Lue keskustelun säännöt.
Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?
28.05.2016 |
Mies on ollut nyt kolmisen vuotta vaikeasti masentunut. Mitään muutosta parempaan (edes pieniä edistysaskeleita) ei ole tapahtunut. Miehelle on ehdotettu, että hoito voisi tapahtua muualla kun kotona, koska mun jaksaminen alkaa olla kortilla. Tähän mies ei ole suostunut. Terapeutti on sanonut, että voisi edes kerran päivässä olla lasten kanssa, käydä lenkillä tmv. pientä, ei ole toteutunut omatoimisesti eikä sillonkaan, vaikka olen yrittänyt miestä tähän tsempata. Mies käy siis terapiassa ja syö masennuslääkkeitä.
Miehen masennuksen hyvin todennäköisesti aiheutti työttömäksi jääminen ja tuon lisäksi tapahtui muutama ikävä asia, jotka kaikki varmasti yhdessä edesauttoivat masennuksen puhkeamista.
Keskusteluyhteyttä ei juuri ole, vastaus kaikkeen on melkeinpä, ettei jaksa tai väsyttää. Jos kysyy esim. välittääkö minusta tai lapsista niin tähän vastaa tyyliin, että varmaan joo.
Tein netissä masennustestin ja sen mukaan itselläni olisi lievää masennusta. Pelkään, että jos miehen tilanne ei parane, että oma masennukseni pahenee ja kuka sitten huolehtii lapsista, jos minä tai mies emme siihen kykene.
Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän arjen pyöritykseen yksin ja yhden "lisälapsen" hoitamiseen. Sillon joskus, kun olen ollut poissa kotoa, niin olo on ollut aivan toisenlainen ja kotiinpaluu on ahdistanut todella paljon. Useimmiten koti tuntuu enemmänkin vankilalta kun kodilta.
Meillä on neljä lasta, 10v, 7v ja 5v kaksoset ja yhteiseloa on 20v takana. Oma ajatukseni on aina ollut, ettei puolisoa voi jättää ainakaan tämän ollessa sairas, mutta nyt tilanteen ollessa tämä on ero kuitenkin käynyt mielessä useasti. En yksinkertaisesti tiedä kauanko jaksan tätä tämänhetkistä elämää ja kuinka paljon miehen tilanne vaikuttaa lapsiin.
Olen muutamalle tutulle puhunut tästä tilanteesta ja siitä, että olen mm. ihan vakavissani harkinnut eroa ja saanut useammalta vastauksen, että enhän mä voi toista jättää tämän ollessa sairas. Periaatteessa tätä mieltä olen itsekin, mutta kuten sanottu oma jaksaminen alkaa olla kortilla.
Taloudellinen tilanne erotessa huononisi jonkin verran, muttei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan voisin varmasti henkisesti paljon paremmin mitä tällä hetkellä. Myös pelkkä asumusero on käynyt mielessä, mutten usko, että olisin valmis jatkamaan miehen kanssa muutoin kun siinä tapauksessa, että hän ei enää vaan olla möllötä päiviä vaan että vointinsa on oikeasti parempi.
Mitä enemmän tätä omaa oloa kuulostelen ja tätä tilannetta on pohtinut niin se ero (tai vähintään asumusero) tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, etten itse pala loppuun.
Tännekin jo aiemmin tein tähän aiheeseen liittyen aloituksen, kyselin miten jaksaa masentuneen puolison kanssa masentumatta itse.
Kommentit (176)
Mietin kun sanoit miehesi puhuvan itsetuhoisuudesta ääneen, jopa lasten kuulleen niin kuullostaa aika vakavalta. En sitten tiedä millainen kaari siinä yleensä on, itse vasta ajattelen sitä, mutten ole sanonut niitä ääneen. Ehkä miehes on sinut asian kanssa eikä tarvetta puheelle enää ole, vaan ehkä on jopa tehnyt päätöksen. Toivottavasti kuitenkin kyse on lääkityksestä. Huonolta tilanne kyllä vaikuttaa :/ mutta onneksi vielä on aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan koko ketjua en ole kahlannut läpi, mutten ole löytänyt tietoa oletko keskustellut erosta ym. miehesi kanssa.
Masentunutta miestäsi varmasti loukkaa jos suunnittelet tällaisia isoja muutoksia keskustelematta
hänen kanssaan.
Voimia koko perheelle.
Olen kyllä sanonut miehelle useamman kerran viimeisimmän puolen vuoden aikana, että jos tilanne jatkuu samanlaisena, niin siinä tapauksessa en tiedä jaksanko miten kauan. Olen kertonut myös siitä, että itselläni on alkanut olla myös masennusoireita ja että pelkään uupuvani kokonaan, jos miehen tila pysyy samanlaisena ja hän kieltäytyy edelleen uusista hoitovaihtoehdoista ja tästä huolimatta juuri mitään yritystä miehen puolelta ei ole tapahtunut, että edes yrittäisi saada itseään kuntoon. Olen sanonut senkin, että jos nyt tuolla ens viikon lääkärikäynnillä mies suhtautuu kaikkeen yhtä negatiivisesti kun aikasemminkin niin siinä tapauksessa mies saa muuttaa ensin vanhemmilleen ja sieltä käsin etsiä itselleen asunnon. Olen kertonut miehelle myös sen, ettei rakkauteni häntä kohtaan ole kuollut ja että ero on se viimeinen vaihtoehto, mutta että jos asumuserokaan ei auta eikä mies ala pikkuhiljaa toipua niin sitten ero lienee ainoa vaihtoehto.
ap
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että tätä on jo ehdotettu, kun en jaksa koko ketjua kahlata läpi, mutta siis: sinuna sanoisin miehelle, että mikäli ei ala yhtään itse aktivoitumaan, niin ainoa vaihtoehto on sinun ja lastesi hyvinvoinnin vuoksi muuttaa erilleen. Selitä miehellesi, että sinun on ajateltava itsesi ja erityisesti lastenne hyvinvointia ja toimittava näin.
Olen tästä miehen kanssa keskustellut jo useamman kerran viimeisimmän puolen vuoden aikana ja kertonut ne syyt, miksi erilleen muutto tässä tilanteessa on pakollinen, ellei mies ryhdistäydy ja oikeasti tee niitä asioita, joita mm. terapeutti on suositellut tekemään. Tähän mennessä nämä keskustelut eivät ole auttaneet mitenkään. Myös tämä terapeutti on yrittänyt tästä puhua miehelle, mutta ei silläkään ole ollut vaikutusta.
ap
Mulla oli samankaltainen tilanne. Puoliso sairastui vakavasti. Sairaus oli sitä luokkaa, ettei mitkään "järkipuheet" tehonneet. Oli itsemurhayrityksiä ym., mutta suostui kyllä ottamaan apua vastaan. Huonoimpia aikoina tavoite oli vain selvitä päivä toiseen. Itse sinnittelin mukana, sairastuin itsekin masennukseen. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin lähtenyt sairauden pahimmassa vaiheessa. Yli 10 vuotta kesti pahimmat vaiheet. No, nyt sairauden puhkeamisesta on kulunut 20 vuotta. Hengissä selvittiin, nyt erillämme. Sairauden talttumisessa auttoi aika ja oikea lääkitys ( kaikkia yhdistelmiä kokeiltiin ja uudet lääkkeet kehittyy). Nyt ex-puoliso asuu omillaan tuettuna, on suht onnellinen ja elämäniloa löytyy. Halusin vaan sanoa, että toivoa on. Huolehdi itsestäsi ja lapsistani. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että tätä on jo ehdotettu, kun en jaksa koko ketjua kahlata läpi, mutta siis: sinuna sanoisin miehelle, että mikäli ei ala yhtään itse aktivoitumaan, niin ainoa vaihtoehto on sinun ja lastesi hyvinvoinnin vuoksi muuttaa erilleen. Selitä miehellesi, että sinun on ajateltava itsesi ja erityisesti lastenne hyvinvointia ja toimittava näin.
Olen tästä miehen kanssa keskustellut jo useamman kerran viimeisimmän puolen vuoden aikana ja kertonut ne syyt, miksi erilleen muutto tässä tilanteessa on pakollinen, ellei mies ryhdistäydy ja oikeasti tee niitä asioita, joita mm. terapeutti on suositellut tekemään. Tähän mennessä nämä keskustelut eivät ole auttaneet mitenkään. Myös tämä terapeutti on yrittänyt tästä puhua miehelle, mutta ei silläkään ole ollut vaikutusta.
ap
Miten mies on reagoinut/vastannut näissä keskusteluissa?
Jospa hän on jossain sellaisessa tilassa, ettei oikeasti usko minkään koskaan muuttuvan tai millään olevan vaikutusta mihinkään. Asumusero voisi olla hyvä, koska silloin jokin todella muuttuisi. Ja koska et halua pohjimmiltasi erota miehestä, miehellä on mahdollisuus saada perhe takaisin, jos jaksaisi yrittää. Tämä voisi olla kannustin, koska silloin hän näkisi että teoillaan/tekemättä jättämisellään vaikuttaa elämäänsä. Voin tietysti olla väärässäkin, ja varmaan olenkin. Tuntuu vaikealta ymmärtää miehesi mielenmaisemaa, vaikka olen itsekin masentunut. Itse olen pyrkinyt tekemään aina jotain pientäkin, koska haluan tuntea oloni paremmaksi. Aloittaminen on suunnattoman vaikeaa (ja monia päiviä kuluu etten saa mitään aikaiseksi) mutta yritän pinnistellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko miehellä sukulaisia jotka voisi myös painostaa tai kannustaa häntä osastojaksolle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla, että tätä on jo ehdotettu, kun en jaksa koko ketjua kahlata läpi, mutta siis: sinuna sanoisin miehelle, että mikäli ei ala yhtään itse aktivoitumaan, niin ainoa vaihtoehto on sinun ja lastesi hyvinvoinnin vuoksi muuttaa erilleen. Selitä miehellesi, että sinun on ajateltava itsesi ja erityisesti lastenne hyvinvointia ja toimittava näin.
Olen tästä miehen kanssa keskustellut jo useamman kerran viimeisimmän puolen vuoden aikana ja kertonut ne syyt, miksi erilleen muutto tässä tilanteessa on pakollinen, ellei mies ryhdistäydy ja oikeasti tee niitä asioita, joita mm. terapeutti on suositellut tekemään. Tähän mennessä nämä keskustelut eivät ole auttaneet mitenkään. Myös tämä terapeutti on yrittänyt tästä puhua miehelle, mutta ei silläkään ole ollut vaikutusta.
ap
Miten mies on reagoinut/vastannut näissä keskusteluissa?
Jospa hän on jossain sellaisessa tilassa, ettei oikeasti usko minkään koskaan muuttuvan tai millään olevan vaikutusta mihinkään. Asumusero voisi olla hyvä, koska silloin jokin todella muuttuisi. Ja koska et halua pohjimmiltasi erota miehestä, miehellä on mahdollisuus saada perhe takaisin, jos jaksaisi yrittää. Tämä voisi olla kannustin, koska silloin hän näkisi että teoillaan/tekemättä jättämisellään vaikuttaa elämäänsä. Voin tietysti olla väärässäkin, ja varmaan olenkin. Tuntuu vaikealta ymmärtää miehesi mielenmaisemaa, vaikka olen itsekin masentunut. Itse olen pyrkinyt tekemään aina jotain pientäkin, koska haluan tuntea oloni paremmaksi. Aloittaminen on suunnattoman vaikeaa (ja monia päiviä kuluu etten saa mitään aikaiseksi) mutta yritän pinnistellä.
Mies ei ole juuri mitään vastannut mulle tästä kertoessani. Vastaus on voinut olla esim. "joojoo" tai jotain vastaavaa. Tämä kertomani ei myöskään miehen eleistä päätellen ole aiheuttanut mitään suuria tunteita, ihan kun se olisi hälle yhdentekevää. Niin ja onhan se toki myös mahdollista, että se miehestä tuntuu siltä, että ihan sama. Tämän takia vaan melko usein tulee mieleen sekin, että onkohan mies ns. luovuttanut ja miettii vaan, miten voisi päättää päivänsä. Kamala ajatus, mutta tämä ei ihan mahdotontakaan ole, kun alussa mies puhui haluavansa kuolla. Nämä puheet on kyllä jääneet nyt tän hetkisen lääkityksen myötä pois, mutta mielessä on sekin käynyt niin kun aiemminkin olen kirjoittanut, että jos ei vaan enää puhu ääneen, mutta miettiiköhän silti.
Tästä minäkin olen eniten ihmeissäni, ettei miehellä ole edes sitä halua yrittää. Tuo ei vaan sovi ollenkaan miehen luonteeseen/persoonaan, mitä se on aikaisemmin ollut.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko miehellä sukulaisia jotka voisi myös painostaa tai kannustaa häntä osastojaksolle?
Kyllä miehellä on sisko sekä vanhempansa. He ovat yrittäneet miehelle puhua mm. tuosta osastojaksosta, mutta yhtä huonolla menestyksellä kun kaikki muutkin. Välillä tuntuu, että mies on luovuttanut taistelun masennusta vastaan ennen kun se on varsinaisesti edes alkanutkaan.
ap
Näköään taas osa av-mammoista kiillottaa kupuaan, kuinka he kyllä jaksais vaikka hamaan tappiin saakka masentuneen kanssa, niinpä niin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näköään taas osa av-mammoista kiillottaa kupuaan, kuinka he kyllä jaksais vaikka hamaan tappiin saakka masentuneen kanssa, niinpä niin!
Mitä sä teet tällä palstalla, kun mammat on kerran niin tyhmiä ja valheellisia? Ja mikä on oma antisi tälle keskustelulle?
Tajuatteko, että lapset kärsisivät erosta kauheasti. Mun äiti oli lapsuudessani erittäin masentunut ja jos isäni olisi sen silloin jättänyt, olisin minä romahtanut. Olin muutenkin todella ahdistunut äitini jonkinlaisista kuolemiseen viittaavista viestilapuista. Olisin pelännyt äitini puolesta. olisinko jäänyt äidin kanssa häntä vahtimaan tai asunut isäni kanssa peloissani, miten äitini voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioon on asteltu myötä- ja vastamäkiasenteella. Voisin kuvitella, että ero olisi reilu vain pettämis- ja väkivaltatapauksissa.
En itse voisi jättää masentunutta kumppania, jos rakastaisin häntä. Jos rakastat puolisoasi, älä jätä, mutta jos rakkaus on hiipunut, voi olla parempi niin. Ylipäätään vastustan avioeroa, naimisiin ei pitäisi mennä jos siitä eroaa noinkin kevyin perustein. Mielestäni ainoat hyväksytyt syyt ovat pettäminen ja pahoinpitely. Mutta sinä teet omat päätöksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En itse voisi jättää masentunutta kumppania, jos rakastaisin häntä. Jos rakastat puolisoasi, älä jätä, mutta jos rakkaus on hiipunut, voi olla parempi niin. Ylipäätään vastustan avioeroa, naimisiin ei pitäisi mennä jos siitä eroaa noinkin kevyin perustein. Mielestäni ainoat hyväksytyt syyt ovat pettäminen ja pahoinpitely. Mutta sinä teet omat päätöksesi.
Rakastan kyllä miestäni, mutta kerrotko miten voin jatkaa yhdessä ihmisen kanssa, joka kieltäytyy ottamasta apua vastaan ja tämä tilanne on nyt jo aiheuttanut itselleni masennuksen oireita (tilanne varmasti pahenee tulevaisuudessa) ja lisäksi myös lapset oireilevat. Miten minä sinusta pystyisin jatkamaan yhteiseloa, kun miestä ei selkeästi kiinnosta ottaa apua vastaan?
Olen mennyt naimisiin nimenomaan sillä periaatteella, että toisen tukena ollaan myötä- ja vastamäessä, mutta miten voi auttaa ihmistä, joka ei ota apua vastaan? Ja kuten jo aiemmissa kommenteissa olen kertonut, niin nyt ensin muutetaan miehen kanssa erilleen, mikäli ens viikon lääkärikäynnillä mies edelleen yhtä vastahakoinen kaiken suhteen. Jos erilleen muuttokaan ei auta miehen toipumisen suhteen niin siinä tapauksessa ei liene muuta vaihtoehtoa kun erota.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tajuatteko, että lapset kärsisivät erosta kauheasti. Mun äiti oli lapsuudessani erittäin masentunut ja jos isäni olisi sen silloin jättänyt, olisin minä romahtanut. Olin muutenkin todella ahdistunut äitini jonkinlaisista kuolemiseen viittaavista viestilapuista. Olisin pelännyt äitini puolesta. olisinko jäänyt äidin kanssa häntä vahtimaan tai asunut isäni kanssa peloissani, miten äitini voi.
Kyllä minä ymmärrän, että asumusero ja mahdollinen ero myöhemmin vaikuttaa lapsiin. Mutta luultavasti tämä meidän tämän hetkinen tilanne on lapsille vielä haitallisempi kun esim. asumusero olisi. Aion siis olla miehen tukena asumuseron jälkeenkin sen suhteen, että pystyisi edes jollain lailla näkemään lapsiaan.
Ja kuten sanottu, että mikäli tämä tilanne jatkuu tällaisena vielä pitkään niin sitten olen varmasti minäkin kyvytön huolehtimaan itsestäni saati lapsista, tämäkö olisi mielestäsi parempi vaihtoehto kun erillään asuminen? Mahdollisesti ero myöhemmin mikäli erillään asuminenkaan ei auta miestä toipumisen suhteen.
ap
Lapset oireilisivat vielä enemmän, jos eroaisitte. Isänsä vakava masennus ja sitten vielä vanhempien ero siihen lisäksi.
Kyllä minulle lapsen asemassa oli parempi vaihtoehto, että isäni jatkoi masentuneen äitini kanssa yhdessä. Pystyin luottamaan, että joku pitää äidistä huolen, eikä minun lapsena tarvitse huolehtia.
Ero olisi ollut minulle kauhea paikka.
Ottaahan se lääkkeitä ja käy terapiassa. Eli kyllähän se yrittää. Aina ne vaan ei auta.
Vierailija kirjoitti:
Lapset oireilisivat vielä enemmän, jos eroaisitte. Isänsä vakava masennus ja sitten vielä vanhempien ero siihen lisäksi.
Edelleen kysyn, kerrotko miten jatkaa yhteiseloa, kun mies ei ota apua vastaan ja mulla on jo nyt masennuksen oireita ja mikäli yhteiselomme jatkuu niin tulevaisuudessa en minäkään kykene huolehtimaan itsestäni saati lapsista. Tämäkö on sitten parempi vaihtoehto, että lapset joutuvat täysin vieraaseen paikkaan, kun minä ja mies ei kumpikaan heistä kyetä huolehtimaan.
Toistan itseäni, vielä tässä kohtaa en ole varsinaisesti eroamassa vaan mies muuttaa aluksi vanhemmilleen ja sieltä hakee itse oman asunnon. Mikäli mies alkaa ottaa apua vastaan ja alkaa toipua niin siinä tapauksessa meidän yhteiselokin luultavasti jatkuu. Jos taas mies pysyy yhtä passivoituneena kun tähänkin asti niin siinä tapauksessa ero olisi ainoa vaihtoehto.
ap
Voi olla, että tätä on jo ehdotettu, kun en jaksa koko ketjua kahlata läpi, mutta siis: sinuna sanoisin miehelle, että mikäli ei ala yhtään itse aktivoitumaan, niin ainoa vaihtoehto on sinun ja lastesi hyvinvoinnin vuoksi muuttaa erilleen. Selitä miehellesi, että sinun on ajateltava itsesi ja erityisesti lastenne hyvinvointia ja toimittava näin.