Velat, nyt oikeasti. MIKÄ siinä lapsiperhe-elämässä on niin kauheaa?

En pidä vauvoista. 

En pidä pikkulapsista. 

En pidä isommista lapsista. 

En pidä teineistä. 

En halua jakaa elämääni ihmisten kanssa joista jo lähtökohtaisesti en pidä. Miten tämä olisi ap:n mielestä lapselle jotenkin hyvä alku elämälle? Kun kerran en halua lapsia, en pidä lapsista, niin eikö muka ole parempi etten hanki niitä? Normijärjellä ajatellen luulisi sen olevan vain hyvä asia, mutta aina vaan joku av-mamma vänkää että kyllä velojenkin pitäisi niitä lapsia hankkia... Miksi? Ihan oikeasti, kertokaa nyt kerrankin ihan suoraan että miksi niitä lapsia pitäisi väkisin pukata maailmaan vaikka ei halua? 

Vierailija kirjoitti:

No mä voin luetella mun perus mukavan viikonlopun,lauantain.

Mies tekee mulle aamupalaa,croissantteja yleensä ja katson itsekseni luonto-ohjelmia.Sitten yleensä harrastamme seksiä.Päivällä käymme jossain mukavassa paikassa,rannalla kahvilla ehkä.Teemme omia juttujamme,minä ehkä töitä ja heitän 10 km lenkin.Illalla laitamme hyvää ruokaa,esim.sushia ja juomme viiniä,katsomme jonkun leffan.Menemme sänkyyn,harrastamme ehkä seksiä,nukun mieheni kainalossa.

En vain kaipaa tähän mitään (paitsi koiraa joskus) ja en halua luopua tästä juuri tällaisesta elämästäni miltään osin.

Hauskaa. Tämä ei poikkea kovin paljon minun perusmukavasta lauantaista, ja minulla on 4- ja 6-vuotiaat lapset.

No, minä en kyllä tajua teitä, jotka eivät ymmärrä että lapsiperhearki ei todellakaan aina ole mitään ruusuilla tanssimista. Eihän sitä turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Vähän sama kun jotkut haluavat koiran ja minä en ymmärrä ollenkaan miten joku voi haluta koiran. Joo, on söpö pentuja, kivan pehmeä isonakin ja luotettava tuki, mutta että narun päässä pitäisi parikymmentä vuotta viettää lenkkeillen monta kertaa päivässä ja kuljettaa paskapusseja mukana, että voi siivota koiran jätökset. Koira ei koskaan kasva ulos siitä narunpäästä, ei opi koskaan ulkoilemaan yksin, ei siivoa omia sontiaan ja estää extempore matkat.

Mulle lapsi on paljon helpompi kuin koira. Lapset on pieniä vasn hetken ja kun ne pääsee siihen 5 vuoden ikään, ne on jo melkein ihmisiä. Sen jälkeen lähinnä opastat niitä tiellä eteenpäin. Lasten kanssa voi matkustaa, lasten kanssa ei ole pakko mennä huonolla säällä ulos, ei tarvi herätä aamulla ensimmäiseksi kusettamasn koiraa. Siis joo...tottakai vauvan kanssa on rankkaa, mutta se kestää vain vähän aikaa. Koiran kanssa se ei lopu mihinkään. Kun sitö on vaan vähän aikaa, siitä jopa nauttii jollain tavalla.

Jos nyt aapee ymmärrät mitä ajan takaa. Ihmiset on erilaisia. En minäkään oikeasti huutele kaduilla ja kysele että miksi ihmeessä teillä on koira, kaduttaako se tai että joku yltiö koiraihminen kysyisi multa koska hankin sen koiran. Tai kertoo, että jään paitsi jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä lapsiperhe-elämässähän on hirveää ne paskavaipat ja puklurätit, loputtomat pyykkivuoret, helvetin titi-nallet ja fröbelin palikat, jatkuva naukuminen ja narina, päivähoito ja hoitotädit, mato- ja täiongelmat, kamalat lastenohjelmat, lelut ja se, että niiden mukuloiden kanssa pitäisi jotain tehdäkin. lasten kanssa on tosi turhauttavaa vaikka maalata tai pelata tai liikkua, kun ne lapset ei oikeasti osaa yhtään mitään ja joku maalaaminenkin on pelkkää sotkua ja tuhertamista. Lapsiperhe-elämä nyt vaan sattuu minulle olemaan oikeasti esimerkki helvetistä, elämäni olisi ohi jos joutuisin olemaan lapselle vanhempi.

arvaa mitä? ne vauvat kasvaa isoiksi lapsiksi ja sitten aikuisiksi. Ja niiden kanssa elämä on tosi kivaa. just tuo on näiden velojen tyypillinen ajatus, että luullaan, että,lapsiperheen elämä on ikuista vauvavaihetta :D

...isojen lasten kanssa se elämä vasta hirveää on. Hirveitä näsäviisastelijoita. Ja naukuminen ja narina ei lopu siihen vauva-aikaan, vaan jatkuu aina teini-ikään ja aikuisuuteen asti. Lasten kanssa ei ole kivaa. Aikuiset ovat kivoja, silloin kun niitä ei ole tarvinnut katsella vauvasta saakka.

Ja lapsiperhe-elämään kuuluu se vauva-aika, ja se on sellaista aikaa mitä en koskaan halua kokea. Ja äiti on äiti aina, vaikka lapsi olisi 25v. Edelleen jatkuu naukuminen ja narina, eri aiheista vain kuin lapsena.

Mua, äitiä, oikeasti naurattaa nämä "lapset on pieniä vain hetken" ja "vauvat nukkuu kun alkavat syömään kiinteitä".

Sori nyt vaan. Minusta lapsi on pieni n. 10-vuotiaaksi, sitten alkaa itsenäistyminen pikkuhiljaa. Onko 10 vuotta oikeasti muka "vain hetki". Ei ole, se on 10 helvetin pitkää vuotta, jos et tykkää tilanteestasi. Olepa 10 v vankilassa, onko "vain hetki"?

Ja ne nukkuvat vauvat... Varmasti jotkut nukkuvatkin. Sitten on näitä jotka nukkuvat 1/2-1h pätkissä kolme ensimmäistä vuottaan. Tosi tosi lyhyt aika sille joka valvoo yöt sen lapsen kanssa. Helvettiä se on, oikeasti.

Taivaan kiitos, mulla on nuorinkin jo 15v.

Olen luonteeltani introvertti. Juuri ja juuri pystyn elämään samassa kämpässä mieheni kanssa, koska hän tietää ja hyväksyy oman tilan ja ajan tarpeeni. Lapsi ei voisi sitä ymmärtää. Arkena riittää kun työmatkani on suuntaansa tunnin, ja saan sen ajan viettää yksin autossa. Lisäksi saan mennä yksin nukkumaan, koska mies valvoo reilusti myöhempään. Vapaalla uppoudun usein kirjoihin, televisioon tai tietokonepeleihin ihan vaan paetakseni kaikkia sosiaalisia kontakteja ja ladatakseni akkujani. En voisi edes kuvitella hankkivani lasta, koska en kestäisi edes kahta vuorokautta vauvaa vanhemman lapsen sosiaalisten tarpeiden kanssa. Lähipiirissä on lapsia, joten tiedän ihan tasan tarkkaan kuinka paljon huomiota lapset vaativat kun ovat pieniä.

Olisin juuri niitä äitejä jotka ovat rättiväsyneitä yhden lapsen kanssa ja joka haluaisi aina kun mahdollista tunkea lapsen johonkin hoitoon.

Itse pelkäisin jatkuvasti, että satutan lasta jotenkin tai pilaan tämän elämän. Muiden lapset ovat ok, mutta en näin itsekseen paljon viihtyvänä ja paljon tilaa tarvitsevana ihmisenä jaksaisi sitä, että koko ajan jostakin pitäisi huolehtia. Lisäksi minua on lapsena ja teini-ikäisenä hyväksikäytetty, joten pelkäisin hajoavani henkisesti kokonaan, jos oman lapsen kasvattaminen toisikin kipeitä muistoja menneisyydestäni mieleen.

http://www.hs.fi/elama/a1413341843803

Tässä mielestäni myös yksi hyvä artikkeli siitä, kuinka joistain ihmisistä yksinolo tekee onnellisia.

Minun, velan, mielestä lapset ovat niin  hieno ja iso asia, ettei siihen pidä  kenenkään lähteä jos ei tunne  haluavansa sitä täysillä. Ystäväni on tehnyt lapsen, koska hänen miehensä uhkasi jättää, jos lapsia ei tule. On toikin nyt aika murheellinen tilanne... Hoitaa kyllä lapsensa hyvin, mutta eipä hän tainnut sitä äitiyshurahdusta niistä joka paikassa toitotetuista hormoneista ja "kun saat sen oman nyytin syliisi niin, sitten..." -hehkutuksista huolimatta. Vähän tuntuu kokevan katkeruutta, ja mun mielestä se on aika  kauhea asia yhdistettynä niin suurenmoiseen asiaan kuin uuden elämän alkuun.

Mua ei vaan itseäni ole ikinä kiinnostunut se lapsiin liittyvä "maailma", enkä vaan oikein usko sen olevan oma juttuni. Vaikkakin mun mielestä vauvat ovat ihan älyttömän söpöjäkin, enkä nyt mitenkään todellakaan lapsia vihaa. Ei vaan kuitenkaan houkuttele itseäni. Mä luulen, että aloittaja viittaa siihen, että monesti nettikeskusteluissa kärjistetään lapsiperhe-elämää pelkäksi perseenpyyhkimiseen ja nenän niistämiseen ja loputtomaan valvomiseen. Se on toki tyhmää. Mutta kylläpähän yhtälailla velojen elämää kärjistetään niin, että puhutaan epätoivoisesti nuoruttaan pitkittävistä ikiteineistä, jotka vaan ryyppäävät kaikki illat sekoilemassa. Joopa joo, vaikkei mulla perhettä olekaan, niin olen ihan keski-ikäistyvä vaativassa työssä olevassa henkilö, jolla on kaikenlisäksi ihan hemmetin päivittäinen työmatka. Oma arki on ilman lapsiakin aika kiireistä ja raskasta, niin en todellakaan ole joka viikonloppu drinkki kourassa sedulassa notkumassa. En edes muista milloin olisin ollut!?

Muutenkin näistä voivotteluista tulee mieleen, että miksi ihmiset ovat niin epävarmoja omista valinnoistaan, että eivät voi ymmärtää eri lailla valinneita. Siis teillä on ne lapset, jotka varmasti ovat teille se toiveiden täyttymys ja epäilemättä elämän upein asia. Hienoa ja mahtavaa, olkaa ylpeitä siitä! Se että joku ei  halua samaa kuin  te, ei tee teidän päätöksestänne mitenkään huonoa. Ihmiset nyt vaan haluavat eri juttuja. Olkaa nyt vaan tyytyväisiä siihen, että te koette valinneenne oikein. En tajua miksi sitä teidän päätöksenne arvoa pönkittäisi jotenkin se, että kaikki maailman ihmiset haluaisivat samaa.

Ei lapsiperheiden elämässä ole mitään kauheaa. Siihen vain liittyy sellaisia asioita, kuten jatkuva yhdessäolo, kasvatuksen kiemurat, perhearki, jotka eivät ole minun juttuni. Mistä tiedän? Koska olen monilapsisesta perheestä, ja tiesin jo hyvin varhain, ettei jatkuva muiden läsnäolo ole minua varten. Parisuhde on ok, silloin kun mies asuu jossain muualla kuin samassa asunnossa kanssani.

Se, että asuu jonkun kanssa, jossa on vastuussa noin 20 vuotta ja joka ainakin ensimmäiset 10 vuotta vaatii jatkuvasti jotain. Haluan voida olla omassa kodissani rauhassa ja olla vapaa menemään ja tulemaan ilman, että joudun asettamaan jonkun tarpeet 18 vuotta jatkuvasti omieni edelleni. Myös melu ja sotkuisuus ahdistaisi ja erityisesti meillä mahdollisesti ramppaavat kaverilaumat sekä lapsen harrastuksissa juokseminen, vaikka parempaakin tekemistä olisi. Puhumattakaan rahasta ja loppuelämän kestävästä huolesta. Se viikonloppu, josta puhut muistutti juuri kaikesta tästä.

Vierailija kirjoitti:

Mua, äitiä, oikeasti naurattaa nämä "lapset on pieniä vain hetken" ja "vauvat nukkuu kun alkavat syömään kiinteitä".

Sori nyt vaan. Minusta lapsi on pieni n. 10-vuotiaaksi, sitten alkaa itsenäistyminen pikkuhiljaa. Onko 10 vuotta oikeasti muka "vain hetki". Ei ole, se on 10 helvetin pitkää vuotta, jos et tykkää tilanteestasi. Olepa 10 v vankilassa, onko "vain hetki"?

Ja ne nukkuvat vauvat... Varmasti jotkut nukkuvatkin. Sitten on näitä jotka nukkuvat 1/2-1h pätkissä kolme ensimmäistä vuottaan. Tosi tosi lyhyt aika sille joka valvoo yöt sen lapsen kanssa. Helvettiä se on, oikeasti.

Taivaan kiitos, mulla on nuorinkin jo 15v.

Joidenkin mielestä äidit eivät saisi sanoa mitään negatiivista perhe-elämästä ääneen. Ei tämän viestin perusteella tulisi mieleenkään ajatella, että olisit huono äiti tai tyytymätön valintaasi, mutta joidenkin mielestä se menee niin. Ne sellaiset ovat sitten täällä puolustelemassa valintojaan ja selittelemässä itselleen, että "lapset alkavat nukkua soseiden aloittamisen jälkeen ja ovat kohta jo aikuisia ja kaikki on niin ihanaa, jäätte paljosta paitsi. Emmä ainakaan haluais vaan matkustella ja katsella luonto-ohjelmia".

En halua sanoa tätä provotarkoituksessa, mutta näen työni kautta paljon erilaisia lapsia ja vanhempia, ja ikävä sanoa, mutta mielestäni ehkä 20% vanhemmista on sellaisia, joilla olisi oikeasti jonkinlaiset henkiset edellytykset ja riittävät resurssit lasten kasvatukseen. Vaikka en itse halua lapsia, uskon silti, että osaisin kasvattaa lapset paremmin kuin 90% perheellisistä. Nykyisin on niin monenlaisia perheitä. Heitä tuetaan ties millä tavoin, mutta silti heillä menee huonosti. Monet vanhemmat "saastuttavat" lapset huonoilla tavoillaan. Osaksi oma lapsettomuus johtuu siis siitä, että olen hyvin läheltä nähnyt vanhemmuuden ja perhe-elämän nurjat puolet. Mielestäni lapsia ei pidä hankkia, jos ei ole kykyjä kasvattajaksi. Monet lapset ovat sitten aivan heitteillä, ja odotetaan, että kyllä yhteiskunta ottaa vastuun ja elättää heidät vielä aikuisiälläkin. Lisääntymistä ei voida rajoittaa, mutta ehkä koulussa kannattaisi opettaa, milloin lasten hankinta on kannattavaa. Harva tajuaa, etteivät omat paukut aivan riitä siihen touhuun.

- Raskaus, synnytys. Ensin ehkä kuukausia pahoinvointia, senkin jälkeen enemmän tai vähemmän epämiellyttävä olo ja lopulta pitäisi valita joko mahdollisesti hengenvaarallinen tai vammauttava synnytys tai suuri vatsan alueen leikkaus.

- Vauva-aika. Tätä ei varmaan pidä edes perustella

- Koska en erityisesti pidä lapsista, ei tilannetta paranna se, vauva on vauva vain hetken, koska hänestä ei kuitenkaan pääse eroon. Eikä edes päästä perusarkeen vaan tulee uhmaikä, esiteini-ikä ja sitten teini...

- Itsenäisyyden ja oman itsensä menetys ainakin 18 vuodeksi, aina pitää jonkun toisen etu asettaa edelle

- Toisen ihmisen jatkuva läsnäolo ja se, että hänelle pitäisi olla läsnä ja vastata tarpeisiin. SE ETTÄ SE LAPSI ON SIINÄ. Eikä hänestä eroon pääse.

- Melu ja sekaisuus

- Suunnaton rahanmenetys ja tauot työurassa

- Ei voisi samalla tavalla matkustella, eikä siihen riittäisi rahaankaan.

- Jatkuva loppuelämän kestävä huoli, joka ei todellakaan lopu täysikäisyyteen. Entä jos lapsi sairastuu anoreksiaan, alkaa käyttää huumeita tai kärsii mielenterveuden ongelmista?

Enemmän kysyisin, että miksi joku haluaa lapsen...

Se viikonloppu olisi ollut kiva, jos siihen ei olisis sisältynyt 100 % ajasta lasten kanssa olemista. Sitä aikaa kun olisi pitänyt olla 0 %. Se ero oli juuri se kohta, mikä teki siitä minun painajaisviikonloppuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mä voin luetella mun perus mukavan viikonlopun,lauantain.

Mies tekee mulle aamupalaa,croissantteja yleensä ja katson itsekseni luonto-ohjelmia.Sitten yleensä harrastamme seksiä.Päivällä käymme jossain mukavassa paikassa,rannalla kahvilla ehkä.Teemme omia juttujamme,minä ehkä töitä ja heitän 10 km lenkin.Illalla laitamme hyvää ruokaa,esim.sushia ja juomme viiniä,katsomme jonkun leffan.Menemme sänkyyn,harrastamme ehkä seksiä,nukun mieheni kainalossa.

En vain kaipaa tähän mitään (paitsi koiraa joskus) ja en halua luopua tästä juuri tällaisesta elämästäni miltään osin.

Hauskaa. Tämä ei poikkea kovin paljon minun perusmukavasta lauantaista, ja minulla on 4- ja 6-vuotiaat lapset.

Mua alkoi kyllä nyt kiinnostamaan, ja vähän huolettamaankin, että missä ne teidän lapset on kun te naiskentelette aamupäivällä, kun käyt lenkillä tai kun juotte viiniä ja katsotte elokuvaa, vai onko se elokuva joku Disneyn "koko perheen animaatio"? Se on tosin ihan totta, että mitä enemmän viiniä juo, sitä parempi Ice Age 3 on kahdeksannen kerran katsottuna...

Vierailija kirjoitti:

Mua, äitiä, oikeasti naurattaa nämä "lapset on pieniä vain hetken" ja "vauvat nukkuu kun alkavat syömään kiinteitä".

Sori nyt vaan. Minusta lapsi on pieni n. 10-vuotiaaksi, sitten alkaa itsenäistyminen pikkuhiljaa. Onko 10 vuotta oikeasti muka "vain hetki". Ei ole, se on 10 helvetin pitkää vuotta, jos et tykkää tilanteestasi. Olepa 10 v vankilassa, onko "vain hetki"?

Ja ne nukkuvat vauvat... Varmasti jotkut nukkuvatkin. Sitten on näitä jotka nukkuvat 1/2-1h pätkissä kolme ensimmäistä vuottaan. Tosi tosi lyhyt aika sille joka valvoo yöt sen lapsen kanssa. Helvettiä se on, oikeasti.

Taivaan kiitos, mulla on nuorinkin jo 15v.

Tämä on niin totta! :-)

Lisään vielå, että vastuu. Enkä tarkoita sitä, että lapsi selviää hengissä ja oppii tavoille. Vaan sitä, että iso osa aikuisuuden perustasta luodaan lapsuudessa (siis kyky ihmissuhteisiin, itsetunto, osittain mielenterveyskin jne) ja esimerkiksi äidin vuorovaikutus vauvan kanssa vaikuttaa siihen, miten vauvan aivot kehittyvät. Mielestäni aivan järkyttävä vastuu, jota en itselleni halua ottaa kannettavaksi.

Ennen ajattelin, etten koskaan hankkisi lapsia. Sitten kun realiteetti iski naamaan ja sain kuulla lääkäristä, että tämä on hyvin mahdollisesti totta, enkä itse pysty siihen vaikuttamaan, pakotti se ajattelemaan asiaa eritavalla.

Ja enhän minä ollut kuin parikymppinen kun ajattelin ettei minusta koskaan äitiä tule. Aika harva silloin mammaksi haluaisikaan.

Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Se on ymmärrettävää ja itseasiassa tosi hieno asia, että tiedostaa sen itse, ennen kuin sitten on jo nyytti sylissä. Ei elämä helppoa ole, oli niitä lapsia tai ei.

Kuitenkin on iso ero sillä, että ei halua lapsia ja sillä ettei välttämättä niitä saa. Aloitin työskentelyn tarhassa, jotta saisin realistisen kuvan (yritin hakea helpotusta siihen, ettei minua haittaisi lapsettomuus) lapsen kasvatuksesta. Vaikka työ oli raskasta ajoittain, en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin lasten ympäröimänä. Tämä ehkä satutti kaikista eniten.

Onneksi mieheni oli kaiken tämän ajan tukenani, vaikka yritin itselleni kiven kovaan väittää, että tätähän minä halusin, että saataisiin olla vain kahden loppuelämä.

Ihmeen kaupalla, 8 kk takaperin raskaustesti näytti positiivista. Olen ollut erikoissyynissä koko raskauden (joka on ollut kamalinta koskaan sairauksieni vuoksi) ja enää alle viikkoa keisarileikkaukseen. En pysty edes sanoin kuvailla sitä onnea, joka sykkii sydämessäni.

Voi olla, että ilman diagnoosia, en ehkä koskaan olisi hankkinut lapsia. En olisi ehkä koskaan joutunut sen kysymyksen eteen taikka työskennellyt lasten parissa. Elämä osaa yllättää.

Tulipas nyt ihan asian vierestä, mutta lyhyesti sanottuna, ei ole väärin hankkia lasta tai olla hankkimatta. Kaikki ovat ihmisinä täysin erilaisia. Itse koen olleeni läpi elämäni "äiti ilman lasta"-persoona vaikka kuinka sitä yritin peittää.

Ja vielä helvetinmoinen hatunnosto ystävilleni, juuri näille, joiden kanssa olemme aiemmin puhuneet siitä kuinka koskaan emme lapsia hankkisi. Sitä tuen ja aidon ilon määrää mitä olen saanut heiltä vaikka tiedän, etteivät he itse ole lapsi-ihmisiä eikä heistä luultavasti sellaisia koskaan tulekaan. Toiset ovat perheellisiä, toiset taas haalivat vapautta, matkustelua ja hyvää uraa. Hienoja asioita kaikki. :)

Huijaa uhollanne ketään? En ole uhonnut kenellekään että yrittänyt huijata ketään. Elän hyvin hiljaista elämää. Luuletko että kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat ovat tietynlaisia?

Peruslapsiperhe-elämässä häiritsee sen äitikeskeisyys, jota yhteiskunta tukee. Äiti on päävanhempi ja isä pieni apulainen vain. Äiti on esim. vastuussa jos lapsi syö huonosti/epäterveellisesti. äitiä opastetaan, ei molempia vanhempia. Neuvolassa käy usein vain äiti. Äiti on se jonka velvollisuus on jäädä kotiin, sen sijaan että vuoroteltaisiin isän kanssa ja molemmat jakaisivat vastuun. Esimerkkejä on loputtomiin.

Omalla kohdalla olen läheisiä hautaan saattanut, vuosikausien saattotyö, koen että olen tehnyt jo tarpeeksi muiden eteen. On erittäin tärkeää ettei elä vain itselleen, mutta ei ole pakko elää vain lapsille. Muitakin avuttomia maailmasta löytyy!!