Lue keskustelun säännöt.
Kun olin pieni äiti lähetti minulta kysymättä Hevoslehteni siskonsa lapselle luettaviksi
24.05.2016 |
Tai en ollut ihan niin pienikään, vaan sen ikäinen, etten enää lukenut niitä lehtiä, mutta ne olivat silti minulle tärkeät. Sain ne lehdet takaisin, ne oli kuulemma lainattu, mutta äiti sanoi minua huonokäytöksiseksi, kun minä suutuin siitä, että ne lehdet oli lähetetty toiselle minulta kysymättä. Minulla on nyt pieniä lapsia enkä tiedä miten perustelen itselleni sen, että kunnioittaisin heidän arvoaan ja oikeuksiaan tai sen että minun pitää nähdä heidät itsestäni erillisinä ihmisinä. Tuli vain mieleeni, kun ne Hevoslehdet palautuivat minulle äskettäin aivan muista syistä paikasta, johon olin ne varastoinut.
Kommentit (307)
Voi hitto. Noi viimeiset hölinät luin vain sieltä täältä. Auttakaa, kun en pysty ratkaisemaan onko AP lahjakas humoristi vai kirjoitteleeko tosissaan, mitä kyllä on hyvin vaikea uskoa.
Vuoden uhriutuja-pysti on joka tapauksessa varma,
Tykkään maalata tauluja ja sain inspiraation tästä. Tyylilajiksi valitsin naivistisen symboliikan. Hevoslehteä kuvaa tietysti apatiaan vajonnut lasten kouluheppa. APn äitiä maakotka, serkkua kavala kettu, mutta mikä sopii APn hahmoksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on paradoksi. Vaatimalla ympäristöltään oikeudenmukaisuuden toteutumista kokemistaan vääryyksistä vuosikymmenten jälkeen, hän tekee tässä päivässä vielä suuremman epäoikeudenmukaisuuden. Vetää syyttömät, miehensä ja lapsensa, mukaan asioihin, joihin he eivät ole voineet mitenkään vaikuttaa.
Kaikki muut rikokset paitsi murha vanhenevat. Hyvästä syystä, muuten hevoshullu -lehtien oikeudetonta haltuudenottoakin käytäisiin oikeusasteissa läpi, kun aikuiset ovat vuosikymmenten jälkeen keksineet, mistä se elämänkokoinen ahdistus on saanut alkunsa.
Kai tämäkin ketju on Ap:lle terapiaa.
Mikä tulee siihen, kun toiset sanovat sinun olevan jotain, mitä et koe olevasi. Olet tuossa todella fiksuilla jäljillä. Itseään ei koskaan voi arvioida täysin objektiivisesti, ja minusta jokaisen olisi hyvä muistaa se. Tässä on kuitenkin aika ikävä sudenkuoppa. Sinä osaat kyseenalaistaa itsesi, kun kuulet itsestäsi kritiikkiä, joka poikkeaa omasta käsityksestäsi. Useat ihmiset eivät kuitenkaan osaa tehdä näin, vaan he kyseenalaistavat aina sen toisen osapuolen, jonka mielipide on heidän mielipiteensä kanssa ristiriidassa. Sitten kun sinä joudut joskus napit vastakkain tällaisen ihmisen kanssa, joudutte tilanteeseen, jossa hän kyseenalaistaa sinut ja sinä itse kyseenalaistat sinut, ja se johtaa helposti siihen, että se toinen pääsee määräämään sinun olevan väärässä.
Minä lankesin tähän kuoppaan pahasti. Kun minun poikkeavuuteni ensi kerran huomattiin, minulla alettiin ensimmäisenä epäillä psykoosia. Minulta kysyttiin kysymyksiä näyistä ja sensellaisista, mutta minä hyväuskoisena kuvittelin niiden olevan vain viatonta jutustelua niistä asioista, joita minä "näen", sanan kuvaennollisessa merkityksessä. Minä siis tarinoin niille pitkät pätkät hienoista juonikuvioistani, fantastisista taruolennoista ja kiehtovista hahmoistani, kaikenlaisista kivoista ideoistani, joista suunnittelin kokoavani jonkin teoksen, esimerkiksi kirjan. Väärinkäsityksen vuoksi niiden luultiin olevan harhoja, vaikka ne olivat vain viattomia mielikuvitusleikkejä. Siitä minä kuitenkin aloin kyseenalaistaa itseäni, "Ai tältäkö se muka tuntuu olla harhainen, minusta tämä oli vain mielikuvitusta, mutta kaipa nuo paremmin tietävät, kun ovat ammattilaisia ja eihän hullu koskaan itse tiedä olevansa hullu..." Päädyin tilanteeseen, jossa kaikki, mukaanlukien minä itse, luulivat minun olevan psykoosissa. Opin siis, että ristiriitatilanteessa kannattaa mieluummin luottaa itseensä. Joskus voi mennä vikaan, mutta loppujenlopuksi ihminen tuntee itsensä aina paremmin kuin kukaan muu.
(jatkoa edelliseen)
Minua on auttanut tässäkin pienen välinpitämättömyysasenteen kehittyminen. Jos joku kutsuu minua esimerkiksi ilkeäksi, niin mitä sitten? Silloin minä joko en ole ilkeä, kuten itse kuvittelen, tai sitten minä olen ilkeä, kuten se toinen kuvittelee. On kivaa, jos en ole ilkeä, mutta jos olenkin ilkeä, niin mitä voin tehdä sille? Pyrin kuitenkin aina olemaan mahdollisimman epäilkeä, eli mikäli olen ilkeä, se tarkoittaa sitä, että minä vahingossa epäonnistun yrityksissäni olla epäilkeä. Koska se on vahinko, en mahda sille mitään. Eli jos olen ilkeä, niin ikävä homma, mutta en mahda sille mitään, ja jos en mahda sille mitään, niin miksi murehtia? Murehtiminen ei muuta mitään, ja niin kauan kun tekee kaikessa aina parhaansa, ei ole tarvetta tuntea syyllisyyttä epäonnistumisista. Sitä voi aina jälkeenpäin ajatella, että olisihan tämänkin epäonnistumisen voinut helposti välttää, mutta se on syyllisyydentunnosta syntyvä valhe. Oikeasti päällä olevassa tilanteessa ei voi tehdä epäonnistumisen ehkäisemiseksi mitään, vaikka se jälkeenpäin ajateltuna vaikuttaisikin helpolta.
Eli lyhyesti sanoen: Sinä olet, mitä olet, eikä sinun tarvitse hävetä sitä mitä olet niin kauan, kun yrität parhaasi mukaan olla se ihminen, joka tahdot olla. Tämä on juuri sitä, mitä sanoit, pahaa ihmistä ei ole olemassakaan. Tällä ajatuksella ei tietenkään voi hyvittää tahallaan tehtyjä ilkeyksiä kuten varkauksia, raiskauksia ja kiusaamista. Ne tekevät tästä vähän mutkikkaampaa. Haluan sinun kuitenkin kuulevan, että sinä et ole paha ihminen, millainen sitten oletkaan, koska näen sinun olevan niin fiksu, että osaisit korjata omaa käytöstäsi heti, jos saat tietää toimivasi jossain asiassa ikävällä tavalla. Niin kauan kun et tiedä toimivasi ikävällä tavalla, ei sinun tarvitse siitä murehtia, ja jos joskus saat tietää toimivasi ikävällä tavalla, niin sitten pyydät anteeksi, korjaat asian ja meno jatkuu.
T:282&283
En ole jaksanut lukea tätä ketjua kuin pari sivua, mutta en ymmärrä palstan reaktiota asiaan.
Ap:ta ymmärrän varsin hyvin.
Minulla oli myös kuusivuotiaana leluja, joista äitini oli ystävänsä kanssa sopinut, että lelut menevät tälle ystävän lapselle, koska en enää niillä leiki. Asiaa ei kuitenkaan kysytty minulle, tai otettu puheeksi. Eräs kaunis päivä vaan tämä ystävä lapsensa kanssa tuli hakemaan lelut. Muistan, kuinka itkin sitä epäreiluuden tunnetta. Olen niin samaa mieltä ap:n kanssa siitä, että olisi pitänyt toimia eri tavoin eikä niin, että lapsen puolesta vain päätetään asia ilmoitusluontoisesti tai kuten ap:n tai minun tapauksessa, ei sanota tälle yhtään mitään vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että lapsihan vaan tavaroistaan luopuu kun laitetaan. Eihän aikuisiakaan näin kohdella.
Itse kyllä lapsen kanssa toimisin niin, että puhuisin lapsen kanssa, ja kertoisin vaikkapa, että leluja tai tavaroita ei meillä varastoida ja siksi niistä pitää luopua, antaa eteen päin.
En myös usko, että kukaan voi kasvaa aidosti epäitsekkäästi siten, että hän itse kokee väärin kohtelua. Jos siis joku lapsi vastaavassa kasvatustilanteessa on vain hiljaa eikä kerro tunteistaan, en ymmärrä, miksi kasvatus olisi "onnistunut", eihän tilanne ole lapsen kannalta reilu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole jaksanut lukea tätä ketjua kuin pari sivua, mutta en ymmärrä palstan reaktiota asiaan.
Ap:ta ymmärrän varsin hyvin.
Minulla oli myös kuusivuotiaana leluja, joista äitini oli ystävänsä kanssa sopinut, että lelut menevät tälle ystävän lapselle, koska en enää niillä leiki. Asiaa ei kuitenkaan kysytty minulle, tai otettu puheeksi. Eräs kaunis päivä vaan tämä ystävä lapsensa kanssa tuli hakemaan lelut. Muistan, kuinka itkin sitä epäreiluuden tunnetta. Olen niin samaa mieltä ap:n kanssa siitä, että olisi pitänyt toimia eri tavoin eikä niin, että lapsen puolesta vain päätetään asia ilmoitusluontoisesti tai kuten ap:n tai minun tapauksessa, ei sanota tälle yhtään mitään vaan pidetään itsestäänselvyytenä, että lapsihan vaan tavaroistaan luopuu kun laitetaan. Eihän aikuisiakaan näin kohdella.
Itse kyllä lapsen kanssa toimisin niin, että puhuisin lapsen kanssa, ja kertoisin vaikkapa, että leluja tai tavaroita ei meillä varastoida ja siksi niistä pitää luopua, antaa eteen päin.
En myös usko, että kukaan voi kasvaa aidosti epäitsekkäästi siten, että hän itse kokee väärin kohtelua. Jos siis joku lapsi vastaavassa kasvatustilanteessa on vain hiljaa eikä kerro tunteistaan, en ymmärrä, miksi kasvatus olisi "onnistunut", eihän tilanne ole lapsen kannalta reilu.
Hieno kirjoitus ja olen onnellinen puolestasi, että sinä itkit sitä epäreiluuden tunnetta, koska se ilmeisesti kuitenkin mahtui teillä huoneistoonne, siis tarkoitan äitisi kestää, että se ainakin ilmaistiin. Minulla ei ollut edes noin. Minä en saanut tuntea enkä osoittaa siitä syntyviä tunteita, koska äiti ei kestänyt ilmeisesti ajatusta siitä, että olisi toiminut jotenkin väärin. Ja minun reaktioni oli siitä aina vilpitön osoitus (toki äiti väitti minulle myös myöhemmin, etten reagoinut vilpittömästi, mutta sen väittämisen hän ilmeisesti aloitti niin myöhään, että uskoin siinä jo itseäni, että kieouttani en reagoinut, vaan tasan vilpittömin tunnetiloin). Äitini oli tuhonnut minun tunteisiinkiinnipääsemiskeinoni jo varhaisemmassa lapsuudessa, eli tuota hevoslehtijutun nostattamaa tunnetta en ole koskaan tuntenut.
Sen takia minä en osaa suhtautua lapsiinikaan tässä kohtaa mitenkään. En ehkä usko lapsen oikeasti haluavan luopua jostain. Entä jos lapsi kuitenkin tekeekin sen vain minun mielikseni? Ja oikeasti vihaa minua? Meillähän äiti "masinoi" tällaisen asetelman. Minä vihasin häntä, vaikka näennäisesti minä tein asioita hänen mielikseen, ettei hän suutu. Äiti siis hallitsi minua pelolla ja minua pelotti se, jos äiti suuttui oikein lujaa.
Kiitos todella paljon myös sinulle asioita pitkästi pohtiva asperger-henkilö, mietin ajatuksella mitä sanoit.
Ap
Tuo kostoprojektisi osuu pahiten itseesi, ja siinä sivussa mieheesi ja lapsiisi.
Äitisi saattaa olla tilanteesta surullinen, tai sitten hän ajattelee, että tuollainen sinä olit jo lapsena. Tuskin hän sitä omaksi syykseen näkee, että sinä vuosikymmenien jälkeen alat syyttää lapsuuttasi hukassa olevasta elämänhallinnastasi.