Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (5065)

Milla1

poikaystäväni kaveri soitti ja vaati meitä lähtemään heti hakemaan hänelle mikroa rikkoutuneen tilalle ja samalla mainitsi että mehän voidaan viedä vanha rikkoontunut samalla kaatopaikalle

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
IdeaHukassa

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rivaritalossa naapuri istuttaa joka kevät monta kymmentä ulkokukkaruukkua ja lähtee sitten koko kesäksi mökille. Lähtiessä käy sanomassa mulle, että voitko taas kastella kukkani.

Vanhempani tekevät joka vuosi saman. Kesäkuun puolivälissä he käyvät ostamassa hirveän kasan ulkokukkia ja sitten lähtevät juhannuksena 7 viikoksi mökille. Kastelu jää tietenkin minun vastuulleni. Onneksi asun suhteellisen lähellä, joten ei kastelu nyt mikään suunnaton vaiva ole. Ihmettelen vaan, että eikö nuo rahat voisi käyttää johonkin järkevämpään kuin kukkiin, joita he eivät ole edes itse näkemässä.

Onko teillä oma piha?
Sano että tuovat kukkaruukkuukkunsa teille hoitoon ennen mökille lähtöä.
Pääset helpommalla kastelun suhteen ja saat kesän kukat ilmaiseksi.
Ehkä seuraavalla kerralla istuttavat vähemmän...

Vanhempasi voisivat ostaa pihakukkansa 7 viikon mökkikeikan jälkeen tai viedä juhannuksena kukkansa mökille ja tuoda sitten kaupunkiin. Kerro heille,että sinulta menee liikaa aikaa kukkien hoitoon.

Eihän tuo ole ollenkaan sama. :D Tottakai vanhemmilla on se toive ja tarkoitus, että kodin puiha näyttäisi kauniilta ja hoidetulta silläKIN aikaa, kun he itse ovat mökillä. :D

Mutta voisivat palkata k´jonkun firman hoitamaan puutarhaa, tai ainakin maksaa puutarhanhoitopalkkaa lapselleen vastaavasti...

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi, nyt nuori opiskeleva aikuinen. Sitähän haluaa aina auttaa ja tukea. Niinpä hänellä on käytössään auto, joka on minun ja jonka vakuutukset ja verot maksan. Ei tarvitse sitä juurikaan, mutta hyvä olla olemassa. Julkinen kulkee asuntonsa vierestä ja kauppaan pääsee vaikka kävellen.

Oma autoni, jota tarvitsen työssäni, oli menossa korjaamolle ja kysyin lapsen autoa lainaksi muutamaksi päiväksi. Ei käy, hän ilmoitti, korjaamosta saa vara-autoja. Ei auttanut mikään anelu, ei muistutus että auto on käytännössä minun ja sen myös maksankin, miksi maksaa myös vara-autosta? Mihinkään ei autoa olisi juuri silloin tarvinnut, eli seisoi parkkipaikalla, mutta minulle sitä ei voinut lainata.

Mies sitten järjesti minulle toisen auton korjauksen ajaksi.  Olemme miehen kanssa kumpikin auttavaisia ja avuliaita ihmisiä, meillä on hyvät tulot ja voimme auttaa aikuisia lapsiamme myös rahallisesti, sekä myös muuten. Joskus olisi vain mukavaa saada vastavuoroisesti jotain apua meillekin päin!  Aina se hämmästyttää, kun vastavuoroisuus ei toimi.


Sinuna pistäisin auton myyntiin kylmästi. Kai sinulla auton vara-avaimet on? Sen kun käyt hakemassa pois sen. Sinun autohan se on.

Onko edes laillista hakea oma auto pois jos sen on jollekin toiselle antanut. Eihän omaan asuntoonkaan saa mennä vaikka vuokralainen ei ole maksanut vuokria.

Nykynuoret on siis näköjään todella tyhmiä.

Jos auto on minun nimissäni, minä maksan verot ja vakuutukset, niin se auto ei muutu lapseni autoksi, vaikka hän sitä käyttää.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi, nyt nuori opiskeleva aikuinen. Sitähän haluaa aina auttaa ja tukea. Niinpä hänellä on käytössään auto, joka on minun ja jonka vakuutukset ja verot maksan. Ei tarvitse sitä juurikaan, mutta hyvä olla olemassa. Julkinen kulkee asuntonsa vierestä ja kauppaan pääsee vaikka kävellen.

Oma autoni, jota tarvitsen työssäni, oli menossa korjaamolle ja kysyin lapsen autoa lainaksi muutamaksi päiväksi. Ei käy, hän ilmoitti, korjaamosta saa vara-autoja. Ei auttanut mikään anelu, ei muistutus että auto on käytännössä minun ja sen myös maksankin, miksi maksaa myös vara-autosta? Mihinkään ei autoa olisi juuri silloin tarvinnut, eli seisoi parkkipaikalla, mutta minulle sitä ei voinut lainata.

Mies sitten järjesti minulle toisen auton korjauksen ajaksi.  Olemme miehen kanssa kumpikin auttavaisia ja avuliaita ihmisiä, meillä on hyvät tulot ja voimme auttaa aikuisia lapsiamme myös rahallisesti, sekä myös muuten. Joskus olisi vain mukavaa saada vastavuoroisesti jotain apua meillekin päin!  Aina se hämmästyttää, kun vastavuoroisuus ei toimi.


Sinuna pistäisin auton myyntiin kylmästi. Kai sinulla auton vara-avaimet on? Sen kun käyt hakemassa pois sen. Sinun autohan se on.

Onko edes laillista hakea oma auto pois jos sen on jollekin toiselle antanut. Eihän omaan asuntoonkaan saa mennä vaikka vuokralainen ei ole maksanut vuokria.

Nykynuoret on siis näköjään todella tyhmiä.

Jos auto on minun nimissäni, minä maksan verot ja vakuutukset, niin se auto ei muutu lapseni autoksi, vaikka hän sitä käyttää.

Otapa yllätykseksi auto pois liikennekäytöstä. Ilmoitat,että auto ei ole nyt enää rekisterissä,et voi ajaa sillä. Ihan vain näpäytykseksi- kenen auto,sen säännöt.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.
Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa
Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.
Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Vierailija

Olemme antaneet sukulaiselle omien lastemme tavaroita ja leluja kun tämän lapset ovat paljon nuorempia
On mennyt pyöriä, huonekaluja jne isompaakin tavaraa .
Kun hänenkin lapsensa ovat kasvaneet ulos näistä, on hän yllätykseksemne palauttaneet kaikki meille sen sijaan että olisivat laittaneet kiertoon tai muuten hävittäneet ne.
Ilmaiseksi sai mutta ei viitsi nähdä vaivaa että pääsisi eroon.
Kerran hän kysyi että saako tuoda vanhan autonsa meidän pihalle vähäksi aikaa.
Mies lupasi. Jonkin ajan kuluttua sanoin miehelle että nyt pitää autonromun hävitä , ota yhteyttä sukulaiseen ja kerro tämä.
No sukulainen haki sen pois ja vei toisen sukulaisen pihalle.
Siellä se on nyt seissyt jo vuosia toisten meitäkin nynnympien riesana.
Ei nyt törkeintä mitä täällä on ollut mutta ärsyttävää kuitenkin.
Muutenkin tuo perhe mielellään tulee mökille ja kyläilemään mutta eivät itse kutsu. Sehän vaatii vaivaa.

Naapurin iso lapsiperhe muutti toiselle paikkakunnalle. Halusivat tuoda ylimääräiset huonekalunsa kotiimme  ja kulahtaneet muoviset puutarhakalusteensa pihaamme, koska kaatopaikalle vieminen on kallista ja koska meillä on tilaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olemme antaneet sukulaiselle omien lastemme tavaroita ja leluja kun tämän lapset ovat paljon nuorempia
On mennyt pyöriä, huonekaluja jne isompaakin tavaraa .
Kun hänenkin lapsensa ovat kasvaneet ulos näistä, on hän yllätykseksemne palauttaneet kaikki meille sen sijaan että olisivat laittaneet kiertoon tai muuten hävittäneet ne.
Ilmaiseksi sai mutta ei viitsi nähdä vaivaa että pääsisi eroon.
Kerran hän kysyi että saako tuoda vanhan autonsa meidän pihalle vähäksi aikaa.
Mies lupasi. Jonkin ajan kuluttua sanoin miehelle että nyt pitää autonromun hävitä , ota yhteyttä sukulaiseen ja kerro tämä.
No sukulainen haki sen pois ja vei toisen sukulaisen pihalle.
Siellä se on nyt seissyt jo vuosia toisten meitäkin nynnympien riesana.
Ei nyt törkeintä mitä täällä on ollut mutta ärsyttävää kuitenkin.
Muutenkin tuo perhe mielellään tulee mökille ja kyläilemään mutta eivät itse kutsu. Sehän vaatii vaivaa.

Asuuko auton ulkoiluttaja omakotitalossa? Jos kyllä, niin hinatkaa auto hänen kotipihaansa.
Jos asuu kerros/rivitalossa, hinauttakaa auto hänen parkkiruutuunsa.
Jos hinauksesta tulee kuluja, laskun maksajaksi laitetaan tietenkin auton omistaja.

Linssejä lainaamassa

[Tämä tarina pääsi Top3-listalleni tässä ketjussa. Kiitos!]Olin joskus silloisen poikaystäväni ystävän perheen miljoonahuvilalla viettämässä pitkää kesäviikonloppua. Huvila sijaitsi syrjäisessä paikassa, josta lähimpien palveluiden ääreen ei päässyt ilman autoa. Olimme arvioneet ruoan menekin väärin. Lounasta piti saada, mutta ei ollut jäljellä kuin jotain rippeitä. Kuskit olivat kuitenkin nauttineet vielä myöhään yöllä alkoholia, eivätkä olleet ajokunnossa. Olen innokas ruoanlaittaja, ja sain rippeistä, sekä keittiöstä löytämistäni mausteista loihdittua meille pastan. Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla. 

Aterian jälkeen miehen ystävä, tämä arvokkaan huvilan omistavan perheen jäsen, tuli läksyttämään minua. Olin lisännyt pastaan keittiöstä löytämäni puolikkaan linssipakkauksen. Pakkaus kuului hänen veljelleen, joka vietti mökillä aikaa. Minä olin ajatellut että siinä tilanteessa, jossa juuri mitään ruokaa ei ollut, ja huvilalla oli jotain 12 nälkäistä ihmistä, olisi ollut ihan ok ja ymmärrettävää hyödyntää tällainen kaapista löytynyt elintarvike (varsinkin kun kyseessä oli avattu pakkaus, mökin omistajaperheen jäsen oli itse mukana syömässä, eikä ruokalaskua oltu edes jaettu vielä). Ystävän mielestä olin kuitenkin toiminut väärin, eikä häntä lepyttänyt edes se,  kun tarjouduin maksamaan linssit (mitähän ne maksavat, jotain 1€/paketti?). Tilanne oli absurdi: seisoin siinä prameassa huvilassa syytettynä isäntäperheen puolikkaan linssipaketin luvattomasta käyttöönotosta. Mietin vanhaa sananlaskua: "Köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostaankaan." [/quote]

Vierailija

Mieheni on poliisi, joten hänelle tulee säännöllisin väliajoin tutuilta naisilta erinäisiä avunpyyntöjä ja kysymyksiä. Viestejä laitellaan vuorokauden ajasta riippumatta, jopa soitellaan aamuyön tunteina. Kysymykset liittyvät rikosilmoituksen tekemiseen; mistä voi tehdä ja kuinka tehdään. Yksi pyysi jopa tulemaan virkapuvussa olemaan läsnä lastensuojelun tapaamisessa, kun oli humalapäissään laiminlyönyt lastensa hoitamisen. Lopuksi yleensä kehuskelevat virkapuvun istuvuutta ja heittävät muuta pientä flirttiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Minä tiedän vanhemman, joka vei romuttamolle aikuisen lapsensa seisonnassa olleen auton. Ei voinut kysyä edes, että tuleeko lapsi hakemaan autonsa (oli säilytyksessä heidän pihalla) vai vievätkö romuttamoon.

Vierailija

Että aina kun sukulaiset heittää esimerkiksi vaatteita pois, minun pitäisi ne hakea ja käyttää hyödyksi. En ole köyhä, mutta koska olen opiskelija minun kuuluu elää muitten jätteillä. En ole pyytänyt mitään. Oletetaan että pienennän tädin xxxl kokoiset hälle pieneksi jääneet rintsikat ja alkkarit. Hän jakaa mukke ohjeita että pienennä niin saat hyvät vaatteet. Nämä on jotain tokmannin vaatteita. Kun sanon etten halua niitä, olen ylimielinen. Kaikki opiskelijat ottaa vastaan apuja. Olen itse ihan eri kokoa, xs ja meillä on aivan eri tyyli. Olen kuulemma ylimielinen jos en ota apuja vastaan. Rahaa ei anneta vaan roska nurkista. Esimerkiksi vanhoja aikakausilehtiä, en lue niitä sanoin. Nyt otat nämä mukaan. Kannoin ne roskiin. Suku kehuu sitten toisilleen kuinka runsaasti auttaneet minua. Antaneet vaatteita ja luettavaa. Minua loukkaa nämä rievut. Tiedän että sukulaisilla on rahaa, osakkeita, metsää ja perinnlt on mietitty tarkkaan. Mulle kelpaisi inhimillinen kohtelu ja kupillinen kunnon kahvi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.
Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa
Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.
Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).


Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.
Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa
Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.
Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).


Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.


Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsi, nyt nuori opiskeleva aikuinen. Sitähän haluaa aina auttaa ja tukea. Niinpä hänellä on käytössään auto, joka on minun ja jonka vakuutukset ja verot maksan. Ei tarvitse sitä juurikaan, mutta hyvä olla olemassa. Julkinen kulkee asuntonsa vierestä ja kauppaan pääsee vaikka kävellen.

Oma autoni, jota tarvitsen työssäni, oli menossa korjaamolle ja kysyin lapsen autoa lainaksi muutamaksi päiväksi. Ei käy, hän ilmoitti, korjaamosta saa vara-autoja. Ei auttanut mikään anelu, ei muistutus että auto on käytännössä minun ja sen myös maksankin, miksi maksaa myös vara-autosta? Mihinkään ei autoa olisi juuri silloin tarvinnut, eli seisoi parkkipaikalla, mutta minulle sitä ei voinut lainata.

Mies sitten järjesti minulle toisen auton korjauksen ajaksi.  Olemme miehen kanssa kumpikin auttavaisia ja avuliaita ihmisiä, meillä on hyvät tulot ja voimme auttaa aikuisia lapsiamme myös rahallisesti, sekä myös muuten. Joskus olisi vain mukavaa saada vastavuoroisesti jotain apua meillekin päin!  Aina se hämmästyttää, kun vastavuoroisuus ei toimi.


Sinuna pistäisin auton myyntiin kylmästi. Kai sinulla auton vara-avaimet on? Sen kun käyt hakemassa pois sen. Sinun autohan se on.

Onko edes laillista hakea oma auto pois jos sen on jollekin toiselle antanut. Eihän omaan asuntoonkaan saa mennä vaikka vuokralainen ei ole maksanut vuokria.


Se riippuu siitä onko auto lainattu epämuodollisesti vaiko virallista tietä. Jos se on vain annettu ja sanottu että voit ajaa tällä, niin sitten omistaja voi hakea sen koska vain pois.
Jos tuo auton käyttäjä on oikein Trafin rekisteriin merkitty auton haltijaksi, niin silloin auto on hänen hallinnassaan, eikä omistaja voi sitä niin vain hakea pois. Silloin tosin tuo lainaaja on myös vastuussa autolla hankituista pysäköinti- ja kameravalvontasakoista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.
Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa
Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.
Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).

Meillä sitten ollut päinvastoin tuon huoneen kanssa. En pysty muistamaan, montako kertaa olen sanonut että enhän asu siellä, kun minulta on kysytty saako joku olla yötä "minun huoneessani". Jotain tavaroitani sinne jäi, opiskeluaikana ei ollut tilaa ja en ole saanut aikaiseksi hakea kaikkea pois. Jos heittävät jotain pois, vika on omani.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joitain vuosia sitten meillä oli sukua vanhempieni luona kylässä. Paikalla oli myös serkkuni lapsineen. Lapset olivat noin 5-7 v. Äitini kaivoi heille varastosta minun ja veljeni vanhoja leluja.
Serkkuni tyttö ihasteli joitain minun vanhoja tavaroitani, ja esim. kokeili juhlavaa ja kaunista hiuspantaa joka minulla oli lapsena ollut (olin saanut sen noin kuusivuotiaana parhaalta kaveriltani lahjaksi). Tätä vierestä seurannut tätini kysyi (osoittaen kysymyksen tytölle) että ”eikös X voisikin antaa sen sinulle”?

Minä siinä sitten kakistelin ja yritin löytää diplomaattisen tavan sanoa pikkutytölle, että valitettavasti hän ei voi saada minun vanhaa ja rakasta suosikkihiuspantaani. Täti alkoi vähän inttää, ja lisäsi, että ”mutta kun sinulla on tuossa niitä muutenkin niin monta”. Silloin sisuunnuin ja vastasin napakasti, että minulla ei ole aikomuksenani antaa lapsuuden aikaisia tavaroitani pois, ja että sillä on syynsä että olen ne säilyttänyt. Lisäsin tytölle lempeämmin, että voin katsoa josko vaikka synttärilahjaksi löytyisi jotain uutta ja hienoa.

Koin törkeäksi, että tätini asetti minut sukulaisten ja vielä nuorten lasten edessä tilanteeseen, jossa hän yritti taivutella minua luopumaan jostain omastani. Olisin voinut näyttäytyä lasten silmissä ahneena ja ikävänä ihmisenä kun kieltäydyin luopumasta omastani.
Olin säästänyt ja huolella säilyttänyt lapsuudenaikaisia tavaroitani, koska niihin liittyi paljon muistoja, ja jotta voisin ne ehkä joskus antaa omille lapsilleni. Millaista se sitten olisi, jos en voisi niin tehdä, koska ne on vuosia sitten annettu serkun lapsille?

Olisit vastannut, että "tätihän voisi antaa minulle autonsa, kun heillä on taloudessa niin monta polkupyörää".

Tädeillä, äideillä yms. tuntuu joskus olevan hyvinkin ihmeellinen ajatusmaailma, että teini-ikäisen tai jo aikuisen lapsensa / siskon- tai veljen lapsen tavarat on jotenkin vapaata riistaa ja niitä voi jaella ympäriinsä kysymättä tavaroiden omistajalta sen enempiä.

Itse olen menettänyt, muutamia vauvaleluja lukuun ottamatta, lähes kaikki vanhat tavarani, koska äitini katsoi oikeudekseen jaella kaikki vanhat lautapelit, lelut yms. persaukisille sukulaisille tai työkavereidensa lapsille. Siellä oli useampiakin sellaisia tavaroita, jotka nyt olisin halunnut antaa omalle lapselleni, mutta kun ei, niin ei.

Sama täällä 🙄 ihan alkoi veetuttamaan kun muistin kuinka paljon minun (maksamiani) tavaroitakin äiti on jaellu typerille serkuilleni. Kerran jo raivostuin että alan jakelemaan facebookin roskalavalla äitini tavaroita ja hakijoita on kohta ovella

Ei saisi missään nimessä antaa kysymättä eteenpäin, mutta miksi ylipäänsä olette jättäneet tavarat sinne vanhemmillenne?


Tätä samaa ihmettelen. Ei vanhempien koti ole mikään museo, vaan kyllä sieltä pitää ottaa omat tavaransa mukaansa tai ovat vapaata riistaa. Miettikää itse, kuinka paljon haluatte varata säilytystilaa kotoanne toisten roinille, joille teillä itsellä ei ole edes minkäänlaista tunnesidettä?

Olenko ainoa jonka mielestä on ihan normaalia että muistotavaroita jää joksikin aikaa vanhempien (yleensä isoon) kotiin joka tyhjenee lasten lähtiessä omilleen, yleensä vielä pieniin yksiöihin tai opiskelijasoluihin? Sitten opiskelujen jälkeen kun muutetaan isompiin tiloihin haetaan ne tavarat omiin nurkkiin, tai aiemminkin jos vanhemmat muuttavat pienempään asuntoon tai muusta syystä tarvitsevat lisää tilaa. Hassua jos omien lasten lapsuuden muistot ovat "toisten roinia joihin ei ole mitään tunnesidettä". Itse en voisi kuvitellakaan että heittäisin omien vanhempieni muistotavaroita pois kysymättä ensin haluavatko ne hakea itselleen.

Ilman muuta pitää kysyä.
Mutta joillakin nuorilla tuntuu olevan kuvitelma että kun he muuttavat pois, vanhemmat jäävät/ haluavat jäädä lopuksi elämää muistelemaan entistä elämää lasten kanssa eivätkä jatka omaa
Olen kuullut suuttumisista kun on remontoitu lapsen makuuhuone vierashuoneeksi tms.
Lapsia odotetaan kylään ja ollaan iloisia kun nähdään mutta elämä jatkuu ja on syytä hakea pois ne tavarat jotka haluaa säilyttää heti kun voi ( on tilaa jne).


Mielestäni on outoa, miksi kukaan tekee lapsia jos ei ole valmis ottamaan näitä huomioon lopun elämäänsä. Äidin ja isän tittelit kyllä halutaan, mutta tosiaan kun lapset muuttavat omilleen, alkaa uusi elämä. No alkakoon sitten kokonaisuudessaan, turha myöskään pyytää mitään vedoten perheenjäsenyyteen, jos ei itse enää toimita isän tai äidin velvollisuuksia.

Ja turha ihmetellä, jos jälkeläinen ei enää luota, kun tällaisia päätöksiä tehdään kysymättä ja varoittamatta.


Synnyttäjiksi ja siittäjiksi kutsutaan vanhempia, jotka ajavat poikasensa matkoihinsa eivätkä toimi enää kasvattajan roolissa, kuten isä ja äiti tekevät. Usein nämä vielä eroavat ja etsivät uuden puolison, kuin uutta perhettä rakentaen, oli lisääntymisiässä tai ei. Aivan kuin eläimet. Eivät kuulu isän ja äidin arvonimet tällaisille henkilöille, eikä lasten tule heitä sellaisina kohdella, hyvässäkään.

Eroamiset yms. ovat täysin vanhempien oma asia. Mitään museoa ei lasten huoneista ole tarkoituskaan tehdä, ellei tilaa ole valtavasti ja vanhemmat sitä halua. Tietenkin on kohteliasta kysyä, mitä tavaroille tehdään. Jos kotoa lähtenyt lapsi ei hae niitä, niin se on lupa antaa niitä eteenpäin tai myydä. Vanhemmat voivat haluta muuttaa myös pienempään asuntoon? Ei kai kukaan voi vaatia, että kaikki jää ennalleen, kun lapset muuttavat kotoa. Se on sitten lasten oma asia, pitävätkö he näitä tekijöitään äitinä ja isänä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sukulainen oli tulossa meillä käymään mutta soittikin sitten että tulkaa sittenkin te tänne kun teille on niin pitkä matka.

Jaa sukulainenko se täällä alapeukuttaa?
Mutta ei olla tulossa.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla