Olen 20-vuotias ja tuntuu että olen viisaampi kuin 80% tuntemistani "aikuisista"

Jos ihminen on älykäs, hän voi olla varsin tiedostava ja vanhempiaan fiksumpi jo teini-iässä. Aika moni älyltään keskiverto ei tätä ymmärrä. Korkea älykkyys on tässä kontekstissa rasite.

Mulla oli tuo vaihe teini-iässä. Tunsin itseni muka vanhaksi sieluksi. Itse asiassa varhaisteinistä lähtien. Mutta nyt 25-vuotiaana olen älynnyt, että olin aika töhö tuohon aikaan. Ja entäs sitten nyt, kun pitäisi olla se oikea aikuinen? Herrajumala kun välillä ahdistaa, ettei oikeasti tiedä aikuisen ihmisen elämästä yhtään mitään. Yrittää vaan pitää arjen rippeet jotenkin kasassa ja elää tasapainoisessa parisuhteessa, vaikka tuntuukin välillä siltä kuin vain leikkisi kotia.

Totta kai sitä pyöritteli jo teininä vakavia asioita mielessään, mutta maailma oli vielä tuolloin todella mustavalkoinen omissa silmissä. Mielipiteet oli aina jostain ääripäästä. Se määrä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä mikä on pikkuhiljaa tullut iän mukana on hurja.

Eikös sitä muuten sanota, että jos huomaat olevasi viisain ihminen huoneessa, lähde äkkiä pois?

Terveisin ikilapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että saatat olla vanha sielu, ns. kristallilapsi, ap.

En ole perehtynyt näihin sen enempää, mutta eräs tuttuni joka kristallilapsiin uskoo, on sanonut että huomasi minun olevan sellainen. Ihan mielenkiintoista. Itselläni ei ole kummoisempaa mielipidettä asiasta, aikamoisena huuhaana noita juttuja pidetään, mutta pyrin pitämään mieleni avoimena. Kristallilapsihan on vain ihmisen keksimä nimitys tietynlaisille ihmisille?

Olen itse kiinnostunut buddhalaisuudesta ja uskon reinkarnaatioon, ja periaatteessa siihen että yksi on kaikki ja tietoisuudella on tässä maailmassa valtava merkitys. Tuohon liittyen olen hiljattain aloittanut myös meditoimaan, mitä suosittelenkin ihan kaikille. Itselläni ei ainakaan ollut oikeanlaista käsitystä ikinä, mitä se meditaatio on, vaikka siitä paljon luinkin.

- AP

Vanhan sielun nuoressa ihmisessä erottaa esim. silmien viisaasta ja syvästä katseesta, tiedostavasta ja maanläheisestä elämäntyylistä. Eikä ole ns. laumaihminen.

Siis selitettynä niin, että maailman fiksuin parikymppinenkin tajuaa: kristallilapsia ovat ne erityislapset, joiden vanhemmat kieltäytyvät näkemästä ongelmia lapsessaan, itsessään tai perhedynamiikassaan.

Luin joskus näistä indigolapsista vai mitä olikaan (tiettynä vuotena syntyneitä, muistaakseni 2000-luvulla) ja kyllä tuli mieleen että ne piirteet joilla lapsen tunnistaa "indigoksi", oli piirteitä mistä lapsi pitäs viedä tutkimuksiin. Siis tavallisen erityislapsen piirteitä, joihin lapsi tarvitsisi tietynlaista apua ja tukea. Sivuilla näitä lapsia kuvattiin joksisin toiselta planeetalta tulleiksi suunnan ja valon näyttäjiksi. Kristallilapsi on ilmeisesti vähän viattomampi juttu, nimitys erityisherkille lapsille?

- AP

Pessimismi ja naiivius ei ole viisautta vaikka se tällä hetkellä saattaa siltä tuntua.  Sulla on eräänlainen eksistentiaalinen kriisi menossa.  Maailmalla ei ole mitään suuntaa tai päämäärää, se vain on.  Maailma ei ole paha paikka, eikä se esimerkiksi välitä ihmiskunnasta tai sen kohtalosta.  Maailmalle on aivan sama mitä ihmiskunnalle tapahtuu.  Ihmiskunta ei voi koskaan uhata maailmaa.

Tästä ketjusta näkee taas hyvin sen halveksunnan, mitä nuoret joutuvat kohtaaman jatkuvasti ikänsä takia.

Jostain syystä nuorten älykkyyttä (ja vielä erityisemmin nuorten naisten älykkyyttä) pidetään jonain punaisena vaatteena. Nuori ihminen ei saa myöntää  pitävänsä itseään älykkäänä, vaan kyse on aina nuoruuden idealismista, mustavalkoisuudesta, kokemattomuudesta, ohimenevästä vaiheesta, itsensä korottamisesta tai Dunning-Kruger vinoumasta.

Miksi joillekin ihmisille on niin vaikea myöntää, että myös nuoret todella voivat olla älykkäämpiä kuin suurin osa muista ihmisistä? Ja miksi nuorten (taas erityisesti naisten) on niin paljon hyväksyttävämpää kehua itseään hyväsydämiseksi, empaattiseksi, luotettavaksi tai jopa hyvännäköiseksi, mutta ei saa sanoa itseään älykkääksi?

Minäkin olin viisas parikymppisenä ja viisastuin vain lisää kolmevitoseksi asti. Nyt pari cuosikymmentä vuotta myöhemmin tunnen itseni hyvin tyhmäksi siitä huolimatta, että Mensan testissä tempaisin äskettäin aikamoiset lukemat. Mitään en tuon testin tehtävistäkään ymmärtänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei osaa tai uskalla olla hyvä tai kiltti, nähdä sydämellään ja toimia sydämen ääni perustana. Niissä on voimaa ja kauneutta, avaruutta. Ja ne säästävät myös aivan valtavasti ihmisen voimavaroja. Kun maa on vasta viimeinen - toki sinänsä tärkeä - ulottuvuus eikä ensimmäinen.

Vertaisin tätä siihen, että tietokone on säädetty ihan minimikulutukselle ja toimii vaivatta, yksinkertaisen periaatteen mukaan. Kun taas varovuus, pidättyvyys, liika harkinta, epäluottamus, huoli, pahan puhuminen, aggressio, tyytymättömyys, pinnalliset valinnat ja arvot, matalamielisyys, himoihin kiinnittyminen, jne. saavat tietokoneen takkuamaan ja kuumenemaan.

Tämä on kyllä totta, mutta mikä saa ihmisen tekemään luettelemiasi asioita jotka aiheuttaa takkkuamisen ja kuumenemisen? Myöskään en pitäisi varovaisuutta, pidättyväisyyttä, tai liikaa harkintaa samalla viivalla loppujen kanssa.

Varmastikkin hyvimmätkin ihmiset voivat sortua joihinkin noihin asioihin, ja sitä mielen hyvyyttä pitää vaalia ja harjoittaa ylläpitääkseen. Joillekkin se on helpompaa, tulee kuin luonnostaan, jotkut joutuvat tekemään enemmän töitä pitääkseen mielensä kirkkaana ja tyynenä.

- AP

Epäluottamus itseen ja muihin sekä liika suunnittelu ajassa tekevät ihmisen olosta raskaamman: Ovatko toiset ihmiset uhka? Pystyykö nauttimaan ajasta aikana esim. ilman että kiinnittyy mihinkään tai että ajalla on mitään kaavaa tai päämäärää (jotka ovat aina kuvitelmaa)? Pystyykö vaikkapa makaamaan tuntikausia mietiskellen hiljaa paikallaan tai musiikkia kuunnellen, osaako nauttia tyhjyyden täyteydestä? Joskus näinä hetkinä tulee tunne kuin olisi jonkin sylissä. Se on tosi hyvä ja erikoinen tunne.

Varovaisuus, pidättyvyys ja liika harkinta mielen tasolla ovat sitä, että ihminen pitää kynttiläänsä vakan alla. Ei uskalla olla, toimia tai tuntea puhtaan vajavaisesti - aidosti, rajallisesti ja silti itselleen uskollisesti ilman pelkoa - vaan ympäristön kautta ikään kuin mutkat suoristaen. Mutta kehon tasolla, kun ollaan yhdessä muiden kanssa, nuo ovat hyviä asioita. Se, että on valmis kohtelemaan muita kuin kukkaa kämmenellä, on hyvä tavoite.

YxXy kirjoitti:

Ensin vanhemmat tiesivät kaiken. Murrosiässä vanhemmat eivät ymmärtäneet mitään. Sittemmin on ollut huomattavissa, kuinka paljon viisaammiksi vanhemmat ovatkaan vuosien myötä tulleet.

Nuoruus on sairaus, joka paranee itsekseen. 

Tämähän nyt on tällainen yleinen klisee, joka pätee kyllä useamman kohdalla. Varsinkin ne, joihin pätee, tykkää viljellä tätä. Mutta kaikkien perhemallit eivät ole samat, eikä se että tulee raskaaksi ja saa vauvan, tee siitä henkilöstä automaattisesti fiksua.

Minun äiti kasvatti minut yksin, palvoin häntä pitkään ja pidin parempana kuin muiden äitejä, vaikka hän ryyppäsi ja kaltoinkohtelikin minua jo pienestä pitäen. Joskus yli 10-vuotiaana aloin tajuta ettei äidilläni ollut kaikki hyvin. Äiti uhkasi usein tappaa minut hermostuksissaan, kun olin vaikka hukannut kotiavaimeni. Sain myös fyysistä kuritusta jos kävelin liian voimakkaasti äidin nukkuessa. Äidillä miehet vaihtuivat usein, mutta heillä oli aina paljon riitoja. Lapsuuteni muistan todella huonosti, mutta muistan olleeni tosi yksinäinen ja surullinen. Kaikesta huolimatta teki kyllä hitosti töitä ja huolehti minulle tarvitsemani asiat, ja oli päiviä jolloin pyyteli anteeksi käytöstään ja muistutti kuinka tärkeä hänelle olen. Oudot raivokohtaukset oli usean vuoden ajan päivittäisiä. Teini-ikäisenä tunsin jo silmitöntä vihaa äitiä kohtaan, ja usein olin varma että en aikuistuttuani koskaan aikoisi nähdä äitiäni. Siitä unelmoin. Muutin omilleni alaikäisenä, ja niihin aikoihin turrutin pahaa oloani alkoholilla ja olin lievästi itsetuhoinenkin. Silloin oli sellainen olo että maailma on ihan paska ja tyhmä paikka, kukaan ei ymmärrä ja kaikki on idiootteja.

Kasvettuani olen ainoastaan ymmärtänyt kuinka rankkaa äidilläni on ollut, kuinka yksin ja varmasti hädissään hän on itsekin ollut kanssani. Varmasti pahasti masentunutkin, eikä koskaan osannut hakea apua. Olen myös diagnosoinut jälkeenpäin jotain maanisdepressiivisyyttä hänelle. Haluaisin koko sydämestäni rakastaa äitiäni ehdoitta, koska onhan hän äitini, mutta vielä tunnen sitä pistaavaa vihaa ja katkeruutta kun hänet näen. Ehkä se joskus menee ohi, kun noista ajoista on niin vähän aikaa. Me näemme siis kyllä nykyään useinkin, eikä riitoja enää ole.

Mutta minua fiksumpi äitini ei valitettavasti ole. Ei hän koskaan pärjännyt koulussa kuten minä, ja on oman elämänsäkin vähän kuin sössinyt. Äitini olisi itsekin tarvinnut rakkautta ja tukea, mutta hänenkin vanhemmat eli isovanhempani taisivat käyttää fyysistä kuritusta ja äitini on jäänyt myös omilleen nuorena ja joutunut vaan joten kuten pärjäämään. Pohjimmiltaan hän on kiltti ja hyväntahtoinen. Minulle hän kyllä varmasti yritti antaa mahdollisimman ihanan lapsuuden, mutta mielenterveysongelmat tuli tielle.

- AP

Hmm... Ap, tiedätkö, pessimismiin kykenee kuka vain. Itse asiassa se ei liity mitenkään viisauteen tai älykkyyteen, vaan se on elämänasenne.

Olen viisikymppinen ulkomaantoimittaja, kiertänyt sotia ja kriisejä jo neljännesvuosisadan. Vaikka koko ajan näen ympärilläni sitä, miten ihmiset ovat itsekkäitä, ahneita ja pikkusieluisia, näen myös hyvää kehitystä, jalomielisyyttä ja inhimillisyyttä.

Hyvissä oloissa, kuten Suomessa, ihmisillä on tilaa ja mahdollisuuksia olla reiluja ja tehdä hyvää, ja mielestäni enemmistö ihmisistä myös pyrkii olemaan hyviä. Se on sisäisesti palkitsevaa, harva haluaa tuntea itsensä ilkeäksi ja itsekkääksi.

Kriisioloissa ja köyhyydessä ihmisistä kuoriutuu oman edun tavoittelu selkeämmin esiin. On pakkokin, selviytyminen vaatii kyynärpäitä.

On ikävää, jos ihminen asettaa itsensä muiden yläpuolella. Itsekin tuppasin ajattelemaan aika mustavalkoisesti tuossa iässä: oli oikea näkökulma (omani) ja väärä, eikä mitään siinä välillä. Tällainen mustavalkoisuus karisee onneksi, kun aitoa elämänkokemusta ja viisautta kertyy.

Hyvää kevättä ap, ole armollinen itsellesi ja muille.

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee taas hyvin sen halveksunnan, mitä nuoret joutuvat kohtaaman jatkuvasti ikänsä takia.

Jostain syystä nuorten älykkyyttä (ja vielä erityisemmin nuorten naisten älykkyyttä) pidetään jonain punaisena vaatteena. Nuori ihminen ei saa myöntää  pitävänsä itseään älykkäänä, vaan kyse on aina nuoruuden idealismista, mustavalkoisuudesta, kokemattomuudesta, ohimenevästä vaiheesta, itsensä korottamisesta tai Dunning-Kruger vinoumasta.

Miksi joillekin ihmisille on niin vaikea myöntää, että myös nuoret todella voivat olla älykkäämpiä kuin suurin osa muista ihmisistä? Ja miksi nuorten (taas erityisesti naisten) on niin paljon hyväksyttävämpää kehua itseään hyväsydämiseksi, empaattiseksi, luotettavaksi tai jopa hyvännäköiseksi, mutta ei saa sanoa itseään älykkääksi?

Aa ei!!

Ap ei sano itseään älykkääksi, vaan VIISAAKSI. Älykkyys on enimmäkseen synnynnäinen ominaisuus, ja on tosiaan aivan mahdollista, että ap on keskimääräistä älykkäämpi.

Viisaus taas on hankittu ominaisuus, taito tehdä hyviä päätöksiä ja ajatella loogisesti ja eri näkökulmia huomioiden ja tietoa siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa. Viisaus karttuu opiskelemalla ja elämällä. Sitä ei noin lähtökohtaisesti ole jo parikymppisellä paljon, koska aika....

Lisäksi ap tuntuu pitävät viisautena pessimismiä, joka toden totta on elämänasenne, ei viisaus.

"sinä kulkija 16-vuotias, näen kyyneleet silmissäsi..... mutta kuuntele mua, sulle kerron sen, joskus itkee hän myös nelikymppinen, sillä suoraan sanottuna suurin piirtein, sellaista elämä on..."

tsemppiä ap! Maailmassa on paljon paskaa ja välinpitämättömyyttä, mutta jokaisella on siellä kuoren alla myös se ihminen 

Ja siis 91=90

Minulla on pari tuttua, jotka ajattelevat kuten otsikossa. Täysiä kusipäitä molemmat.

Juu, hyvin muistan, että juuri tuolta tuntui 16-25-vuotiaana. Sen jälkeen se oma viisaudenkokemus on hälvennyt. Toivon näin 45-vuotiaana, että omat lapset eivät olisi niin kaikkitietäviä kuin itse olin aikoinaan.

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Ap, tiedätkö, pessimismiin kykenee kuka vain. Itse asiassa se ei liity mitenkään viisauteen tai älykkyyteen, vaan se on elämänasenne.

Olen viisikymppinen ulkomaantoimittaja, kiertänyt sotia ja kriisejä jo neljännesvuosisadan. Vaikka koko ajan näen ympärilläni sitä, miten ihmiset ovat itsekkäitä, ahneita ja pikkusieluisia, näen myös hyvää kehitystä, jalomielisyyttä ja inhimillisyyttä.

Hyvissä oloissa, kuten Suomessa, ihmisillä on tilaa ja mahdollisuuksia olla reiluja ja tehdä hyvää, ja mielestäni enemmistö ihmisistä myös pyrkii olemaan hyviä. Se on sisäisesti palkitsevaa, harva haluaa tuntea itsensä ilkeäksi ja itsekkääksi.

Kriisioloissa ja köyhyydessä ihmisistä kuoriutuu oman edun tavoittelu selkeämmin esiin. On pakkokin, selviytyminen vaatii kyynärpäitä.

On ikävää, jos ihminen asettaa itsensä muiden yläpuolella. Itsekin tuppasin ajattelemaan aika mustavalkoisesti tuossa iässä: oli oikea näkökulma (omani) ja väärä, eikä mitään siinä välillä. Tällainen mustavalkoisuus karisee onneksi, kun aitoa elämänkokemusta ja viisautta kertyy.

Hyvää kevättä ap, ole armollinen itsellesi ja muille.

Kristinuskon virhe on, että sen mukaan osassa ihmisiä - Jeesuksen omissa - ei ole pahuutta, vaan Saatana on ainiaaksi nujerrettu Kristuksessa. New Age -suunnatkin pyrkivät tuhoamaan pahan. Kun pahuus on oikeasti välttämätön osatekijä ihmisissä: koko elämä perustuu jonkin muun tuhoamiseen, joka loppuu vain kuolemassa. Esimerkiksi seksin himo on kristityille saatanallinen ilmiö, kun oikeampaa olisi ajatella sen kuuluvan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee taas hyvin sen halveksunnan, mitä nuoret joutuvat kohtaaman jatkuvasti ikänsä takia.

Jostain syystä nuorten älykkyyttä (ja vielä erityisemmin nuorten naisten älykkyyttä) pidetään jonain punaisena vaatteena. Nuori ihminen ei saa myöntää  pitävänsä itseään älykkäänä, vaan kyse on aina nuoruuden idealismista, mustavalkoisuudesta, kokemattomuudesta, ohimenevästä vaiheesta, itsensä korottamisesta tai Dunning-Kruger vinoumasta.

Miksi joillekin ihmisille on niin vaikea myöntää, että myös nuoret todella voivat olla älykkäämpiä kuin suurin osa muista ihmisistä? Ja miksi nuorten (taas erityisesti naisten) on niin paljon hyväksyttävämpää kehua itseään hyväsydämiseksi, empaattiseksi, luotettavaksi tai jopa hyvännäköiseksi, mutta ei saa sanoa itseään älykkääksi?

Aa ei!!

Ap ei sano itseään älykkääksi, vaan VIISAAKSI. Älykkyys on enimmäkseen synnynnäinen ominaisuus, ja on tosiaan aivan mahdollista, että ap on keskimääräistä älykkäämpi.

Viisaus taas on hankittu ominaisuus, taito tehdä hyviä päätöksiä ja ajatella loogisesti ja eri näkökulmia huomioiden ja tietoa siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa. Viisaus karttuu opiskelemalla ja elämällä. Sitä ei noin lähtökohtaisesti ole jo parikymppisellä paljon, koska aika....

Lisäksi ap tuntuu pitävät viisautena pessimismiä, joka toden totta on elämänasenne, ei viisaus.

Pessimismin ja optimismin välimaasto on viisautta. Viisaus liittyy tasapainoon.

Vierailija kirjoitti:

Hmm... Ap, tiedätkö, pessimismiin kykenee kuka vain. Itse asiassa se ei liity mitenkään viisauteen tai älykkyyteen, vaan se on elämänasenne.

Olen viisikymppinen ulkomaantoimittaja, kiertänyt sotia ja kriisejä jo neljännesvuosisadan. Vaikka koko ajan näen ympärilläni sitä, miten ihmiset ovat itsekkäitä, ahneita ja pikkusieluisia, näen myös hyvää kehitystä, jalomielisyyttä ja inhimillisyyttä.

Hyvissä oloissa, kuten Suomessa, ihmisillä on tilaa ja mahdollisuuksia olla reiluja ja tehdä hyvää, ja mielestäni enemmistö ihmisistä myös pyrkii olemaan hyviä. Se on sisäisesti palkitsevaa, harva haluaa tuntea itsensä ilkeäksi ja itsekkääksi.

Kriisioloissa ja köyhyydessä ihmisistä kuoriutuu oman edun tavoittelu selkeämmin esiin. On pakkokin, selviytyminen vaatii kyynärpäitä.

On ikävää, jos ihminen asettaa itsensä muiden yläpuolella. Itsekin tuppasin ajattelemaan aika mustavalkoisesti tuossa iässä: oli oikea näkökulma (omani) ja väärä, eikä mitään siinä välillä. Tällainen mustavalkoisuus karisee onneksi, kun aitoa elämänkokemusta ja viisautta kertyy.

Hyvää kevättä ap, ole armollinen itsellesi ja muille.

En ymmärrä, miten olen antanut itsestäni niin pessimistisen kuvan? Oletteko lukeneet muuta kuin otsikon ja ensimmäisen viestin?

Myönnän, että jotkut ajatukseni voi olla pessimistisiä, mutta kyllä minä koen melkoineen optimisti loppujen lopuksi olevan. Huolestunut optimisti.

Mitään ihmeellisempää näkökantaa ei minulla ole, kuin se että ihmisten kannattaa itsensä valistamiseen, itsetutkiskeluun ja hyvyyteen pyrkiä jos se on mahdollista. Ja auttaa muita toimimaan oikein, auttaa apua tarvitsevia. Kaikilla ei lähtökohdat ole samat, esimerkiksi näissä kriisitilanteissa elävät joutuvat kyllä keskittymään enemmän selviytymiseen kuin moraalioppiin.

Mutta kiitos näistä sanoista ja hyvää kevättä sinnekkin.

- AP

Vierailija kirjoitti:

"sinä kulkija 16-vuotias, näen kyyneleet silmissäsi..... mutta kuuntele mua, sulle kerron sen, joskus itkee hän myös nelikymppinen, sillä suoraan sanottuna suurin piirtein, sellaista elämä on..."

tsemppiä ap! Maailmassa on paljon paskaa ja välinpitämättömyyttä, mutta jokaisella on siellä kuoren alla myös se ihminen 

Elämän ydin on kuolema, mutta moni taitaa jäädä valmistautumaan kuolemaan sen sijaan että uskaltaisi. Loogisesti absurdi elämä on henkisesti palkitsevaa.

"Muista lapseni

ilman viattomuutta

risti on vain rautaa,

toivo illuusio

ja merisielu pelkkä nimi." -Tuomas Holopainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta näkee taas hyvin sen halveksunnan, mitä nuoret joutuvat kohtaaman jatkuvasti ikänsä takia.

Jostain syystä nuorten älykkyyttä (ja vielä erityisemmin nuorten naisten älykkyyttä) pidetään jonain punaisena vaatteena. Nuori ihminen ei saa myöntää  pitävänsä itseään älykkäänä, vaan kyse on aina nuoruuden idealismista, mustavalkoisuudesta, kokemattomuudesta, ohimenevästä vaiheesta, itsensä korottamisesta tai Dunning-Kruger vinoumasta.

Miksi joillekin ihmisille on niin vaikea myöntää, että myös nuoret todella voivat olla älykkäämpiä kuin suurin osa muista ihmisistä? Ja miksi nuorten (taas erityisesti naisten) on niin paljon hyväksyttävämpää kehua itseään hyväsydämiseksi, empaattiseksi, luotettavaksi tai jopa hyvännäköiseksi, mutta ei saa sanoa itseään älykkääksi?

Aa ei!!

Ap ei sano itseään älykkääksi, vaan VIISAAKSI. Älykkyys on enimmäkseen synnynnäinen ominaisuus, ja on tosiaan aivan mahdollista, että ap on keskimääräistä älykkäämpi.

Viisaus taas on hankittu ominaisuus, taito tehdä hyviä päätöksiä ja ajatella loogisesti ja eri näkökulmia huomioiden ja tietoa siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa. Viisaus karttuu opiskelemalla ja elämällä. Sitä ei noin lähtökohtaisesti ole jo parikymppisellä paljon, koska aika....

Lisäksi ap tuntuu pitävät viisautena pessimismiä, joka toden totta on elämänasenne, ei viisaus.

Edes monilla pitkään alaan perehtyneillä filosofeilla ei ole täyttä konsensusta siitä mitä viisaus tarkoittaa tai miten se ihmisissä ilminee, joten millä meriiteillä sä kerrot mitä viisaus on ja mitä se ei ole? On myös erillinen käsite vanhuuden viisaus, joka kertyy vain elämänkokemuksen mukana, mutta ei se ole ainoaa viisautta.

Anssi Kelan 1972 kertoo juuri tästä.