Lue keskustelun säännöt.
Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?
28.05.2016 |
Mies on ollut nyt kolmisen vuotta vaikeasti masentunut. Mitään muutosta parempaan (edes pieniä edistysaskeleita) ei ole tapahtunut. Miehelle on ehdotettu, että hoito voisi tapahtua muualla kun kotona, koska mun jaksaminen alkaa olla kortilla. Tähän mies ei ole suostunut. Terapeutti on sanonut, että voisi edes kerran päivässä olla lasten kanssa, käydä lenkillä tmv. pientä, ei ole toteutunut omatoimisesti eikä sillonkaan, vaikka olen yrittänyt miestä tähän tsempata. Mies käy siis terapiassa ja syö masennuslääkkeitä.
Miehen masennuksen hyvin todennäköisesti aiheutti työttömäksi jääminen ja tuon lisäksi tapahtui muutama ikävä asia, jotka kaikki varmasti yhdessä edesauttoivat masennuksen puhkeamista.
Keskusteluyhteyttä ei juuri ole, vastaus kaikkeen on melkeinpä, ettei jaksa tai väsyttää. Jos kysyy esim. välittääkö minusta tai lapsista niin tähän vastaa tyyliin, että varmaan joo.
Tein netissä masennustestin ja sen mukaan itselläni olisi lievää masennusta. Pelkään, että jos miehen tilanne ei parane, että oma masennukseni pahenee ja kuka sitten huolehtii lapsista, jos minä tai mies emme siihen kykene.
Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän arjen pyöritykseen yksin ja yhden "lisälapsen" hoitamiseen. Sillon joskus, kun olen ollut poissa kotoa, niin olo on ollut aivan toisenlainen ja kotiinpaluu on ahdistanut todella paljon. Useimmiten koti tuntuu enemmänkin vankilalta kun kodilta.
Meillä on neljä lasta, 10v, 7v ja 5v kaksoset ja yhteiseloa on 20v takana. Oma ajatukseni on aina ollut, ettei puolisoa voi jättää ainakaan tämän ollessa sairas, mutta nyt tilanteen ollessa tämä on ero kuitenkin käynyt mielessä useasti. En yksinkertaisesti tiedä kauanko jaksan tätä tämänhetkistä elämää ja kuinka paljon miehen tilanne vaikuttaa lapsiin.
Olen muutamalle tutulle puhunut tästä tilanteesta ja siitä, että olen mm. ihan vakavissani harkinnut eroa ja saanut useammalta vastauksen, että enhän mä voi toista jättää tämän ollessa sairas. Periaatteessa tätä mieltä olen itsekin, mutta kuten sanottu oma jaksaminen alkaa olla kortilla.
Taloudellinen tilanne erotessa huononisi jonkin verran, muttei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan voisin varmasti henkisesti paljon paremmin mitä tällä hetkellä. Myös pelkkä asumusero on käynyt mielessä, mutten usko, että olisin valmis jatkamaan miehen kanssa muutoin kun siinä tapauksessa, että hän ei enää vaan olla möllötä päiviä vaan että vointinsa on oikeasti parempi.
Mitä enemmän tätä omaa oloa kuulostelen ja tätä tilannetta on pohtinut niin se ero (tai vähintään asumusero) tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, etten itse pala loppuun.
Tännekin jo aiemmin tein tähän aiheeseen liittyen aloituksen, kyselin miten jaksaa masentuneen puolison kanssa masentumatta itse.
Kommentit (176)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieshän tekee ihan helvetisti, kun syö lääkkeitä ja käy terapiassa. Ota huomioon, että kyseessä on sairaus, jossa usein energiatasot ovat nollissa ja mikään ei huvita. Kannattaa myös miettiä millainen miehen kohtalo olisi, jos jättäisit sen
Jep, voin kanssa sanoa, että tuossakin on jo paljon. Ei kaikki masentuneet pysty edes tuohon.
Miksi sen terveen puolison pitäisi uhrata oma terveytensä toisen vuoksi? On kaikille parempi jos masentunutkin saa rauhan toipua, eikä tarvitse tuntea painetta, kun perhe on täysin laiminlyöty hänen osaltaan. Rakas Ap, toivon sinulle voimia irtautua ja lähteä lastesi kanssa, ennenkuin on liian myöhäistä. Et voi uhrata omaasi ja lastesi terveyttä näiden itsensä kiillottajien alttarille.
Kiitos näistä sanoistasi! Se on tosiaankin suurin pelkoni, että jos jään vielä liian pitkäksi aikaa niin sitten en enää minäkään pysty huolehtimaan itsestäni tai lapsistamme.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kerkiä koko viestiketjua nyt lukemaan,mutta...Onko miehellesi ehdotettu sähköhoitoa?Mun miehellä auttoi hyvin ja nopeasti.Lisäksi sivuoireita on vähemmän kuin lääkkeissä.Kaikki lääkärit ei sitä suosittele en tiedä miksi.Onko niin kallis tms...Mutta itse olen ikuisesti kiitollinen lääkärille joka tätä miehellesi ehdotti!Kymmenkunta kertaa annettiin mutta jo toisen kerran jälkeen näkyi pieniä muutoksia parempaan.Miejelläni oli psykoosioireinen masennus.Ja käytiin todella syvissävesissä.Kaksi itsari yritystä,joista toinen oli sellainen,että kaikenjärjen mukaan pitäisi olla kuollut tai ainakin vakavasti loukkaantunut.Mutta on työelämässä ja kaikki tällä hetkellä hyvin.
Ei ole ehdotettu, mutta tästä on tarkoitus kysyä ensi viikolla, kun miehellä on lääkäri.
ap
Vierailija kirjoitti:
Jos on ollut kolme vuotta toimintakyvytön ja itsetuhoinen, niin eikö pääse sairaalajaksoille? Ei kukaan voi maata kotona toisen passattavana vuosia. Tämä teidän tilanne kuulostaa vähän samalta kuin mitä sanotaan alkoholisteista eli puoliso mahdollistaa leväperäisen elämän eikä toinen ota vastuuta itsestään. En halua tällä syyllistää sinua vaan antaa tukea irtautua hoivaajan roolista. Mies hoitoon tai asumusero.
Kuten jo kirjoitin aikaisemmin niin miehelle on ehdotettu mm. sairaalahoitoa kotihoidon sijaan, mutta on tästä kieltäytynyt. Kuulemma ne kriteerit ei täyty, että mies voitaisiin pakottaa sairaalahoitoon. Voi toki olla, että jossain kohtaa olen yrittänyt ymmärtää miestä liikaakin, mutta tämä viimeisin puol vuotta on ollu aika haasteellista, kun useampia asioita on miehelle ehdotettu, jotta paraneminen edistyisi, mutta on useimmista kieltäytynyt ja itsellä vahvistunut vaan se ajatus, ettei mies haluakaan parantua.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tuosta lenkille menosta muistui mieleen se, kun pääsin pitkälle sairaslomalle masennuksen ja työuupumuksen takia ja minua oli neuvottu käymään lenkillä. Menin siis loman alussa kävelylle, kompastuin heti kotipihalla niin, että käsivarsi murtui ja jouduin sairaalaan. :D Ikinä sitä ennen en ollut murtanut luitani, mutta kun väsyneenä laahustin ulos, niin silloin se tapahtui.
AP:n ongelmaan palatakseni en ymmärrä hänen miestään. Luulisi, että edes omat lapset olisivat hänelle niin arvokkaita, että hän tsemppaisi edes heidän takiaan. Ikävää ja surullista. Jos miestä ei tosiaan kiinnosta perheen asiat edes sen vertaa, niin varmaan minäkin ap:n tilanteessa alkaisin suunnitella herran jättämistä. Ensin koettaisin järjestää yhteisen keskustelun miehen terapeutin kanssa. Kertoisin, että ukko on nyt siinä pisteessä, että minä en jaksa. Että ilmeisesti ei välitä minusta ja yhteisistä lapsista sen vertaa, että jaksaisi osallistua perhe-elämään millään tavalla ja että alan saada kystä kyllin.
Näin minäkin olen ajatellut, että edes omat lapset auttaisivat sen suhteen, että tekisi kaikkensa, jotta parantuisi, mutta niin ei vaan näytä olevan. Olen käynyt miehen kanssa niin lääkärissä kun terapiassakin ja molemmissa paikoissa olen kertonut, etten enää kovin pitkään jaksa tätä tilannetta tällaisena.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaiseksi arvioit oman ns. markkina-arvosi? Minkä tasoisen uuden miehen uskot saavasi ja millä aikataululla?
Asia on niin, että jos nyt lähdet ja saat sanotaanko puolen vuoden sisällä uuden paljon paremman miehen, niin et tosiaankaan tule harmittelemaan lähtöä tai katselemaan taaksepäin. Alkuhuumassa omat masennuksen alkusikin haihtuvat saman tien, ja jos teet miehen suhteen viisaan valinnan, niin pitkällä akavälilläkin elämänlaatusi paranee huomattavast. Toki voit ns. seikkailla aluksi muutaman vuoden ennen vakiintumista.
Tosissasiko kysyt? En tiedä markkina-arvostani eikä oikeasti edes kiinnosta. Kaikesta huolimatta rakastan edelleen miestäni enkä tiedä, mikäli eroaisimmekin, että haluanko enää koskaan uutta miestä. Pelkään kuitenkin, että jäämällä ja jos tilanne pysyy samanlaisena niin kohta olen myös itse siinä jamassa, etten kykene lapsistamme huolehtimaan ja miten heidän sitten käy.
ap
Kuten sanoin, rakkautesi unohtuu nopeasti, kun uusi tulee kuvioihin. Kai nyt tajuat, että elämäsi on aivan hanurista, eikä tule tuosta muuttumaan? Kysy keneltä tahansa eronneelta, niin vastaus on aina, että nyt on paremmin kuin ennen.
Älä jää tuleen makaamaan! Ei sinun tarvitse selitellä tätä päätöstä lastesi huolehtimisella tai muulla.
Enpä usko, että rakkauteni mieheen niin nopeasti unohtuu. En harkitse eroa tai erilleen muuttoa minkään uuden miehen takia vaan siksi, etten jaksa tätä nykyistä arkea tämmöisenään miehen masennuksen ja toimintakyvyttömyyden takia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä miehesi on niitä ihmisiä, joista ei vain ole elämään tätä elämää. Koen, että itse olen sellainen. Vaikka olen saanut monenlaista apua ja tukea, en vain jaksa. Olen voimaton, väsynyt, vääränlainen ja jatkuvasti allapäin. Mikään ei oikein tunnu auttavan. En oikein ymmärrä, miksi olen syntynyt elämään.
Ap:lle, jos tuntuu, että alat masentumaan puolisosi takia ja koet, että olet yrittänyt parhaasi, se riittää. Keneltäkään ei voi pyytää enempää. Ketään ei voi myöskään pyytää uhraamaan omaa elämäänsä kenenkään toisen puolesta. Muutama vuosi on jo pitkästi ja sen pitäisi riittää. Ehkä jos miehesi olisi vain keskivaikeasti masentunut tai edes yrittäisi itse parantua, niin tilanne olisi toinen. Ketään ei kuitenkaan voi myöskään pakottaa yrittämään, jaksamaan tai elämään, niin kuin ei voi sinuakaan pakottaa elämään parisuhteessa, joka vie elämänilosi ja voimasi. Joskus joutuu tekemään itsekkäiltä tuntuvia ratkaisuja, vaikka ne eivät oikeasti edes olisi itsekkäitä. Jos on yrittänyt monta vuotta muuttaa tilannetta ja auttaa, niin etäisyyden ottaminen omaa ja lasten hyvinvointia ajatellen, ei ole enää itsekästä. Älä kuitenkaan hylkää täysin miestäsi. Kerro rehellisesti syyksi sen, että vaikka rakkaus ei ole loppunut, alat itse masentua ja sinun on tässä vaiheessa ajateltava itseäsi. Tue miestä isyydessä. Hän ei ehkä pysty suureen, mutta kannusta, tue ja etsi pieniäkin tilanteita, joissa lapset voivat olla isän kanssa. Ole tyytyväinen vähään, vaikka se kuulostaakin kauhealta. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Itsekästä vai tervettä?
- Yhteiskunnalle nykyinen vaihtoehtonne on halvinta mahdollista hoitoa.
- Nykyinen "hoitomuoto" mahdollistaa sen, ettei muutosta koskaan tarvitse tapahtua, koska pakottavaa tarvetta ei ole. Sinähän hoidat kaiken.
- Masennus on vakava sairaus. Se voi jopa "tarttua", koska terve ihminen yrittää saada toisen elämänhaluiseksi ja epäonnistuminen vie voimavaroja ja masentaa.On ihan tervettä haluta tervettä elämää ja vaatia sitä toiseltakin.
Et ajattele itsekkäästi, vaan punnitset asiaa rationaalisesti. Onhan tässä se uhkakuva, että ajat itsesi piippuun ja sitten ei ole ketään huolehtimassa sinusta, lapsista ja miehestä.
Joskus ei voi saada kaikkea ja pitää pelastaa se, mikä on pelastettavissa.
Tuo on kyllä totta, että tämä nykyinen on halvin vaihtoehto yhteiskunnan kannalta. Mulle sen sijaan se rasittavin, koska haastavan työni ja yhden erityislapsen lisäksi pitää vielä huolehtia miehestäkin, jolta ei pahemmin kiitoksen sanaa ym. heru.
Ens viikolla on miehellä lääkäri ja se tulee varmasti ratkaisemaan paljon sen suhteen, että asummeko edelleen samassa osoitteessa vai tuleeko vähintäänkin toistaiseksi erillään asuminen kyseeseen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ymmärrettäviä ajatuksia. Itse tein sen päätöksen kun masennus iski pahasti päälle, että jätin puolisoni. Siis minä olin se joka masennuin. Tiesin etten parane koskaan, koska tämä oli jo ties kuinka mones masennusjakso, tosin edellisestä oli vuosia aikaa, enkä silloin ollut puolisoni kanssa. Lapset tietysti on hankalampi juttu, he kärsivät tästä ja tuhoan heidän lapsuutensa/nuoruutensa, mutta en haluaisi heitä lastenkotiin tms. myöskään, koska siinäkin tulevaisuus on vähintäänkin uhattuna.
Masentuneen elämä (ainakin vaikeasti masentuneen) on niin kamalaa, että siinä tuhoaa kaikki ihmissuhteet, eristäytyy ja miettii vain päiviensä päättämistä. Ei se ole mitään elämää enää, eikä siihen omalla kohdallani ole auttanut sen enempää lääkkeet kuin terapiakaan. Tuho on sekä fyysistä ja psyykkistä ja täysin peruuttamatonta, joten on turha vetää enää toista ihmistä siihen synkkyyteen mukaan ja mahdollisesti sairastuttaa heidätkin.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä miehesi on niitä ihmisiä, joista ei vain ole elämään tätä elämää. Koen, että itse olen sellainen. Vaikka olen saanut monenlaista apua ja tukea, en vain jaksa. Olen voimaton, väsynyt, vääränlainen ja jatkuvasti allapäin. Mikään ei oikein tunnu auttavan. En oikein ymmärrä, miksi olen syntynyt elämään.
Ap:lle, jos tuntuu, että alat masentumaan puolisosi takia ja koet, että olet yrittänyt parhaasi, se riittää. Keneltäkään ei voi pyytää enempää. Ketään ei voi myöskään pyytää uhraamaan omaa elämäänsä kenenkään toisen puolesta. Muutama vuosi on jo pitkästi ja sen pitäisi riittää. Ehkä jos miehesi olisi vain keskivaikeasti masentunut tai edes yrittäisi itse parantua, niin tilanne olisi toinen. Ketään ei kuitenkaan voi myöskään pakottaa yrittämään, jaksamaan tai elämään, niin kuin ei voi sinuakaan pakottaa elämään parisuhteessa, joka vie elämänilosi ja voimasi. Joskus joutuu tekemään itsekkäiltä tuntuvia ratkaisuja, vaikka ne eivät oikeasti edes olisi itsekkäitä. Jos on yrittänyt monta vuotta muuttaa tilannetta ja auttaa, niin etäisyyden ottaminen omaa ja lasten hyvinvointia ajatellen, ei ole enää itsekästä. Älä kuitenkaan hylkää täysin miestäsi. Kerro rehellisesti syyksi sen, että vaikka rakkaus ei ole loppunut, alat itse masentua ja sinun on tässä vaiheessa ajateltava itseäsi. Tue miestä isyydessä. Hän ei ehkä pysty suureen, mutta kannusta, tue ja etsi pieniäkin tilanteita, joissa lapset voivat olla isän kanssa. Ole tyytyväinen vähään, vaikka se kuulostaakin kauhealta. Tsemppiä!
Viisaita sanoja ja olen tismalleen samaa mietä! Masentunut tuntee myöskin valtavaa syyllisyyttä ihan kaikesta, myös siitä puolison voinnista ja lapsista ja syyttää tietysti (ihan aiheellisestikin usein) itseään IHAN KAIKESTA ja saattaa olla että jopa helpottaa että puoliso lähtee, jos ei nyt kokonaan, niin ainakin hetkeksi muualle katsomaan parantuuko tilanne koskaan vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kysyn vielä varmuuden vuoksi, että saako miehesi oikeaa psykoterapiaa? Eikä siis jotain julkisen puolen psykiatrisen sairaanhoitajan keskusteluapua? "terapeutti" ei vaikuta pätevältä jos painostaa lenkille..ei ne ongelmat sillä ratkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin onnittelut psykologisesta tarkkanäköisyydestäsi! Nykyään on vallalla täysin ällistyttävä ja vääristynyt käsitys, että normaalit tunteet vastoinkäymisten edessä ovat mielisairautta, "masennussairautta".
Se, että osaat kytkeä syyn (työpaikan menetys) ja seurauksen (surullinen mieliala) toisiinsa on merkki siitä, että olet psykologisesti ymmärtäväinen ja hoksaava yksilö. Miehesi on onnekas.
Olisiko hänen mahdollista päästä mukaan työelämään jonkinlaisen pehmeän laskun kautta? Miten olisi etätyö?
Kannattaa portaittain lopettaa hitaasti "masennuslääkitys", kun siitä ei kerta ole mitään hyötyä miehesi voinnissa. Pikemminkin saatatte havaita voinnissa paranemista ja passiivisen olon vähenemistä, kun aivotoimintaan vaikuttava troppi poistuu.
Ei kannata erota, vaan kannattaa ensin kokeilla nämä tervehdyttävät toimenpiteet.
Älkää antako vääriä ohjeita lääkkeiden käyttöön! Ei missään tapauksessa kannata itse lopettaa lääkkeen ottoa. Keskustele lääkärin kanssa, tarvittaessa vaihda lääkäriä, jos ensimmäinen ei usko, että lääke on tehoton tai sillä on sivuvaikutuksia. Mutta älä lähde omin päin lopettamaan kuuria! Sillä saattaa olla todella huonot seuraukset.
Aiemmin jo kirjoitinkin, mutta ei siis pelkästään näiden täältä saatujen neuvojen mukaan olla miehen lääkitystä lopettamassa, mutta varmaan tätäkin vaihtoehtoa pohditaan ens viikolla, kun miehellä on lääkäri.
ap
Vierailija kirjoitti:
Hei ap! Oletko ehtinyt ja jaksanut selvittää onkio miehesi mahdollista saada alueenne psykiatrian polilla tai vastaavassa paikassa korva-akupunktiohoitoa, mangeettikuulahoitoa, hengitysharjoitusta ja rentoutumista? Myöskin kannattaa tiedustella onko taideterapiaan pääsy mahdollista, esim. mosaiikkityö tai puutyö, joita tehdessä ajatukset ainakin kerran viikossa pariksi tunniksi saisi muualle kuin masennuksen syvissä syövereissä pyörimiseen. Minäkin joiduin vaihtamaan useaan kertaan terapeuttia ennenkuin löytyi sopiva terapeutti. Hyvä terapiatyöskentely edellyttää molemminpuolista luottamusta, avoimuutta, positiivisuutta, motivaatiota, halua tehdä terapiakäyntejä ja kuntoutua, persoonien täytyy kohdata ja hoitaja tuo ammattitaidon eli niin sanotusti kattaa pöydän josta potilas ottaa itselleenne asiat joita hän itselleen haluaa. Ja on muistettava että on löydettävä sellainen hoitaja jolle potilas voi kertoa kaikki mieltä painavat asiat, siis kaikki, vain siten päästään kuntoutumisessa eteenpäin. Toivotan tsemppiä tällä raskaalla tiellä, itse en kylläkään vaihtaisi hetkeäkään pois siitä ajasta jonka olen minua hoitavan psykoterapeutin kanssa saanut viettää.
Olen tätä jonkin verran ehtinyt kaiken muun keskellä selvitellä ja se ilmeisesti olisi mahdollista ainakin naapurikunnassa, jos ei tällä meidän asuinpaikkakunnalla. Taideterapiaa on miehelle ehdotettu, mutta tästäkin on kieltäytynyt.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molempien päihteidenkäytön lopoettaminen olisi se ensimmäinen askel
Vierailija kirjoitti:
Siis kysyn vielä varmuuden vuoksi, että saako miehesi oikeaa psykoterapiaa? Eikä siis jotain julkisen puolen psykiatrisen sairaanhoitajan keskusteluapua? "terapeutti" ei vaikuta pätevältä jos painostaa lenkille..ei ne ongelmat sillä ratkea.
Saa kyllä psykoterapiaa. Tämä terapeutti ei ole painostanut lenkille (tai mihinkään muuhunkaan), mutta on sanonut miehelle, että siitä olisi apua, jos saisi päivän aikana tehtyä edes jotain pientä, vaikka se sitten vaatisikin erityisesti alussa hyvin suurta ponnistelua.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Mitä hittoa sä selität? Joku tulee tänne kertomaan vaikeasta tilanteestaan, ja etsii vertaistukea, neuvoja ym. Ja sä tuut vaan ärsyttää ja vittuilee ihmiselle, joka on muutenkin loppu. Ap on yrittänyt ja jaksanut vaikka ja mitä. Taidat olla mies, kun noin otit ittees. Itse olen nainen, ja kyllä karvat nousi pystyyn sun kommentista. Vähän kurjaa.
Seliseliseli. Jos kysyjä olisi ollut mies, niin kaikki naiset vinkuisivat kuorossa miten mies voi olla kusipää kun edes eroa ajattelee. Et naisena huomaa sukupuolesi tekopyhyyttä, ja uskallat vielä aukoa päätäsi.
Ihan tosissas väität, että mies ois ollut naisen tukena kolme vuotta vastaavassa tilanteessa!? Kyllä se valitettavasti on niin, että se mies lähtee herkemmin kävelemään, kun esim. puoliso masentuu. Nainen sen sijaan sietää usein liikaakin ennen kun edes harkitsee eroa. Poikkeuksia tottakai löytyy puolin ja toisin.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä miehesi on niitä ihmisiä, joista ei vain ole elämään tätä elämää. Koen, että itse olen sellainen. Vaikka olen saanut monenlaista apua ja tukea, en vain jaksa. Olen voimaton, väsynyt, vääränlainen ja jatkuvasti allapäin. Mikään ei oikein tunnu auttavan. En oikein ymmärrä, miksi olen syntynyt elämään.
Ap:lle, jos tuntuu, että alat masentumaan puolisosi takia ja koet, että olet yrittänyt parhaasi, se riittää. Keneltäkään ei voi pyytää enempää. Ketään ei voi myöskään pyytää uhraamaan omaa elämäänsä kenenkään toisen puolesta. Muutama vuosi on jo pitkästi ja sen pitäisi riittää. Ehkä jos miehesi olisi vain keskivaikeasti masentunut tai edes yrittäisi itse parantua, niin tilanne olisi toinen. Ketään ei kuitenkaan voi myöskään pakottaa yrittämään, jaksamaan tai elämään, niin kuin ei voi sinuakaan pakottaa elämään parisuhteessa, joka vie elämänilosi ja voimasi. Joskus joutuu tekemään itsekkäiltä tuntuvia ratkaisuja, vaikka ne eivät oikeasti edes olisi itsekkäitä. Jos on yrittänyt monta vuotta muuttaa tilannetta ja auttaa, niin etäisyyden ottaminen omaa ja lasten hyvinvointia ajatellen, ei ole enää itsekästä. Älä kuitenkaan hylkää täysin miestäsi. Kerro rehellisesti syyksi sen, että vaikka rakkaus ei ole loppunut, alat itse masentua ja sinun on tässä vaiheessa ajateltava itseäsi. Tue miestä isyydessä. Hän ei ehkä pysty suureen, mutta kannusta, tue ja etsi pieniäkin tilanteita, joissa lapset voivat olla isän kanssa. Ole tyytyväinen vähään, vaikka se kuulostaakin kauhealta. Tsemppiä!
Ei mies ainakaan aiemmin ole vaikuttanut, siis ennen masennustaan sellaiselta, ettei vain jaksaisi elämää. Vastoinkäymisiä on ollut ennen tätäkin ja niistä on selvitty aina tähän mennessä yhdessä.
En minä varmasti miestä todellakaan täysin hylkäisi, vaikka erilleen muuttaisimmekin. Kaikesta huolimatta syvällä sisimmässäni rakastan miestäni ja toivoisin niin hänen vielä jonain päivänä toipuvan masennuksestaan. Toivon myös, että hän olisi edes jotenkin läsnä lastensa elämässä myös tulevaisuudessa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Molempien päihteidenkäytön lopoettaminen olisi se ensimmäinen askel
Kenelle tämä kommentti on tarkoitettu?
Kuulostaa lähinnä siltä ettei miehesi halua enää elää. Kai tajuat että sinä ja lapset saattavat olla ainoa syy miksi hän on enää elossa? Vaikka ei sitä masennukseltaan pysty teille edes mitenkään osoittamaan. Mulle tuli vain mieleen se että jos miehelläsi olisi joku toinen vaikea sairaus, sellainen joka olisi helpompi "nähdä" jossa olisi fyysisiä oireita, esimerkiksi syöpä ja menettäisi kaiken toimintakyvyn sen takia niin olisiko se hyväksyttävämpää ettei pystyisi eikä jaksaisi eikä mikään kiinnostaisi. Lopulta hän saattaisi kuolla tai selvitä mutta joutuisi taistelemaan vuosia sairauden kanssa. Miettisitkö silloin lähtöä? Ehkä silloin menettämisen pelko olisi voimakkaampi kun tietäisi että toinen voi ihan oikeasti kuolla sairauteen, mutta kyllä sun miehesi voi nytkin ihan oikeasti kuolla masennukseen. Se on se masennus jonka takia mies ei jaksa eikä pysty ja se on se masennus lopulta joka hänet tappaa ei hän itse. Yritä nyt kaikki mahdolliset keinot läpi jos häntä oikeasti vielä rakastat koska hän ihan oikeasti varmasti tarvitsee sua.
-Sairastuneen puoliso
Osanottoni ja voimia myös sinulle!
ap