Omituisin lääkärikäyntisi?

Olin sairaalassa menossa leikkaukseen. Makasin niillä kärryillä, mikä lienee nimeltään, ja kaksi hoitajaa kärräsi minua kohti leikkaussalia. Mentiin pitkin käytäviä ja hissillä, matka oli pitkä. Hoitsuilla oli siinä aikaa jutella keskenään. Molemmat valittivat työtään tyyliin "En tykkää ollenkaan, kurja työpaikka, mitä nopeammin pääsen pois täältä sen parempi". Oli inhoittavaa maata siinä menossa kohti pelottavaa leikkausta hermostuneena ja tuskaisena ja joutua kuuntelemaan tyytymättömien hoitajien jupinaa ajatellen vain että juu, en minäkään haluaisi olla täällä. Todella ammattitaidotonta käytöstä.

Jälkeenpäin harmittaa että en valittanut heidän käytöksestään. Mutta niinhän se on että heikoimmassa asemassa olevien on vaikeinta pitää puolensa. Onneksi kaikki meni hyvin peloistani huolimatta.

Minun ainoa erikoinen kokemukseni oli tarpeettoman monivaiheinen hoitaja/lääkärirumba jalassani olevan patin kanssa.

Soitin terveyskeskukseen, kerroin asiani ja varasin ajan hoitajalle. Hoitaja katseli pattia, mietti mitäköhän se mahtaa sisältää ja päätti kokeilla ottaa näytettä jonkinlaisella neulalla tai ruiskulla. Ei onnistunut, mutta ei hätää, varataan aika toiselle hoitajalle joka tietää asioista enemmän.

No, menin sitten uudestaan käymään ja uusi hoitaja tutki pattia ja totesi ettei pysty tekemään sille mitään, tarvitaan lääkäriä.

Seuraavalla viikolla menin lääkärille, lääkäri totesi että joo-o, pattihan se on ja todennäköisesti jonkinlainen nivelnesterakkula, leikataan pois kun on niin huonossa paikassa.

Minulle ilmoitetaan aika sairaalaan ja menen sinne odottaen rakkulan tyhjennysoperaatiota, mutta mitä vielä! Vastassa lääkäri ja hoitaja, jotka mielestäni hieman ihmeissään toteavat että onhan siinä jalassa patti. No onhan toki, olenhan käynyt kolme kertaa terveyskeskuksessa näyttämässä sitä.

Laitetaanko magneettiin, no laitetaan magneettiin. Alakerrassa otetaan kuvat, lähden kotiin ja muutaman päivän päästä takaisin lääkärille. No on se semmoinen nesterakkula leikataan pois. Tule ensi kuussa leikkaukseen.

No leikkaus tuli ja meni, muutaman viikon päästä lopputarkastus ja kaikki okei.

Mikä meni vikaan? Kävin yhteensä 7 kertaa hoitajalla/lääkärillä, aina ollaan yhtä yllättyneitä patin olemassaolosta, ja leikkausta lukuunottamatta kaikki käynnit kestivät 3-15 minuuttia. Luulen että homma olisi voitu hoitaa tehokkaamminkin.

Vierailija kirjoitti:

Minun ainoa erikoinen kokemukseni oli tarpeettoman monivaiheinen hoitaja/lääkärirumba jalassani olevan patin kanssa.

Soitin terveyskeskukseen, kerroin asiani ja varasin ajan hoitajalle. Hoitaja katseli pattia, mietti mitäköhän se mahtaa sisältää ja päätti kokeilla ottaa näytettä jonkinlaisella neulalla tai ruiskulla. Ei onnistunut, mutta ei hätää, varataan aika toiselle hoitajalle joka tietää asioista enemmän.

No, menin sitten uudestaan käymään ja uusi hoitaja tutki pattia ja totesi ettei pysty tekemään sille mitään, tarvitaan lääkäriä.

Seuraavalla viikolla menin lääkärille, lääkäri totesi että joo-o, pattihan se on ja todennäköisesti jonkinlainen nivelnesterakkula, leikataan pois kun on niin huonossa paikassa.

Minulle ilmoitetaan aika sairaalaan ja menen sinne odottaen rakkulan tyhjennysoperaatiota, mutta mitä vielä! Vastassa lääkäri ja hoitaja, jotka mielestäni hieman ihmeissään toteavat että onhan siinä jalassa patti. No onhan toki, olenhan käynyt kolme kertaa terveyskeskuksessa näyttämässä sitä.

Laitetaanko magneettiin, no laitetaan magneettiin. Alakerrassa otetaan kuvat, lähden kotiin ja muutaman päivän päästä takaisin lääkärille. No on se semmoinen nesterakkula leikataan pois. Tule ensi kuussa leikkaukseen.

No leikkaus tuli ja meni, muutaman viikon päästä lopputarkastus ja kaikki okei.

Mikä meni vikaan? Kävin yhteensä 7 kertaa hoitajalla/lääkärillä, aina ollaan yhtä yllättyneitä patin olemassaolosta, ja leikkausta lukuunottamatta kaikki käynnit kestivät 3-15 minuuttia. Luulen että homma olisi voitu hoitaa tehokkaamminkin.

Tämä on juuri se, miksi terveydenhuoltosektori on pohjaton kaivo.

Suvussamme on perinnöllisiä sairauksia paljon, itsellänikin ja lisäksi mt-ongelmia, ajoittain pahojakin. Mm. tämän vuoksi en halua lapsia ikinä ja olin tästä täysin varma jo parikymppisenä. Lisäksi olisin äitinä täysin kelvoton eikä yksikään lapsi ansaitse sellaista. Silloin pyysin ensimmäistä kertaa sterilisaatiota. Sain tapella asiasta kahdeksan vuotta ennenkuin viimein pääsin. Ennen operaatiota vanha naislääkäri sanoi hyvin tympeä ilme naamalla minulle "Ala nyt sitten valmistautua ajatukseen ettet ole kohta enää oikea nainen"

No en tuosta jaksanut loukkaantua mutta miksi ihmeessä hakeutuu tuollaiseen ammattiin jos halveksuu lapsettomia naisia noin paljon?

Olin hakemassa e-pillereitä 19-vuotiaana ja lääkäri tiedusteli olenko käynyt sukupuolitautitesteissä. En tiedä onko tämä rutiinikysymys kaikille (kertokaa joku?) mutta oletin niin ja vastasin että olen kyllä. Kävimme molemmat silloisen poikaystävän kanssa ennen kun aloitimme seksielämän.

No tähän väliin tuli kommentti "Hyvä, kun teikäläisillä niitä tauteja tuppaa olemaan" Olen siis tummaihoinen mutta ihan Suomessa syntynyt. Ei jäänyt hirveän kiva olo käynnistä.

Vierailija kirjoitti:

Olin hakemassa e-pillereitä 19-vuotiaana ja lääkäri tiedusteli olenko käynyt sukupuolitautitesteissä. En tiedä onko tämä rutiinikysymys kaikille (kertokaa joku?) mutta oletin niin ja vastasin että olen kyllä. Kävimme molemmat silloisen poikaystävän kanssa ennen kun aloitimme seksielämän.

No tähän väliin tuli kommentti "Hyvä, kun teikäläisillä niitä tauteja tuppaa olemaan" Olen siis tummaihoinen mutta ihan Suomessa syntynyt. Ei jäänyt hirveän kiva olo käynnistä.

No hyi olipa asiaton kommentti! Välillä sitä miettii, että mitä ihme tampioita sitä hakeutuukin lääkäreiksi ilman mitään alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja/empatiakykyä.

Espaniassa jouduin lääkäriin, joka ei osannut mitään muuta kieltä kuin espanjaa. Itse osaan kyllä viittä tai kuutta kieltä, mutta en lainkaan espaniaa.

Oli siinä elehtistä mikä tahansa muu vaiva olisi varmaan jäänyt selvittämättä, mutta jalkani oli lipsahtanut rantakieltä ja jalkaterä oli turvonnut ja punainen sillä ei juuri voinut kävellä kuin äärimmäisen varovasti ja siihen koski ihan kiitettävästi.

Lääkäri sitoi jalan ja antoi purkin jotain lääkettä. Purkki kädessä puhui ainakin minuutin, vaikka en mitään tajunnut. Antoi vettä ja luulin että ne oli, joitain buranoita. Meinasin otta kaksi, eleistä ymmärsin että yksi riittää. Otin yhden ja lähin konkkaamaan taksille. Sitten lääke alkoi vaikuttamaan, olin ihan sekaisin ja tervekään jalka ei tuntunut toimivan. En olisi päässyt mihinkään, onneksi oli ystävä saattamassa.

Ei vieläkään tiedä, mitä se lääke oli enkä ole missään saanut paljon kovempiinkaan kipuihin mitään vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin onnettomuuteen ja lantionseudusta otettiin röntgenkuvat murtumien varalta. Röntgenhoitaja oli vanhempi rouva, joka ei tainnut olla ihan sinut intiimiasioiden kanssa. "Koska sinulla viimeeksi oli (kuiskaten) kuukautiset? Koska olet viimeeksi (kuiskaten) ollut yhdynnässä? Onko mahdollista, että voisit olla (kuiskaten) raskaana?" Olin ehtinyt jo vaihtaa sairaalakaavun omiin vaatteisiini, kun rouva pyyhälsi pukeutumistilaan ja kertoi, että piti ottaa vielä yksi kuva hieman eri kulmasta, mutta housujen laskeminen riittää, ei tarvitse uudestaan vaihtaa kaapua päälle. Olin sitten laskemassa housuja hieman lantion alapuolelle, kun hän huudahti: "herranen aika, ei noin paljon!"

Hehhe. Ehkä syvästi uskovainen...

Olin masennuksen takia lääkärissä, mielessä kokeilla jotain lääkitystä. Lähes kaikki vaatteeni olivat ja ovat mustia, hiukset myös ja meikkaan vahvasti. Lääkäri katsoi minua sellainen säälivä katse kasvoillaan "Ehkä se masennus helpottaisi jos pukeutuisit pirteämmin"

Joo, siinähän se ratkaisu :D

T. Masennuksesta toipunut, yhä mustiin pukeutuva

Vähän ohis, täällä Virossa jokainen voi valita itse oman perhelääkärinsä. Terveyskeskuksia ei edes ole.

Perhelääkärit ovat yksityisiä,mutta saavat palkkansa yhteiskunnalta, oliko se nyt potilasmäärien vai potilaskäyntien mukaan. Tämä varmistaa, ettei täällä juuri ole töykeitä ja ylimielisiä perhelääkäreitä.

Netissä on sivusto, jossa asiakkaat kertovat tämmöisiä erikoisia lääkärissäkäyntejä täysin lääkärin nimet ja vastaanotto osoitteet kertoen.

Omaa perhelääkäriäni yleensä on kehuttu, mutta hänen vastaanottoapulaisesta kerrotaan vaikka mitä. Itsekin epäilin että apulainen oli popsinut jotain huumaavia lääkkeitä. Netti palstalta selvisi, että joku synnynnäinen vika hänellä on.

Valitsin aluperin hänet, koska oli lähellä ja ajan sai heti. Tarvitsin vain lääkärintodistuksen ja perhelääkärin saa vaihtaa milloin vain.

Lehdessä luki että tältä lääkäriltä oli otettu oikeus huumaavien lääkkeiden kirjoittamiseen.

Oli kirjoitellut niitä lepsusti ja saanut asiakkaakseen paljon lääkeriippuvaisia.

Täällä. lääkärit eivät ole jumalasta seuraavia, tai jos ovat niin Viro on kuitenkin Euroopan ateistisin valtio.

Kitalaessa oli joku paise, joka oli sattunut ihan helvetillisesti jo viikon-kaksi aina aamuisin ja kun nielin. Sitten alkoi tulla limaista verta jostain nenänielukanavasta ja päätin mennä lääkäriin. Lääkäri intti että ei nähnyt selkeää valkoista kohoumaa, joka kitalaessa oli.  Lopulta seistiin peilin edessä molemmat ja osoitin pahkuraa, lääkäri sanoo ja valittelee, että ei mitään näe. Paise oli valkoinen, ja noin, 0,5-1cm, eli ihan näkyvä.

Laittoi lopulta pitkin hampain erikoislääkärin päivystykseen lähetteen, jossa luki suurinpiirtein että vikaa ei ole, mutta en pääse potilaasta eroon. Päivystyksessä jouduin selittämään odotushuoneessa kaikkien muiden potilaiden edessä hoitajalle, että mikä minua vaivaa, koska minua ei suostuttu lähetteen sanamuotojen vuoksi ottamaan lääkärille ennen.

Lopulta kun pääsin lääkärille, hän katsoi suuhuni ehkä sekunnin sadasosan ja totesi että kysta, ja todennäköisesti puhjennut, kun verta valui. Aika hyvin ottaen huomioon, että ensimmäinen lääkäri tuijotteli valojen ja apuvälineiden kanssa, eikä "nähnyt mitään". Tämä otti bakteeriviljelyn ja jouduin käydä sitä vielä näyttämässä infektioriskin vuoksi, vaikka tervehtyikin tuon jälkeen.

Oli kohtalaisen epäuskoinen olo tuon jälkeen, varsinkin kun ensimmäinen lääkäri oli arvostetulla yksityisellä. En tiedä mikä tuollaisia ratkaisuja synnyttää, käykö lääkäreillä niin paljon läpiä päähän puhuvia ihmisiä, että kaikki ovat lähtökohtaisesti sellaisia?

Oudoin käynti oli kun menin nuorena gynelle valittamaan yhtä pientä vaivaa, joka ei ollut mennäkseen ohi käsikaupan lääkkeillä. Ei siis mitään äärimmäisen vakavan oloista ja kivuliasta, vaan pieniä epämääräisiä oireita. Lääkäri tutki ja mietti, tutki ja mietti. Luki koneeltaan kauan jotain tietokantoja. Tokaisi sitten lopuksi "niin, en kyllä keksi mikä ihme sulla voisi olla vaivana - jossei sitten ole aids, voiskohan sulla olla aids?". Olin vähän että ANTEEKSI MITÄ. Siveyden sipulina ja yhden miehen kanssa ikinä olleena en nähnyt tätä kauhean todennäköiseksi vaihtoehdoksi. Lääkäri auttoi vielä asiaa sanomalla "mistäs tiedät onko miehelläsi muita suhteita?". Oli kyllä jotenkin niin tyrmistyttävä tämä "diagnoosi". Ei kuitenkaan määrännyt edes verikokeeseen vaan lopuksi sitten kohautti hartioitaan ja sanoi "kai se sitten menee itsestään ohi". Eli heitti aids-kortin ilmeisesti ihan huvikseen, kun ei kuitenkaan itsekään siihen uskonut. En saanut lääkettä tai mitään apua.

Tästä ilosta maksoin yksityisellä 150 euroa. Annoin tästä vanhasta miesgynestä lääkärikeskukseen kyllä kitkerää palautetta. Juu, ei ollut oireiden syynä aids vaan sitkeä hiiva, johon auttoi ruokavalio enemmän kuin lääkitys. Se selvisi sitten seuraavan lääkärin vastaanotolla :-D.

Menin ylimääräiselle käynnille neuvolalääkärille ennenaikaisten supistusten takia. Lääkäri oli n. 30v mies. Alatutkimusta tehdessä lääkäri oli silminnähden hermostunut, ääni ja kädet tärisivät. Katsoi kattoon ja yritti käsikopelolla löytää oikean reiän, ei löytänyt. Meinas mennä sormet peppuun ennenkuin itse huomautin lääkärille että "vähän ylemmäs".

Kummallisinta oli kun lääkäri huusi minulle "Haluatko sinä sitten, että pojan korva puhkaistaan vai!? Sitäkö haluat, että laitetaan putket?!" Olin kyllä ajatellut, että jos vaikka kokeiltaisiin ensin antibioottikuuria kun pojan jokatalvi toistuva liimakorva on sillä yleensä hoitunut. Mutta kyllähän putkituskin olisi varteenotettava vaihtoehto varsinkin jos lääketieteen ammattilainen sitä suosittelisi ja uskoisi, että toistuva vaiva sillä ratkeaisi.

Olin päättänyt, etten lähde vastaanotolta ilman jotain hoitoa, kun poika ei ollut 3 viikkoon kuullut toisella korvallaan mitään ja se poikaa selvästi haittasi, tärykalvo oli todettu liikkumattomaksi ja syyksi todennäköisesti välikorvantulehdus. Lääkäri vaan ei halunnut kirjoittaa antibioottireseptiä, kun ei näkynyt punoitusta eikä ollut särkyä eikä kuumetta. Mielestäni ei siltikään ollut vaihtoehto, että lähdemme ilman mitään hoitoa kotiin ihmettelemään, ja siksi jäin inttämään reseptin perään.

Saatiin resepti ja vaiva parani siltä talvelta... ja seuraavana vuonna taas sama tappelu.

Tämä nyt on pikemmin sairaalakokemus, menee ehkä kategoriaan oudoimmat kokemukset anestesialääkäreistä.

Oudointa sairaalassa kokemaani on ollut kesken anestesian vahingossa herääminen ilman että anestesialääkäri tai kukaan muukaan huomasi. Koska olin hengityskoneessa en voinut puhua ja nukutusaine oli lamaannuttanut lihakset, joten en voinut edes pikkurilliä liikauttaa ilmoittaakseni että hereillä olen. Kuulin kaiken mitä ympärilläni puhuttiin ja tunsin mitä minulle tehtiin. Kokemus oli melkoisen ahdistava.

Kerroin kokemuksestani heti heräämössä. Anestesiahoitaja pahoitteli kovasti, vaikka hän ei ollut edes läsnä tapahtuman aikana. Sen sijaan kyseistä anestesialääkäriä en sen koommin nähnyt enkä hänestä kuullut vaikka yritin asiaa jälkikäteen selvitellä.

Vahinkoja tapahtuu, ihmisiä me kaikki ollaan. Outo kokemus kuitenkin, omistani oudoin. Se fiilis oli äärimmäisen avuton ja pelokas, sitä en unohda.

Odotin yliajalla lasta. Minulla oli raskausdiabetes, erittäin paljon selkävaivoja (ilman raskauttakin), jatkuvia supistuksia ja jos jonkinlaista vaivaa. Lapsi oli koko neuvola-ajan todettu samaa kokokäyrää kasvavaksi ja loppumetreillä arvioitiin olevan vähän alle nelikiloinen syntyessään. Minulla oli jo aika varattu yliaikakontrolliin kun vatsassa alkoi tuntua sietämättömiä kipeitä vihlaisuja, ei supistuksia, vaan jotain muuta. Kärvistelin niiden kanssa aikani kunnes soitin sairaalaan, josta käskettiin tulla käymään.

Tutkimuksen suoritti hyvin vakavan oloinen nuori naislääkäri joka ultrasi ja ultrasi ja ultrasi aina vaan, sanomatta sanaakaan. Kun olin aikani odotellut edes jotain kommenttia eikä hän puhunut mitään niin kysyin viimein huolestuneena, että onko siellä jotain vialla. Hän jatkoi ultraamistaan eikä puhunut vieläkään mitään. Toisen kerran kun kysyin niin hän mutisi jotain siihen suuntaan, että "On se kumma kun vaikka kuinka mittailee niin hän ei saa tätä lasta alle viis ja puolikiloiseksi..." Siinä vaiheessa huolestuin oikein tosissani kun neuvolassa oli varoiteltu raskausdiabeteksen voivan tehdä sen että vauva kasvaa ja kerää nestettä hurjasti loppuraskaudessa. Lääkäri sitten vielä jatkoi, että voi se olla kuuskiloinenkin kun tämä vanha ultra on vähän epätarkka, voi puolisen kiloa näyttää alakanttiin. 

Minä sitten aloin sopertelemaan, että kai se leikataan tai käynnistetään nyt sitten heti jos se niin iso on. Lääkäri ultraili vielä aikansa puhumatta edelleenkään mitään. Viimein hän lopetti ja sanoi ettei tiedä mistä vihlova kipu johtuu mutta vauva on ainakin vielä hengissä. Minä sitten taas kysymään leikkauksesta ja/tai käynnistyksestä. Lääkäri sanoi suurinpiirtein: Joo, kai sitten niin. Mene käytävään odottamaan. Käytävällä hoitaja tuli kysymään haluanko jotain syömistä kun nyt kerran jään osastolle ja käynnistystä ei suoriteta enää tänä iltana kun on niin myöhä vaan seuraavana aamuna. Sopertelin että kai minä jotain voisin ottaa kun en ole oikein paljoa syönyt koko päivänä kun oon ollut niin kipeä. Samalla tuli se naislääkäri käytävään ja sanoi minulle: Konsultoin vanhempaa kollegaa, saat lähteä kotiin, ei me tuota käynnistetä vielä. Sinulla näkyi olevan aika varattu yliaikakontrolliinkin muutaman päivän päähän. Katsotaan sitten tilanne uudestaan.

Lähdin kotiin ja itkin melkein koko matkan. Kuusikiloinen vauva jonka sydänäänet VIELÄ kuuluu ja mahaa vihloo niin maan perk.... Valvoin melkein koko yön ja soitin aamulla omaan neuvolaan. Kuultuaan tarinani vanha neuvolatäti lupasi ottaa minut heti käymään vaikka en enää kuulunutkaan heidän vastaanotolleen yliaikaisena. Hän tunnusteli mahaa moneen kertaan ja päivitteli samalla lääkärin käytöstä. Hän sanoi, että on tunnustellut näitä vauvamahoja kolmenkymmentä vuotta ja tämä vauva EI TAATUSTI ole kuusikiloinen eikä edes viisikiloinen. Se on edelleen sen saman vähän alle neljä ja syntyessään se on noin neljäkiloinen jos se käynnistetään siellä yliaikakontrollissa. Ehdoton maksimi mitä hän suostuu tinkimään on 100 grammaa yli mutta ei usko siihenkään. Hän myös kuunteli tarkasti sydänäänet ja sanoi ettei niissä kuulu mitään mistä tarvitsisi huolestua. Hän kehotti menemään kotiin ja lämpimään kylpyyn ja ellei vihlominen lakkaa niin menemään uudestaan synnärille. Olin rauhottunut vanhan nauvolantätin varmoista puheista, tein työtä käskettyä ja kylvyn jälkeen lorahti vähän lapsivettä että sai lähteä muutenkin. Vauva painoi syntyessään 3kg 910 grammaa. Teki mieli lyödä sitä naislääkäriä kun näin sen siellä osastolla. Onneksi ei tutkinut minua enää, sattui muut lääkärit.

Olin 14-vuotiaana lääkärissä korvan märkimisen ja korvassa olevan kivun takia. Lääkäri tutki korvan ja mietti kovasti että mikähän siinä voisi olla. Tietokoneeltakaan ei tuntunut löytyvän vastausta vaikka se kuinka selasi sitä. Lopulta lääkäri päätti kysyä isältäni (jolla ei ole minkäänlaista lääketieteen tai hoitoalan koulutusta) että mikä hänen mielestään korvassani voisi olla. Isäni vastasi että jos nyt poliisin arvion haluat niin korvatulehdukseltahan tuo vaikuttaa. Sain antibioottikuurin.

Neuvolalääkäri, kovin nuori sellainen, ehkä vastavalmistunut tai ihan ekaa kertaa neuvolassa kesätöissä oleva opiskelija, yritti kuunnella raskausviikolla 15 tai 16 vauvan sydänääniä reilusti navan yläpuolelta, vaikka kohdun korkeus ei ollut lähellekään sitä. Meinasi tuskastua jo, kun ei saanut mitään kuulumaan. Onneksi mulla oli toinen raskaus kyseessä ja tunsin jo vauvan liikkeet, niin en itse huolestunut, vaan vihjaisin ja näytin, että terveydenhoitaja sai viimeksi kuulumaan tuosta tosi alhaalta. Samainen lääkäri kysyi myös, että onko mulla umpilisäke leikattu joskus, kun mulla on tossa vasemman suoliluun päällä (ison luomen poistosta) arpi, mutta pitäishän lääkärin kuitenkin tietää, että se umpisuoli on oikealla puolella. 

No en nyt tiiä oliko tää niin omituista, kun nuorta lääkäriä varmaan jännitti.

Kärsin nuorena jonkinasteisesta syömishäiriöstä ja koin olevani kovin lihava. Kävin juttelemassa jonkin aikaa psykiatrisen hoitajan kanssa, joka halusi että käyn tapaamassa psykiatria mahdollista masennuslääkitystä varten. Tällä psykiatrilla oli vähintäänkin mielenkiintoinen lähestymistapa asiaan... Hän kyseli minulta minkä painoisia ja kokoisia ystäväni ja sisarukseni ovat (suurin osa normaalipainoisia) ja kun kerroin, hän alkoi tivaamaan "no onkos siskosi sitten lihava, onko hän sinusta liian isokokoinen? Ai ei? Noniin, ymmärrätkös nyt ettet sinäkään silloin ole! Kiitos käynnistä ja näkemiin!".

Huhhuh,mitä menoa...