Lue keskustelun säännöt.
Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?
28.05.2016 |
Mies on ollut nyt kolmisen vuotta vaikeasti masentunut. Mitään muutosta parempaan (edes pieniä edistysaskeleita) ei ole tapahtunut. Miehelle on ehdotettu, että hoito voisi tapahtua muualla kun kotona, koska mun jaksaminen alkaa olla kortilla. Tähän mies ei ole suostunut. Terapeutti on sanonut, että voisi edes kerran päivässä olla lasten kanssa, käydä lenkillä tmv. pientä, ei ole toteutunut omatoimisesti eikä sillonkaan, vaikka olen yrittänyt miestä tähän tsempata. Mies käy siis terapiassa ja syö masennuslääkkeitä.
Miehen masennuksen hyvin todennäköisesti aiheutti työttömäksi jääminen ja tuon lisäksi tapahtui muutama ikävä asia, jotka kaikki varmasti yhdessä edesauttoivat masennuksen puhkeamista.
Keskusteluyhteyttä ei juuri ole, vastaus kaikkeen on melkeinpä, ettei jaksa tai väsyttää. Jos kysyy esim. välittääkö minusta tai lapsista niin tähän vastaa tyyliin, että varmaan joo.
Tein netissä masennustestin ja sen mukaan itselläni olisi lievää masennusta. Pelkään, että jos miehen tilanne ei parane, että oma masennukseni pahenee ja kuka sitten huolehtii lapsista, jos minä tai mies emme siihen kykene.
Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän arjen pyöritykseen yksin ja yhden "lisälapsen" hoitamiseen. Sillon joskus, kun olen ollut poissa kotoa, niin olo on ollut aivan toisenlainen ja kotiinpaluu on ahdistanut todella paljon. Useimmiten koti tuntuu enemmänkin vankilalta kun kodilta.
Meillä on neljä lasta, 10v, 7v ja 5v kaksoset ja yhteiseloa on 20v takana. Oma ajatukseni on aina ollut, ettei puolisoa voi jättää ainakaan tämän ollessa sairas, mutta nyt tilanteen ollessa tämä on ero kuitenkin käynyt mielessä useasti. En yksinkertaisesti tiedä kauanko jaksan tätä tämänhetkistä elämää ja kuinka paljon miehen tilanne vaikuttaa lapsiin.
Olen muutamalle tutulle puhunut tästä tilanteesta ja siitä, että olen mm. ihan vakavissani harkinnut eroa ja saanut useammalta vastauksen, että enhän mä voi toista jättää tämän ollessa sairas. Periaatteessa tätä mieltä olen itsekin, mutta kuten sanottu oma jaksaminen alkaa olla kortilla.
Taloudellinen tilanne erotessa huononisi jonkin verran, muttei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan voisin varmasti henkisesti paljon paremmin mitä tällä hetkellä. Myös pelkkä asumusero on käynyt mielessä, mutten usko, että olisin valmis jatkamaan miehen kanssa muutoin kun siinä tapauksessa, että hän ei enää vaan olla möllötä päiviä vaan että vointinsa on oikeasti parempi.
Mitä enemmän tätä omaa oloa kuulostelen ja tätä tilannetta on pohtinut niin se ero (tai vähintään asumusero) tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, etten itse pala loppuun.
Tännekin jo aiemmin tein tähän aiheeseen liittyen aloituksen, kyselin miten jaksaa masentuneen puolison kanssa masentumatta itse.
Kommentit (176)
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä kuuluu? Miten läääkärikäynti meni? Tsemppiä tilanteeseen!
Nyt kuuluu jonkin verran parempaa. Lääkärikäynti sujui siinä mielessä hyvin, että mies suostui osastohoitojaksolle. En tiedä, mikä lopulta sai miehen muuttamaan mieltään. Ennen lääkäriin menoa miehelle puhuivat vielä kertaalleen muutkin läheiset, kuin myös minäkin. Lisäksi minä kirjoitin miehelle kirjeen, jossa kerroin oikeastaan kaikki samat asiat, mitä olen hälle monesti sanonutkin.
Vielä tässä kohtaa ei nyt sitten muuteta erilleen, mutta se ratkaisee paljon, kun mies tuolta jossain kohtaa kotiutuu, että millainen on sitten kotona. Sekin tietysti osaltaan myös vaikuttaa, että sanooko edelleen kaikille muille hoitovaihtoehdoille ei.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
^jatkuu...
Magneettihoitoa on 15 arkipäivän ajan kerran päivässä, ja sen vaikutus voi näkyä jo viikon jälkeen, mutta yleisimmin vasta viimeisellä viikolla tai hoitojakson jälkeen. Jos tuosta intensiivijaksosta on ollut hyötyä, niin kannattaa melko saman tien aloittaa ylläpitohoito, jota annetaan kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa. Magneettihoidossa siis annetaan magneettipulsseja tarkasti määriteltyyn pisteeseen kallossa (aivoissa) jotta tämän "masennuspisteen" ns. tukkiutunut aineenvaihdunta lähtisi liikkeelle ja toimisi normaalisti. Kun tätä magneettihoitoa annetaan tarpeeksi monta kertaa, niin jossain vaiheessa tämä "masennuspiste" alkaa pärjätä ilman apua. Magneettihoito on sikäli sähköhoitoa helpompi hoitomuoto, että siinä ei nukuteta, pitää vain istua tuolissa pää liikkumatta tunnin ajan, ja saa lähteä kotiin. Suurimmalla osalla magneettipulssit sattuvat aluksi, mutta se lievenee nopeasti.
Nämä ovat varmaankin kuntakohtaisia, että annetaanko magneettihoitoa pelkästään arkipäivinä, onko sähköhoitoa 2 x viikossa jne., mutta missään ei varmasti hirmu paljon poikkea tästä kertomastani.
Sitten yksi asia mikä olisi ehdottoman tärkeää tarkistaa, on kilpirauhasen vajaatoiminta! Todella usein ihmiset kärsivät masennuksen lisäksi vajaatoiminnasta, mutta kun oireet ovat niin päällekkäiset niin sitä ei hoksata. Vajaatoiminnan yksi oireista myös on masennus, ja on mahdollista sekin että koko tuo teidä kuvio johtuu pelkästään kilppariongelmasta. Varsinkin näillä jotka eivät ole hyötyneet masennuslääkkeistä (olen myös itse tällainen), on aika yleistä että taustalla onkin fyysinen sairaus (masennuksen lisäksi). Ja jos kilppariarvot ovat vähänkään viitearvojen ulkopuolella (ja T4V ei saisi olla edes lähellä alarajaa!), niin täytyy olla oikeasti tiukkana jotta saa tyroksiinlääkityksen, ja tarvittaessa käydä useammallakin lääkärillä.
Mieheltä on katsottu nuo kilpirauhasarvot ja ne on ihan normaalit. Tämä on käyty varmistamassa endokrinologilla, koska tiedossa on ollut, ettei tavallinen terveyskeskuslääkäri näistä välttämättä mitään ymmärrä.
ap
Saisiko miehelle lähetettä pakkohoitoon sillä perusteella,että ei itse ymmärrä tilansa vakavuutta ? Voisi olla kaikille paras ratkaisu. Pakkohoitohan loppuu kun tilanne paranee.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se.
Myötä- ja vastoinkäymisissä....
Myös miehen pitäis kantaa kortensa kekoon ja ottaa apua vastaan. Ei minusta ole itsekästä, kun on perusteltu syy, joka eioo sellanen, ettei vaan just nyt huvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.
Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.
ap
Nyt kyllä pisti vihaksi! Kuvitteletko tosiaan, että terapiassa käynti on vain ikäänkuin kaupassa piipahdus ja se raskas työ ei jatku kuin sen piipahduksen ajan?
Tajuatko yhtään kuinka raskasta terapia on?
Tajuatko, että terapia jatkuu kotona myös, ei se rajoitu ainoastaan itse terapiapaikkaan.
Olen ollut ääripää-suorittaja ja hommia on painettu niska limassa, väsymys ei estänyt. Olin itse tuntemuksineni sivustaseuraaja.
Nyt, kun terapiani alkaa olemaan ohi, huomaan, että elämässäni raskainta aikaa on ollut henkinen työ, henkinen kasvu.
Ja se todellakin vaati sen pohjalla käynnin ja sen, että mieheni otti vastuun kaikesta.
Minä, joka halveksin suorastaan masentunutta olotilaa ja saamattomuutta, vajosin itse tuohon syvään suohon, jossa koko päivän suunnittelin suorittavani muiden mielestä hyvin vähäpätöisen kotityön, entisen minäni mukaan lukien.
Ja kun en saanut tehtyä, syyllistyin valtavasti.
Et taida rakastaa miestäsi?
Voimia se toki vie, mutta ymmärrä hänen oikeaa olotilaansa, ei sitä miltä näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.
Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.
ap
Nyt kyllä pisti vihaksi! Kuvitteletko tosiaan, että terapiassa käynti on vain ikäänkuin kaupassa piipahdus ja se raskas työ ei jatku kuin sen piipahduksen ajan?
Tajuatko yhtään kuinka raskasta terapia on?
Tajuatko, että terapia jatkuu kotona myös, ei se rajoitu ainoastaan itse terapiapaikkaan.
Olen ollut ääripää-suorittaja ja hommia on painettu niska limassa, väsymys ei estänyt. Olin itse tuntemuksineni sivustaseuraaja.
Nyt, kun terapiani alkaa olemaan ohi, huomaan, että elämässäni raskainta aikaa on ollut henkinen työ, henkinen kasvu.
Ja se todellakin vaati sen pohjalla käynnin ja sen, että mieheni otti vastuun kaikesta.
Minä, joka halveksin suorastaan masentunutta olotilaa ja saamattomuutta, vajosin itse tuohon syvään suohon, jossa koko päivän suunnittelin suorittavani muiden mielestä hyvin vähäpätöisen kotityön, entisen minäni mukaan lukien.
Ja kun en saanut tehtyä, syyllistyin valtavasti.
Et taida rakastaa miestäsi?
Voimia se toki vie, mutta ymmärrä hänen oikeaa olotilaansa, ei sitä miltä näyttää.
No kuule kyllä tiedän terapian olevan raskasta, mutta kuten sanottu ei ole normaalia, että ihminen vaan makaa kotona kolme vuotta ja kieltäytyy suurimmasta osasta ehdotetuista hoidoista. Eikä mies myöskään tehnyt niitä asioita, joita terapeutti suositteli tekemään.
Minä rakastan miestäni, vaikket sinä sitä uskoiskaan. Niin kun moneen kertaan olen kirjoittanut niin itseni lisäksi myös lapset oireili miehen masennuksen takia eikä meidän yhteiselo ois voinut enää kauaa jatkua, jos mies ois jatkanut sillä linjalla, että järjestelmällisesti kieltäytyy uusista hoitovaihtoehdoista.
Mutta kuten jo tuonne aiemmin päivitin niin mies on nyt osastojaksolla, suostui siihen vihdoin ja viimein.
Suuri kiitos vielä teille kaikille neuvoista sekä kannustuksesta! Luulen, että ehkä meidän elämä tästä pikkuhiljaa alkaa helpottaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.
Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.
ap
Nyt kyllä pisti vihaksi! Kuvitteletko tosiaan, että terapiassa käynti on vain ikäänkuin kaupassa piipahdus ja se raskas työ ei jatku kuin sen piipahduksen ajan?
Tajuatko yhtään kuinka raskasta terapia on?
Tajuatko, että terapia jatkuu kotona myös, ei se rajoitu ainoastaan itse terapiapaikkaan.
Olen ollut ääripää-suorittaja ja hommia on painettu niska limassa, väsymys ei estänyt. Olin itse tuntemuksineni sivustaseuraaja.
Nyt, kun terapiani alkaa olemaan ohi, huomaan, että elämässäni raskainta aikaa on ollut henkinen työ, henkinen kasvu.
Ja se todellakin vaati sen pohjalla käynnin ja sen, että mieheni otti vastuun kaikesta.
Minä, joka halveksin suorastaan masentunutta olotilaa ja saamattomuutta, vajosin itse tuohon syvään suohon, jossa koko päivän suunnittelin suorittavani muiden mielestä hyvin vähäpätöisen kotityön, entisen minäni mukaan lukien.
Ja kun en saanut tehtyä, syyllistyin valtavasti.
Et taida rakastaa miestäsi?
Voimia se toki vie, mutta ymmärrä hänen oikeaa olotilaansa, ei sitä miltä näyttää.
Nyt kyllä pistää vihaks, kun kirjoitat tällaista sontaa vaikeassa elämäntilanteessa olevalle! Häpeäisit edes!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jätin juuri miehen, joka on ollut viimeiset ainakin reilu 2v diagnosoidusti keskivaikeasti masentunut ja sitä myötä alkoholisoitunut.
Ei suostunut syömään lääkkeitään, eikä menemään juttelemaan. Antabuskuuriki jäi hakematta. Ei liikkunut mihinkään (muualle kuin kaljakauppaan), rahat meni kaljaan ja jos oli tekemisissä vanhojen kavereiden kanssa, piti ryypätä. Teki juttuja kotona vaan käskyttämällä. Viim. Puoli vuotta työttömänä.
Ei tehnyt mitään vapaaehtoisesti lasten kanssa.
Nyt ollaan omassa kodissa ipanoiden kanssa, toki muuton jälkimainingit painaa meitä kaikkia mutta hitto että on helpottunut olo! Olisi pitänyt luovuttaa jo ajat sitten.
Joten ei, masentuneen jättäminen ei ole väärin, jos puolisoa ei kiinnosta tippaakaan hoitaa itseään. Ei yksi ihminen voi koko perhettä kantaa harteillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avioon on asteltu myötä- ja vastamäkiasenteella. Voisin kuvitella, että ero olisi reilu vain pettämis- ja väkivaltatapauksissa.
Eikö ole henkistä väkivaltaa kieltäytyä kaikista ehdotuksista tilanteen parantamiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos olisi syöpä tai liikenneonnettomuus ja usean vuoden jakso parantua. Puoliso jättäisi.
Siis mieti omalle kohdallesi. Mieti näytelmä toisin päin.
Suosittelen eroa, miehesi ei näköjään edes halua parantua, syyttää väsymystä. Aika laittaa hackmanit jakoon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ap on eronnut, niin eiköhän vaan ole kuluneina vuosina hankkinut muutaman tatskan ja lävistyksen, neonvärisen kuontalon ja pyörittänyt temmikarusellia urakalla enemmän tai vähemmän jännisten kanssa sikäli kun ei ole lesbosuhdetta kokeillut. Takauksilla ja pikavipeillä hommannut kasan maksuhäiriömerkintöjä ja kasan päälle pari häätöä kunnan vuokraluukusta.
Tottakai mies on masentunut kun ei ole töitä ja hirveä liuta lapsia kuitenkin tehty. T. Mies
Onhan se.
Myötä- ja vastoinkäymisissä....