Torjutuksi tuleminen aiheutti vuosisadan masennuksen enkä nouse tästä millään

Pakko kysyä, tapahtuiko tämä Porvoossa?

Trollalaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinua MASENTAA nyt SE, että olet koko elämäsi HIMMAILLUT omien tunteittesi kanssa ja NYT huomaat jääneesi rannalle ja aika on ajanut ohi. Oma moka, ei tuon miehen.

Off topic, mutta mulla on tosiaan vähän näin. Himmailin, tai oli pakkokin, koska koulukiusaaminen/akne/tyly kohtelu jne. Eli nuorena tuli niin paljon lunta tupaan, että oli pakko jäädä ns. sivuun. Ei tehdä aloitteita, ei paljon edes käydä missään ja kukaan ei _tietenkään_ mua halunnut. En silloin nuorena edes jaksanut olla kovin vihainen, mutta nyt ärsyttää ja lisäksi tuntuu että nyt on myöhäistä. Kaikilla on jo joku.

Kannattaisi lopettaa tuollainen itsesäälissä piehtaroiminen. Pariskunnat eroavat jatkuvasti, sinkkuja on aina ja etenkin jos ei ole sitä tiettyä, joka olisi ollut aikana X vapaa ja nyt onkin varattu tuollainen märehtiminen on vaan käsittämättömän tuhoavaa.

Jos haluaa jotain ei auta vaikka kuinka katkeroituisi omasta passiivisuudesta - ainoa mitä voit NYT tehdä on muuttaa elämääsi. Eikä se edes takaa rakkautta ja parisuhdetta vaikka kuinka olisi voinut yrittääkin, ihmissuhteet ovat sellaisia ettei niitä voi vaan pakottaa. Tunnen itse yhden ikisinkun, joka on yrittänyt yrittämistään eikä silti ole onnistunut parisuhteen saamisessa.

No näinhän se on tietenkin, että pitää yrittää. Järjellä ajateltuna juuri näin. Tosin ihminen ei aina kulje pelkällä järjellä ja myös yksinäisyyteen tottuu. Ja tämä palsta on avannut sellaisen näkökulman ihmismieleen (enemmistön?,) että ymmärrystä on kovin vähän niitä kohtaan, joilla ei ole kaikki ole mennyt keskiarvon mukaan. Eli jos ei ole ns. normaalia suhdehistoriaa määrällisesti ja kestollisesti, niin useat eivät ilmeisesti halua edes tutustua sellaiseen ihmiseen... Yhdenhän sitä tietenkin vain tarvitsee, joten jospas sellaisenkin sitten joskus kohtaisi :)

Ymmärrän, mutta älä missään nimessä ota tätä palstaa raskaasti. Kirjoitin tuon aiemman kommenttini tarkoituksella aika kärkkäästi (itsesäälistä puhuen), ihan koska tiedän omasta kokemuksesta millaista se on kun ei pysty tekemään muuta kuin miettimään menneitä ja moittimaan omasta arkuudesta.

Paljon tsemppiä jatkoon ja toivottavasti saat kerättyä sen voiman uskoa itseesi ja rakastettavuuteesi. Jos uskoa on vaikea löytää, niin googlaapa Sara Eckel (joka löysi kumppanin yli 40-vuotiaana) ja kirja It's Not You.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinua MASENTAA nyt SE, että olet koko elämäsi HIMMAILLUT omien tunteittesi kanssa ja NYT huomaat jääneesi rannalle ja aika on ajanut ohi. Oma moka, ei tuon miehen.

Off topic, mutta mulla on tosiaan vähän näin. Himmailin, tai oli pakkokin, koska koulukiusaaminen/akne/tyly kohtelu jne. Eli nuorena tuli niin paljon lunta tupaan, että oli pakko jäädä ns. sivuun. Ei tehdä aloitteita, ei paljon edes käydä missään ja kukaan ei _tietenkään_ mua halunnut. En silloin nuorena edes jaksanut olla kovin vihainen, mutta nyt ärsyttää ja lisäksi tuntuu että nyt on myöhäistä. Kaikilla on jo joku.

Kannattaisi lopettaa tuollainen itsesäälissä piehtaroiminen. Pariskunnat eroavat jatkuvasti, sinkkuja on aina ja etenkin jos ei ole sitä tiettyä, joka olisi ollut aikana X vapaa ja nyt onkin varattu tuollainen märehtiminen on vaan käsittämättömän tuhoavaa.

Jos haluaa jotain ei auta vaikka kuinka katkeroituisi omasta passiivisuudesta - ainoa mitä voit NYT tehdä on muuttaa elämääsi. Eikä se edes takaa rakkautta ja parisuhdetta vaikka kuinka olisi voinut yrittääkin, ihmissuhteet ovat sellaisia ettei niitä voi vaan pakottaa. Tunnen itse yhden ikisinkun, joka on yrittänyt yrittämistään eikä silti ole onnistunut parisuhteen saamisessa.

No näinhän se on tietenkin, että pitää yrittää. Järjellä ajateltuna juuri näin. Tosin ihminen ei aina kulje pelkällä järjellä ja myös yksinäisyyteen tottuu. Ja tämä palsta on avannut sellaisen näkökulman ihmismieleen (enemmistön?,) että ymmärrystä on kovin vähän niitä kohtaan, joilla ei ole kaikki ole mennyt keskiarvon mukaan. Eli jos ei ole ns. normaalia suhdehistoriaa määrällisesti ja kestollisesti, niin useat eivät ilmeisesti halua edes tutustua sellaiseen ihmiseen... Yhdenhän sitä tietenkin vain tarvitsee, joten jospas sellaisenkin sitten joskus kohtaisi :)

Ymmärrän, mutta älä missään nimessä ota tätä palstaa raskaasti. Kirjoitin tuon aiemman kommenttini tarkoituksella aika kärkkäästi (itsesäälistä puhuen), ihan koska tiedän omasta kokemuksesta millaista se on kun ei pysty tekemään muuta kuin miettimään menneitä ja moittimaan omasta arkuudesta.

Paljon tsemppiä jatkoon ja toivottavasti saat kerättyä sen voiman uskoa itseesi ja rakastettavuuteesi. Jos uskoa on vaikea löytää, niin googlaapa Sara Eckel (joka löysi kumppanin yli 40-vuotiaana) ja kirja It's Not You.

:) kiitos

Ap puhuu miten mies ei ymmärrä tuntea oikein. On niin ongelmainen heppu. Mutta sanallakaan ei mainitse, että miten olisi valmis auttamaan häntä. Ap vain kitisee miten kurjaa hänellä itsellään on. Ja mitä vääryyttä hän itse on kokenut. Ja kaikki on ap:lle huonosti. Kuvittelee, että tuo itsesääli on rakkautta. Ei se rakkaudelta kuulosta, pelkkää itsekkyyttä vain.

Ap puhuu miten mies ei ymmärrä tuntea oikein. On niin ongelmainen heppu. Mutta sanallakaan ei mainitse, että miten olisi valmis auttamaan häntä. Ap vain kitisee miten kurjaa hänellä itsellään on. Ja mitä vääryyttä hän itse on kokenut. Ja kaikki on ap:lle huonosti. Kuvittelee, että tuo itsesääli on rakkautta. Ei se rakkaudelta kuulosta, pelkkää itsekkyyttä vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

]

Mietin myös, että onko tämän oivaltamista ennen tajuttava jokin toinen oivallus, jota kukaan ei koskaan pysty valaisemaan. Osa ihmisistä vain on ihan itsestäänselvästi, että asiat ovat näin, kun yllä on kirjoitettu. Miksi olisi onnettomia ihmisiä, jos kaikille asia todella olisi noin (vapaa valita mitä kokee jne)

ap

Niin miksi kahdesta samankaltaisessa elämäntilanteessa olevasta ihmisestä toinen on onnellinen ja toinen onneton? Aivan. Riippumatta ulkoisista olosuhteista, se, miten ajattelet, tunnet ja asennoidut asioihin, ratkaisee. Samat oppiläksyt voi kokeilla monella eri tapaa. Se on valinta. Valitset, haluatko jumiutua ajatus - ja tunnekehään, jota nyt kuljet vai etsitkö ulospääsyn eli aidosti hyväksyt muunkin kuin oman näkemyksesi asioista.

Ymmärrät miestä ja osin itseäsi, koska muistutatte toisinanne, mutta molemmat ovat selvästi itserakennetussa kehässä, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Mutta kun se ymmärrys ei tule sieltä ulkoa, se tulee sisältä.

Tiedän, mitä on tuska, tiedän mitä on olla onneton, yksinäinen, muista erillään, mutta tiedän myös, mitä on rakkaus, välittäminen, toivo ja mitä on nauttia yksinolosta ja siitä ettei tarvitse miellyttää toisia tullakseen hyväksytyksi.

Elämä on vähän niinkuin tämä AV:kin, voi miettiä, että miten paljon sitä skeidaa onkaan tai sitten kiinnittää huomionsa niihin oivalluksiin, huumoriin, aitoon välittämiseen ja inhimillisyyden pilkahduksiin, joita aina silloin tällöin tulee vastaan. Eli, valitsen sen, mitä näen ja mihin kiinnitän huomiota ympärilläni. Valinta on siis siinä, ahdistuuko muiden ja omista tekemisistään vai ei, mittauttaako oman arvonsa muiden mukaan vai oman arvionsa mukaan jne.

Meillä on loppuelämä aikaa kehittyä eikä koskaan tarvitse tulla valmiiksi. :)

Järkyttävä ajatus että rakkautta ei voisi olla kuin parisuhteessa.

Rakastan ystäviäni, vanhempiani, sisaruksiani, monia läheisiäni. Naapurin vanhaa ystävällistä setää ja toisen naapurin teiniräippiä. Minusta on ihanaa nähdä ihmisten tapoja toimia, kehitystä ja persoonia. Ihmiset ovat mielenkiintoisia.

Parisuhderakkaus on tietysti omanlaistaan. Läheisten ihmisten kanssa toimitaan eri tavalla kuin naapurin teinilasten. Mutta rakkaus, se lämpö, kiinnostus ja hyvän toivominen, sitä on kaikkialla jos sen suostuu tuntemaan.

Sääli sellaista ihmistä joka ei pysty rakastamaan kuin kuvaa jonka on mieleensä muodostanut - siis ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ap puhuu miten mies ei ymmärrä tuntea oikein. On niin ongelmainen heppu. Mutta sanallakaan ei mainitse, että miten olisi valmis auttamaan häntä. Ap vain kitisee miten kurjaa hänellä itsellään on. Ja mitä vääryyttä hän itse on kokenut. Ja kaikki on ap:lle huonosti. Kuvittelee, että tuo itsesääli on rakkautta. Ei se rakkaudelta kuulosta, pelkkää itsekkyyttä vain.

En ole sellainen, että koen osaavani jotenkin ylhäältä päin auttaa sanoen, että tässäpä apua, se voi joskus mennä päsmäröinniksi. En minä ole varma, olisinko ollut avuksi. Mutta yleensä sillä, että jaetaan kokemuksia (siinä meillä oli paljon samaa, nimenomaan itsetunnossa jne) on tervehdyttävä vaikutus. Toki tätä voi puida ystävinä, mutta kun se hänen lähestymistapansa ei minun arvioni mukaan ollut pelkästään sitä, vaan luulin, että hän haluaa minun ihastuvan itseensä. Oletin tietty, että hän sitten minuun edes vähän.

ap

Ihme ivailijoita tässä ketjussa.

Totuus on se, että hylätyksi ja torjutuksi tuleminen ovat suurinta psyykkistä kipua, mitä ihminen voi kokea. Joskus näitä kutsutaan myös yksinäisyydeksi tai erillisyydeksi.

Ap:lla on oikeus omiin tunteisiinsa. Nämä ivailijat eivät vaan halua tätä sallia. On ok olla pettynyt vihainen ja surullinen.

No, näiden psyykkistä kipua aiheuttavien tunteiden lisäksi on sitten se positiivinen juttu eli se rakkaus. Ivailijoiden kommenteista puuttuu hyväksyntä ap:n keskeneräisyydelle. Liekö vihaa omia tunteita kohtaan? Ei tunteissa mitään halveksittavaa ole. Ne tekee meistä inhimillisiä. Ilman niitä emme ole mitään.

Hävetkää pilkkaajat. Ja sympatiat ap:lle. Rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka parisuhdetta ei tullutkaan. Rakkautta voi tuntea ihan joka päivä ja nähdä kauneutta ympärillään.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävä ajatus että rakkautta ei voisi olla kuin parisuhteessa.

Rakastan ystäviäni, vanhempiani, sisaruksiani, monia läheisiäni. Naapurin vanhaa ystävällistä setää ja toisen naapurin teiniräippiä. Minusta on ihanaa nähdä ihmisten tapoja toimia, kehitystä ja persoonia. Ihmiset ovat mielenkiintoisia.

Parisuhderakkaus on tietysti omanlaistaan. Läheisten ihmisten kanssa toimitaan eri tavalla kuin naapurin teinilasten. Mutta rakkaus, se lämpö, kiinnostus ja hyvän toivominen, sitä on kaikkialla jos sen suostuu tuntemaan.

Sääli sellaista ihmistä joka ei pysty rakastamaan kuin kuvaa jonka on mieleensä muodostanut - siis ei mitään.

Minä en rakasta vanhempiani, tai sitten he eivät ainakaan minua, sisaruksia minulla ei ole ja ystävät ovat pettäneet minut, niin minäkin varmaan heidät, kun olen kipuillut omia juttujani, enkä ollut tasapainoinen heitä hyysäävä ymmärtäjä. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, joilla menee hyvin - eivät he minua rakasta, vaan muita, joilta saavat rakkautta, ei se ole oikeaa rakastamista, vaan helpon tien etsintää ja itsekkyyttä. Mutta suon sen heille, miksi heidän pitäisikään käyttää aikaansa minuun.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ihme ivailijoita tässä ketjussa.

Totuus on se, että hylätyksi ja torjutuksi tuleminen ovat suurinta psyykkistä kipua, mitä ihminen voi kokea. Joskus näitä kutsutaan myös yksinäisyydeksi tai erillisyydeksi.

Ap:lla on oikeus omiin tunteisiinsa. Nämä ivailijat eivät vaan halua tätä sallia. On ok olla pettynyt vihainen ja surullinen.

No, näiden psyykkistä kipua aiheuttavien tunteiden lisäksi on sitten se positiivinen juttu eli se rakkaus. Ivailijoiden kommenteista puuttuu hyväksyntä ap:n keskeneräisyydelle. Liekö vihaa omia tunteita kohtaan? Ei tunteissa mitään halveksittavaa ole. Ne tekee meistä inhimillisiä. Ilman niitä emme ole mitään.

Hävetkää pilkkaajat. Ja sympatiat ap:lle. Rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka parisuhdetta ei tullutkaan. Rakkautta voi tuntea ihan joka päivä ja nähdä kauneutta ympärillään.

Et selkeästi lukenut ap:n kommentteja viimeisimmillä sivuilla :D Tietysti ap:lla on oikeus tunteisiinsa, mutta tilanne on se että terapia olisi oikea paikka selvitellä niitä.

Mikä ihme tarve näillä joillain on asettua toisen tunteiden yläpuolelle ja jotenkin päteä: minäpä olen onnistunut selättämään kaiken kivun. Ette ole. Tietynlainen kipu kulkee mukana hautaan saakka eikä niihin auta terapiat. Tai jos auttaa niin silloin lakkaatte olemasta ihmisiä. Kiellätte tunteiden oikeutuksen. Yllä luetellut kivut on meidän osa loppuun saakka, myönsitte sitä itsellenne tai ette. Toisen kivulle ei myöskään voi asettaa määräaikaa. Se ottaa sen, mitä ottaa, ennen kuin AP on valmis päästämään irti. Elämä ei ole mikään oppikirja mitä yritätte hänelle tuputtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme ivailijoita tässä ketjussa.

Totuus on se, että hylätyksi ja torjutuksi tuleminen ovat suurinta psyykkistä kipua, mitä ihminen voi kokea. Joskus näitä kutsutaan myös yksinäisyydeksi tai erillisyydeksi.

Ap:lla on oikeus omiin tunteisiinsa. Nämä ivailijat eivät vaan halua tätä sallia. On ok olla pettynyt vihainen ja surullinen.

No, näiden psyykkistä kipua aiheuttavien tunteiden lisäksi on sitten se positiivinen juttu eli se rakkaus. Ivailijoiden kommenteista puuttuu hyväksyntä ap:n keskeneräisyydelle. Liekö vihaa omia tunteita kohtaan? Ei tunteissa mitään halveksittavaa ole. Ne tekee meistä inhimillisiä. Ilman niitä emme ole mitään.

Hävetkää pilkkaajat. Ja sympatiat ap:lle. Rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka parisuhdetta ei tullutkaan. Rakkautta voi tuntea ihan joka päivä ja nähdä kauneutta ympärillään.

Et selkeästi lukenut ap:n kommentteja viimeisimmillä sivuilla :D Tietysti ap:lla on oikeus tunteisiinsa, mutta tilanne on se että terapia olisi oikea paikka selvitellä niitä.

Olen kyllä lukenut koko ketjun. Ja erityisesti sinun kirjoitukset ihmetyttää.

Vierailija kirjoitti:

Ihme ivailijoita tässä ketjussa.

Totuus on se, että hylätyksi ja torjutuksi tuleminen ovat suurinta psyykkistä kipua, mitä ihminen voi kokea. Joskus näitä kutsutaan myös yksinäisyydeksi tai erillisyydeksi.

Ap:lla on oikeus omiin tunteisiinsa. Nämä ivailijat eivät vaan halua tätä sallia. On ok olla pettynyt vihainen ja surullinen.

No, näiden psyykkistä kipua aiheuttavien tunteiden lisäksi on sitten se positiivinen juttu eli se rakkaus. Ivailijoiden kommenteista puuttuu hyväksyntä ap:n keskeneräisyydelle. Liekö vihaa omia tunteita kohtaan? Ei tunteissa mitään halveksittavaa ole. Ne tekee meistä inhimillisiä. Ilman niitä emme ole mitään.

Hävetkää pilkkaajat. Ja sympatiat ap:lle. Rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka parisuhdetta ei tullutkaan. Rakkautta voi tuntea ihan joka päivä ja nähdä kauneutta ympärillään.

Kiitos. Lieneekö myös niin että nämä vihalla suhtautuvat ovat voineet olla hyväksyttyjä virheellisinäkin ihmisinä, jolloin he eivät osaa edes käsittää, miten raskasta on sillä, jonka kaikkiin virheisiin suhtaudutaan rangaistuksin - koska ne ovat virheitä ja virheitä ei sallita. Kuitenkin pitäisi ainkin edes joskus lohduttaa. Silloin ihmisestä voisi alkaa tuntua sille, että hän on virheellinen - luvalla. Sen voi kestää. Silti saa rakkautta ja hyväksymtää. Edes itseltä, jos ei muita ole.

Virheistä rankaiseminen johtaa häpeään tai ehkä ennemmin se, ettei ole nähty, mitä se ihminen todellisuudessa tarkoitti.

Ymmärsin vasta ihan äsken, että ookoo, nyt tein virheen ja koska sitä on vaikea korjata, niin joudunko mä nyt hyväksymään itsessäni virheellisyyttä? Ja voisinko ihan jopa jo hyväksyä? Vai pingotanko vielä ajatellen, että se oli kaameaa, ja minun täytyy hävetä, että rakastuin enkä saanut vastakaikua?

Vaikeahan sitä on kellekään naamatusten kertoa, mutta tuskin ensialkajaisksi tarvitseekaan. Riittää, että alkaisin ajatella itsestäni hyväksyvämmin. Ei se tätä tapahtunutta korjaa, mutta vie ehkä kohti sitä kuuluisaa itsensä rakastamista.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme tarve näillä joillain on asettua toisen tunteiden yläpuolelle ja jotenkin päteä: minäpä olen onnistunut selättämään kaiken kivun. Ette ole. Tietynlainen kipu kulkee mukana hautaan saakka eikä niihin auta terapiat. Tai jos auttaa niin silloin lakkaatte olemasta ihmisiä. Kiellätte tunteiden oikeutuksen. Yllä luetellut kivut on meidän osa loppuun saakka, myönsitte sitä itsellenne tai ette. Toisen kivulle ei myöskään voi asettaa määräaikaa. Se ottaa sen, mitä ottaa, ennen kuin AP on valmis päästämään irti. Elämä ei ole mikään oppikirja mitä yritätte hänelle tuputtaa.

Ei niin ole, ja on aika mielenkiintoisiakin tällaiset tuntemukset 200km/h päin kallioseinää jos vain pysyy hengissä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme ivailijoita tässä ketjussa.

Totuus on se, että hylätyksi ja torjutuksi tuleminen ovat suurinta psyykkistä kipua, mitä ihminen voi kokea. Joskus näitä kutsutaan myös yksinäisyydeksi tai erillisyydeksi.

Ap:lla on oikeus omiin tunteisiinsa. Nämä ivailijat eivät vaan halua tätä sallia. On ok olla pettynyt vihainen ja surullinen.

No, näiden psyykkistä kipua aiheuttavien tunteiden lisäksi on sitten se positiivinen juttu eli se rakkaus. Ivailijoiden kommenteista puuttuu hyväksyntä ap:n keskeneräisyydelle. Liekö vihaa omia tunteita kohtaan? Ei tunteissa mitään halveksittavaa ole. Ne tekee meistä inhimillisiä. Ilman niitä emme ole mitään.

Hävetkää pilkkaajat. Ja sympatiat ap:lle. Rakkauden ei tarvitse kuolla, vaikka parisuhdetta ei tullutkaan. Rakkautta voi tuntea ihan joka päivä ja nähdä kauneutta ympärillään.

Kiitos. Lieneekö myös niin että nämä vihalla suhtautuvat ovat voineet olla hyväksyttyjä virheellisinäkin ihmisinä, jolloin he eivät osaa edes käsittää, miten raskasta on sillä, jonka kaikkiin virheisiin suhtaudutaan rangaistuksin - koska ne ovat virheitä ja virheitä ei sallita. Kuitenkin pitäisi ainkin edes joskus lohduttaa. Silloin ihmisestä voisi alkaa tuntua sille, että hän on virheellinen - luvalla. Sen voi kestää. Silti saa rakkautta ja hyväksymtää. Edes itseltä, jos ei muita ole.

Virheistä rankaiseminen johtaa häpeään tai ehkä ennemmin se, ettei ole nähty, mitä se ihminen todellisuudessa tarkoitti.

Ymmärsin vasta ihan äsken, että ookoo, nyt tein virheen ja koska sitä on vaikea korjata, niin joudunko mä nyt hyväksymään itsessäni virheellisyyttä? Ja voisinko ihan jopa jo hyväksyä? Vai pingotanko vielä ajatellen, että se oli kaameaa, ja minun täytyy hävetä, että rakastuin enkä saanut vastakaikua?

Vaikeahan sitä on kellekään naamatusten kertoa, mutta tuskin ensialkajaisksi tarvitseekaan. Riittää, että alkaisin ajatella itsestäni hyväksyvämmin. Ei se tätä tapahtunutta korjaa, mutta vie ehkä kohti sitä kuuluisaa itsensä rakastamista.

ap

Viisaita ajatuksia. Se torjunta, mitä olet kokenut nostattaa (kaikilla!) pintaan häpeän tunteita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisi mitään hävettävää (itsessä tai noissa tunteissa). Tuollaisten kokemusten kautta opimme tuntemaan itseämme paremmin. Hyväksyntäkin riittää. Jos itsen rakastaminen tuntuu vieraalta ajatukselta. Sitä oppii parhaiten vastavuoroisuudessa. Häpeää on hyvä työstää yksinkin.

Joku joka on terapiassa ja samaan aikaan lukee teorioita ja yrittää terapioida itteensä ylläpitää tätä ketjua, ruinaa ensten, provoilee ja vastailee itselleen. 

Kyl taas pitää ihmetellä miten vähän jollain ihmisillä on järkevää tekemistä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihme tarve näillä joillain on asettua toisen tunteiden yläpuolelle ja jotenkin päteä: minäpä olen onnistunut selättämään kaiken kivun. Ette ole. Tietynlainen kipu kulkee mukana hautaan saakka eikä niihin auta terapiat. Tai jos auttaa niin silloin lakkaatte olemasta ihmisiä. Kiellätte tunteiden oikeutuksen. Yllä luetellut kivut on meidän osa loppuun saakka, myönsitte sitä itsellenne tai ette. Toisen kivulle ei myöskään voi asettaa määräaikaa. Se ottaa sen, mitä ottaa, ennen kuin AP on valmis päästämään irti. Elämä ei ole mikään oppikirja mitä yritätte hänelle tuputtaa.

Ei niin ole, ja on aika mielenkiintoisiakin tällaiset tuntemukset 200km/h päin kallioseinää jos vain pysyy hengissä.

ap

Niin. Se oli rinnastus, kielikuva. Hän kertoi, että oli antanut itselleen ensi kerran luvan tuntea. Ei kaikki treenaa kymmenissä erilaisissa ja eripituisissa suhteissa torjutuksi tulemista. Ap koki sen nyt ensi kertaa ja ilmeisen syvästi. Minä arvostan hänen rohkeutta. Sinä et. En tiedä omaa historiaasi, mutta ainakin tässä ketjussa haluat lakaista tunteet maton alle.

Vierailija kirjoitti:

Joku joka on terapiassa ja samaan aikaan lukee teorioita ja yrittää terapioida itteensä ylläpitää tätä ketjua, ruinaa ensten, provoilee ja vastailee itselleen. 

Kyl taas pitää ihmetellä miten vähän jollain ihmisillä on järkevää tekemistä...

En nyt ihan saa kiinni mitä yrität sanoa.

Känni meinaa iskee päälle ja ylläpitäjä/aloittaja menee jo sekasin ittekin...

Mut onneksi hänellä on kuntoutustukipäivä huomennakin.