Asia, mitä et haluaisi kenenkään saavan selville sinusta

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon häpeän itseäni oikeasti. Nuorempana itseinho oli niin valtava, että pidin itseäni tosi epäviehättävänä, ällöttävänä. Nykyään olen suht ok sinut ullönäköni kanssa, mutta en täysin. Vie hirveästi voimia, kun ei voi hyväksyä itseään.

Ajattelen helposti sosiaalisissa tilanteissa, että minusta ei pidetä, olen outo ja erilainen. Vetäydyn helposti ja minusta saa ylpeän kuvan. Yritän olla uskomatta ajatuksiani, mutta se vaatii kovaa työtä. Monet asiat, joita muut eivät edes mieto, vaatii itseltäni ponnisteluja. Surettaa, että en saa koko potentiaaliani käyttööni ja jossain mielessä olen alisuoriutuja. Sekin hävettää ja suren sitä, että minusta olisi voinut olla enempäänkin, jos itseinho ei veisi niin paljon voimia. Vaikka suunta onkin jo oikea. Näitä sisäisiä ajatuksia en halua paljastaa muille.

Mulla oli vielä joku aika sitten samanlaisia ajatuksia, mutta nyt nelikymppisenä en oikein enää jaksa edes välittää. Hassusti tämä huolettomampi asenne, joka on tullut vähän vahingossa, onkin auttanut. Vaikutan kuulemma paljon itsevarmemmalta ja ihmiset kohtelee paremmin kun en koko ajan nöyristele ja yritä tehdä asioita "oikein". Olen ystävällinen ja asiallinen, mutta pidän omat rajani. Voi kun olisi tämän tajunnut jo paljon aiemmin.

Kiihotun nuorista miehistä.

Olen peruskoulun ope ja vihaan suurta osaa opettamistani oppilaista. Melkein joka päivä haluaisin esim. lyödä tai potkaista jotakuta tai useampaa niistä idiooteista, jotka tahallaan sabotoivat oppitunteja, hajottavat paikkoja, varastavat koulun omaisuutta tai ovat muuten vaan täysiä kuspäitä. Olisin iloinen, jos kuolisivat pois.

jauho-Sanna ja lepakkouutiset kirjoitti:

Etten ymmärrä talousasioista yhtään mitään.

T. netissä kaiket päivät inisevä perse-igor

Olen nainen. Jotta kiihotun miestäni varten joudun fantasioimaan että olen hoikka mies jolla on romanssi/seksiä toisen miehen kanssa.En muutoin kiihotu ollenkaan. Jotta saan orgasmin fanatsioin samasta asiasta.Toivoisin olevani mies, vaikka en tunne itseäni mieheksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon häpeän itseäni oikeasti. Nuorempana itseinho oli niin valtava, että pidin itseäni tosi epäviehättävänä, ällöttävänä. Nykyään olen suht ok sinut ullönäköni kanssa, mutta en täysin. Vie hirveästi voimia, kun ei voi hyväksyä itseään.

Ajattelen helposti sosiaalisissa tilanteissa, että minusta ei pidetä, olen outo ja erilainen. Vetäydyn helposti ja minusta saa ylpeän kuvan. Yritän olla uskomatta ajatuksiani, mutta se vaatii kovaa työtä. Monet asiat, joita muut eivät edes mieto, vaatii itseltäni ponnisteluja. Surettaa, että en saa koko potentiaaliani käyttööni ja jossain mielessä olen alisuoriutuja. Sekin hävettää ja suren sitä, että minusta olisi voinut olla enempäänkin, jos itseinho ei veisi niin paljon voimia. Vaikka suunta onkin jo oikea. Näitä sisäisiä ajatuksia en halua paljastaa muille.

Vähän eri sanoin olin tulossa kirjoittamaan jotain samaa. Koen olevani ruma, vaikka ystävät väittävät vastaan silloin, kun sivulauseessa rumuuteni mainitsen.

Lihavoituun kohtaan samaistun täysin.

Vaikka välillä sanonkin ääneen esim., että minusta ei saa ottaa valokuvia rumuuteni takia, en halua paljastaa, miten täydellisen olematon itsetuntoni on. Olen naimisissa miehen kanssa, joka ei ole halunnut minua koskaan. En halua, että kukaan saa tietää, että olen ollut vailla miehen kosketusta parikymmentä vuotta ja että kaipaisin sitä nyt vaihdevuosien alettua (kun elämä on ohi) enemmän kuin mitään. En toki oman mieheni. Kukaan ei saa tietää, miten paljon suren menetettyjä vuosiani ja miten haaveilen parikymmentä vuotta nuoremmasta miehestä. Ja miten tiedän, ettei haaveeni koskaan toteudu, eihän kukaan mies kiinnostuisi naisesta, joka itsekään ei pidä itseään missään arvossa.

Pidän kyllä itseäni arvossa työelämässä ja ystävänä: olen hyvä työssäni, kokenut ja osaava ammattilainen, ja ystävänä olen lojaali ja luotettava, hyvä kuuntelija. Mutta naisena tunnen olevani mitätön, ja sitä ei kukaan saa tietää.

Onpa kurja kuulla, että olet naimisissa miehen kanssa, joka vahvistaa uskomuksiasi. :( Saako kysyä miten olette ylipäätään päätyneet yhteen?

Kuulostat fiksulta ja Ihanalta tyypiltä ja hyvä sinä, kun olet töissä pätevä! Itse veikkaan, että olemattoman itsetunnon takia en ole työllistynyt maisterintutkinnosta huolimatta koulutusta vastaaviin hommiin. Työttömyyskin on tuttua itselleni. Sekin on hävettänyt. Mies minullakin on ja hän tuntuu kyllä viehättyvän minusta vaikka itse en näe itseäni niin. Toki vanhemmiten jotenkin ulkonäkö ei edes tunnu niin tärkeältä. Sosiaaliset tilanteet ja oletukseni muiden ajatuksista itseäni kohtaan hankaloittavat elämää ja hävettäähän se, että miettii niin paljon muiden mielipiteitä itsestään vaikka esitän muuta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon häpeän itseäni oikeasti. Nuorempana itseinho oli niin valtava, että pidin itseäni tosi epäviehättävänä, ällöttävänä. Nykyään olen suht ok sinut ullönäköni kanssa, mutta en täysin. Vie hirveästi voimia, kun ei voi hyväksyä itseään.

Ajattelen helposti sosiaalisissa tilanteissa, että minusta ei pidetä, olen outo ja erilainen. Vetäydyn helposti ja minusta saa ylpeän kuvan. Yritän olla uskomatta ajatuksiani, mutta se vaatii kovaa työtä. Monet asiat, joita muut eivät edes mieto, vaatii itseltäni ponnisteluja. Surettaa, että en saa koko potentiaaliani käyttööni ja jossain mielessä olen alisuoriutuja. Sekin hävettää ja suren sitä, että minusta olisi voinut olla enempäänkin, jos itseinho ei veisi niin paljon voimia. Vaikka suunta onkin jo oikea. Näitä sisäisiä ajatuksia en halua paljastaa muille.

Mulla oli vielä joku aika sitten samanlaisia ajatuksia, mutta nyt nelikymppisenä en oikein enää jaksa edes välittää. Hassusti tämä huolettomampi asenne, joka on tullut vähän vahingossa, onkin auttanut. Vaikutan kuulemma paljon itsevarmemmalta ja ihmiset kohtelee paremmin kun en koko ajan nöyristele ja yritä tehdä asioita "oikein". Olen ystävällinen ja asiallinen, mutta pidän omat rajani. Voi kun olisi tämän tajunnut jo paljon aiemmin.

Joo vanhenemisessa on kyllä se hyvä puoli, että jotenkin lakkaa kuitenkin entistä enemmän kiinnostumasta muiden ajatuksista itseään kohtaan. Toinen on myös se oivallus, että kaikki ajaa pitkälti omaa etuaan ja yrittää junailla itselleen mieluisaksi niin miksi itse ajattelisi siis muita?Jos ei itse ajattele omaa etuaan niin ei sitä kukaan muukaan.

Kukaan ei tule saamaan tietoonsa ikinä, että haluaisin vieläkin takaisin nuoruuden rakkauteni. Olen kaivannut häntä jo vähän reilut 32v. Olen sydämeltäni ns "yksiavioinen" ja koska nuorena elämä vei meidät erilleen dramaattisten käänteiden päätteeksi, en ole ketään muuta oikeasti rakastanut sen jälkeen.

Suhteessa olen kyllä ollut mutta sydämeni ja sieluni kuuluu aina hänelle (vaikka ihan palasina ovatkin jo).

Olen oikeasti psykopaatti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon häpeän itseäni oikeasti. Nuorempana itseinho oli niin valtava, että pidin itseäni tosi epäviehättävänä, ällöttävänä. Nykyään olen suht ok sinut ullönäköni kanssa, mutta en täysin. Vie hirveästi voimia, kun ei voi hyväksyä itseään.

Ajattelen helposti sosiaalisissa tilanteissa, että minusta ei pidetä, olen outo ja erilainen. Vetäydyn helposti ja minusta saa ylpeän kuvan. Yritän olla uskomatta ajatuksiani, mutta se vaatii kovaa työtä. Monet asiat, joita muut eivät edes mieto, vaatii itseltäni ponnisteluja. Surettaa, että en saa koko potentiaaliani käyttööni ja jossain mielessä olen alisuoriutuja. Sekin hävettää ja suren sitä, että minusta olisi voinut olla enempäänkin, jos itseinho ei veisi niin paljon voimia. Vaikka suunta onkin jo oikea. Näitä sisäisiä ajatuksia en halua paljastaa muille.

Vähän eri sanoin olin tulossa kirjoittamaan jotain samaa. Koen olevani ruma, vaikka ystävät väittävät vastaan silloin, kun sivulauseessa rumuuteni mainitsen.

Lihavoituun kohtaan samaistun täysin.

Vaikka välillä sanonkin ääneen esim., että minusta ei saa ottaa valokuvia rumuuteni takia, en halua paljastaa, miten täydellisen olematon itsetuntoni on. Olen naimisissa miehen kanssa, joka ei ole halunnut minua koskaan. En halua, että kukaan saa tietää, että olen ollut vailla miehen kosketusta parikymmentä vuotta ja että kaipaisin sitä nyt vaihdevuosien alettua (kun elämä on ohi) enemmän kuin mitään. En toki oman mieheni. Kukaan ei saa tietää, miten paljon suren menetettyjä vuosiani ja miten haaveilen parikymmentä vuotta nuoremmasta miehestä. Ja miten tiedän, ettei haaveeni koskaan toteudu, eihän kukaan mies kiinnostuisi naisesta, joka itsekään ei pidä itseään missään arvossa.

Pidän kyllä itseäni arvossa työelämässä ja ystävänä: olen hyvä työssäni, kokenut ja osaava ammattilainen, ja ystävänä olen lojaali ja luotettava, hyvä kuuntelija. Mutta naisena tunnen olevani mitätön, ja sitä ei kukaan saa tietää.

Onpa kurja kuulla, että olet naimisissa miehen kanssa, joka vahvistaa uskomuksiasi. :( Saako kysyä miten olette ylipäätään päätyneet yhteen?

Kuulostat fiksulta ja Ihanalta tyypiltä ja hyvä sinä, kun olet töissä pätevä! Itse veikkaan, että olemattoman itsetunnon takia en ole työllistynyt maisterintutkinnosta huolimatta koulutusta vastaaviin hommiin. Työttömyyskin on tuttua itselleni. Sekin on hävettänyt. Mies minullakin on ja hän tuntuu kyllä viehättyvän minusta vaikka itse en näe itseäni niin. Toki vanhemmiten jotenkin ulkonäkö ei edes tunnu niin tärkeältä. Sosiaaliset tilanteet ja oletukseni muiden ajatuksista itseäni kohtaan hankaloittavat elämää ja hävettäähän se, että miettii niin paljon muiden mielipiteitä itsestään vaikka esitän muuta...

Miehen kanssa aikoinaan jotenkin ajauduttiin yhteen. Siitä on niin kauan aikaa, etten enää oikein kunnolla sitä edes muista. Alkuaikoina oli meilläkin esim. jotain "seksiä", tai sen tapaista, mutta mies kuvitteli tilalleni jonkun muun, kuvitteellisen tai todellisen. Miehen kanssa ollaan lähinnä kämppäkavereita oltu jo niin kauan kuin muistan.

Kurjaa, että sinulla työelämässä näkyy huonommuuden tunne. Minä olen ehkä siinä onnistunut tätä naisena olon huonoutta jollai lailla kompensoimaan: työni jälki on hyvää, palaute sen mukaista, ja nautin työstäni paljon. Harrastan myös paljon liikuntaa, ja se tuottaa suurta iloa.

Mutta se miehen kaipuu on koko ajan voimakkaampi, ja sitä ei minusta päälle päin näe, osaan erittäin hyvin peittää tunteeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon häpeän itseäni oikeasti. Nuorempana itseinho oli niin valtava, että pidin itseäni tosi epäviehättävänä, ällöttävänä. Nykyään olen suht ok sinut ullönäköni kanssa, mutta en täysin. Vie hirveästi voimia, kun ei voi hyväksyä itseään.

Ajattelen helposti sosiaalisissa tilanteissa, että minusta ei pidetä, olen outo ja erilainen. Vetäydyn helposti ja minusta saa ylpeän kuvan. Yritän olla uskomatta ajatuksiani, mutta se vaatii kovaa työtä. Monet asiat, joita muut eivät edes mieto, vaatii itseltäni ponnisteluja. Surettaa, että en saa koko potentiaaliani käyttööni ja jossain mielessä olen alisuoriutuja. Sekin hävettää ja suren sitä, että minusta olisi voinut olla enempäänkin, jos itseinho ei veisi niin paljon voimia. Vaikka suunta onkin jo oikea. Näitä sisäisiä ajatuksia en halua paljastaa muille.

Vähän eri sanoin olin tulossa kirjoittamaan jotain samaa. Koen olevani ruma, vaikka ystävät väittävät vastaan silloin, kun sivulauseessa rumuuteni mainitsen.

Lihavoituun kohtaan samaistun täysin.

Vaikka välillä sanonkin ääneen esim., että minusta ei saa ottaa valokuvia rumuuteni takia, en halua paljastaa, miten täydellisen olematon itsetuntoni on. Olen naimisissa miehen kanssa, joka ei ole halunnut minua koskaan. En halua, että kukaan saa tietää, että olen ollut vailla miehen kosketusta parikymmentä vuotta ja että kaipaisin sitä nyt vaihdevuosien alettua (kun elämä on ohi) enemmän kuin mitään. En toki oman mieheni. Kukaan ei saa tietää, miten paljon suren menetettyjä vuosiani ja miten haaveilen parikymmentä vuotta nuoremmasta miehestä. Ja miten tiedän, ettei haaveeni koskaan toteudu, eihän kukaan mies kiinnostuisi naisesta, joka itsekään ei pidä itseään missään arvossa.

Pidän kyllä itseäni arvossa työelämässä ja ystävänä: olen hyvä työssäni, kokenut ja osaava ammattilainen, ja ystävänä olen lojaali ja luotettava, hyvä kuuntelija. Mutta naisena tunnen olevani mitätön, ja sitä ei kukaan saa tietää.

Onpa kurja kuulla, että olet naimisissa miehen kanssa, joka vahvistaa uskomuksiasi. :( Saako kysyä miten olette ylipäätään päätyneet yhteen?

Kuulostat fiksulta ja Ihanalta tyypiltä ja hyvä sinä, kun olet töissä pätevä! Itse veikkaan, että olemattoman itsetunnon takia en ole työllistynyt maisterintutkinnosta huolimatta koulutusta vastaaviin hommiin. Työttömyyskin on tuttua itselleni. Sekin on hävettänyt. Mies minullakin on ja hän tuntuu kyllä viehättyvän minusta vaikka itse en näe itseäni niin. Toki vanhemmiten jotenkin ulkonäkö ei edes tunnu niin tärkeältä. Sosiaaliset tilanteet ja oletukseni muiden ajatuksista itseäni kohtaan hankaloittavat elämää ja hävettäähän se, että miettii niin paljon muiden mielipiteitä itsestään vaikka esitän muuta...

Miehen kanssa aikoinaan jotenkin ajauduttiin yhteen. Siitä on niin kauan aikaa, etten enää oikein kunnolla sitä edes muista. Alkuaikoina oli meilläkin esim. jotain "seksiä", tai sen tapaista, mutta mies kuvitteli tilalleni jonkun muun, kuvitteellisen tai todellisen. Miehen kanssa ollaan lähinnä kämppäkavereita oltu jo niin kauan kuin muistan.

Kurjaa, että sinulla työelämässä näkyy huonommuuden tunne. Minä olen ehkä siinä onnistunut tätä naisena olon huonoutta jollai lailla kompensoimaan: työni jälki on hyvää, palaute sen mukaista, ja nautin työstäni paljon. Harrastan myös paljon liikuntaa, ja se tuottaa suurta iloa.

Mutta se miehen kaipuu on koko ajan voimakkaampi, ja sitä ei minusta päälle päin näe, osaan erittäin hyvin peittää tunteeni.

Jatkan vielä: osa minusta näkee (mustan)humoristisessa valossa sen, miten työssäni minulla on rautainen itsetunto, mutta naisena olematon. Siksikään kukaan ei ehkä uskoisi, miten asiat ovat.

Miehet tuskin haluavat levitellä tietoa pienestä vehkeestään.

En haluaisi muiden tietävän, miten paljon inhoan työtäni ja esimiestäni, ja miten yritän tehdä työt nopeasti vain siksi, että pääsisin pian kotiin

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tule saamaan tietoonsa ikinä, että haluaisin vieläkin takaisin nuoruuden rakkauteni. Olen kaivannut häntä jo vähän reilut 32v. Olen sydämeltäni ns "yksiavioinen" ja koska nuorena elämä vei meidät erilleen dramaattisten käänteiden päätteeksi, en ole ketään muuta oikeasti rakastanut sen jälkeen.

Suhteessa olen kyllä ollut mutta sydämeni ja sieluni kuuluu aina hänelle (vaikka ihan palasina ovatkin jo).

Täällä toinen ja 32 v. kaipausta takana. Näin aika vasta untakin hänestä. Mekin erosimme dramaattisten käänteiden myötä. N

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon häpeän itseäni oikeasti. Nuorempana itseinho oli niin valtava, että pidin itseäni tosi epäviehättävänä, ällöttävänä. Nykyään olen suht ok sinut ullönäköni kanssa, mutta en täysin. Vie hirveästi voimia, kun ei voi hyväksyä itseään.

Ajattelen helposti sosiaalisissa tilanteissa, että minusta ei pidetä, olen outo ja erilainen. Vetäydyn helposti ja minusta saa ylpeän kuvan. Yritän olla uskomatta ajatuksiani, mutta se vaatii kovaa työtä. Monet asiat, joita muut eivät edes mieto, vaatii itseltäni ponnisteluja. Surettaa, että en saa koko potentiaaliani käyttööni ja jossain mielessä olen alisuoriutuja. Sekin hävettää ja suren sitä, että minusta olisi voinut olla enempäänkin, jos itseinho ei veisi niin paljon voimia. Vaikka suunta onkin jo oikea. Näitä sisäisiä ajatuksia en halua paljastaa muille.

Vähän eri sanoin olin tulossa kirjoittamaan jotain samaa. Koen olevani ruma, vaikka ystävät väittävät vastaan silloin, kun sivulauseessa rumuuteni mainitsen.

Lihavoituun kohtaan samaistun täysin.

Vaikka välillä sanonkin ääneen esim., että minusta ei saa ottaa valokuvia rumuuteni takia, en halua paljastaa, miten täydellisen olematon itsetuntoni on. Olen naimisissa miehen kanssa, joka ei ole halunnut minua koskaan. En halua, että kukaan saa tietää, että olen ollut vailla miehen kosketusta parikymmentä vuotta ja että kaipaisin sitä nyt vaihdevuosien alettua (kun elämä on ohi) enemmän kuin mitään. En toki oman mieheni. Kukaan ei saa tietää, miten paljon suren menetettyjä vuosiani ja miten haaveilen parikymmentä vuotta nuoremmasta miehestä. Ja miten tiedän, ettei haaveeni koskaan toteudu, eihän kukaan mies kiinnostuisi naisesta, joka itsekään ei pidä itseään missään arvossa.

Pidän kyllä itseäni arvossa työelämässä ja ystävänä: olen hyvä työssäni, kokenut ja osaava ammattilainen, ja ystävänä olen lojaali ja luotettava, hyvä kuuntelija. Mutta naisena tunnen olevani mitätön, ja sitä ei kukaan saa tietää.

Onpa kurja kuulla, että olet naimisissa miehen kanssa, joka vahvistaa uskomuksiasi. :( Saako kysyä miten olette ylipäätään päätyneet yhteen?

Kuulostat fiksulta ja Ihanalta tyypiltä ja hyvä sinä, kun olet töissä pätevä! Itse veikkaan, että olemattoman itsetunnon takia en ole työllistynyt maisterintutkinnosta huolimatta koulutusta vastaaviin hommiin. Työttömyyskin on tuttua itselleni. Sekin on hävettänyt. Mies minullakin on ja hän tuntuu kyllä viehättyvän minusta vaikka itse en näe itseäni niin. Toki vanhemmiten jotenkin ulkonäkö ei edes tunnu niin tärkeältä. Sosiaaliset tilanteet ja oletukseni muiden ajatuksista itseäni kohtaan hankaloittavat elämää ja hävettäähän se, että miettii niin paljon muiden mielipiteitä itsestään vaikka esitän muuta...

Miehen kanssa aikoinaan jotenkin ajauduttiin yhteen. Siitä on niin kauan aikaa, etten enää oikein kunnolla sitä edes muista. Alkuaikoina oli meilläkin esim. jotain "seksiä", tai sen tapaista, mutta mies kuvitteli tilalleni jonkun muun, kuvitteellisen tai todellisen. Miehen kanssa ollaan lähinnä kämppäkavereita oltu jo niin kauan kuin muistan.

Kurjaa, että sinulla työelämässä näkyy huonommuuden tunne. Minä olen ehkä siinä onnistunut tätä naisena olon huonoutta jollai lailla kompensoimaan: työni jälki on hyvää, palaute sen mukaista, ja nautin työstäni paljon. Harrastan myös paljon liikuntaa, ja se tuottaa suurta iloa.

Mutta se miehen kaipuu on koko ajan voimakkaampi, ja sitä ei minusta päälle päin näe, osaan erittäin hyvin peittää tunteeni.

Jatkan vielä: osa minusta näkee (mustan)humoristisessa valossa sen, miten työssäni minulla on rautainen itsetunto, mutta naisena olematon. Siksikään kukaan ei ehkä uskoisi, miten asiat ovat.

Kyllähän tuommoiset yleensä näkyy läpi kun näkee toisen elämää vähän enemmän. Etenkin jos nimenomaan työ tai yritys on kovin olemassaoloa leimaava, niin jotainhan sieltä puuttuu. Vaan eihän se muille kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Miehet tuskin haluavat levitellä tietoa pienestä vehkeestään.

Ei muuten viitsi siitäkään että täytyy käyttää Mysize 72, ja 69 oli pahasti liian pieni.

Olen tutkinut UFO aihetta jo vuosia 

vähän huono ottaa puheeksi oikeastaan missään joten en ole siitä ikinä sen kummemmin puhunut missään tai kenellekään . 

tää on kiinnostanut mua todella paljon aina vaikka itsellä ei mitää omakohtasia kokemuksia olekkaan .

tää on antanut mulle todella paljon , olen oppinut historiaa , uskonnollisia asioita ja ties mitä 

on toki vienytkin aika paljon vaikka se ei päällepäin näy , monet ihmiset menettäisivät yöunensa jos tietäisivät yhtä paljon asiasta . 

mutta niin jokainen tyylillään , en ole koskaan asiaa kellekkään tuputtanut , lähinnä oma harrastus . 

Anopin kuolema olisi suuri helpotus. Olen kärsinyt hänestä niin paljon, henkisesti ja taloudellisesti. Mutta hän on terve kuin pukki toisin kuin minä eli saattaa elää vaikka kauemmin kuin itse elän. 

Pidän erästä sukulaistani todella tyhmänä. Nolon asiasta tekee sen, että hän itse ajattelee olevansa päinvastoin todella älykäs ja ovela. Luulen, että hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö tai epävakaa. Onnistuneesti olen pystynyt pysymään hänestä loitolla jo yli 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tule saamaan tietoonsa ikinä, että haluaisin vieläkin takaisin nuoruuden rakkauteni. Olen kaivannut häntä jo vähän reilut 32v. Olen sydämeltäni ns "yksiavioinen" ja koska nuorena elämä vei meidät erilleen dramaattisten käänteiden päätteeksi, en ole ketään muuta oikeasti rakastanut sen jälkeen.

Suhteessa olen kyllä ollut mutta sydämeni ja sieluni kuuluu aina hänelle (vaikka ihan palasina ovatkin jo).

Täällä toinen ja 32 v. kaipausta takana. Näin aika vasta untakin hänestä. Mekin erosimme dramaattisten käänteiden myötä. N

Hei! Ei voi olla totta että me kaikki kolme ollaan tässä keskustelussa??

Vierailija kirjoitti:

Olen tutkinut UFO aihetta jo vuosia 

vähän huono ottaa puheeksi oikeastaan missään joten en ole siitä ikinä sen kummemmin puhunut missään tai kenellekään . 

tää on kiinnostanut mua todella paljon aina vaikka itsellä ei mitää omakohtasia kokemuksia olekkaan .

tää on antanut mulle todella paljon , olen oppinut historiaa , uskonnollisia asioita ja ties mitä 

on toki vienytkin aika paljon vaikka se ei päällepäin näy , monet ihmiset menettäisivät yöunensa jos tietäisivät yhtä paljon asiasta . 

mutta niin jokainen tyylillään , en ole koskaan asiaa kellekkään tuputtanut , lähinnä oma harrastus . 

Tutkinut? Miten?