikkikohtauksiin. Puoli vuotta myöhemmin syön enää lääkekavalkadista vain masennuslääkettä, samaa oikeastaan mitä söin ensimmäisenä aluksi, ennen kuin tapahtui romahdus. Joskus harvoin enää rauhoittavaa, se on oikeastaan vain henkisenä tukena. Masennuslääkettä syön isommalla annoksella, kuin aluksi ja se tuntuu juuri sopivalta.
Jos jaksoit lukea, pointtina oli se, että sairaalajaksolla lääkitys katsotaan kohdalleen, osastolla on aina lääkäri ja hoitaja tarkistamassa tilanteen ja asioita täytyy oikeasti miettiä, ne joutuu kohtaamaan. Ei osastojakso ollut mikään ihmeparantuminen, mutta käännekohta. Sen jälkeen opettelin elämään uudelleen, pikkuhiljaa. Harrastin, tein mukavia asioita. Annoin itseni levätä ja rauhoittua kotona, mutta ei pelkkä kotona makaaminen tuo ratkaisua, kuten miehesi tällä hetkellä tekee. Se ei auta mihinkään.
En tiedä miten sinä ja miehesi koette psykoterapian, enkä halua missään nimessä loukata, mutta terapeutti ei sinänsä paranna, vaan antaa työkaluja potilaalle parantumiseen. Oma työ täytyy olla aktiivista. Minulle kirjoittaminen on henkireikä, pystyn ilmaisemaan itseäni sillä, vaikka aluksi se olikin vaikeaa. Pikkuhiljaa rupesin kirjoittamaan enemmän ja tarkemmin vaikeista asioista ja tapahtumista ja se on eheyttänyt minua tavalla, jota en olisi viime talvena voinut uskoakaan.
Vielä lapsista. Vaikka he eivät oireile, vaikutukset toisen vanhemman masennuksesta voivat olla tuhoisia. Olet tehnyt parhaasi. Ei ole lapsienne syy, että toinen vanhempi on sairastunut masennukseen, eikä heidän tarvitse sitä kokea tai katsella. Ymmärrän täysin tilanteen, mutta olen ollut samassa tilanteessa lapsena, ja toivon että kenenkään lapsen ei tarvitsisi kokea enää samaa kuin minä. Sinä et pysty vaikuttamaan miehesi parantumiseen, sen täytyy lähteä hänestä itsestään. En tarkoita pahaa, olen vain aika tiukka asian kohdalla, kun siinä on mukana lapset. Toivotan sinulle kaikkea hyvää. T. N-25 v
Ymmärsin kyllä pointtisi ja minä olen siis todellakin sitä mieltä, että sairaalahoito olisi varmasti miehelle hyväksi, mutta kuten sanottu mies on itse tästä kieltäytynyt.
Niin kun jo aiemmin jossain kommentissa kirjoitin niin lapset kyllä oireilee, mutta ei mitenkään hirveän pahasti.
ap
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrinen osastohoito miehesi kohdalla voisi tosiaan olla paikallaan. Osastolla potilaat osallistuvat töihin, petaavat sänkynsä, pitävÄt huoneensa siistinä, osallistuvat töihin kuten: kattaminen, kukkien kastelu, moppaus ym. Ei masennus parane vain sängyssä tai sohvalla loikomalla. Ja tämän sanon kaikella rakkaudella!
Niin kun jo edelliseenkin kirjoitin niin minusta se osastolle meno olisi todellakin miehelle tarpeen, mutta mies on siitä kieltäytynyt ja pakkohoitopäätöstä ei kuulemma voida tehdä, kun sen kriteerit ei täyty.
ap
Vierailija kirjoitti:
En ole jaksanut kahlata koko ketjua läpi joten tämä on ehkä jo sanottukin, mutta mitenkään vähättelemättä miehesi masennusta minusta tuntuu että hän tietoisesti ja tahallaan manipuloi sinua ja haluaa velloa sairaudessaan ja pitää sinut palvelijana sekä hallita tunne-elämääsi, menojasi, tekemisiäsi, kaikkea.
Voimia ja rohkeutta tehdä oikeita päätöksiä ja pelastaa oma(kin) elämä <3
Tämäkin vaihtoehto on aina välillä ollut myös omassa mielessä. Tiedä sitten, mikä on totuus.
ap
Mulla ei ole hirveän laaja tukiverkko, toki tuttuja on paljon, mutta ne joille oikeasti voi tästä tilanteesta puhua niin ne ihmiset on yhden käden sormilla laskettavissa. Alussa kuvittelin, että näitä ihmisiä olisi enemmänkin, mutta tässä vuosien saatossa on saanut huomata, että vain näille muutamille tästä tilanteesta voi oikeasti puhua ja he myös aidosti kuuntelevat. Tästä huolimatta tämä tilanne alkaa käydä liikaa minun voimille eikä tätä tilannetta ainakaan yhtään paranna se, että mies keksii päivittäin millon mistäkin asiasta valittamisen aiheen, mutta ei kuitenkaan ole valmis laittamaan tikkua ristiin näiden asioiden eteen, joista valittaa. Niin kun jo aiemmin sanoin, niin tämän käytöksen ja passiivisuuden vielä jotenkin ymmärtäisin, jos tämä ei olisi ollut tällaista jo vuosien ajan. Tai jos mies ei olisi kieltäytynyt niin monesta asiasta, joilla häntä koitetaan auttaa.
Lapset siis kyllä oireilevat, kukin tavallaan. Ei vielä hirveän pahasti, mutta oireilu mitä ilmeisimmin johtuu tästä tän hetkisestä tilanteesta. Perheterapiassa on käyty (ja käydään edelleen) ja se on jonkin verran auttanut, mutta ei ole poistanut kaikkea oireilua.
Toisaalta vaikka lapset eivät oireilisi ja asuttais edelleen miehen kanssa samassa osoitteessa niin mites sitten jos ja kun oma oloni pahenisi niin, etten enää kykenisi lapsista huolehtimaan? Se ois varmasti lasten kannalta se pahin vaihtoehto, että joutuisivat jonnekin täysin vieraaseen paikkaan. Ei toki asumuserokaan hyvä välttämättä ole, mutta kuten sanottu, en näe enää muuta vaihtoehtoa ainakaan siinä kohtaa, jos miehen ens viikon lääkärikäynnin jälkeen ei ole odotettavissa mitään suurempia muutoksia tähän tilanteeseen. Eli mikäli mies taas kieltäytyy ehdotetusta avusta, joka voisi häntä auttaa.
ap