Velat, nyt oikeasti. MIKÄ siinä lapsiperhe-elämässä on niin kauheaa?

Ei siinä varmaan mitään kauheaa ole. En vaan näe itseäni kenenkään äitinä. Enkä uhoa. 

Kukin tyylillään, mitä siitä?

En tiedä, eikä kiinnosta ottaa selvää. En halua menettää edes "vain" noin 16-18 vuodeksi itsenäisyyttäni, yksityisyyttäni ja spontaania elämäntapaa.

Onneksi tässä maassa jokainen voi tehdä itselleen sopivat valinnat.

Mikäkö on kauheaa? No ihan ne samat asiat kuin vanhempienkin mielestä. Lisänä vain, että meistä ne lasten kehutut hyvät puolet ovat joko yhdentekeviä, ikäviä tai eivät tarpeeksi hyviä voittaakseen huonoja puolia.

Kuvittelepa itse, että saisit vanhemmuudesta vain huonot puolet. Jaksaisitko? Vai olisiko se sinusta aika kauheaa, mieletöntä, merkityksetöntä? Niinpä.

No ne lapset.

Ei voi olla vapaa, itsekäs ja laiska. Eli ei sovi mulle.

Ei kauheaa, mutta ei kiitos! Haluan olla rauhassa järkevien ihmistenkanssa.

Se, että on vastuussa uuden tietoisen elämän pakottamisesta maailmaan. :(

Minä en nuorempana ollut varma haluanko lapsia. Muistan ajatelleeni, että olisi ahdistavaa jos joku olisi koko ajan tarvitsemassa ja vaatimassa minulta jotakin; esim. kun tulen töistä kotiin, en saisi olla rauhassa hetkeäkään. No, nyt kun olen jo teini-ikäisen ylpeä äiti, en muista vuosien varrella kokeneeni noita ahdistuksen tunteita joita silloin ennakoin. Ehkä silloin nuorempana ei voinut nähdä sitä, että lapsen myötä on itsekin erilainen - toisen tarvitsevuus ei olekaan ahdistavaa vaan itse nimenomaan haluaa päästä vastaamaan niihin rakkaan ihmisen tarpeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä varmaan mitään kauheaa ole. En vaan näe itseäni kenenkään äitinä. Enkä uhoa. 

Jaa. Minun mielestäni olisi kyllä kauheaa joutua elämään lapsiperheen arkea vasten tahtoaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä en nuorempana ollut varma haluanko lapsia. Muistan ajatelleeni, että olisi ahdistavaa jos joku olisi koko ajan tarvitsemassa ja vaatimassa minulta jotakin; esim. kun tulen töistä kotiin, en saisi olla rauhassa hetkeäkään. No, nyt kun olen jo teini-ikäisen ylpeä äiti, en muista vuosien varrella kokeneeni noita ahdistuksen tunteita joita silloin ennakoin. Ehkä silloin nuorempana ei voinut nähdä sitä, että lapsen myötä on itsekin erilainen - toisen tarvitsevuus ei olekaan ahdistavaa vaan itse nimenomaan haluaa päästä vastaamaan niihin rakkaan ihmisen tarpeisiin.

Vastaavasti tuo on kyllä monelle vanhemmalle se kaikkein suurin ahdistuksen aihe.

Mun äiti huusi aina meille lapsille ettei malta odottaa että saamme lapsia, silloin hän nauraa meille räkäisesti kun joudumme kärsimään. Ei vaikuta kauhean kivalta elämältä, mieluummin skippaan.

Onko se nyt vaan niin vaikea tajuta, ettei kaikki halua sitä? Näyttää olevan kova paikka joillekin.

Ei siinä mitään niin kamalaa ole, kunhan vaan vaikuttaa läheltäkatsottuna elämältä, josta en itse pitäisi tai nauttisi.

Ehkä lapsiperhe-elämässä korostuu sellaiset asiat, joista en nauti eikä miehenikään niitä elämäämme toivo. Näillä asioita ovat mm. jatkuva lasten läsnäolo ja vanehmpien henkisen läsnäolon vaatimus, vuosikausien valtava vastuu ja taloudellinen paine, asumisen, vapaa-ajan, työnteon, matkustamisen ja koko elämän suunnittelu lasten ehdoilla sekä se, että lapsia tulisi aidosti haluta elämäänsä, jotta lapsiperhe-elämä ei olisi ulkopuolelta saneltu vankila.

Lapsiperheet vaikuttavat usein onnellisilta juuri lapsistaan, mutta tällöin lapset ovat varmaankin olleet toivottuja tai heitä on opittu rakastamaan. Aina näin ei käy. Parin elämäänsä pettyneen yksinhuoltajan, yhden pysyvästi sairaan ja yhden vaikeasti kehitysvammaisen lapsen vanhempien ystävänä olen nähnyt myös sitä, ettei lapsi tuo pelkkää onnea tullessaan. Vaikka rakas olisikin.

Uskoisin kyllä pärjääväni lapsen tai useammankin kanssa, mutta se ei ole tuntunut elämältä, jota haluan elää. Ja kun voin valita, niin olen valinnut toisin. Elämäni tuntuu hyvältä näin lapsettomana ja pariskuntana❤️

Velat, eihän niitä lapsia sen lapsiperheajan takia toivota/haluta/saada/hankita!

Ettekö koskaan epäröi, että teiltä on jäänyt jotain oleellista tajuamatta?

Lue tätä palstaa niin ymmärrät. Parasta syntyvyyssäännöstelyä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en nuorempana ollut varma haluanko lapsia. Muistan ajatelleeni, että olisi ahdistavaa jos joku olisi koko ajan tarvitsemassa ja vaatimassa minulta jotakin; esim. kun tulen töistä kotiin, en saisi olla rauhassa hetkeäkään. No, nyt kun olen jo teini-ikäisen ylpeä äiti, en muista vuosien varrella kokeneeni noita ahdistuksen tunteita joita silloin ennakoin. Ehkä silloin nuorempana ei voinut nähdä sitä, että lapsen myötä on itsekin erilainen - toisen tarvitsevuus ei olekaan ahdistavaa vaan itse nimenomaan haluaa päästä vastaamaan niihin rakkaan ihmisen tarpeisiin.

Juup, mutta minä esim. olen omien pikkusisarusten kanssa päässyt hyvin kokeilemaan tätä elämänmallia. Ei siinä mikään ahdista, sillä olen hyvin tottunut priorisoimaan lapset ensin. Olen myös sellaisessa työssä, että pitkiä päiviä, paljon vastuuta ja aina on joku jotain tarvitsemassa.

Minusta tuntuu, ettei lapsiperhe-elämällä ole minulle enää mitään uutta annettavaa. Se on jo nähty ja koettu. Voin tuntea sitä täyttymystä muista asioista.

Varmasti ei mitään kauheaa sellaiselle ihmiselle, joka viihtyy saman katon alla muiden kanssa.

Itse vain olen niin introvertti, että mun on pakko saada olla yksinäni sen jälkeen, kun olen painanut kotioven kiinni ja jättänyt maailman ulkopuolelle. Yksin asuminen on elinehto sille, että jaksan muita ihmisiä työpäivien ajan.

Toki vapaa-aikana tapailen ystäviä ja sukulaisia, mutta ainakin yöt haluan viettää ihan yksin omassa kodissani.

Vierailija kirjoitti:

Velat, eihän niitä lapsia sen lapsiperheajan takia toivota/haluta/saada/hankita!

Ettekö koskaan epäröi, että teiltä on jäänyt jotain oleellista tajuamatta?

Ei niin, vaan siksi, että olisi joku uusimassa savimajan ruokokaton, kun olemme vanhoja. Tämä on tullut jo selväksi.

Lapsiperhe-elämällä ei ole mitään annettavaa minulle. Miksi ihmeessä hankkisin lapsia? Kaiken hyvän saa helpommalla ja halvemmalla muilla keinoin.