Velat, nyt oikeasti. MIKÄ siinä lapsiperhe-elämässä on niin kauheaa?

Vierailija kirjoitti:

Ennen ajattelin, etten koskaan hankkisi lapsia. Sitten kun realiteetti iski naamaan ja sain kuulla lääkäristä, että tämä on hyvin mahdollisesti totta, enkä itse pysty siihen vaikuttamaan, pakotti se ajattelemaan asiaa eritavalla.

Ja enhän minä ollut kuin parikymppinen kun ajattelin ettei minusta koskaan äitiä tule. Aika harva silloin mammaksi haluaisikaan.

Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Se on ymmärrettävää ja itseasiassa tosi hieno asia, että tiedostaa sen itse, ennen kuin sitten on jo nyytti sylissä. Ei elämä helppoa ole, oli niitä lapsia tai ei.

Kuitenkin on iso ero sillä, että ei halua lapsia ja sillä ettei välttämättä niitä saa. Aloitin työskentelyn tarhassa, jotta saisin realistisen kuvan (yritin hakea helpotusta siihen, ettei minua haittaisi lapsettomuus) lapsen kasvatuksesta. Vaikka työ oli raskasta ajoittain, en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin lasten ympäröimänä. Tämä ehkä satutti kaikista eniten.

Onneksi mieheni oli kaiken tämän ajan tukenani, vaikka yritin itselleni kiven kovaan väittää, että tätähän minä halusin, että saataisiin olla vain kahden loppuelämä.

Ihmeen kaupalla, 8 kk takaperin raskaustesti näytti positiivista. Olen ollut erikoissyynissä koko raskauden (joka on ollut kamalinta koskaan sairauksieni vuoksi) ja enää alle viikkoa keisarileikkaukseen. En pysty edes sanoin kuvailla sitä onnea, joka sykkii sydämessäni.

Voi olla, että ilman diagnoosia, en ehkä koskaan olisi hankkinut lapsia. En olisi ehkä koskaan joutunut sen kysymyksen eteen taikka työskennellyt lasten parissa. Elämä osaa yllättää.

Tulipas nyt ihan asian vierestä, mutta lyhyesti sanottuna, ei ole väärin hankkia lasta tai olla hankkimatta. Kaikki ovat ihmisinä täysin erilaisia. Itse koen olleeni läpi elämäni "äiti ilman lasta"-persoona vaikka kuinka sitä yritin peittää.

Ja vielä helvetinmoinen hatunnosto ystävilleni, juuri näille, joiden kanssa olemme aiemmin puhuneet siitä kuinka koskaan emme lapsia hankkisi. Sitä tuen ja aidon ilon määrää mitä olen saanut heiltä vaikka tiedän, etteivät he itse ole lapsi-ihmisiä eikä heistä luultavasti sellaisia koskaan tulekaan. Toiset ovat perheellisiä, toiset taas haalivat vapautta, matkustelua ja hyvää uraa. Hienoja asioita kaikki. :)

Kyllähän lapsista voi tykätä ja olla lasten kanssa ilman omia lapsia. Vela ei tarkoita lapsenvihaajaa. Yleinen lause on että omiin lapsiin suhtautuu erilailla. Mutta eihän se ole totta kaikkien kohdalla, on vanhempia jotka eivät rakasta lapsiaan. Itselläni hyvä lapsuus ja olin rakastettu ja hyväksytty. En ole silti tuntenut tarvetta omille lapsille. Jo kymmenen vuotiaana tiesin etten halua lapsia. Nyt neliukymppisenä olen edelleen samaa mieltä. Ei se muutu kaikilla todellakaan. Ja miksi torju7t jos haluat lapsia. Myönnä että haluat. Minä en halua.

Vierailija kirjoitti:

Ennen ajattelin, etten koskaan hankkisi lapsia. Sitten kun realiteetti iski naamaan ja sain kuulla lääkäristä, että tämä on hyvin mahdollisesti totta, enkä itse pysty siihen vaikuttamaan, pakotti se ajattelemaan asiaa eritavalla.

Ja enhän minä ollut kuin parikymppinen kun ajattelin ettei minusta koskaan äitiä tule. Aika harva silloin mammaksi haluaisikaan.

Minulla on paljon ystäviä, jotka eivät halua lapsia. Se on ymmärrettävää ja itseasiassa tosi hieno asia, että tiedostaa sen itse, ennen kuin sitten on jo nyytti sylissä. Ei elämä helppoa ole, oli niitä lapsia tai ei.

Kuitenkin on iso ero sillä, että ei halua lapsia ja sillä ettei välttämättä niitä saa. Aloitin työskentelyn tarhassa, jotta saisin realistisen kuvan (yritin hakea helpotusta siihen, ettei minua haittaisi lapsettomuus) lapsen kasvatuksesta. Vaikka työ oli raskasta ajoittain, en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin lasten ympäröimänä. Tämä ehkä satutti kaikista eniten.

Onneksi mieheni oli kaiken tämän ajan tukenani, vaikka yritin itselleni kiven kovaan väittää, että tätähän minä halusin, että saataisiin olla vain kahden loppuelämä.

Ihmeen kaupalla, 8 kk takaperin raskaustesti näytti positiivista. Olen ollut erikoissyynissä koko raskauden (joka on ollut kamalinta koskaan sairauksieni vuoksi) ja enää alle viikkoa keisarileikkaukseen. En pysty edes sanoin kuvailla sitä onnea, joka sykkii sydämessäni.

Voi olla, että ilman diagnoosia, en ehkä koskaan olisi hankkinut lapsia. En olisi ehkä koskaan joutunut sen kysymyksen eteen taikka työskennellyt lasten parissa. Elämä osaa yllättää.

Tulipas nyt ihan asian vierestä, mutta lyhyesti sanottuna, ei ole väärin hankkia lasta tai olla hankkimatta. Kaikki ovat ihmisinä täysin erilaisia. Itse koen olleeni läpi elämäni "äiti ilman lasta"-persoona vaikka kuinka sitä yritin peittää.

Ja vielä helvetinmoinen hatunnosto ystävilleni, juuri näille, joiden kanssa olemme aiemmin puhuneet siitä kuinka koskaan emme lapsia hankkisi. Sitä tuen ja aidon ilon määrää mitä olen saanut heiltä vaikka tiedän, etteivät he itse ole lapsi-ihmisiä eikä heistä luultavasti sellaisia koskaan tulekaan. Toiset ovat perheellisiä, toiset taas haalivat vapautta, matkustelua ja hyvää uraa. Hienoja asioita kaikki. :)

Olethan sinä ihan selkeästi halunnut lapsia ("yritin hakea helpotusta ettei lapsettomuus haittaa"). Minä en halua lapsia enkä voi niitä saada. Tämän uutisen kuuleminen oli minulle valtava helpotus ja ilo.

Mutta onnea vauvasta joka tapauksessa!

Mä olen luonteeltani rauhallinen, mukava, kaikille ystävällinen ihminen. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Pidän lapsista, ne ovat vilpittömiä, suloisia, hauskoja olentoja. Jos mulle olisi jostakin tipahtanut oma lapsi, olisin taatusti ollut sille hyvä äiti.

Mutta olen myös ihminen, jonka järjissään pysymisen edellytys on saada olla vapaa-aikansa yksin paikassa, jossa on ihan hiljaista. Töissä käynti vie tällaiselta introvertilta mehut aivan kokonaan, kun pitää olla koko ajan tekemisissä muiden kanssa.

Kotona mun pitää siksi saada olla omassa rauhassani, hengittää hiljaisuutta ja vain kerätä voimia. En voisi elää sellaisessa parisuhteessa, jossa mies olisi mun kanssani saman katon alla, puhumattakaan että kotonani olisi vielä muitakin.

Niinpä olen elänyt elämäni yksin, ja se on ollut mulle syvästi onnellinen olotila. Ei se tästä enää muuksi muutu, kun olen jo kuusikymppinen.

Enkä ole koskaan uhonnut tästä valinnastani kenellekään. Miksi ihmeessä olisin. Tämä vain on mun elämääni, ja perhe-elämä on jonkun muun elämää, ja toivon niiden muidenkin olevan yhtä onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Velat, eihän niitä lapsia sen lapsiperheajan takia toivota/haluta/saada/hankita!

Ettekö koskaan epäröi, että teiltä on jäänyt jotain oleellista tajuamatta?

Eli mä saan lähettää sen suoraan synnytyslaitokselta sisäoppilaitokseen ja se tulee sitten kolmekymppisenä rakastaen paapomaan mua kuitenki.?

Tulin parikymppisenä tahtomattani raskaaksi ja päädyin hyvin nopeasti (kaikki vaihtoehdot kuitenkin läpi käytyäni) aborttiin. Itselläni oli silloin vielä amistutkinto kesken ja suhde oli ihan liian tuore, että mitään lapsia olisi voinut vakavissaan edes harkita. En myöskään ollut koskaan ajatellut haluavani lapsia sitten varhaislapsuuden nukkeleikkien.

Tuolloinen aborttipäätös on ollut tähänastisen elämäni paras päätös, ja sitä ilman en olisi tällä hetkellä varmasti edes hengissä. Se huojennus, jonka aborttipäätös ja varsinkin se, kun koko ruljanssi oli lopullisesti ohi, teki mulle selväksi sen, etten koskaan halua omia lapsia. 

Ei mulla ole mitään lapsia vastaan, varmasti suostuisin esimerkiksi ystävien lasten kummiksi tai lastenvahdiksi, mikäli nämä päättävät joskus lisääntyä. Omalla kohdalla vastaan tulevat haluttomuuden lisäksi myös realiteetit: itselläni on vakavia mielenterveysongelmia, jotka voivat periytyä, enkä sitä helvettiä halua kenellekään, ja toisekseen, mieheni on perhetaustansa takia kyvytön tunneilmaisuun, enkä halua hypoteettisen lapsen joutuvan kärsimään siitäkään. Toki en myöskään ole millään lailla innostunut perhe-elämästä; tykkään tehdä omia juttujani muiden häiritsemättä.

Maailmassa on helvetisti liikaa ihmisiä, ei ole siis millään lailla itsekästä olla punkematta niitä tänne lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en nuorempana ollut varma haluanko lapsia. Muistan ajatelleeni, että olisi ahdistavaa jos joku olisi koko ajan tarvitsemassa ja vaatimassa minulta jotakin; esim. kun tulen töistä kotiin, en saisi olla rauhassa hetkeäkään. No, nyt kun olen jo teini-ikäisen ylpeä äiti, en muista vuosien varrella kokeneeni noita ahdistuksen tunteita joita silloin ennakoin. Ehkä silloin nuorempana ei voinut nähdä sitä, että lapsen myötä on itsekin erilainen - toisen tarvitsevuus ei olekaan ahdistavaa vaan itse nimenomaan haluaa päästä vastaamaan niihin rakkaan ihmisen tarpeisiin.

Vastaavasti tuo on kyllä monelle vanhemmalle se kaikkein suurin ahdistuksen aihe.

No sellaisten vanhempien olisi kannattanut miettiä ja ennakoida asioita laajasti ennen kuin tekee lapsen.. Myös niitä huonoja puolia koska ei lapsi välttämättä ole niin ihana ja lutuinen, vaan pahimmillaan stereotyyppinen kauhukakara. Eikö se ole itsestäänselvyys kun tekee lapsen että sitten joku tarvitsee ja vaatii asioita ja ei saa olla enää rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

No mä voin luetella mun perus mukavan viikonlopun,lauantain.

Mies tekee mulle aamupalaa,croissantteja yleensä ja katson itsekseni luonto-ohjelmia.Sitten yleensä harrastamme seksiä.Päivällä käymme jossain mukavassa paikassa,rannalla kahvilla ehkä.Teemme omia juttujamme,minä ehkä töitä ja heitän 10 km lenkin.Illalla laitamme hyvää ruokaa,esim.sushia ja juomme viiniä,katsomme jonkun leffan.Menemme sänkyyn,harrastamme ehkä seksiä,nukun mieheni kainalossa.

En vain kaipaa tähän mitään (paitsi koiraa joskus) ja en halua luopua tästä juuri tällaisesta elämästäni miltään osin.

ompas tylsä elämä :o

Ei kumpikaan voi täysin asettua toisen saappaisiin. Siinä, missä toisilla on lisääntymiseen vahva tarve, on toisilla yhtä suuri tarve omaan rauhaan ja mahdollisuuteen viettää elämänsä ilman lapsia.

Uskon, että nykyään ihmiset ovat havahtuneet siihen, että on monia tapoja elää elämänsä. Ennen lapsia vain syntyi, kun ei ollut ehkäisymenetelmiä. Vuosia taakse päin myös ihmiset noudattivat ulkoisia paineita ja hankkivat perheen, koska "niin kuuluu tehdä aikuisena". Kukaan ei ole miettinyt, miksi maailmassa on nykyisin niin paljon onnettomia ihmisiä, mielenterveysongelmaisia ja syrjäytyneitä. Osittain siksi, ettei ihmisillä ole oikein onnellista lapsuutta. Mielestäni onnellisen lapsuuden edellytys on, että lapsi kokee olevansa odotettu.

Olen itse ollut toivottu lapsi. Minulla on ollut hyvä lapsuus ja hyvä elämä. Lapsettomuus on tietoinen valinta. Ihailen usein lapsiperheitä, kuinka he jaksavat. Selkeästi ovat myös onnellisia. Tiedostan itse vahvasti, ettei minusta ole siihen. Nykyisin ihmisillä on mahdollisuus elää elämänsä niin eri tavoin. Se on mielestäni avain onneen eikä se, hankkiiko lapsia vai eikö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mä voin luetella mun perus mukavan viikonlopun,lauantain.

Mies tekee mulle aamupalaa,croissantteja yleensä ja katson itsekseni luonto-ohjelmia.Sitten yleensä harrastamme seksiä.Päivällä käymme jossain mukavassa paikassa,rannalla kahvilla ehkä.Teemme omia juttujamme,minä ehkä töitä ja heitän 10 km lenkin.Illalla laitamme hyvää ruokaa,esim.sushia ja juomme viiniä,katsomme jonkun leffan.Menemme sänkyyn,harrastamme ehkä seksiä,nukun mieheni kainalossa.

En vain kaipaa tähän mitään (paitsi koiraa joskus) ja en halua luopua tästä juuri tällaisesta elämästäni miltään osin.

ompas tylsä elämä :o

Jaa kun siihen ei kuulu lapsen uhmaraivokohtauksia kaupassa tai humalassa kotiin tulleen teinin kuulustelua..?

Minulle hiljaisuus, oma rauha, parisuhde, seksielämä ja itsensä kehittäminen on elämän tärkeimpiä asioita. Voin todella pahoin, jos en saa olla ihan itsekseni paljon joka päivä ja kirjoittaa, maalata, piirtää tai opiskella. En ole parisuhteessa ikinä ollut paria viikkoa kauempaa ilman seksiäkään ja tuntuisi aivan järkyttävältä joutua kärsimään sellaisesta jatkuvasti, päitä sitten että seksi olisi lyhyttä ja pitäisi olla hiiren hiljaa ja tekemättä mitään, mitä meidän vaihtelevaan seksielämään yleensä kuuluu (kinkyily, lelut, eri paikat, roolileikit jne. Jo se, että olisi pakko rakastaa jotakuta toista kuin puolisoani olisi aivan kamalaa ja että olisi oikeasti pakko kiinnostua lapsensa asioista aina, vaikka haluaisi olla vain yksin. Ajatuskin on todella luotaantyöntävä. Sitten kuitenkin parisuhde menisi pieleen kun tulisin hulluksi ja palaisin loppuun kun en kestäisi unettomuutta, vastenmielisiä velvollisuuksia (kiinnostumista jostain äärimmäisen epäkiinnostavasta) ja ainaista hälyä ja haluaisin etä-äidiksi, mutta olisin yhteiskunnan silmissä täysin epäkelpo nainen ja äiti kun isähän ei kuitenkaan ole kelvollinen vanhempi. No mieheni ei kyllä olisikaan, ei varmasti pystyisi pakottautumaan kiinnostumaan lapsista vaikka mikä olisi ja vihaa yli kaiken sotkua, kaaosta, häslinkiä ja häiriötekijöitä. Plus tulisi hulluksi ilman seksiä.

Tukehtuisin suorastaan, jos en voisi mennä ja tulla vapaasti mieleni mukaan, että olisi pakko pysyä samassa työpaikassa saadakseen tarpeeksi rahaa lapsen elättämiseen sen sijaan, että voisi hoitaa työ ja koulutusasiat niin kuin itselle sopii parhaiten. Ahdistavaa ettei riittäisi rahat kaikkiin asioihin joihin on jo tottunut, ei näillä tuloilla muuten asuttaiis velattomassa talossa ja ajettaisi uudella autolla ja harrastettaisi. Järkyttävä ajatus että pitäisi jotenkin "pyörittää" arkea ilman, että se nyt pyörii ihan hyvin ilman suurtakaan panostusta. Että jonnekin lähteminen olisi logistinen painajainen. Että oikeasti pitäisi välittää ja rakastaa, vaikka lapsi olisi millainen. Että pitäisi kiinnostua loppuelämän ajan siitä ihmisestä ja kantaa huolta, vaikka nimenomaan se lapsi olisi tullut parisuhteeseeni kolmanneksi pyöräksi ja sotkenut kaiken hyvän. Että pitäisi jokainen päivä olla valmis kuuntelemaan mitä lapsella on sanottavaa (ja kiinnostua lapsen tylsämielisistä ja yksinkertaisista jutuista), vaikka oikeasti haluaisi olla vain yksin ja rauhassa.

Olen rakastava ja välittävä kummitäti ja täti, hoidan kavereidenkin lapsia ja olen hyvin läheinen edellämainittujen mukuloiden kanssa. Olen myös työskennellyt lasten kanssa. Se saa riittää.

Itse en ole ihan varma tahdonko lapsia vai en. Ikää on 28-vuotta. Aiemmin suhtauduin asiaa todella vahvasti, en halunnut äidiksi.  Vanhemmiten on tuo ehdottomuus laimentunut. Asioita, jotka äitiydessä huolettaa on jatkuva syyllisyyden ja ahdistuksen tunne ja monta kertaa mainittu riippuvuus. Olen myös hyvin herkkä ja ärsyynnyn kovista äänistä ja unettomuus olisi aika iso asia kestää.

Nyt, kun olen lukenut tätä palstaa missä keskustelua on monenlainta mm. suosikkilapsista, tulen aika surulliseksi ja jollain lailla konkretisoituu äityiden varjopuolet.

Äityis olisi mahdollista kohdallani, jos mieheni niitä haluaa ja on valmis olemaan paljon mukana vauva-arjessa. Minun puolestani voisi jäädä vaikka koti-isäksi :)

Olen yrittänyt kysyä monesti äitiihmisiltä tästä huolesta ja syyllisyydestä, joita jokainen vanhempi kantaa ja kukaan ei ole osannut vastata siihen oikeastaan mitään. Eli lapsellisille: miten selviätte jatkuvan huolen ja syyllisyyden kanssa?

Eh..nyt jos voisin valita uudelleen, olisin lapseton. Mulla siis kolme lasta 20-13-vuotiaita. Rakastan heitä eniten maailmassa mutta jos aikakone veisi takaisin kaksikymppiseksi, jättäisin lastenteon väliin.

Palaan alkuperäiseen kysymykseen. Tämähän pohjautui siihen toiseen ketjuun ja luin molemmat uudelleen. Ei siellä esitetä lapsiperheen vkl jelvetin esikartanona, eikä uhota. Sanotaan vain, että sellainen ei sovi itselle. Mitähän silmälaseja ap käyttää lukemiseen, vai miksi häneen niin kolahti?

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole ihan varma tahdonko lapsia vai en. Ikää on 28-vuotta. Aiemmin suhtauduin asiaa todella vahvasti, en halunnut äidiksi.  Vanhemmiten on tuo ehdottomuus laimentunut. Asioita, jotka äitiydessä huolettaa on jatkuva syyllisyyden ja ahdistuksen tunne ja monta kertaa mainittu riippuvuus. Olen myös hyvin herkkä ja ärsyynnyn kovista äänistä ja unettomuus olisi aika iso asia kestää.

Nyt, kun olen lukenut tätä palstaa missä keskustelua on monenlainta mm. suosikkilapsista, tulen aika surulliseksi ja jollain lailla konkretisoituu äityiden varjopuolet.

Äityis olisi mahdollista kohdallani, jos mieheni niitä haluaa ja on valmis olemaan paljon mukana vauva-arjessa. Minun puolestani voisi jäädä vaikka koti-isäksi :)

Olen yrittänyt kysyä monesti äitiihmisiltä tästä huolesta ja syyllisyydestä, joita jokainen vanhempi kantaa ja kukaan ei ole osannut vastata siihen oikeastaan mitään. Eli lapsellisille: miten selviätte jatkuvan huolen ja syyllisyyden kanssa?

Minulla ei ole lapsia, mutta äitini 70-vuotiaat vanhemmat ovat suunnilleen koko elämänsä olleet huolesta sairaana lapsensa puolesta. Hän ei voi kertoa heille mistään vastoinkäymisistä tai huolistaan (edes aika pienistä sellaisista), koska he eivät sen jälkeen nukkuisi moneen yöhön, kun murehtisivat niin paljon. Omalla äidilläni on minua kohtaan ollut samanlaisia piirteitä, mutta minä olen ehkä osannut "katkaista napanuorani" paremmin kuin hän omiin vanhempiinsa. Ei tuollainen huolehtiminen tietenkään enää normaalia ole. Nämä isovanhempani selvästi rakastavat äitiäni suuresti, mutta he osoittavat sen huonolla tavalla. Kaikki siis eivät näytä selviävän huolesta hyvin edes silloin, kun lapsi on muuttanut kotoa 30 vuotta sitten...

Tuo "uhoaminen" ap:n aloitusviestissä oli kovin hämmästyttävä sana.

En ole koskaan törmännyt sellaiseen, että joku lapseton "uhoaisi" elämällään, saati että kannustaisi muita tekemään saman valinnan.

Sen sijaan (itsekin vapaaehtoisesti lapsettomana) joudun usein todistamaan tilanteita, joissa perheelliset ihmiset jopa hyökkäävästi kehottavat lapsetonta lasten hankintaan tai suorastaan moittivat tätä lapsettomasta elämäntavasta. Omalta kohdaltani nämä ikävät tilanteet päättyivät lopullisesti vasta, kun täytin 50. 

Pidän lapsista, viihdyn heidän seurassaan, olen rakastava täti ja kummitäti yhteensä kuudelle. Olen kuitenkin valinnut olla hankkimatta omia lapsia ja toivoisin, että valintaani kunnioitettaisiin siinä missä muidenkin valintoja.

95 lisää, että minäkin olen jollakin asteella perinyt isovanhempieni ja äitini ylimitoitetun huolehtimisen sekä pikkuasioista ahdistumisen ja stressaamisen. Niin ne käytösmallit periytyvät... Minä en halua lapsia (tosin muista syistä), joten en ainakaan enää jatka kehää.

Minä en ymmärrä tätä vastakkainasettelua puolin ja toisin. Jos haluaa ja kaipaa lapsiperheen arkea kaikkine juttuineen ja haluaa elää elämää, jossa oman puolison lisäksi perheeseen kuuluu myös lapsia niin silloinhan lapset on henkilölle oikea ratkaisu. Jos taas ei kaipaa tai halua sitä lapsiperheen arkea niin tämä on myös oivallinen juuri kyseisen henkilön näköinen ja hänelle sopiva ratkaisu.

Jotkut vela -huom. ei todellakaan kaikki - puhuu kuin elämä loppuisi lapsiin. Tuntemani lapsiperheen elävät täyttä elämää, vanhemmilla hyvät työurat, liikuntaa harrastetaan perheenä ja erikseen, matkustellaan, käydään teatterissa ja nautitaan siitä ihan perusarjesta myös kotosalla. Samoin jotkut perheelliset puhuu kuin velat tekisivät väärän valinnan. Tuntemani sinkut ja velat elävät niin ikään täyttä elämää. On työurat, harrastukset, kulttuuririennot, matkustelu ja nautitaan myös siitä (lapsettomasta) perusarjesta kotona.

Kumpikaan ei tee väärää valintaa, koska nämä valinnat ovat henkilökohtaisia, ei yhteisötasolla yleispäteviä. Jokaisella on oma elämä ja omat toiveet. Minusta voisi kunnioittaa jokaisen toivetta hänelle parhaana ratkaisuna ja kannustaa siinä, ei nostaa kumpaakaan valintaa yli toisen.

t: avioliitossa elävä, joka kyllä haluaa myös lapsia mutta nauttii elämästä ihan näinkin

Itse asiassa lasten hankkiminen on kyllä väärä valinta ihan yleispätevästi, mutta ei elämäntapasyistä vaan eettisten seikkojen vuoksi. On parempi olla hankkimatta lapsia kuin hankkia niitä.

Haluaisin lapsen, mutta haluan uraani enemmän. Mies ei jäisi kotiin. En voisi olla onnellinen ellen tietäisi edenneeni työelämässä pisteeseen johon haluan, joten en voi  tehdä lapselleni sitä että tämä joutuisi elämään katkeruuteni kanssa. Vapaaehtoinen lapsettomuus voi kummuta monesta syystä, perhe-elämän oletettu kauheus on ongelmana yleensä muilla kuin itse veloilla.

Kyllähän tietynlainen elämä loppuu lapsen tuloon. Ei lasten kanssa voi maalata flow-tilassa koko päivää, nukkua aamulla niin pitkään kuin haluaa, lähteä lyhyellä varoitusajalla ulkomaille muulloinkin kuin koulun loma aikana, tehdä 12-tuntisia työpäiviä, lukea koko päivää rauhassa ja ennen kaikkea tehdä vapaa-ajallaan juuri sitä mitä haluaa. Jos elämässä on tärkeässä roolissa vaikka tuo taiteen luominen flow-tilassa niin varmasti tämä henkilö kokisi "elämänsä loppuneen" lapseen.

Jos joku lapseton sanoo rakastavansa ruoanlaittoa rauhassa ja pitkän kaavan mukaan niin heti tullaan sanomaan, että ei se ruoanlaitto lopu lapsen tulemiseen. Joo, kyllä silloinkin varmaan syödään ja jotain kokataan, mutta ero on silti kuin yöllä ja päivällä. Sama on lukemisen kanssa: heti tullaan sanomaan, että kyllä minä ehdin lukea lapsen kanssakin... Niin, ehkä luvun tai kaksi päivässä koko ajan keskeyttäen, minä voin lukea monisataisen kirjan päivässä.