Kun olin pieni äiti lähetti minulta kysymättä Hevoslehteni siskonsa lapselle luettaviksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä juttuja kun lukee niin mieleen tulee etät miksi ikänä hankin lapsia tähän maailmaan. Pieleen menee kuitenkin.

Niin menee, mutta ei hätää, terapiassa tavataan!

Ei, vaan lapsenne tapaavat. Ei minunkaan äitini ja tuskn kenenkään ketjussa vääryyttä kärsineen äiti sinne terapiaan on joutunut menemään.

Ap

Niin, se on kyllä todennäköistä, että sadat tuhannet lapset ulisevat 30-vuoden päästä terapiavastaanotoilla kuinka julmasti heitä on kohdeltu, kun ei ole annettu ranskanleipää ja Hevoshullu-lehdetkin oli lainattu serkulle. Onhan siinä trauman aihetta.

Ei sellainen ihminen käy terapiassa, jonka kokemat vääryydet on oikaistu ja jolle on annettu tai jäänyt jäljelle omanarvontunto.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, vika on mitä suurimmissa määrin sinussa. Katso nyt itseäsi. Katso näitä tekstejä. Katso peiliin ja katso perhettäsi. Sinä olet se viallinen! Äitisi ei ole voinut aiheuttaa tämän tasoisia ongelmia noilla kertomillasi puheillaan, ei mitenkään. Olet todella sairas ja itsekäs. Sairas, koska tuo käytös ei ole tervettä (kuka toivottaa toisen tekemään itsemurhan? Ja mikä syy sinulla siihen olikaan! Tsekatkaa eka sivu jos ette usko tätä). Itsekäs, koska elät itsekeskeisesti vain omaa oloasi raivoissaan miettien, vuosikymmenten takaisia märehtien. Oikeudenmukaisuudesta sinä et tiedä mitään.

Ajatetlin aiemmin, että kannustavat puheet voisivat olla tälle ap:lle avuksi. Mutta  eivät todellakaan ole. Tämä on vain pahentunut. Tässä ketjussa ap on ollut eniten järjissään mitä ketjuissaan koskaan muistini mukaan. Ja tässä sille on oltu tylyimpiä.

Ei olla oltu tylyimpiä. Tylyin oli ensimmäinen ketjuni noin vuosi sitten. En minä aloituksessa väittänytkään, että tuo lehtijuttu on aiheuttanut nämä ongelmat kotonani nyt tai lasten kanssa sinänsä. Puhuin siitä vain tilanteena, jollaista en ikinä haluaisi järjestää omille lapsilleni (antaa heidän tavaroitaan pois kysymättä lupaa, kun he ovat jo ihan ajatuskykyisiä 14-vuotiaita, aivan kuin minä olisin silloinkin edelleen ollut joku täysin vajaavaltainen idiootti, jonka puolesta äitini elää) JA sitten vielä, jos he tiukkaisivat minulta, että missä lehdet ovat, niin alkaisin hyihytellä heitä, että senkin hirveät sairaat penikat, jos minä haluan lähettää teidän tarvaroitanne hornantuuttiin niin minähän lähetän! Ja heidän yhä yltyessä vaatimaan oikeuttaan pitää itse omat tavaransa nostaisin panoksia ja volyymiä, että jos et nyt ole kakara hiljaa niin pistän sinut rangaistuslaitokseen, kun olet niin mahdoton. Tuollainen käytös on pelkkää ilkeyttä ja kaikki ystävättärenikin olisivat aivan pöyristyneitä kuullessaan, että sinulla on jotain sitä vastaan, että tavarasi ovat nyt Mirkulla!

En ikinä voisi tehdä lapsilleni noin. Miten mä sen jälkeen odottaisin heidän kunnioitustaan? Mun äiti kyllä odotti sitä minulta. Ja ei vain odottanut, vaan vaati. Sain kuulla lisää omasta kamaluudestani, jos en ollut tarpeeksi kunnioittava. Ja uskonut, että se olin minä viallinen, jos en tullut hänen kanssaan toimeen. Näinkö mun nyt on ok toimia siis omien lasteni kanssa, mitä?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tai en ollut ihan niin pienikään, vaan sen ikäinen, etten enää lukenut niitä lehtiä, mutta ne olivat silti minulle tärkeät. Sain ne lehdet takaisin, ne oli kuulemma lainattu, mutta äiti sanoi minua huonokäytöksiseksi, kun minä suutuin siitä, että ne lehdet oli lähetetty toiselle minulta kysymättä. Minulla on nyt pieniä lapsia enkä tiedä miten perustelen itselleni sen, että kunnioittaisin heidän arvoaan ja oikeuksiaan tai sen että minun pitää nähdä heidät itsestäni erillisinä ihmisinä. Tuli vain mieleeni, kun ne Hevoslehdet palautuivat minulle äskettäin aivan muista syistä paikasta, johon olin ne varastoinut.

Build a bridge and get over it.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluan nyt perustelut sille, miksi olin tilanteessa hankala ja itsekäs.

Ap

Onhan se nyt lapsellista alkaa nipottamaan jostain vuosien takaisesta lehtien lainaamisesta. Ilmeisesti et muistanut koko lehtiä ennenkuin nyt ja siitä piti sitten alkaa kiukuttelemaan, jostain lasten lehdistä.

Voit toki olla katkera äidillesi lopun ikääsi

Minä en kiukuttele mistään lehdistä, vaan mietin, miten tämä kaikki on vaikuttanut omaan oikeustajuuni ja miten se vaikuttaa lapsiini. Sillä kuten sanoin tajusin vasta eilen, että minulla oli oikeus niihin lehtiin, juuri kuin joku sanoi, että ne olivat minun, koska olivat olleet lahja minulle. Näin haluan itsekin asiat lasteni kanssa nähdä. Koska se on minusta oikeudenmukaisinta, ei se, että koska olen ne maksanut niin saan kävellä lapseni yli siinä ja tässä asiassa. Mutta kieltämättä minun on hyvin vaikeaa toimiessani niin. Hyvin vaikeaa. En tiedä mikä vaikea siinä on, mutta jotakin nousee.

Muistan hyvin kun asia oli ajankohtainen, mutta kun jyrätään niin jäähän se unohduksiin. Mutta ei se, etttä sen on unohtanut tee siitä jyräämisestä ja väärinkohtelusta oikeutettua tapahtumaa. Ja siis tämä on se kuvio, jossa olen joutunut elämään. Ei vain yhdet lehdet. Ja sitten minulle vielä on kehuttu (äiti), miten minua kohdellaan hyvin. Eli minun kuului uskoa, että tuollainen kohtelu on hyvää. Eihän se siltä tuntunut, mutta...ehkä ihmisiä sitten saa kohdella niin, että heistä tuntuu pahalta. Se on se ongelma nyt, kun minulla on lapsia.

Ap

Perustelut sille miksi jotkut sanoivat sinua itsekkääksi ja hankalaksi:

- Periaatteessa sinua ei haitannut lehtiesi lainaaminen (sinänsä siis epäitsekästä), vaan se, että sinulta ei kysytty. Jos sinua kerran ei haitannut lehtiesi lainaaminen, olisiko äitisi tehnyt ihan oikean arvion, että ne saa lainata? Näin normaalin oikeustajun omaavat ihmiset ajattelisivat.
Eihän se tee äidin toiminnasta oikeutettua, että olisin saattanutkin olla samaa mieltä.

- Postauksestasi päätellen kuitenkin vasta eilen aloit ajattelemaan, miten väärin oli ettei hän kysynyt sinulta vuosia sitten että onko lehtien lainaus ok. Jos asia oli ok vuosien ajan, miksi nyt koet äidin kohdelleen sinua väärin? Ihminen puolustaa oikeuksiaan, kun jotain on itselle koituu jonkun toiminnasta haittaa. Tässä nyt ei ilmeisesti aiheutettu sinulle haittaa. Tuntuuko sinusta että sinun pitää puolustaa oikeuksiasi vain oikeuksien puolustamisen ilosta? (Tämä on hankalan ja itsekkään ihmisen piirre, ja miksi ylipäätään loukkaannuit asiasta vasta nyt?)
Ei, kyllä minä koin sen vääränä jo silloin ja niin kuin olen nyt koko ajan kertonut, niin minä kyllä ilmaisin silloin mielipiteeni ja loukkaantumiseni äidille. Minä suutuin. Mutta ÄITI, jonka pitäisi suojella lapsen oikeuksia suuttui siitä, että minä ajattelin oikeuksiani ylipäätään. Koska minulla ei niitä äitini mielestä ilmeisesti saanut olla. Kyllä siitä aiheutui minulle haittaa. Tuli tunne elämäni hallitsemattomuudesta, että jos minulle haluaa olla joku vaikkapa ilkeä, niin siitä vaan, sehän on kertakaikkiaan väärin, jos se ei minulle sovi. Ymmärrätkö sinä, etten minä ehkä olisi halunnut antaa äidilleni johon en luottanut lupaa lähettää niitä postissa toiselle puolelle Suomea ja riskeerata sitä, että se tyttö repii niitä vahingossa tai posti kadottaa ne? Loukkaannuin asiasta nyt, koska tiedän paremmin, että ÄITI TOIMI VÄÄRIN, enkä minä suinkaan, kuten mihin asia silloin päättyi, että minä sain haukut.

- Entä vaikka olisitkin tuntenut äitisi olleen epäoikeudenmukainen sinua kohtaan, koska sinua haittasi että lehtesi lainattiin kysymättä, olisitko tällöin voinut sanoa asiallisesti että "Lainasit sitten mun lehdet pois, se ei haittaa, mutta haluaisin kuitenkin että ensi kerralla kysyisit multa etukäteen että asia on ok." Tähän tuskin kukaan äiti sanoisi, että oletpa itsekäs. Ja ihmisiä ne meidänkin äidit ovat, tekevät tulkintavirheitä ja muita. Jos äidillä keittää joskus yli ihan väärästä syystä, tuon ikäinen osaa jo suodattaa ja sietää muiden ajoittaista epäoikeudenmukaista käytöstä. (Hankala ihminen ei siedä muiden virheitä, eikä huomaa omiaan)
No niinhän mä sanoinkin ja sain osakseni vittuilua, että olen itsekäs! Äitini ei todellakaan välittänyt tässä minun tunteistani ymmärrätkö, vaan haukkoi jenkeään siitä, että kehtaisnkin arvostella häntä siitä, että hän täysillä nuolee siskopuolensa persettä kieli ruskeana! Tajuatko? Oman lapsen pitää tulla toisten muksuja ennen, tai sitten näiden tulee olla ainakin samalla viivalla, eikä niin, että minä en ole mitään ja vain serkkupuolen tarpeet merkitsee.

- Sanoit kokeneesi äitisi tilanteessa liian jyrkät sanat rangaistuksena. Koetko että lapsesi rankaisee sinua kiukutellessaan? Ei se ole rangaistus, vaan ihmisten normaalia käytöstä! Vaikka olisi kuinka aikuinen ja auktoriteettihahmo, kyllä joskus kaikilla tapahtuu ylilyöntejä. (Sinulla on tämän perusteella vääristynyt oikeudentaju, johtuu äidistäsi tai ei)

- Olisiko normaalin ihmisen pitänyt jo voida unohtaa ja antaa anteeksi, vaikka tilanne olisi tuolloin riistäytynyt ihan käsistä? (Hankala ihminen muistelee menneitä ja on pitkävihainen jostain tälläisestä asiasta.)

- Maailma nyt vaan on epäoikeudenmukainen, tilanteesi ei todellakaan ole pahimmasta päästä! Olet oman onnesi seppä, käyttäydy sen mukaan ja hoida itse se "vaurioitunut oikeudentajusi" kuntoon. Heittäytymällä hankalaksi jonkin mitättömän vanhan riidan vuoksi, jolla ei ole vaikutusta elämääsi saat läheiset ihmiset kaikkoamaan elämästäsi.

Itselläni on temperamenttinen ja kärsimätön äiti, joka saattoi sättiä minua ihan ilman omaa syytäni, (esimerkiksi silloin kun hän opetti minut ajamaan autoa, enkä meinannut oppia jotain) jolloin sanoin hänelle, että hän on nyt aivan kohtuuton, jolloin hän pyysi anteeksi rauhoituttuaan. Ja jos ei joskus pyytänyt anteeksi, olen jo ne tilanteet unohtanut. Molempiin suuntiin tämä meni näin.

On jossain määrin luonnollista, että nimenomaan lapsi saa tehdä töitä tullakseen vanhempansa kunnioittamaksi yksilöksi, sitä se teini-ikä on. Enkä nyt tarkoita mitään kapinahenkeä, vaan ihan normaalia luottamuksen ja molemminpuolisen kunnioituksen muodostumista.

Jatkan myöhemmin, vastaukseni toivottavasti erottuvat tekstistä boldilla.

Ap

Miten tämä kaikki kokemasi vääryys on vaikuttanut elämääsi, noin niin kuin yleensä ottaen?

Ihmissuhteisiin kaikkein pahiten. Ihan siihen, miten reilu itse osaan olla mutta myös siihen, voinko reagoida, jos jokin ei minulle sovi. Voinko vetää rajoja. Myös itsen "hyvyyden" kokemuksia äidin kohtelu on vammauttanut pahasti. En saanut oikeasta käytöksestä kiitosta, ja kun minua kohdeltiin väärin ja suutuin siitä, niin sillä pystyttiin osoittamaan, että nonni, onhan minussa vikaa. Vika oli minussa, minua siis saa rangaistakin. Ei minkäänlaista oikeusturvaa. Masennuksenikin on tätä perua, ja se on vaikuttanut työuraan, kumppanin valintaan ja mihin kaikkeen masennus nyt vain vaikuttaakaan.

Ap

Hauska provo! He heh hee :D

Vierailija kirjoitti:

(jatkoa edelliseen)

Minä ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, ja sinusta tuntuu nyt varmaan kahta pahemmalta sen jälkeen, miten sinun tunteisiisi reagoitiin tällä palstalla. Luulen, että sinulla on ongelmia ilmaista näitä tunteitasi sanallisesti. Vai olenko aivan hakoteillä? Minä ainakin joskus aikaisemmin reagoin mielipahaani samalla tavalla kuin sinä nyt - muistin yhtäkkiä jonkin vanhan, hampaankoloon jääneen tapahtuman ja halusin kertoa siitä toisille, jotta saisin omille tunteilleni sen hyväksynnän, jota en lapsena saanut. En kuitenkaan osannut muodostaa tunteitani niin hyviksi sanoiksi kuin olisin toivonut osaavani, vaan kaikki pettymykseni, turhautuneisuuteni ja avuttomuudentunteeni pullahtivat näppäimistölleni yhtenä isona ryöppynä, jolle toisten oli helppo naureskella, kun "lellitty prinsessa vähän skitsosi ihan merkityksettömästä pikkujutusta". (Nyt olen vuosien harjoittelulla oppinut ilmaisemaan tunteeni kirjoittamalla aika hyvinkin.) Usko kuitenkin minua, kun sanon, ettei siinä ole mitään noloa tai naurettavaa, jos loukkaantuu joutuessaan epäkunnioittavan kohtelun uhriksi - varsinkaan, jos tämä kohtelu tulee omalta vanhemmalta. Kyllä sen nyt kenen tahansa aikuisen pitäisi ymmärtää, että niinkin "merkityksettömillä" jutuilla, kuin lehti tai peli, on lapselle suuri merkitys. Lapsi elää maailmassa, jossa ei kykene itse vaikuttamaan juuri mihinkään, joten tietysti lapsi tarrautuu niihin asioihin (eli omaan omaisuuteensa), joihin hänellä on valtaa! Petetyksi tulemisen tunne on siis kova, jos joku rikkoo sen vallan, mikä lapsella omaan omaisuuteensa on. Se tekee lapsen olon turvattomammaksi.

Minusta tuntuu ikävältä sanoa tätä sinulle, sillä olet varmasti kuullut tämän kaiken jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta minusta sinun kannattaisi yrittää jättää tätä asiaa taaksesi. Tiedän, että se on vaikeaa, koska sinua ei ole koskaan kuultu tässä tilanteessa, äitiäsi ei koskaan rangaistu etkä saanut tälle asialle oikeudenmukaista loppua. Kesken jääneet ja epäreilusti ratkenneet asiat jäävät vaivaamaan ihmistä pitkiksikin ajoiksi, eikä siinä ole mitään epänormaalia. Minuakin sapettavat edelleen monet ihan pienetkin asiat,  mitä minulle lapsena sattui, kun ne eivät ratkenneet oikeudenmukaisesti! Jokaiselle kuitenkin tapahtuu elämänsä varrella sekä pieniä että suuria ikävyyksiä. Se ei tarkoita sitä, etteikö sinulla olisi oikeutta olla loukkaantunut, päinvastoin. Sinulla on täysi oikeus olla asiasta loukkaantunut, ja loukkaantuneisuus on täysin ymmärrettävää. Toivoisin kuitenkin, että voisit suhtautua tähän myös ymmärryksellä. Äitisi oli todella ajattelematon, mutta jokainen tekee joskus jotain ajattelematonta. Jokainen tekee elämässään jotain ilkeää ja jokainen joutuu joskus jonkin ilkeän tai ajattelemattoman teon uhriksi. Se on sillä hetkellä ikävää, mutta se on elämää. Ja elämä on loppujenlopuksi niin kaunis asia, että se kannattaa hyväksyä sellaisenaan :) Tärkeää on myös se, ettet siirrä tätä eteenpäin lapsillesi. Emme voi pakottaa toisia oppimaan virheistään, mutta me voimme itse oppia heidän virheistään ennen, kuin syyllistymme itse samoihin virheisiin! Tämä ominaisuus tekee meistä ihmisistä todella mainioita olentoja.

Olet ihanan empaattinen, kiitos tekstistäsi!

No, en minä vilpittömästi odottanut, että saisin aitoa selkääntaputtelua asialleni tai oikeaa ymmärrystä tunteilleni täältä. Mutta on totta, että asian käsittely "aivan herkillä" ei ole helppoa eikä jotain, mihin ehkä vielä edes kykenen. Ehkä kun saan kiinni siitä omasta herkimmästä tunteestani sen mitä tässä kirjoitin, alla, saatankin pystyä tästäkin asiasta paranemaan ja sen taakseni jättämään. Ehdottomasti suuntani on "jättää taa". Sen herkimmän tunteen päällä on vain roppakaupalla jotakin. En tiedä mitä. Varmaankin sen tunteen suojelua, koska se on varmaan ollut niin käsittämätöntä, ettei oma äiti välitäkään minusta.

Ap

En ylipäätään muista äitini ikinä antaneen minulle mitään virheitäni anteeksi. Ehkä siksi en lähesty tätä asiaa miettien, että "jokainen tekee virheitä ja ne voi antaa anteeksi". Enpä ole saanut. Enkä tosiaan tunne tehneeni virheitä, joista olisin ansainnut tai saanut keltään sen anteeksi. Jos teen virheen se vain lankeaa minun taakakseni.

Ap

Opi tästä se, että joskus ihmiset tekevät vääryyksiä eivätkä ymmärrä tehneensä niitä. Älä sinä tee niin, vaan ole viisaampi. Äläkä pilaa katkeruudella omaasi ja läheistesi elämää. 

Joskus on luovutettava asioiden vatkaamisesta ja hyväksyttävä se, etteivät ne koskaan selviä etkä koskaan tule ymmärtämään miksi jotkut asiat tapahtuivat. Se on loppujen lopuksi hyvin vapauttavaa ja parantavaa.

Vierailija kirjoitti:

(jatkoa edelliseen)

Minä ymmärrän kyllä, miltä sinusta tuntuu, ja sinusta tuntuu nyt varmaan kahta pahemmalta sen jälkeen, miten sinun tunteisiisi reagoitiin tällä palstalla. Luulen, että sinulla on ongelmia ilmaista näitä tunteitasi sanallisesti. Vai olenko aivan hakoteillä? Minä ainakin joskus aikaisemmin reagoin mielipahaani samalla tavalla kuin sinä nyt - muistin yhtäkkiä jonkin vanhan, hampaankoloon jääneen tapahtuman ja halusin kertoa siitä toisille, jotta saisin omille tunteilleni sen hyväksynnän, jota en lapsena saanut. En kuitenkaan osannut muodostaa tunteitani niin hyviksi sanoiksi kuin olisin toivonut osaavani, vaan kaikki pettymykseni, turhautuneisuuteni ja avuttomuudentunteeni pullahtivat näppäimistölleni yhtenä isona ryöppynä, jolle toisten oli helppo naureskella, kun "lellitty prinsessa vähän skitsosi ihan merkityksettömästä pikkujutusta". (Nyt olen vuosien harjoittelulla oppinut ilmaisemaan tunteeni kirjoittamalla aika hyvinkin.) Usko kuitenkin minua, kun sanon, ettei siinä ole mitään noloa tai naurettavaa, jos loukkaantuu joutuessaan epäkunnioittavan kohtelun uhriksi - varsinkaan, jos tämä kohtelu tulee omalta vanhemmalta. Kyllä sen nyt kenen tahansa aikuisen pitäisi ymmärtää, että niinkin "merkityksettömillä" jutuilla, kuin lehti tai peli, on lapselle suuri merkitys. Lapsi elää maailmassa, jossa ei kykene itse vaikuttamaan juuri mihinkään, joten tietysti lapsi tarrautuu niihin asioihin (eli omaan omaisuuteensa), joihin hänellä on valtaa! Petetyksi tulemisen tunne on siis kova, jos joku rikkoo sen vallan, mikä lapsella omaan omaisuuteensa on. Se tekee lapsen olon turvattomammaksi.

Minusta tuntuu ikävältä sanoa tätä sinulle, sillä olet varmasti kuullut tämän kaiken jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta minusta sinun kannattaisi yrittää jättää tätä asiaa taaksesi. Tiedän, että se on vaikeaa, koska sinua ei ole koskaan kuultu tässä tilanteessa, äitiäsi ei koskaan rangaistu etkä saanut tälle asialle oikeudenmukaista loppua. Kesken jääneet ja epäreilusti ratkenneet asiat jäävät vaivaamaan ihmistä pitkiksikin ajoiksi, eikä siinä ole mitään epänormaalia. Minuakin sapettavat edelleen monet ihan pienetkin asiat,  mitä minulle lapsena sattui, kun ne eivät ratkenneet oikeudenmukaisesti! Jokaiselle kuitenkin tapahtuu elämänsä varrella sekä pieniä että suuria ikävyyksiä. Se ei tarkoita sitä, etteikö sinulla olisi oikeutta olla loukkaantunut, päinvastoin. Sinulla on täysi oikeus olla asiasta loukkaantunut, ja loukkaantuneisuus on täysin ymmärrettävää. Toivoisin kuitenkin, että voisit suhtautua tähän myös ymmärryksellä. Äitisi oli todella ajattelematon, mutta jokainen tekee joskus jotain ajattelematonta. Jokainen tekee elämässään jotain ilkeää ja jokainen joutuu joskus jonkin ilkeän tai ajattelemattoman teon uhriksi. Se on sillä hetkellä ikävää, mutta se on elämää. Ja elämä on loppujenlopuksi niin kaunis asia, että se kannattaa hyväksyä sellaisenaan :) Tärkeää on myös se, ettet siirrä tätä eteenpäin lapsillesi. Emme voi pakottaa toisia oppimaan virheistään, mutta me voimme itse oppia heidän virheistään ennen, kuin syyllistymme itse samoihin virheisiin! Tämä ominaisuus tekee meistä ihmisistä todella mainioita olentoja.

Minulla ei ole ollut tilaisuutta oppia äitini virheistä ennen kuin olen hänen ajamanaan syyllistynyt itsekin virheisiin. Siis tämä tilanne, missä kiusattu ei saisi kostaa, koska siitä häntä voidaan syyttää, vaikka kiusaajia ei ikinä saataisi tuomiolle. Olin noin 4-vuotias kun äitini alkoi harjoittaa tätä vääristelyä minua kohtaan, eikä minulla ollut aitoa valintaa siinä kohtaa ei-mennä mukaan hänen hirveyteensä samalla tavoin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Opi tästä se, että joskus ihmiset tekevät vääryyksiä eivätkä ymmärrä tehneensä niitä. Älä sinä tee niin, vaan ole viisaampi. Äläkä pilaa katkeruudella omaasi ja läheistesi elämää. 

Joskus on luovutettava asioiden vatkaamisesta ja hyväksyttävä se, etteivät ne koskaan selviä etkä koskaan tule ymmärtämään miksi jotkut asiat tapahtuivat. Se on loppujen lopuksi hyvin vapauttavaa ja parantavaa.

Minulla ei ole valintana välttää samoja virheitä. Ne ovat jo minussa. Mutta niiden syntyminen ei ole minun syytäni. En tiedä, miten korjata ne, koska jos tietäisin, en olisi niitä koskaan omaksunutkaan. Mutta koitan selvittää terapiassa, voiko niitä korjata.

Ihan ihmeellinen tuo "älä pilaa katkeruudella elämääsi". Enhän minä sitä pilaa, vaan äitini. Minä en voi olla iloinen, koska äitini opetti minulle, että tuollainen omien puolien pitäminen tekee minusta pahan ihmisen. Ihmiset suuttuvat ja syyttävät minua ja se on tasan oma vikani. Sen opin äidiltä. Ja sinä sanot minulle, että älä pilaa elämääsi olemalla katkera. Aivan kuin se olisi valinta. Äiti olisi aivan hyvin voinut olla pilaamatta minun elämäni VAIN KUUNTELEMALLA MINUA. Minä sanoin hänelle monta kertaa, että se, mitä hän tekee tuntuu pahalta ja varmasti myös on sitä. Miksi hän ei kuunnellut minua? Miksi piti sanoa minua pahaksi kun koitin itseäni puolustaa? Siinä se olisi ollut, nenän edessä helppo ratkaisu kohdella minua hyvin. Ihan itse ohjeistin. Mutta sen sijaan sain kuulla, että minä olen paha. Äiti uskoi sen selvästi itse. Lopulta minäkin uskoin sen. Että KAIKKI muut näkevät minut pahana. Tekin näette minut pahana, vaikka mä hetken aikaa jaksaisinkin näytellä, että teen kaiken oikein. Niin pahahan se on, kun tekee virheitä. Paha paha paha.

Ap

Enkä ymmärrä, miksi siivoamatta jättäminen olisi pahuutta? Miehenikin sanoo, että kärsinhän minä siitä itsekin. Niin kärsinkin. Mutta en vain voi siivota, koska minulle tulee siitä niin hirveä olo.

Ap

Ap, minusta tuntuu, että me olemme todella samanlaisia ihmisiä. Sanon tässä vaiheessa, että minulla on todettu Aspergerin oireyhtymä, jonka yhtenä "oireena" minulla on erittäin voimakas oikeudentaju. Epäilen myös olevani näitä ns. "erityisherkkiä" ihmisiä. Onko sinullakin kenties erittäin herkät tunteet ja voimakas oikeudentaju? Ne ovat upea lahja, mutta ne tekevät elämän joskus myös todella, todella hankalaksi.

Luulen tietäväni tismalleen, miltä tuo moraalinen hämmennys sinusta tuntuu. Minulle on aina joskus tämän elämän aikana oltu melko julmia, niin kuin jokaiselle joskus. Minua on syytetty asioista, joiden tapahtumisesta en ole edes ollut tietoinen tai joiden tapahtumista olen jopa yrittänyt parhaani mukaan estää. Minua on haukuttu aiheetta valehtelijaksi, sillä jotkut tulkitsevat kasvonilmeeni valehtelijan kasvonilmeiksi (vaikka tosiasiassa monet Asperger-ihmiset eivät vain osaa käyttää kasvonilmeitään oikein, eikä sillä ole mitään tekemistä epärehellisyyden kanssa). Minua on rankaistu syyttömänä ja ennen kuin Aspergerin oireyhtymäni diagnosoitiin, minua pidettiin poikkeavan mielenrakenteeni vuoksi psykiatrisella osastolla, jossa minun ihmisarvoani loukattiin. Anteeksi vuodatus, mutta pointtini on se, että sellainen todella hämmentää henkilöä, jolla on voimakas oikeudentaju. Sisäinen ääneni on aina järkähtämättä kertonut, että minulle ei saisi tehdä näin, mutta aloin pakostakin epäillä itseäni, kun kukaan muu ei tuntunut ajattelevan, ettei minua saisi kohdella niin. Monet ihmiset kohtelivat minua kuin olisin ollut arvoton, eikä kirjaimellisesti KUKAAN tehnyt mitään sen estämiseksi. Olen päässyt näistä ongelmista melko hyvin yli, mutta ne painavat mieltäni edelleen jonkin verran. Joudun edelleen sanomaan itselleni ääneen, että olen arvoton. Ei siksi, että ajattelisin niin, vaan siksi, koska minut on opetettu käyttäytymään sen mukaisesti. Ehkä näen väärin, mutta näen sinussa jälkiä samanlaisista kokemuksista. Et kykene uskomaan sitä sanomaa, mitä äitisi on sinulle välittänyt (että olisit paha), mutta et myöskään kykene jättämään hänen sanojaan täysin huomioitta. Et tiedä, miten sinun täytyisi käsitellä tätä dilemmaa, mutta sinun pitäisi siitä huolimatta rämpiä eteenpäin tässä maailmassa, jossa jokaisen tuntuu olevan pakko tietää, mitä tehdä ja mitä ajatella. Onko näin? Jos on, niin olet kanssani samassa liemessä.

(jatkoa edelliseen)

Toivon, että uskot minua, kun sanon, etten halua ärsyttää sinua kaiken maailman päsmäröinneillä ja itsestäänselviä neuvoja jankuttamalla. Minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, että sinulla on tällä hetkellä jotain muitakin taakkoja kannettavanasi. Minullakin on aikaisemmin elämässäni ollut todella raskaita ja uuvuttavia elämäntilanteita, ja olen huomannut, että väsyneenä ja stressaantuneena olen todella altis saamaan suuria mielialanjärkkymisiä sellaisista asioista, jotka ovat näennäisesti "vanhoja pikkujuttuja". Jos sinä olet nyt tällaisessa tilanteessa, niin sinun on ehdottomasti yritettävä rauhoittaa elämääsi! Olitko se sinä vai joku muu, joka sanoi kärsivänsä masennuksesta? Entä onko mitään, mitä voisit tehdä väsymyksesi/stressisi/jonkinmuunikäväsi helpottamiseksi? Minulla yleiseen huonoon oloon on auttanut se klassinen, eli tarpeeksi unta, tarpeeksi liikuntaa ja tarpeeksi terveellistä ruokaa. Myös joogasta ja meditoinnista on ollut huomattavaa hyötyä.

Yksi iso asia on myös se kuuluisa "älä välitä muista". Minulle on kerrottu tuo neuvo varmaan satamiljoonaa kertaa, niinkuin sinullekin (viimeistään tässä ketjussa). Kuten varmaan olet huomannutkin, se ei ole tahdon asia, ei sitä voi noin vain päättää lakata piittaamasta toisten ihmisten sanoista ja teoista. Toivottavasti saat kuitenkin toivoa tästä, mitä sinulle nyt kerron: sen voi oppia! Minä olen oppinut olemaan välittämättä tyhmistä ilkeilyistä. Se vei minulta monta vuotta, mutta se onnistui. En valitettavasti voi kertoa, miten sen saa onnistumaan, se tapahtui minullekin ikäänkuin vahingossa, ilman että yritin aktiivisesti opetella sitä. Minä vietän luonnostani paljon aikaa mietiskellen ja yrittäen ymmärtää ympärilläni tapahtuvia asioita, ja jotenkin se kyky laskea asiat "yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos" vain kehittyi minulle siinä samalla. Tämän kyvyn oppiminen kulki myös melko lailla käsi kädessä elämänlaatuni parantamisen ja kroonisen stressitasoni laskemisen kanssa.

Olen myös todella iloinen siitä, että haluat jättää asiat taaksesi ja jatkaa eteenpäin. Monet muut, jotka ovat saaneet jatkuvasti kylmää kohtelua vanhemmaltaan, eivät jaksa pyrkiä parempaa päin, vaan jäävät vain vellomaan. Tahto päästä ylös on kaikkein tärkein asia, mitä ihmisellä voi olla. Sillä minäkin pääsin ylös pohjamudista!

t: 282&283

Hei ap, itselläni on epävakaa persoonallisuus ja äitini on tehnyt oikeasti hirvittäviä asioita. Ymmärrän myöskin ajatuskulkuasi ja tunteitasi erittäin hyvin. En vieläkään ole välttämättä täysin sujut sen kanssa, mutten myöskään syyllistä häntä kaiken aikaa ja olen tajunnut, ettei menneessä rypeminen auta. Minusta sinä paisuttelet asiaa päässäsi, eikä äidilläsi ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sinä, aikuinen ihminen, päätät tehdä omalla elämälläsi ja omassa päässäsi. Siihen meillä kaikilla on valta, vaikka huonojen tottumusten muuttaminen onkin pirun vaikeaa, mutta se on todellakin sen arvoista. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, minusta tuntuu, että me olemme todella samanlaisia ihmisiä. Sanon tässä vaiheessa, että minulla on todettu Aspergerin oireyhtymä, jonka yhtenä "oireena" minulla on erittäin voimakas oikeudentaju. Epäilen myös olevani näitä ns. "erityisherkkiä" ihmisiä. Onko sinullakin kenties erittäin herkät tunteet ja voimakas oikeudentaju? Ne ovat upea lahja, mutta ne tekevät elämän joskus myös todella, todella hankalaksi.

Luulen tietäväni tismalleen, miltä tuo moraalinen hämmennys sinusta tuntuu. Minulle on aina joskus tämän elämän aikana oltu melko julmia, niin kuin jokaiselle joskus. Minua on syytetty asioista, joiden tapahtumisesta en ole edes ollut tietoinen tai joiden tapahtumista olen jopa yrittänyt parhaani mukaan estää. Minua on haukuttu aiheetta valehtelijaksi, sillä jotkut tulkitsevat kasvonilmeeni valehtelijan kasvonilmeiksi (vaikka tosiasiassa monet Asperger-ihmiset eivät vain osaa käyttää kasvonilmeitään oikein, eikä sillä ole mitään tekemistä epärehellisyyden kanssa). Minua on rankaistu syyttömänä ja ennen kuin Aspergerin oireyhtymäni diagnosoitiin, minua pidettiin poikkeavan mielenrakenteeni vuoksi psykiatrisella osastolla, jossa minun ihmisarvoani loukattiin. Anteeksi vuodatus, mutta pointtini on se, että sellainen todella hämmentää henkilöä, jolla on voimakas oikeudentaju. Sisäinen ääneni on aina järkähtämättä kertonut, että minulle ei saisi tehdä näin, mutta aloin pakostakin epäillä itseäni, kun kukaan muu ei tuntunut ajattelevan, ettei minua saisi kohdella niin. Monet ihmiset kohtelivat minua kuin olisin ollut arvoton, eikä kirjaimellisesti KUKAAN tehnyt mitään sen estämiseksi. Olen päässyt näistä ongelmista melko hyvin yli, mutta ne painavat mieltäni edelleen jonkin verran. Joudun edelleen sanomaan itselleni ääneen, että olen arvoton. Ei siksi, että ajattelisin niin, vaan siksi, koska minut on opetettu käyttäytymään sen mukaisesti. Ehkä näen väärin, mutta näen sinussa jälkiä samanlaisista kokemuksista. Et kykene uskomaan sitä sanomaa, mitä äitisi on sinulle välittänyt (että olisit paha), mutta et myöskään kykene jättämään hänen sanojaan täysin huomioitta. Et tiedä, miten sinun täytyisi käsitellä tätä dilemmaa, mutta sinun pitäisi siitä huolimatta rämpiä eteenpäin tässä maailmassa, jossa jokaisen tuntuu olevan pakko tietää, mitä tehdä ja mitä ajatella. Onko näin? Jos on, niin olet kanssani samassa liemessä.

Minun vanhin ystävani on asperger, aikuisena vasta diagnosoitu ja hänen tarinansa on ihan kuin sinun pakkohoitoa syyttä myöten. Olen miettinyt, että minussa voi hyvinkin olla asperger-piirteitä, koska ymmärsin sitä ystäväänikin paremmin kuin muut luokkalaiseni. Tosin olen itse miettinyt, että voiko huono kasvatus tuottaa aspergeriutta, eli lapsi havainnoiasioita, mutta ei pääse niissä eteenpäin, koska aikuisen tuki puuttuu, kun taas terveet vanhemmat antavat sen tuen tai taas asperger ei luovu tästä ominaisuudesta, koska hänen aivonsa toimivat siten. Toivottavasti tämän sanominen ei loukkaa sinua, en tarkoita sanoa sitä loukkaavasti.

Luulen, että yksi ongelmani on se, että vaikka koin, etten ole sitä mitä äiti sanoo niin äiti sanoitti minulle ympäröivän maailman inhoavan minua. "Kaikki ajattelevat sinusta niin kuin minä, ja minä vihaan sinua" tuntui se viesti olevan.

Minä uskon siis etten kelpaa kenellekään, en edes lapsilleni, kuinka voisin, koska en kelvannut edes äidilleni?

Ap

En jaksa lukea. Hevoshullu vai Villivarsa?

Vierailija kirjoitti:

(jatkoa edelliseen)

Toivon, että uskot minua, kun sanon, etten halua ärsyttää sinua kaiken maailman päsmäröinneillä ja itsestäänselviä neuvoja jankuttamalla. Minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, että sinulla on tällä hetkellä jotain muitakin taakkoja kannettavanasi. Minullakin on aikaisemmin elämässäni ollut todella raskaita ja uuvuttavia elämäntilanteita, ja olen huomannut, että väsyneenä ja stressaantuneena olen todella altis saamaan suuria mielialanjärkkymisiä sellaisista asioista, jotka ovat näennäisesti "vanhoja pikkujuttuja". Jos sinä olet nyt tällaisessa tilanteessa, niin sinun on ehdottomasti yritettävä rauhoittaa elämääsi! Olitko se sinä vai joku muu, joka sanoi kärsivänsä masennuksesta? Entä onko mitään, mitä voisit tehdä väsymyksesi/stressisi/jonkinmuunikäväsi helpottamiseksi? Minulla yleiseen huonoon oloon on auttanut se klassinen, eli tarpeeksi unta, tarpeeksi liikuntaa ja tarpeeksi terveellistä ruokaa. Myös joogasta ja meditoinnista on ollut huomattavaa hyötyä.

Yksi iso asia on myös se kuuluisa "älä välitä muista". Minulle on kerrottu tuo neuvo varmaan satamiljoonaa kertaa, niinkuin sinullekin (viimeistään tässä ketjussa). Kuten varmaan olet huomannutkin, se ei ole tahdon asia, ei sitä voi noin vain päättää lakata piittaamasta toisten ihmisten sanoista ja teoista. Toivottavasti saat kuitenkin toivoa tästä, mitä sinulle nyt kerron: sen voi oppia! Minä olen oppinut olemaan välittämättä tyhmistä ilkeilyistä. Se vei minulta monta vuotta, mutta se onnistui. En valitettavasti voi kertoa, miten sen saa onnistumaan, se tapahtui minullekin ikäänkuin vahingossa, ilman että yritin aktiivisesti opetella sitä. Minä vietän luonnostani paljon aikaa mietiskellen ja yrittäen ymmärtää ympärilläni tapahtuvia asioita, ja jotenkin se kyky laskea asiat "yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos" vain kehittyi minulle siinä samalla. Tämän kyvyn oppiminen kulki myös melko lailla käsi kädessä elämänlaatuni parantamisen ja kroonisen stressitasoni laskemisen kanssa.

Olen myös todella iloinen siitä, että haluat jättää asiat taaksesi ja jatkaa eteenpäin. Monet muut, jotka ovat saaneet jatkuvasti kylmää kohtelua vanhemmaltaan, eivät jaksa pyrkiä parempaa päin, vaan jäävät vain vellomaan. Tahto päästä ylös on kaikkein tärkein asia, mitä ihmisellä voi olla. Sillä minäkin pääsin ylös pohjamudista!

t: 282&283

En tiedä miksi en pysty olemaan välittämättä siitä, mitä ihmiset minulle saattaisivat sanoa. Se ikään kuin saa määritellä minut. Jos olen jonkun mielestä kiero, niin kai mä sitten olen. Koska en aina pysty ymmärtämään, millä perusteilla minua väitetään joksikin. Minua ei ole kylläkään usein haukuttu, mutta yksikin tapaus saattaa suistaa minut täysin raiteiltani. Joten niitä pitää välttää parhaani mukaan. Tai tietenkään ei ehkä pitäisi välttää, vaan mennä tulta päin, mutta se saattaisi koitua kohtalokseni jollain tavalla, en uskalla.

Ja mietin sitäkin, että miten sitten voi edes olla vaikkapa kieroja ihmisiä, siis jos joku sanoo toiselle, että olet kiero, niin miksi se toinen ei muutu? Ei kai kukaan halua olla kiero tai ole edes huvikseen kiero? Eli jos minusta sanottaisiin vaikkapa, että olen kiero, niin miten voisin kiistää sen, siis voinko minä muka jotenkin objektiivisesti arvioida omaa kierouttani? Koska käsittääkseni ei kukaan voi. Jos niin olisi, niin varmasti jokainen itsessään kieroutta havaitseva luopuisi kieroudestaan. Tai jos ei voisi luopua, niin se olisi jokin häneen lapsuudessa istunut puolustautumismekanismi, jolle hän ei vain voi mitään, ennen kuin se, mikä kierouden aiheutti on jollain lailla purettu. Näin ajatellen pahaa ihmistä ei ole olemassa.

Ihmisillä on vain ominaisuuksia tai motiiveja toimintansa taustalla, joista he eivät ole tietoisia. Voi väittää itseään empaattiseksi ihmiseksi kirkkain silmin ja olla kylmäverinen sadisti. Eikä edes millään tasolla koe tai usko valehtelevansa. Minä koen äitini tällaiseksi. Mukava ihminen, siis ihana, omasta mielestään. Todellisuus oli että kylmä ja tunteeton. Mutta en ole varma, voinko uskoa itseäni, vai kuuluuko minun uskoa äitiä itseään?

Ap

Kasvatus ei nykytiedon valossa voi aiheuttaa Aspergerin oireyhtymää, mutta se voi muuttaa jo olemassaolevan Aspergerin oireyhtymän luonnetta.  Tästä erittäin hyvä esimerkki olen minä itse. Olin jo lapsena hieman erilainen, mutta menin kuitenkin muiden mukana, kykenin ylläpitämään aina muutamaa ystävyyssuhdetta kerrallaan ja elin hyvinkin normaalia suomalaislapsen elämää enkä ihan pienenä edes tajunnut, että minussa oli jotain erilaista. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä syvemmiksi perheeni ongelmat kuitenkin synkkenivät. Minulla ei ollut enää vakaita, luotettavia aikuisia, joilta olisin voinut oppia asioita, ja tilanteen edetessä minä käännyin yhä syvemmälle itseeni. Sisäänpäinkääntyneisyys ei tässä tapauksessa ole mikään huono asia, olen ihan tyytyväinen tällaisena, mutta olen kuitenkin todella erilainen kuin se lapsi, joka joskus olin. Minulla on psykologini ja psykiatrini mukaan hyvin syvä Asperger, mutta luulen, että lapsena se oli vain lievä (tai korkeintaan keskisyvä). En voi antaa kovin osuvia arvauksia, kun näen sinut vain tämän ketjun läpi, mutta kenties sinullakin oli jo syntyessäsi jokin lievä poikkeavuus, joka syveni vuosien aikana, kun jouduit kuuntelemaan äitisi arvostelevan sinua?

Haluaisin saada tietää yhden asian. Koetko sinä itse nykyään olevasi arvoton, koska äitisi opetti sinulle niin? Vai koetko vielä nykyäänkin olevasi yhtä arvokas kuin muutkin, mutta et vain kykene uskomaan siihen, että sinulla on arvoa myös muiden ihmisten silmissä?

Äidit ovat monesti ihan kivoja, mutta joskus ne kyllä osaavat olla myös aika kakkiaisia. Jotkut äidit ovat peräti mega-kakkiaisia. Joillekuille käy, ikävä kyllä, niin huono säkä, että sattuu syntymään megakakkiaisen lapseksi. Minun mielestäni kakkiaisia ei tarvitse sietää, jos se kostautuu omassa terveydessä. Jos kakkiainen sattuu olemaan perheessä, niin sitä suuremmalla syyllä heistä tulisi vetäytyä eroon, niin käytännössä kuin omassa mielessäänkin. Oman äidin kunnioittaminen on hieno asia, mutta kakkiaisia ei tarvitse kunnioittaa. Sinun ei siis tarvitse ajatella, että et kelvannut edes omalle äidillesi. Yritä ajatella mieluummin, ettet kelvannut yhdelle ihmiselle, joka sattui olemaan kakkiainen. Tuo ihminen toi sinut tähän maailmaan ja pakotti sinut omaksi huollettavakseen, sinun mielipidettäsi ei kysytty ja sen vuoksi sinä et ole äidillesi mitään velkaa. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta jatkaa hänen rajoittuneiden mielipiteittensä elättämistä. Tämä on kuitenkin taas niitä asioita, joita ei voi vain päättää ruveta ajattelemaan. Sen voi kuitenkin ajan kanssa oppia, kun vain jaksaa pyrkiä eteenpäin. Käytätkö tai oletko harkinnut käyttäväsi tässä asiassa jotain ammattiapua? Tämä on nimittäin juuri sellainen asia, jonka vuoksi monet käyvät terapiassa, ja se auttaa monia.

Se ei ole sinun vikasi, että sinulla on tällainen ongelma. Olet aivan oikeassa siinä, että se on äitisi vika ja äitisi pitäisi korjata sotkunsa. Niin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kakkiainen pysyy yleensä kakkiaisena vaikka voissa paistaisi, eivätkä useimmat ihmiset halua myöntää tehneensä jotain väärin. Vika on hänen, mutta ainoa joka VOI korjata asian, olet sinä itse. Aina joskus tässä elämässä joutuu siivoamaan toisten sotkuja. Se ei ole reilua, mutta se on osa ihmisyyttä. Joskus se voi olla myös aivan ylitsepääsemättömän vaikean tuntuista, mutta ei se mitään. Silloin voi vain yrittää, ja hyvä puoli on se, ettei siinä ole mitään hävittävää. Vanhojen jälkien korjailemiseen voi mennä aikaa ja siinä välillä voi joutua hetkeksi pysähtymään ja pitämään taukoa, mutta kaikki keinot ovat sallittuja niin kauan, kun ei lopeta kesken!

T: 282&283

En ajatellutkaan, että kasvatus aiheuttaisi apergeria, vaan että huono kasvatus tekisi ihmistä samantyyppisin ominaisuuksin varustetuksi kuin mitä aspergerissa esiintyy, mutta tämä on vain sellaista omaa mietintää, täyttä mutua. Voihan se olla, että olen asperger-piirteinen ihan synnynnäisesti, mutta jotkin osa-alueet puuttuvat jotta saisin diagnoosin. Olen menossa käymään psykiatrilla, joka saa tutkia as-piirteeni (on siihen erikoistunut), mutta itse epäilen, että saisin diagnoosia.

"Haluaisin saada tietää yhden asian. Koetko sinä itse nykyään olevasi arvoton, koska äitisi opetti sinulle niin? Vai koetko vielä nykyäänkin olevasi yhtä arvokas kuin muutkin, mutta et vain kykene uskomaan siihen, että sinulla on arvoa myös muiden ihmisten silmissä?"

Tähän vastaisin että lapsena koin olevani arvoton, koska äiti opetti minulle niin, mutta teini-iässä sain kiinni siitä, että minulla onkin arvo, mutta en näe sitä muiden silmistä. Eli tällä hetkellä jälkimmäinen.

Mietin vielä sitäkin, että äiti käytti näitä tilanteita voidakseen todistaa, että minun kanssani ei voi tulla toimeen. Minusta se oli aivan kamalaa. Minun kanssani ei voi tulla toimeen, koska minä alan huutaa ja räyhätä joka asiasta. No voi helvetti, kun minulla oli siihen täysi oikeus, mutta hänelläpä ei ollut mitään oikeutta lainata minun lehtiäni ilman lupaa. Räyhäämiseni hänelle oli ollut puhdas nolla jos HÄN olisi kunnioittanut minua ja elämän pelisääntöjä.

Joita tosiaankin oli olemassa ja joiden piti koskea häntäkin. Se saatanana sika kuvitteli olevansa minun ja elämän pelisääntöjen yläpuolella. Eikä se ole vielä kärsinyt tarpeeksi tästä erehdyksestään. Minä sen sijaan olen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, itselläni on epävakaa persoonallisuus ja äitini on tehnyt oikeasti hirvittäviä asioita. Ymmärrän myöskin ajatuskulkuasi ja tunteitasi erittäin hyvin. En vieläkään ole välttämättä täysin sujut sen kanssa, mutten myöskään syyllistä häntä kaiken aikaa ja olen tajunnut, ettei menneessä rypeminen auta. Minusta sinä paisuttelet asiaa päässäsi, eikä äidilläsi ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sinä, aikuinen ihminen, päätät tehdä omalla elämälläsi ja omassa päässäsi. Siihen meillä kaikilla on valta, vaikka huonojen tottumusten muuttaminen onkin pirun vaikeaa, mutta se on todellakin sen arvoista. 

En mielestäni paisuttele asiaa, vaan annan sille vihdoinkin sille kuuluvan arvon. Minuahan ei seurauksitta päähän potkita, tai sitten, jos en pysty järjestämään päähän potkijalle suraamuksia, etten itse joudu hankaluuksiin, niin käyn asiaa lävitse niin kauan kuin tarvitsee ja se on se seuraamus. Jos siitä joutuvat kärsimään muut kuin se tekijä, niin älkää minua syyttäkö, en minä ole itse itseäni päähän potkinut, vaan tämä idiootti. Jos sivullinen ihminen vammautuu rattijuopon kolaroinnin seurauksena, niin eihän sitäkään tilannetta korjaa ja paranna se rattijuoppo, vaan vammautuneen läheiset ja/tai yhteiskunta. Niin se vaan menee. Me kiusatut ja vammaantumeet olemme täällä teidän muiden kiusana ihan vain koska kai meilläkin on jokin ihmisarvo. Minun mieheni saa nyt siivota, koska mä en pysty. Ei vaan voi mitään. Valittakoot äidilleni, jos on jotakin valitettavaa.

Ap