Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (5065)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Minä tiedän vanhemman, joka vei romuttamolle aikuisen lapsensa seisonnassa olleen auton. Ei voinut kysyä edes, että tuleeko lapsi hakemaan autonsa (oli säilytyksessä heidän pihalla) vai vievätkö romuttamoon.

Oletko aivan varma että ei ollut missään vaiheessa kysynyt tai kertonut että se pitää viedä pois?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.
Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa
Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.
Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).


Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

On sinunkin syytä kasvaa aikuiseksi ja ottaa aikuisen vastuu .
Hädässä olevia autetaan ja suurin osa meistä vanhemmista autamme lapsiamme kyllä monessakin asiassa mutta miksi meillä ei saisi olla omaakin elämää ?
Pitääkö todella säilyttää vanhaa tavaraa jota lapsi ei koskaan käy edes katsomassa eikä kaipaa siltä varalta että joku päivä pälkähtää päähän nostalgisoida?
Toisessa ketjussa paheksuttiin sitä että jonkun äiti halusi sisustaa aikuisen lapsensa asuntoa mutta täällä ollaan sitä mieltä että vanhempien kuuluu säilyttää lastensa vanhat tavarat, viis vanhempien tarpeista tai sisustuksesta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maaseutukaupungissa asuva sukulainen tuli ns. "isolle kirkolle" käymään ja tarjosin hänelle drinkin hyvässä ravintolassa jälleennäkemisen kunniaksi. Päädyttiin vielä hänen aloitteestaan toiseen paikkaan ruokaravintolaa valitsemaan ja kun tehtiin tilaukset hän ei tehnyt elettäkään maksaakseen, vaan piti erikseen ohjata ottamaan tilaus vastuulleen... ei tietoakaan vastavuoroisuudesta. Kommentoi vaan, että "etsä voi ottaa näitäkin kun kerran oot rikas". Ei todellakaan jatkoon.

Ai vastavuoroisuus, sinä tarjoat yhden drinkin ja sinulle pitää tarjota ruoat, taatusti monta kertaa drinkin hinta!? Taidatkin itse olla ällöttävä lokki. Ja hitto miltä kuulostaa tuo sun v****mainen kirjoitustyyli, "piti ohjata...". Holhoava ylimielinen lokki. Ihan yhtä oksettava olet kuin tuo sun tarinan "pahiskin". Kannattaa vähän miettiä, mitä kirjoittaa, kun kuulostaa itse idiootilta :D

” käymään ja tarjosin hänelle drinkin hyvässä ravintolassa jälleennäkemisen kunniaksi. Päädyttiin vielä hänen aloitteestaan toiseen paikkaan ruokaravintolaa valitsemaan”
Eli ottivat vain juomat ja vasta miettivät ruokapaikkaa!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sukulainen oli tulossa meillä käymään mutta soittikin sitten että tulkaa sittenkin te tänne kun teille on niin pitkä matka.

Jaa sukulainenko se täällä alapeukuttaa?
Mutta ei olla tulossa.

No sehän on tasan sitten. Kumpikaan ei halua käydä toisen luona, kun matka on niin pitkä. Eli turha närkästyä siitä, että toinen ei tule, jos ei itsekään aio mennä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

En ottanut kantaa siihenkän, kun rintasyöpää sairastava täti näytti labrakokeitaan toukokuulla, ja kun seuraava kontrolli oli vasta syksyllä. Maksa-arvot olivat koholla, mikä viiitasi siihen, että syöpä oli levinnyt. Se oli hoitavan lääkärin asia, ettei puuttunut poikkeaviin arvoihin. Rakas täti kuoli, valitettavasti.

Eipä tainnut olla niin rakas täti.

Oletpa sisäisesti ruma ihminen

Lainaus meni väärin. Lääkäriä tarkoitin.


Sinun mielestäsi oli siin sukulaislääkärin syy, kun hoitava lääkäri ei hoitanut tehtäväänsä?? No jopas.

Kyllä. Sen vuoksi, että ei tehnyt mitään. Normaali ihminen olisi esimerkiksi kehottanut tätiä olemaan yhteydessä hoitavaan lääkäriin.[/quote]

Lääkäriomainen taisi ymmärtää, ettei tädin tilannetta enää pysty parantamaan, joten fiksumpaa antaa hoitavan lääkärin kertoa huonot uutiset. Voi mennä suhde tätiin, kun on ikävässä asemassa viestinviejänä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Lontoossa asuvana mun oletetaan pyörittävän ilmaista hotellia ja kuriiripalvelua kaiken maailman serkun kummin kaimoille.

Sellaisia, voitko käydä hakemassa tuotteen x jostain random kaupasta joka sijaitsee aivan toisella puolella kaupunkia ja on auki 12-16 ma-to ja lähettää sen postitse tulee yllättävän usein.
Sitten loukkaannutaan kun kieltäydyn koska en voi (enkä halua) ottaa kahta tuntia vapaata kesken työpäivän että ehtisin reissata toiselle puolelle kaupunkia ja lisäksi jonottaa postissa.

Joskus aiemmin ennen kuin opin kieltäytymään kaikista pyynnöistä ja suostunut niin sitten on vinguttu kalliista postimaksuista ja luvattu tarjota kahvit mun seuraavalla suomen reissulla niiden maksamisen sijaan.

Tämä on tuttua. Olen itsekin asunut Lontoossa. Tajusin, että Suomessa asuvat eivät sisäistä Lontoon kokoa. Monet vertaavat sitä erittäin kompaktiin Helsinkiin. He eivät ymmärrä, että eri kaupunginosien välillä saattaa olla Lontoossa oikeasti erittäin pitkä matka, eikä kaupungin halki kulkeminen tapahdu hetkessä. Ei voi tehdä kuten Helsingissä, että kävellään Rautatientorilta Kallioon. Lontoossa vastaavanpituinen matka ei veisi edes toiseen kaupunginosaan. 

Tämä nyt ei ole ehkä niin negatiivinen asia, mutta Lontoossa asuessa minulle kävi usein sitä, että kun Suomesta tuli vieraita, he halusivat että tulen heidän kanssaan kaikkiin yleisimpiin nähtävyyksiin. Liput niihin saattavat olla monta kymppiä kappale. He eivät aina ymmärtäneet, että minä en välttämättä ole halukas maksamaan 100-150 puntaa siitä, että pääsen käymään paikoissa, joissa olen vieraillut monta kertaa aiemminkin. Kun he vierailevat niissä ensimmäistä kertaa, kyseessä on unohtumaton elämys. Mutta minulle se ei olisi sitä samalla tavalla, kun paikat sijaitsevat kotikaupungissani. Minulla ei myöskään ole mitään lomabudjettia josta rahat ottaa, toisin kuin heillä on. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lontoossa asuvana mun oletetaan pyörittävän ilmaista hotellia ja kuriiripalvelua kaiken maailman serkun kummin kaimoille.

Sellaisia, voitko käydä hakemassa tuotteen x jostain random kaupasta joka sijaitsee aivan toisella puolella kaupunkia ja on auki 12-16 ma-to ja lähettää sen postitse tulee yllättävän usein.
Sitten loukkaannutaan kun kieltäydyn koska en voi (enkä halua) ottaa kahta tuntia vapaata kesken työpäivän että ehtisin reissata toiselle puolelle kaupunkia ja lisäksi jonottaa postissa.

Joskus aiemmin ennen kuin opin kieltäytymään kaikista pyynnöistä ja suostunut niin sitten on vinguttu kalliista postimaksuista ja luvattu tarjota kahvit mun seuraavalla suomen reissulla niiden maksamisen sijaan.

Tämä on tuttua. Olen itsekin asunut Lontoossa. Tajusin, että Suomessa asuvat eivät sisäistä Lontoon kokoa. Monet vertaavat sitä erittäin kompaktiin Helsinkiin. He eivät ymmärrä, että eri kaupunginosien välillä saattaa olla Lontoossa oikeasti erittäin pitkä matka, eikä kaupungin halki kulkeminen tapahdu hetkessä. Ei voi tehdä kuten Helsingissä, että kävellään Rautatientorilta Kallioon. Lontoossa vastaavanpituinen matka ei veisi edes toiseen kaupunginosaan. 

Tämä nyt ei ole ehkä niin negatiivinen asia, mutta Lontoossa asuessa minulle kävi usein sitä, että kun Suomesta tuli vieraita, he halusivat että tulen heidän kanssaan kaikkiin yleisimpiin nähtävyyksiin. Liput niihin saattavat olla monta kymppiä kappale. He eivät aina ymmärtäneet, että minä en välttämättä ole halukas maksamaan 100-150 puntaa siitä, että pääsen käymään paikoissa, joissa olen vieraillut monta kertaa aiemminkin. Kun he vierailevat niissä ensimmäistä kertaa, kyseessä on unohtumaton elämys. Mutta minulle se ei olisi sitä samalla tavalla, kun paikat sijaitsevat kotikaupungissani. Minulla ei myöskään ole mitään lomabudjettia josta rahat ottaa, toisin kuin heillä on. 

Joo tunnistan hyvin tämän ongelman, etenkin opiskelijabudjetilla teki aikoinaan tosi tiukkaa! Kantapään kautta oppineena maksan pääsymaksut aina isäntäperheelle jos itse kyläilen ulkomailla ja ehdotan että tulevat mukaani johonkin nähtävyyteen. 

Vierailija

Olen selkävaivainen en mitenkään vahva nainen ja muistan, kun vielä tein raskasta ruumiillista työtä ja pitkän päivän jälkeen olin vihdoin palaamassa kotiin käytyäni sitä ennen sairaalassa katsomassa äitiäni, kun puhelin soi ja ystäväni kysyi, että tulisinko hänen kanssaan hakemaan ja kantamaan pesukonetta jostain. Ilmeisesti joku hälle lahjoitti tai jotain. Sanoin, että en todellakaan pysty nostamaan pesukonetta ja että en todellakaan ole pitkän päivän jälkeen tulossa. Intti ja intti vielä siinä, että nostathan sinä töissäkin tavaroita. No en pesukoneita kuitenkaan☺. Olen ilmeisesti kova luu tähän muuhun porukkaan verrattuna, kun ei tullut mieleenkään suostua.

Vierailija

Kaverilla on kortti muta huono ajamaan autoa. Käynyt lisää ajotunneilla vaikka kortti ollut jo. Kehtasi kysyä minun autoani lainaan jotta voi harjotella. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

En ottanut kantaa siihenkän, kun rintasyöpää sairastava täti näytti labrakokeitaan toukokuulla, ja kun seuraava kontrolli oli vasta syksyllä. Maksa-arvot olivat koholla, mikä viiitasi siihen, että syöpä oli levinnyt. Se oli hoitavan lääkärin asia, ettei puuttunut poikkeaviin arvoihin. Rakas täti kuoli, valitettavasti.

Eipä tainnut olla niin rakas täti.

Oletpa sisäisesti ruma ihminen

Lainaus meni väärin. Lääkäriä tarkoitin.


Sinun mielestäsi oli siin sukulaislääkärin syy, kun hoitava lääkäri ei hoitanut tehtäväänsä?? No jopas.

Kyllä. Sen vuoksi, että ei tehnyt mitään. Normaali ihminen olisi esimerkiksi kehottanut tätiä olemaan yhteydessä hoitavaan lääkäriin.

Lääkäriomainen taisi ymmärtää, ettei tädin tilannetta enää pysty parantamaan, joten fiksumpaa antaa hoitavan lääkärin kertoa huonot uutiset. Voi mennä suhde tätiin, kun on ikävässä asemassa viestinviejänä.[/quote]

Ei tässä kyllä minun mielestäni järkeä ole. Sukulaislääkäri arvaa maksa-arvoista, että syöpä saattaa olla levinnyt ja tietää, että seuraava kontrolli on vasta puolen vuoden päästä. Tällaisessa tilanteessa nopea reagointi on kaiken a ja o, mutta jätti sitten kertomatta ja lopputulos on arvattavissa. Tietysti on mahdollista, että tilanne olisi johtanut sukulaisnaisen kuolemaan joka tapauksessa, mutta sitähän emme voi tietää.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Minä tiedän vanhemman, joka vei romuttamolle aikuisen lapsensa seisonnassa olleen auton. Ei voinut kysyä edes, että tuleeko lapsi hakemaan autonsa (oli säilytyksessä heidän pihalla) vai vievätkö romuttamoon.


Vähän epäilen että onko tämä edes mahdollista. Kai se romuttamo tarkistaa kenen autosta on kyse. Siis kenen nimellä se on rekisteröity Trafiin. Enhän minäkään voi viedä vaikka naapurin autoa romutettamoon. Tuskin huolisivat.

Vierailija

Kun jäin leskeksi, ilmoitti appiukko haluavansa meille muutamaa vuotta aiemmin häälahjaksi antamansa esineen takaisin. Kyseessä on vanha tavara, jolla on lähinnä tunnearvoa.

Vierailija

Mä olen ammatiltani maskeeraaja ja saan usein pyyntöjä kummin kaiman serkuilta ilmaisiin häämeikkeihin.

Sen vielä ymmärrän jos minut on kutsuttu häihin niin voin tehdä morsiamen meikin vaikka häälahjaksi, mutta se että mun odotetaan matkustavan ja majoittuvat toiselle puolelle Suomea omaan piikkiin, että voin viettää lauantaiaamupäivän tekemällä ilmaiseksi töitä jollekin puolitutulle on ihan käsittämätöntä. Kun olen ilmaissut pöyristymiseni näistä pyynnöistä niin porukka on loukkaantunut.

Sori vaan mutta mun aika on rahaa eikä me tuotteetkaan ilmaisia ole.

Vierailija

Koronan vuoksi minutkin lomautettiin.
Olen ollut nuoruudessa töissä firmassa, jossa pestiin näyteikkunoita.
Ystäväni on kirjanpitäjä ja aloitin kevytyrittäjänä.

Edukas hinta, helpot nettisivut, kauppojen ilmoitustauluille mainoksia ja kalenteri täyttyi tosta vaan.

Joka päivä vähintään 1 keikka, jopa 3.
7 päivänä viikossa.
Jatkan vielä kesäloman ja sitten yritys tauolle, kun omat työt jatkuvat.

En edes osaa laskea määrää, paljon kyselyt vievät aikaa.
Onko opiskelijahintaa, tää on työttömälle liian kallista, mikä on vika hinta, jos teet pimeenä, saanko halvemmalla jne.

Olin omilla fb sivuilla pyytänyt kavereita jakamaan mainostani. Saanko komissiot ? Voit tulla meille treenaamaan, voin sitten suositella jne

Vierailija

Mulla on eräs kaveri joka viattomasti pyytää kahville luokseen ja kun menee niin siellä on usein joku homma odottamassa. Joskus on ollut huonekalujen kasaamista, joskus puutarhahommia mihin tarvitsee apua, usein on hiusten värjäämistä jne, joskus on ihan sen varjolla pyytänyt kahville että voi sitten itse mennä kauppaan ja jättää minut lapsenvahdiksi tai sitten että saisi kyydin kauppaan tekemään viikon ruokaostokset. Yhdessä vaiheessa usein kysyi "mitä teet lauantai-iltana?" -tyyppisiä kysymyksiä, kuulosti siltä että voisi olla jotain kivaa tiedossa. Jos vastasi ettei ole mitään suunnitelmia, niin kysyi että pääsisinkö lapsenvahdiksi kun hän menee kavereiden kanssa baariin. Opin aika nopeasti vastaamaan näihin kysymyksiin että olen töissä vaikkein oikeasti olisi ollutkaan, ei huvita tuhrata niitä harvoja vapaita lauantai-iltoja yksin kaverin sohvalla notkuen Netflixiä tuijottaen... Asun 15km päässä hänen luotaan ja hän oli aika häikäilemätön pyytämään kyytejä niin että joutuisin varta vasten täältä lähtemään. Ollaan kummasti oltu paljon vähemmän tekemisissä nyt kun hänellä on oma auto....

Olen ammatiltani kokki, paljon tulee kesällä kutsuja "grillibileisiin", sen tietää että niissä saa seisoa koko illan grillin ääressä tai auttaa keittiössä. Paljon pyydetään tekemään myös kakkuja synttärijuhliin jne ihan pilkkahinnalla tai jopa ilmaiseksi, "ei kai ammattilaiselta mene kauaa sellaisen tekemiseen?" Öö, menee kyllä ja vaikka leipoa osaankin, niin en ole leipuri-kondiittori eikä kakut ole sitä vahvinta alaa, etenkään se koristelu.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Minä tiedän vanhemman, joka vei romuttamolle aikuisen lapsensa seisonnassa olleen auton. Ei voinut kysyä edes, että tuleeko lapsi hakemaan autonsa (oli säilytyksessä heidän pihalla) vai vievätkö romuttamoon.

Oletko aivan varma että ei ollut missään vaiheessa kysynyt tai kertonut että se pitää viedä pois?

Olen aivan varma, olen molempien sukulainen ja molempien suusta kuullut ihan saman tarinan. Mitäänhän tämä vanhempi, äiti tässä tapauksessa, ei kiellä. Ei vain ymmärrä ettei noin saa tehdä. Äiti piti tekoa oikeutettuna, koska auto oli heidän pihalla säilytyksessä, ja häntä alkoi häiritsemään että se vie tilaa siellä. Olivat siis sopineet, että on siellä säilytyksessä. Tämänkin kyseinen äiti myöntää. Lapsen mukaan äitinsä olisi pitänyt soittaa ensin ja ehdottaa että hakisi auton pois, mikä on myös lain mukaan oikea toimenpide kyseisessä tilanteessa. Ei ole mitään epäselvyyttä miten tilanne meni. Vanhempi ei vain ymmärrä, että toisen omaisuus ei muutu omaksi vaikka olisi omalla säilytyksessä sovitusti.

Kyllä näitä vanhempia kuule on, jotka eivät kunnioita mitään lapsensa omaa. Aikuinen lapsi on tavallaan vain vanhemman jatke, jolle voi tehdä ja sanoa mitä tahansa, koska eihän sillä ole väliä kun se on oma lapsi..

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Minä tiedän vanhemman, joka vei romuttamolle aikuisen lapsensa seisonnassa olleen auton. Ei voinut kysyä edes, että tuleeko lapsi hakemaan autonsa (oli säilytyksessä heidän pihalla) vai vievätkö romuttamoon.


Vähän epäilen että onko tämä edes mahdollista. Kai se romuttamo tarkistaa kenen autosta on kyse. Siis kenen nimellä se on rekisteröity Trafiin. Enhän minäkään voi viedä vaikka naapurin autoa romutettamoon. Tuskin huolisivat.

No en tiedä muuta kuin sen, että molemmat ovat minulle tämän siis kertoneet omin sanoin. Vanhempi ei siis häpeä tekoa tai koe siinä tapahtuneen mitään väärää. Voihan olla, etteivät kumpikaan ole sitten täysin totuutta kertonut, mutta en ymmärrä mikä järki siinä olisi.

Auto oli poistettu tieliikennekäytöstä, se voi vaikuttaa asiaan.

Ja epäilen kyllä että suurin osa romuttamoista ei näitä tarkista, eikä niitä edes lain mukaan vaadita tarkistamaan. Mutta varmasti henkilötiedot pitää ottaa ylös siltä joka vie auton romuttamolle ja tiedot autosta, jos siitä tuleekin poliisiasia. Ja onhan näitä romuttamoita ja "romuttamoita", varsinkin pikkupaikkakunnilla. Joku naapurin Pekka saattaa ihan hyvin olla se "romuttamo" ja maksaa autosta pari sataa että saa varaosia.

Tämä myös tapahtui yli 20v. sitten, joten voi olla että silloin oli erilaiset käytännöt.

Jotenkin hassua tämä kaikki epäily. Onko juttu niin epärealistisen kuuloinen vai? Kun eihän tässä koko ketjussa ole järkeä, jos kaikkeen vain todetaan, että onkohan tottakaan? Kieltämättä itsekin järkytyin tuosta aikanaan, siitä seurasi isompi riita heidän välillään ja minulle ainakin oli aivan päinselvää, ettei toisten omaisuutta hävitetä kysymättä ensin omistajalta. Varsinkin vielä kuin, että siitä saadut rahat otetaan itselle.

Vierailija

Mulla on kollega joka on paskojen nakkien delegoimisen mestari, nykyään aina kun hän kysyy onko minulla aikaa, voisinko auttaa pyydän heti tarkentamaan mistä on kyse ennen kuin vastaan myöntävästi, tämä ärsyttää kollegaa suunnattomasti sillä niitä nakkeja on vaikea delegoida kun kertoo ensin mistä vittumaisesta hommasta on kyse.

Vierailija

Istuimme mieheni kanssa häissämme omassa pöydässämme, kun anoppi tuli kysymään miestäni ulos, jotta saisi ottaa hänestä ja hänen kanssaan valokuvia. Mies nousi pöydästä ja anoppi muisti kysyä minultakin haluaisinko tulla mukaan.. Useita pieniä juttuja tapahtunut, joiden johdosta en tunne olevani tervetullut sukuun. Esim anoppi pitää edelleen facessaan kuvia miehestäni yhdessä ex-vaimonsa kanssa, mutta uudesta avioliitosta ei ole mitään kuvia, esim hääkuvaamme ei saa kirjahyllyyn esille.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla