Lue keskustelun säännöt.
Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?
28.05.2016 |
Mies on ollut nyt kolmisen vuotta vaikeasti masentunut. Mitään muutosta parempaan (edes pieniä edistysaskeleita) ei ole tapahtunut. Miehelle on ehdotettu, että hoito voisi tapahtua muualla kun kotona, koska mun jaksaminen alkaa olla kortilla. Tähän mies ei ole suostunut. Terapeutti on sanonut, että voisi edes kerran päivässä olla lasten kanssa, käydä lenkillä tmv. pientä, ei ole toteutunut omatoimisesti eikä sillonkaan, vaikka olen yrittänyt miestä tähän tsempata. Mies käy siis terapiassa ja syö masennuslääkkeitä.
Miehen masennuksen hyvin todennäköisesti aiheutti työttömäksi jääminen ja tuon lisäksi tapahtui muutama ikävä asia, jotka kaikki varmasti yhdessä edesauttoivat masennuksen puhkeamista.
Keskusteluyhteyttä ei juuri ole, vastaus kaikkeen on melkeinpä, ettei jaksa tai väsyttää. Jos kysyy esim. välittääkö minusta tai lapsista niin tähän vastaa tyyliin, että varmaan joo.
Tein netissä masennustestin ja sen mukaan itselläni olisi lievää masennusta. Pelkään, että jos miehen tilanne ei parane, että oma masennukseni pahenee ja kuka sitten huolehtii lapsista, jos minä tai mies emme siihen kykene.
Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän arjen pyöritykseen yksin ja yhden "lisälapsen" hoitamiseen. Sillon joskus, kun olen ollut poissa kotoa, niin olo on ollut aivan toisenlainen ja kotiinpaluu on ahdistanut todella paljon. Useimmiten koti tuntuu enemmänkin vankilalta kun kodilta.
Meillä on neljä lasta, 10v, 7v ja 5v kaksoset ja yhteiseloa on 20v takana. Oma ajatukseni on aina ollut, ettei puolisoa voi jättää ainakaan tämän ollessa sairas, mutta nyt tilanteen ollessa tämä on ero kuitenkin käynyt mielessä useasti. En yksinkertaisesti tiedä kauanko jaksan tätä tämänhetkistä elämää ja kuinka paljon miehen tilanne vaikuttaa lapsiin.
Olen muutamalle tutulle puhunut tästä tilanteesta ja siitä, että olen mm. ihan vakavissani harkinnut eroa ja saanut useammalta vastauksen, että enhän mä voi toista jättää tämän ollessa sairas. Periaatteessa tätä mieltä olen itsekin, mutta kuten sanottu oma jaksaminen alkaa olla kortilla.
Taloudellinen tilanne erotessa huononisi jonkin verran, muttei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan voisin varmasti henkisesti paljon paremmin mitä tällä hetkellä. Myös pelkkä asumusero on käynyt mielessä, mutten usko, että olisin valmis jatkamaan miehen kanssa muutoin kun siinä tapauksessa, että hän ei enää vaan olla möllötä päiviä vaan että vointinsa on oikeasti parempi.
Mitä enemmän tätä omaa oloa kuulostelen ja tätä tilannetta on pohtinut niin se ero (tai vähintään asumusero) tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, etten itse pala loppuun.
Tännekin jo aiemmin tein tähän aiheeseen liittyen aloituksen, kyselin miten jaksaa masentuneen puolison kanssa masentumatta itse.
Kommentit (176)
Ei ap voi sen miehen puolesta elää vaan miehen pitää löytää se elämänhalu itsestään. Ei sitä voi loputtomasti toiseen pumpata ja tekohengittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua, mutta kun puolisolla ei ole minkäänlaista motivaatiota itsensä kuntouttamiseen, itsekin harkitsisin vakavasti asumuseroa. Voi jopa olla, että siitä miehesi saisi viimein sysäyksen tehdä muutoksia, sillä nykyisessä tilanteessa hänen on tavallaan helppo pysyä samoilla urilla.
Oma puolisoni on myös ollut masentunut ja ero kävi mielessä juurikin sellaisina hetkinä kun vaikutti, ettei aio tehdä oman olonsa eteen mitään, turvautuu ja tukeutuu vain minuun. Menin itse terapiaan ja aloin asettaa paremmin rajoja sekä tehdä jälleen asioita, jotka ylläpitävät omaa mielenterveyttäni, suhdetta läheisiin ja iloista mieltä. Onneksi mies myös otti enemmän vastuuta omasta onnellisuudestaan ja masennus hellitti.
Tsemppiä, masennus todellakin tarttuu, jos sille antaa vallan!
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet nyt 3 vuotta tukenut, auttanut, ymmärtänyt ja pyörittänyt koko perherumban niin eiköhän se jo riitä jos toisella ei ole mitään halua edes yrittää parantua.
Joten pelasta itsesi ja lapsesi ja toivo että se herättää miehesi tästä zombie-elämästä...luultavasti ei kuitenkaan. Mutta miehesi on aikuinen ihminen joka on loppupeleissä vastuussa itsestään. Sinä olet vastuussa itsestäsi ja lapsista...mies tuskin sairaassa itsekkyydessä on kovin kiinnostunut edes lapsista.
Masennus ei tarkoita sitä että saa olla kädetön, jalaton ja aivoton vaimon passaama vihannes varsinkin kun on lapsiakin. Ja todellakin on aika mennä hoitoon muualle jos kotona ei parane ja vaimo ei enää jaksa!
Sanotko sä syöpäsairaallekin kolmen vuoden sairastelun jälkeen että ei kannata enää yrittää kun et sä taida edes haluta parantua?
Läheltä masennusta seuranneena voin sanoa, että kaikkein tärkeintä on saada mies nyt ulos talosta. Sillä on valtava merkitys toipumisen kannalta. Hän tarvitsee jotain tekemistä, joka voisi olla edes jossain määrin mielekästä. Alussa masentunut vastustaa taatusti asiaa henkeen ja vereen ja väittää että kotona on parempi, mutta kyllä se mieli siitä vähitellen muuttuu. Kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet nyt 3 vuotta tukenut, auttanut, ymmärtänyt ja pyörittänyt koko perherumban niin eiköhän se jo riitä jos toisella ei ole mitään halua edes yrittää parantua.
Joten pelasta itsesi ja lapsesi ja toivo että se herättää miehesi tästä zombie-elämästä...luultavasti ei kuitenkaan. Mutta miehesi on aikuinen ihminen joka on loppupeleissä vastuussa itsestään. Sinä olet vastuussa itsestäsi ja lapsista...mies tuskin sairaassa itsekkyydessä on kovin kiinnostunut edes lapsista.
Masennus ei tarkoita sitä että saa olla kädetön, jalaton ja aivoton vaimon passaama vihannes varsinkin kun on lapsiakin. Ja todellakin on aika mennä hoitoon muualle jos kotona ei parane ja vaimo ei enää jaksa!
Sanotko sä syöpäsairaallekin kolmen vuoden sairastelun jälkeen että ei kannata enää yrittää kun et sä taida edes haluta parantua?
Jos keuhkosyöpä sairastava vetäisi vaan ketjussa Röökiä ja jättäisi menemättä hoitoihin niin olisiko se ihan ok? Ap:n kirjoituksissa selvästi sanotaan, että mies viittaa kintaalla terapeutin ohjeille ja neuvoille, ei tee elettäkään parantumisen eteen. Pitääkö oma ja lasten terveys vaarantaa sairaan takia? Paljon tsemppiä ap:lle, älä uhraa itseäsi toisen puolesta!
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa lähinnä siltä ettei miehesi halua enää elää. Kai tajuat että sinä ja lapset saattavat olla ainoa syy miksi hän on enää elossa? Vaikka ei sitä masennukseltaan pysty teille edes mitenkään osoittamaan. Mulle tuli vain mieleen se että jos miehelläsi olisi joku toinen vaikea sairaus, sellainen joka olisi helpompi "nähdä" jossa olisi fyysisiä oireita, esimerkiksi syöpä ja menettäisi kaiken toimintakyvyn sen takia niin olisiko se hyväksyttävämpää ettei pystyisi eikä jaksaisi eikä mikään kiinnostaisi. Lopulta hän saattaisi kuolla tai selvitä mutta joutuisi taistelemaan vuosia sairauden kanssa. Miettisitkö silloin lähtöä? Ehkä silloin menettämisen pelko olisi voimakkaampi kun tietäisi että toinen voi ihan oikeasti kuolla sairauteen, mutta kyllä sun miehesi voi nytkin ihan oikeasti kuolla masennukseen. Se on se masennus jonka takia mies ei jaksa eikä pysty ja se on se masennus lopulta joka hänet tappaa ei hän itse. Yritä nyt kaikki mahdolliset keinot läpi jos häntä oikeasti vielä rakastat koska hän ihan oikeasti varmasti tarvitsee sua.
-Sairastuneen puoliso
Tuokin on käynyt mielessä, että minä ja lapset saatetaan olla ne ainoa syy miehen elossa olemiseen, vaikkei tällaista ole kyllä itse missään kohtaa sanonut.
Tavallaan ihan hyvä vertaus tämä. Mutta jos asiaa tarkastelisi tältä kantilta, että miehellä oliskin masennuksen sijaan vaikka se syöpä niin sitten pitäisi myös lisätä tähän se, että mies kieltäytyisi monista hoidoista, joista voisi hyvinkin olla hälle apua. Tämä siksi, koska nytkin mies on kieltäytynyt useammasta vaihtoehdosta, jotka olisivat voineet auttaa häntä pääsemään toipumisessa alkuun.
En yksinkertaisesti enää tiedä mitä muuta voisin tehdä, etten vaaranna omaa terveyttäni ja sen myötä sitä, että lapsilla ei ole kohta sitä toistakaan vanhempaa, joka heistä kykenisi huolehtimaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ehkä paras vinkki, mutta vastaavassa tilanteessa saattaisin elvyttää itseäni hakemalla onnea muualta pitääkseni pääni kasassa ja pysyisin silti miehen tukena. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Tai sitten vain eroat, joskus olosuhteet pakottavat muuttumaan.
Syöpä on huono vertaus sillä syöpään ei pysty samalla lailla vaikuttamaan kuin masennukseen.
Mutta jos ap miehellä olisi syöpä ja sama peli jatkuisi niin mies vain istuisi kotona ja kävisi joskus syöpähoidossa ja ottaisi lääkettä mutta kieltäytyisi kuitenkin monista hoidoista.
Monikohan näistä jeesustelijoista 4 lapsen äitinä tai isänä jaksaisi yksin vuosikausia pyörittää arkea ja juhlaa 24/7 ja vielä vetää vastahakoista masentunutta puolisoa perässä eikä loppu näy...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennusta ei tosiaan voi verrata syöpään. Ja ylipäätään sairastunutta läheistä voi tukea vain sen verran, mihin omat voimat riittävät. Jos omakin terveys alkaa olla vaarassa niin on oikeus ja velvollisuus huolehtia sen turvaamisesta. Varsinkin kun on lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Syöpä on huono vertaus sillä syöpään ei pysty samalla lailla vaikuttamaan kuin masennukseen.
Mutta jos ap miehellä olisi syöpä ja sama peli jatkuisi niin mies vain istuisi kotona ja kävisi joskus syöpähoidossa ja ottaisi lääkettä mutta kieltäytyisi kuitenkin monista hoidoista.
Monikohan näistä jeesustelijoista 4 lapsen äitinä tai isänä jaksaisi yksin vuosikausia pyörittää arkea ja juhlaa 24/7 ja vielä vetää vastahakoista masentunutta puolisoa perässä eikä loppu näy...
Tuskin monikaan sitä jaksaisi, vaikka täällä muuta väittävätkin! Minusta ero on aloittajan tilanteessa hyvin perusteltua, vaikka kaikki ei täällä näytä sitä ymmärtävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä ap oikeastaan tiedät jo mitä sinun pitää tehdä. Turha on hakea muilta tukea tai apua sillä tulet saamaan paskaan niskaan. Sinun pitää nyt olla vahva itsesi ja lasten takia. Jos seuraava lääkärikäynti ei muuta mitään eikä miehen asenne muutu niin se oli sitten siinä. Ole vahva sillä kukaan ei valitettavasti tule ja auta sinua oikeasti vaikka mielipiteitä ja arvostelua länkytetään. Turhaa puhetta mahtuu maailmaan mutta ei se sinua auta.
Sinun kannattaisi itsekin mennä psykologille, että saisit tukea ulkopuoliselta tilanteen arviointiin. Tuttavien on helppo sanoa, että et voi jättää masentunutta, mutta kannattaisi arvioida kokonaisuutta ihan ulkopuolisen henkilön kanssa. Onko mieheltäsi tutkittu ihan fyysiset sairaudet kuten kilpirauhasen toiminta? Mulla oli hoitamaton keliakia ja se aiheutti mm. masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin syöpä ja masennus tappaa mutta itsari on aina oma valinta ja syöpäkuolema ei.
Pitäisikö lääke tarkistaa, onko väärä merkki tai liian pieni annostus kun ei ole mitään apua? Onko terapia ihan oikeaa psykoterapiaa 2 kertaa viikossa? Tuollaisessa tilanteessa ei mitkään lällyjuttelut kerran kuussa auta. Kehitä itsellesi mukavaa tekemistä joka viikolle, näe ystäviä, käy ulkona syömässä yms. Yritä nauttia omasta ajasta.
Vierailija kirjoitti:
Sinun kannattaisi itsekin mennä psykologille, että saisit tukea ulkopuoliselta tilanteen arviointiin. Tuttavien on helppo sanoa, että et voi jättää masentunutta, mutta kannattaisi arvioida kokonaisuutta ihan ulkopuolisen henkilön kanssa. Onko mieheltäsi tutkittu ihan fyysiset sairaudet kuten kilpirauhasen toiminta? Mulla oli hoitamaton keliakia ja se aiheutti mm. masennusta.
Olen keskustellut tästä tilanteesta ihan ulkopuolisenkin kanssa. Mieheltä on tutkittu kyllä myös nuo fyysiset sairaudet, mutta niitä ei tutkimusten mukaan ole.
ap
Meillä on paljolti vastaava tilanne. Työttömyys aiheuttanut masennusta, ahdistuneisuushäiriötä ja itsetuhoisia ajatuksia. Hetkittäin oma jaksaminen on ollut siinä vaiheessa, että itsekin mietin eroa. Onneksi minulla on laaja turvaverkko ja aina joku jolle purkaa omaa oloa.
Nyt tilanne on vähän parempi. Mies kävi osastohoidossa ja koki sen auttavan. Toki mikäänhän ei elämässä ollut oikeasti muuttunut ja samat haasteet ja samaan tilanteeseen palaminen. Mutta osastolla vaihtoivat lääkitystä ja tämä tuntuu nyt vihdoin edes vähän auttavan. Lisäksi työn alla on kuntoutusrahalla työkokeilupaikan etsiminen ja se on saanut mieheen vähän intoa.
Itse olen nyt oppinut hetkittäin sivuuttamaan sen, että mikään ei miehestä tunnu juuri miltään. Yritän silti järjestää kivoja asioita ja hän niistä pitääkin..sitten kun ne kohdalle osuvat. Mutta kaikenlainen tulevaisuuden suunnitteleminen ahdistaa..kun hänen on vaikea tilassaan suunnitella tai miettiä edes seuraavaa päivää.
Tiedän miten rankkaa on elää elämää, kun sitä ei varsinaisesti voi jakaa toisen kanssa. Yksi miehen lääkityksistä oli sellainen, joka turrutti paljolti myös vähäisenkin ilon tuntemisen kyvyn. Onneksi mies ymmärsi itsekin sen (tosin jankkaamisen jälkeen), että miten hän voi kuvitella parantuvansa masennuksesta, jos syö lääkkeitä, joiden takia ei osaa iloita, kun lapsi oppii ajamaan pyörällä. Päivän lopussa on aika lailla yksin kaikkien tapahtuneiden asioiden kanssa ja lisäksi paha olo toisen pahan olon puolesta. Ja riittämätön olo. Ei näihin juttuihin yksi viesti riitä.
Mutta vastaus kysymykseesi: Jos lapset eivät oirehdi, on totta kai masentuneen puolison jättäminen itsekästä. Mutta onko se väärin..ei välttämättä. Omasta mielenterveydestään on huoledittava. Kyllä noita juttuja on pakko miettiä. Lisäksi muistikuva normaalista perhe-elämästä hälvenee huomaamatta ja sen takia on hyvä realistisesti miettiä miten asiat lapsiin vaikuttavat. Tosi vaikeita juttuja.
K kirjoitti:
Pitäisikö lääke tarkistaa, onko väärä merkki tai liian pieni annostus kun ei ole mitään apua? Onko terapia ihan oikeaa psykoterapiaa 2 kertaa viikossa? Tuollaisessa tilanteessa ei mitkään lällyjuttelut kerran kuussa auta. Kehitä itsellesi mukavaa tekemistä joka viikolle, näe ystäviä, käy ulkona syömässä yms. Yritä nauttia omasta ajasta.
Jossain viestissä jo taisin kommentoida, että se mihin tuo lääke ilmeisesti on auttanut niin on se, ettei mies enää jatkuvasti kerro, miten tulee tappamaan itsensä, kun ei häntä kukaan tarvitse ym. itsetuhoisia ajatuksia. On toki sekin mahdollista, että miettii enää vain mielessään eikä sano ääneen. Terapia on kahdesti viikossa, tosin välillä mies jättää yhden kerran väliin, kun ei kuulemma jaksa mennä.
Minä pyrin yhä edelleen pitämään mm. omasta harrastuksestani kiinni ja käymään siellä, vaikka se meneminen on välillä haasteellista, kun ihmisiä, jotka pystyy ja haluaa auttaa esim. lastenhoidossa, että voin mennä on rajallisesti, samoin rahaa ei ole hirveästi ylimääräistä, että pystyisi joka kerta esim. lastenvahdin palkkaamaan.
ap
Vastaan lyhyesti, koska kohta pitäisi kirjautua. Mutta vaikuttaa siltä, että miehellesi voisi tehdä vain hyvää että lähtisit lapsien kanssa ainakin asumuseroon. Tiedän vastaavan tapauksen ja masentunut osapuoli ihan oikeasti ryhdistäytyi, kun jäi yksin ja joutui ottamaan vastuuta omasta arjestaan ja itsestään. Ei voi tietää varmaksi mitä tapahtuisi, mutta itse olen nähnyt että masentuneen jättäminen voi hyödyttää ihan kaikkia osapuolia. Teidän tapauksessa masennus on vieläpä hoidossa, mutta edistystä ei ilmeisesti ole tapahtunut, joten laiskuus vie voiton jonka sinä mahdollistat hänelle.
Sinä olet nyt 3 vuotta tukenut, auttanut, ymmärtänyt ja pyörittänyt koko perherumban niin eiköhän se jo riitä jos toisella ei ole mitään halua edes yrittää parantua.
Joten pelasta itsesi ja lapsesi ja toivo että se herättää miehesi tästä zombie-elämästä...luultavasti ei kuitenkaan. Mutta miehesi on aikuinen ihminen joka on loppupeleissä vastuussa itsestään. Sinä olet vastuussa itsestäsi ja lapsista...mies tuskin sairaassa itsekkyydessä on kovin kiinnostunut edes lapsista.
Masennus ei tarkoita sitä että saa olla kädetön, jalaton ja aivoton vaimon passaama vihannes varsinkin kun on lapsiakin. Ja todellakin on aika mennä hoitoon muualle jos kotona ei parane ja vaimo ei enää jaksa!