Torjutuksi tuleminen aiheutti vuosisadan masennuksen enkä nouse tästä millään

Vierailija kirjoitti:

. Ehkä tämän homman anti tosiaan oli se, että havaitsen sitä kautta omat puutteeni ja koitan tehdä niille jotain, kuten joku jo aikaisemmin sanoi.

ap

No sehän olisi kyllä vallan fantastista, jos näin tapahtuisi. Sillä tässä keskustelussahan sinulla ei ole ollut mitään puutteita, vaan olet aivan kaikkitietävä, sun ei mielestäsi tavitse muuttaa ajattelutapaasi eikä kehittyä, kukaan muu vain ei ymmärrä yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaatko, että sinä ikäänkuin jatkat suhdetta mieheen omassa päässäsi ja uuvutat itsesi sillä.

Mies ei sattunut olemaan ihastunut, sinä vatuloit miksi, ja koetat arvailla mitä se mies sitten oikeastaan ajatteli sinusta, ajatteliko jotain hyvää jne. jne. 

Miksi märehdit? Niin, sinuun sattui kun olisit halunnut vastakaikua ja et saanut ja et voi kuolettaa tunteitasi hetkessä ja niin edespäin. Mutta hyvänen aika, tuota sattuu monille ihmisille ja he pyrkivät eteenpäin ja eroon yksipuolisista ihastumisen tunteistaan, mikä onkin tervettä. 

Koen, että kovetan itseni, jos tekisin kuten "monet". Sitten he heräävät jonain aamuna tyytyväisinä sanoen "en oikeastaan tarvitse enää rakkautta enkä parisuhdetta". En halua, että minulle käy niin. Tämä mies herätti rakkauden minussa ja olen kieltämättä ihan hukassa, että minne sen tungen, mutta viimeinen asia minkä haluan theä on kuolettaa sen, koska se oli ennen tätä miestä tukahdutttu, tapettu ja vaikka ties mitä.

ap

Aikamoista jankkaamista koko ketju, mutta tunnistan samoja piirteitä itsessäni, varmaan kykenisin tällaiseen "provoiluun" surkeimmissa masennusfiiliksissäni myös... Joten vastailen tänne ihan vaikka siksi, että saattaahan ap olla kuitenkin joku joka provoilun kautta yrittää jäsennellä tunteitaan...

Minäkin olen pohtinut ja pelännyt hirveästi, että kykenenkö enää ikinä rakastumaan. Olin niin varma, että mies oli minulle SE elämäni rakkaus. En ollut aiemmin tuntenut ketään kohtaan yhtä voimakkaasti ja niiden tunteiden kuolettaminen on kauhea prosessi. MUTTA se täytyy vain tehdä, jos haluaa itse elämässään jatkaa eteenpäin! Uskon niihin jotka minulle ovat kokemuksesta näin sanoneet. Se on itsesuojelua, eikä tarkoita sitä, että lopullisesti veisi itseltään kyvyn rakastaa. Ei se mihinkään häviä, mutta joskus on parempi edes hetkellisesti ottaa etäisyyttä tunteisiinsa ja niiden aiheuttajiin, yrittää vahvistua muilla keinoin ja sitten ajan kanssa palata tunteidensa pariin.

Siksi sanon edelleen: ÄLÄ ole yhteyksissä siihen mieheen. Jos et ole puhunut aiheesta vieläkään ystävillesi (toivottavasti sinulla on sellaisia), niin tee se viimeistään nyt. Oksenna ääneen KAIKKI ajatuksesi ja tunteesi asiasta ja sen jälkeen anna itsellesi lupa pyrkiä unohtamaan! Toki myös lupa siihen, että heikkoina hetkinä saattaa itkettää ja turhauttaa, mutta ei jatkuvasti. Jos ei onnistu, niin voi olla että terapia on sinulle hyvä vaihtoehto, enkä sano tätä pahalla, olen minäkin sellaisessa käynyt ja osittain samanlaisista ongelmista johtuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaatko, että sinä ikäänkuin jatkat suhdetta mieheen omassa päässäsi ja uuvutat itsesi sillä.

Mies ei sattunut olemaan ihastunut, sinä vatuloit miksi, ja koetat arvailla mitä se mies sitten oikeastaan ajatteli sinusta, ajatteliko jotain hyvää jne. jne. 

Miksi märehdit? Niin, sinuun sattui kun olisit halunnut vastakaikua ja et saanut ja et voi kuolettaa tunteitasi hetkessä ja niin edespäin. Mutta hyvänen aika, tuota sattuu monille ihmisille ja he pyrkivät eteenpäin ja eroon yksipuolisista ihastumisen tunteistaan, mikä onkin tervettä. 

Koen, että kovetan itseni, jos tekisin kuten "monet". Sitten he heräävät jonain aamuna tyytyväisinä sanoen "en oikeastaan tarvitse enää rakkautta enkä parisuhdetta". En halua, että minulle käy niin. Tämä mies herätti rakkauden minussa ja olen kieltämättä ihan hukassa, että minne sen tungen, mutta viimeinen asia minkä haluan theä on kuolettaa sen, koska se oli ennen tätä miestä tukahdutttu, tapettu ja vaikka ties mitä.

ap

Aikamoista jankkaamista koko ketju, mutta tunnistan samoja piirteitä itsessäni, varmaan kykenisin tällaiseen "provoiluun" surkeimmissa masennusfiiliksissäni myös... Joten vastailen tänne ihan vaikka siksi, että saattaahan ap olla kuitenkin joku joka provoilun kautta yrittää jäsennellä tunteitaan...

Minäkin olen pohtinut ja pelännyt hirveästi, että kykenenkö enää ikinä rakastumaan. Olin niin varma, että mies oli minulle SE elämäni rakkaus. En ollut aiemmin tuntenut ketään kohtaan yhtä voimakkaasti ja niiden tunteiden kuolettaminen on kauhea prosessi. MUTTA se täytyy vain tehdä, jos haluaa itse elämässään jatkaa eteenpäin! Uskon niihin jotka minulle ovat kokemuksesta näin sanoneet. Se on itsesuojelua, eikä tarkoita sitä, että lopullisesti veisi itseltään kyvyn rakastaa. Ei se mihinkään häviä, mutta joskus on parempi edes hetkellisesti ottaa etäisyyttä tunteisiinsa ja niiden aiheuttajiin, yrittää vahvistua muilla keinoin ja sitten ajan kanssa palata tunteidensa pariin.

Siksi sanon edelleen: ÄLÄ ole yhteyksissä siihen mieheen. Jos et ole puhunut aiheesta vieläkään ystävillesi (toivottavasti sinulla on sellaisia), niin tee se viimeistään nyt. Oksenna ääneen KAIKKI ajatuksesi ja tunteesi asiasta ja sen jälkeen anna itsellesi lupa pyrkiä unohtamaan! Toki myös lupa siihen, että heikkoina hetkinä saattaa itkettää ja turhauttaa, mutta ei jatkuvasti. Jos ei onnistu, niin voi olla että terapia on sinulle hyvä vaihtoehto, enkä sano tätä pahalla, olen minäkin sellaisessa käynyt ja osittain samanlaisista ongelmista johtuen.

Joo, en ota yhteyttä. Ystäville on vaikeaa myöntää, että minuun ei kukaan, josta välitän rakastu. Koen sen olevan vika. Olen kyllä puhunut tästä, mutta kaikkihan olettaa, että sydänsuru menee sillä pian ohi, kun kerran mies ei ollut kiinnostunut. Tyhmää sitten inistä, että minäpäs olenkin tällainen taukki, jolla ei mene ja en saa varmaan ketään muutakaan (paitsi niitä, joita en itse rakasta).

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaatko, että sinä ikäänkuin jatkat suhdetta mieheen omassa päässäsi ja uuvutat itsesi sillä.

Mies ei sattunut olemaan ihastunut, sinä vatuloit miksi, ja koetat arvailla mitä se mies sitten oikeastaan ajatteli sinusta, ajatteliko jotain hyvää jne. jne. 

Miksi märehdit? Niin, sinuun sattui kun olisit halunnut vastakaikua ja et saanut ja et voi kuolettaa tunteitasi hetkessä ja niin edespäin. Mutta hyvänen aika, tuota sattuu monille ihmisille ja he pyrkivät eteenpäin ja eroon yksipuolisista ihastumisen tunteistaan, mikä onkin tervettä. 

Koen, että kovetan itseni, jos tekisin kuten "monet". Sitten he heräävät jonain aamuna tyytyväisinä sanoen "en oikeastaan tarvitse enää rakkautta enkä parisuhdetta". En halua, että minulle käy niin. Tämä mies herätti rakkauden minussa ja olen kieltämättä ihan hukassa, että minne sen tungen, mutta viimeinen asia minkä haluan theä on kuolettaa sen, koska se oli ennen tätä miestä tukahdutttu, tapettu ja vaikka ties mitä.

ap

Se on itsesuojelua, eikä tarkoita sitä, että lopullisesti veisi itseltään kyvyn rakastaa. Ei se mihinkään häviä, mutta joskus on parempi edes hetkellisesti ottaa etäisyyttä tunteisiinsa ja niiden aiheuttajiin, yrittää vahvistua muilla keinoin ja sitten ajan kanssa palata tunteidensa pariin.

Kiitos myös näistä sanoista. Tuo itsesuojelun näkökulma oli aika hyvä. Lupaan miettiä sitä. Jos siten pääsisin etäännyttämään itseäni asiasta kauemmas.

ap

Olen kokenut rakkauden. Ja vaikka siitä ei tullut parisuhdetta (en itsekään sitä olisi hänen kanssa halunnut). Olen kiitollinen joka päivä, että sain kokea sen. Parisuhdemielessä olisimme olleet tuhoon tuomitut, mutta rakkaus... Se oli ja on yhä. Tiedän, etten koskaan lakkaa rakastamasta häntä ja hyväksyn sen. Minulla on ihana elämä silti. Paljon rakkaita asioita ja rakas elämä. Kauniit muistot myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinua MASENTAA nyt SE, että olet koko elämäsi HIMMAILLUT omien tunteittesi kanssa ja NYT huomaat jääneesi rannalle ja aika on ajanut ohi. Oma moka, ei tuon miehen.

Off topic, mutta mulla on tosiaan vähän näin. Himmailin, tai oli pakkokin, koska koulukiusaaminen/akne/tyly kohtelu jne. Eli nuorena tuli niin paljon lunta tupaan, että oli pakko jäädä ns. sivuun. Ei tehdä aloitteita, ei paljon edes käydä missään ja kukaan ei _tietenkään_ mua halunnut. En silloin nuorena edes jaksanut olla kovin vihainen, mutta nyt ärsyttää ja lisäksi tuntuu että nyt on myöhäistä. Kaikilla on jo joku.

Kannattaisi lopettaa tuollainen itsesäälissä piehtaroiminen. Pariskunnat eroavat jatkuvasti, sinkkuja on aina ja etenkin jos ei ole sitä tiettyä, joka olisi ollut aikana X vapaa ja nyt onkin varattu tuollainen märehtiminen on vaan käsittämättömän tuhoavaa.

Jos haluaa jotain ei auta vaikka kuinka katkeroituisi omasta passiivisuudesta - ainoa mitä voit NYT tehdä on muuttaa elämääsi. Eikä se edes takaa rakkautta ja parisuhdetta vaikka kuinka olisi voinut yrittääkin, ihmissuhteet ovat sellaisia ettei niitä voi vaan pakottaa. Tunnen itse yhden ikisinkun, joka on yrittänyt yrittämistään eikä silti ole onnistunut parisuhteen saamisessa.

No näinhän se on tietenkin, että pitää yrittää. Järjellä ajateltuna juuri näin. Tosin ihminen ei aina kulje pelkällä järjellä ja myös yksinäisyyteen tottuu. Ja tämä palsta on avannut sellaisen näkökulman ihmismieleen (enemmistön?,) että ymmärrystä on kovin vähän niitä kohtaan, joilla ei ole kaikki ole mennyt keskiarvon mukaan. Eli jos ei ole ns. normaalia suhdehistoriaa määrällisesti ja kestollisesti, niin useat eivät ilmeisesti halua edes tutustua sellaiseen ihmiseen... Yhdenhän sitä tietenkin vain tarvitsee, joten jospas sellaisenkin sitten joskus kohtaisi :)

Kai tää ketju on tällaista ajatusten jäsentelyä ja auttaa kestämään sitä, että tiedän, että mies ei soita minulle. Ja vaikka nyt soittaisikin, niin auttaisikohan sekään enää mitään. Päässä on rakkaudesta tietty fantasia ja haavekuva, eikä tämä mies ratkaissutkaan sitä. Hän vain auttoi sen nousemisessa esiin.

Silti uuden miehen etsiminen ei oikeastaan kiinnosta, enkä nyt ajattelekaan, että olisitte sanoneet niin. Aika yksinäiseltä vain tuntuu, kun tiedän, ettei tuohon vierelle kannata haikailla ketään. Tosi yksinäiseltä.

Jos hän ois se kaveripersoona niin ei tuntuisi ehkä niin yksinäiseltä, mutta se ei enää käy, koska olen liian vereslihalla siihen. Tää yksinäisyys tuntuu katkeroittavalta. Miten ei-katkeroitua? En ollut näin yksin ennen, olin ikään kuin löytämässä elämänkumppania. Etsimässä häntä.

ap

Ensinnäkin toista ei voi rakastaa ehjäksi, ennemminkin suhde voi tukea sitä muutosta, jonka ihminen ITSE on valmis tekemään, rakastamaan itseään, tulemaan ehyemmäksi jne. Kaksi rikkinäistä yhdessä johtaa useimmissa tapauksissa suurempaan kärsimykseen, kun molemmat heijastavat toisiinsa pelkonsa, epävarmuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

Jos ihminen ei rakasta ja hyväksy itseään, ei hän kykene tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Aito rakkaus on pyyteetöntä, halu tehdä toinen onnelliseksi ilman, että haluaa siitä jotain vastineeksi. Toisaalta kypsä ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuudelle, molempien täytyy haluta ja kyetä antamaan rakkautta toisilleen.

Summa summarum: et kykene tätä ihmistä rakastamaan ehjäksi, jos hän ei pysty/kykene/halua ottaa sitä rakkautta vastaan. Eikä hän voi rakastaa sinua ehjäksi. Sinä itse olet se, jonka täytyy ensin eheytyä. Ja sen jälkeen... voit tavata kumppanin, joka rakastaa ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, niinkuin sitä teet saman itsellesi.

Avainsana irtipäästäminen, tämä henkilö ei ollut valmis siihen, mitä sinä ajattelit. Eikä hän välttämättä tule koskaan olemaankaan. Se on hänen valintansa. Sinä voit valita, jatkatko kipuilua menneen kanssa vai keskityt tähän hetkeen ja sitä kautta tulevaan. Tekemällä valinnan, otat vastuun omasta elämästäsi.

Rakkauden läksyjä me kaikki opettelemme täällä, jokainen omalla polullamme. Rakkautta ON kaikkialla eikä se ole riippuvainen siitä, olemmeko parisuhteessa jonkun kanssa vai emme. Parisuhde on vain yksi rakkauden ilmentämisen muoto.

Niin ja sen todellisuuden luomme, johon uskomme. Ja meillä on täysi vapaus valita, miten haluamme todellisuutemme olevan. Elämmekö omasta keskuksesta käsin vain ulkoisista odotuksista ja omista, usein tyydyttämättömistä haluista.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin toista ei voi rakastaa ehjäksi, ennemminkin suhde voi tukea sitä muutosta, jonka ihminen ITSE on valmis tekemään, rakastamaan itseään, tulemaan ehyemmäksi jne. Kaksi rikkinäistä yhdessä johtaa useimmissa tapauksissa suurempaan kärsimykseen, kun molemmat heijastavat toisiinsa pelkonsa, epävarmuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

Jos ihminen ei rakasta ja hyväksy itseään, ei hän kykene tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Aito rakkaus on pyyteetöntä, halu tehdä toinen onnelliseksi ilman, että haluaa siitä jotain vastineeksi. Toisaalta kypsä ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuudelle, molempien täytyy haluta ja kyetä antamaan rakkautta toisilleen.

Summa summarum: et kykene tätä ihmistä rakastamaan ehjäksi, jos hän ei pysty/kykene/halua ottaa sitä rakkautta vastaan. Eikä hän voi rakastaa sinua ehjäksi. Sinä itse olet se, jonka täytyy ensin eheytyä. Ja sen jälkeen... voit tavata kumppanin, joka rakastaa ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, niinkuin sitä teet saman itsellesi.

Avainsana irtipäästäminen, tämä henkilö ei ollut valmis siihen, mitä sinä ajattelit. Eikä hän välttämättä tule koskaan olemaankaan. Se on hänen valintansa. Sinä voit valita, jatkatko kipuilua menneen kanssa vai keskityt tähän hetkeen ja sitä kautta tulevaan. Tekemällä valinnan, otat vastuun omasta elämästäsi.

Rakkauden läksyjä me kaikki opettelemme täällä, jokainen omalla polullamme. Rakkautta ON kaikkialla eikä se ole riippuvainen siitä, olemmeko parisuhteessa jonkun kanssa vai emme. Parisuhde on vain yksi rakkauden ilmentämisen muoto.

Niin ja sen todellisuuden luomme, johon uskomme. Ja meillä on täysi vapaus valita, miten haluamme todellisuutemme olevan. Elämmekö omasta keskuksesta käsin vain ulkoisista odotuksista ja omista, usein tyydyttämättömistä haluista.

Erittäin hyvä näkökulma. Rikkinäinen ihminen tarvitsee kumppanikseen tasaisen ehjän ihmisen, joka kestää rikkinäisen kipuilut menemättä rikki itse. Kaksi rikkinäistä on kuin sokea taluttaisi sokeaa vrs. opaskoira joka ohjaa perille sokean, joka saa tuntea olevansa turvassa, kun voi luottaa että toinen osaa kun ei itse kykene.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin toista ei voi rakastaa ehjäksi, ennemminkin suhde voi tukea sitä muutosta, jonka ihminen ITSE on valmis tekemään, rakastamaan itseään, tulemaan ehyemmäksi jne. Kaksi rikkinäistä yhdessä johtaa useimmissa tapauksissa suurempaan kärsimykseen, kun molemmat heijastavat toisiinsa pelkonsa, epävarmuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

Jos ihminen ei rakasta ja hyväksy itseään, ei hän kykene tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Aito rakkaus on pyyteetöntä, halu tehdä toinen onnelliseksi ilman, että haluaa siitä jotain vastineeksi. Toisaalta kypsä ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuudelle, molempien täytyy haluta ja kyetä antamaan rakkautta toisilleen.

Summa summarum: et kykene tätä ihmistä rakastamaan ehjäksi, jos hän ei pysty/kykene/halua ottaa sitä rakkautta vastaan. Eikä hän voi rakastaa sinua ehjäksi. Sinä itse olet se, jonka täytyy ensin eheytyä. Ja sen jälkeen... voit tavata kumppanin, joka rakastaa ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, niinkuin sitä teet saman itsellesi.

Avainsana irtipäästäminen, tämä henkilö ei ollut valmis siihen, mitä sinä ajattelit. Eikä hän välttämättä tule koskaan olemaankaan. Se on hänen valintansa. Sinä voit valita, jatkatko kipuilua menneen kanssa vai keskityt tähän hetkeen ja sitä kautta tulevaan. Tekemällä valinnan, otat vastuun omasta elämästäsi.

Rakkauden läksyjä me kaikki opettelemme täällä, jokainen omalla polullamme. Rakkautta ON kaikkialla eikä se ole riippuvainen siitä, olemmeko parisuhteessa jonkun kanssa vai emme. Parisuhde on vain yksi rakkauden ilmentämisen muoto.

Niin ja sen todellisuuden luomme, johon uskomme. Ja meillä on täysi vapaus valita, miten haluamme todellisuutemme olevan. Elämmekö omasta keskuksesta käsin vain ulkoisista odotuksista ja omista, usein tyydyttämättömistä haluista.

Olen monesta kohdasta samaa mieltä, paitsi tuosta että muualla olisi rakkautta kuin parisuhteissa. Minusta muualla on pikemminkin ystävyyttä jos sitäkään. Siis minun mielestäni.

Mutta minua itkettää se, etten koe miehen tilanteen olevan hänen valintansa. Ei kukaan valitse rakkaudetonta tilaa, jos nimenomaan sanoo, että etsii parisuhdetta eikä halua olla erakko. Mies oli erakko, mutta ymmärsin, että myös sosiaalisen fobian tai muun sellaisen takia, ei siksi, että olisi halunnut olla.

Missä hän sitä rakkautta näkisi, jonka voisi valita itseään auttamaan, jos se, mitä me muut hänelle tuomme ei ole rauha ja vapaus, vaan vaatimuksia ja olettamisia? Ehkä sama kysymys vaivaa minuakin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin toista ei voi rakastaa ehjäksi, ennemminkin suhde voi tukea sitä muutosta, jonka ihminen ITSE on valmis tekemään, rakastamaan itseään, tulemaan ehyemmäksi jne. Kaksi rikkinäistä yhdessä johtaa useimmissa tapauksissa suurempaan kärsimykseen, kun molemmat heijastavat toisiinsa pelkonsa, epävarmuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

Jos ihminen ei rakasta ja hyväksy itseään, ei hän kykene tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Aito rakkaus on pyyteetöntä, halu tehdä toinen onnelliseksi ilman, että haluaa siitä jotain vastineeksi. Toisaalta kypsä ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuudelle, molempien täytyy haluta ja kyetä antamaan rakkautta toisilleen.

Summa summarum: et kykene tätä ihmistä rakastamaan ehjäksi, jos hän ei pysty/kykene/halua ottaa sitä rakkautta vastaan. Eikä hän voi rakastaa sinua ehjäksi. Sinä itse olet se, jonka täytyy ensin eheytyä. Ja sen jälkeen... voit tavata kumppanin, joka rakastaa ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, niinkuin sitä teet saman itsellesi.

Avainsana irtipäästäminen, tämä henkilö ei ollut valmis siihen, mitä sinä ajattelit. Eikä hän välttämättä tule koskaan olemaankaan. Se on hänen valintansa. Sinä voit valita, jatkatko kipuilua menneen kanssa vai keskityt tähän hetkeen ja sitä kautta tulevaan. Tekemällä valinnan, otat vastuun omasta elämästäsi.

Rakkauden läksyjä me kaikki opettelemme täällä, jokainen omalla polullamme. Rakkautta ON kaikkialla eikä se ole riippuvainen siitä, olemmeko parisuhteessa jonkun kanssa vai emme. Parisuhde on vain yksi rakkauden ilmentämisen muoto.

Niin ja sen todellisuuden luomme, johon uskomme. Ja meillä on täysi vapaus valita, miten haluamme todellisuutemme olevan. Elämmekö omasta keskuksesta käsin vain ulkoisista odotuksista ja omista, usein tyydyttämättömistä haluista.

Mietin myös, että onko tämän oivaltamista ennen tajuttava jokin toinen oivallus, jota kukaan ei koskaan pysty valaisemaan. Osa ihmisistä vain on ihan itsestäänselvästi, että asiat ovat näin, kun yllä on kirjoitettu. Miksi olisi onnettomia ihmisiä, jos kaikille asia todella olisi noin (vapaa valita mitä kokee jne)

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin toista ei voi rakastaa ehjäksi, ennemminkin suhde voi tukea sitä muutosta, jonka ihminen ITSE on valmis tekemään, rakastamaan itseään, tulemaan ehyemmäksi jne. Kaksi rikkinäistä yhdessä johtaa useimmissa tapauksissa suurempaan kärsimykseen, kun molemmat heijastavat toisiinsa pelkonsa, epävarmuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

Jos ihminen ei rakasta ja hyväksy itseään, ei hän kykene tasapainoiseen ihmissuhteeseen. Aito rakkaus on pyyteetöntä, halu tehdä toinen onnelliseksi ilman, että haluaa siitä jotain vastineeksi. Toisaalta kypsä ja tasapainoinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuudelle, molempien täytyy haluta ja kyetä antamaan rakkautta toisilleen.

Summa summarum: et kykene tätä ihmistä rakastamaan ehjäksi, jos hän ei pysty/kykene/halua ottaa sitä rakkautta vastaan. Eikä hän voi rakastaa sinua ehjäksi. Sinä itse olet se, jonka täytyy ensin eheytyä. Ja sen jälkeen... voit tavata kumppanin, joka rakastaa ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, niinkuin sitä teet saman itsellesi.

Avainsana irtipäästäminen, tämä henkilö ei ollut valmis siihen, mitä sinä ajattelit. Eikä hän välttämättä tule koskaan olemaankaan. Se on hänen valintansa. Sinä voit valita, jatkatko kipuilua menneen kanssa vai keskityt tähän hetkeen ja sitä kautta tulevaan. Tekemällä valinnan, otat vastuun omasta elämästäsi.

Rakkauden läksyjä me kaikki opettelemme täällä, jokainen omalla polullamme. Rakkautta ON kaikkialla eikä se ole riippuvainen siitä, olemmeko parisuhteessa jonkun kanssa vai emme. Parisuhde on vain yksi rakkauden ilmentämisen muoto.

Niin ja sen todellisuuden luomme, johon uskomme. Ja meillä on täysi vapaus valita, miten haluamme todellisuutemme olevan. Elämmekö omasta keskuksesta käsin vain ulkoisista odotuksista ja omista, usein tyydyttämättömistä haluista.

Olen monesta kohdasta samaa mieltä, paitsi tuosta että muualla olisi rakkautta kuin parisuhteissa. Minusta muualla on pikemminkin ystävyyttä jos sitäkään. Siis minun mielestäni.

Mutta minua itkettää se, etten koe miehen tilanteen olevan hänen valintansa. Ei kukaan valitse rakkaudetonta tilaa, jos nimenomaan sanoo, että etsii parisuhdetta eikä halua olla erakko. Mies oli erakko, mutta ymmärsin, että myös sosiaalisen fobian tai muun sellaisen takia, ei siksi, että olisi halunnut olla.

Missä hän sitä rakkautta näkisi, jonka voisi valita itseään auttamaan, jos se, mitä me muut hänelle tuomme ei ole rauha ja vapaus, vaan vaatimuksia ja olettamisia? Ehkä sama kysymys vaivaa minuakin.

ap

Jaahas. 

*lähtee hakemaan popcorneja*

"Avainsana irtipäästäminen, tämä henkilö ei ollut valmis siihen, mitä sinä ajattelit."

Tämä justiinsa masentaa. Voi minkä virheen tein, että mulle tuli siinä pitkin matkaa tutustuessamme (ei siis ollut mielessä etukäteen) toive rakkaudesta. Kun nimenomaan luulin, että se tuli häneltä. Ja se oli sitä mitä itsekin siinä samassa huomasin haluavani. Sitten toinen sanoo, no en. Se tuntuu hiukan samalta kuin olisi ajanut kaasu pohjassa kahtasataa suoraan päin kallioleikkausta.

Olen kyllä tajunnut, että hän ei halunnut sitä mitä minä ajattelin, mutta kunpa en olisi ikinä halunnutkaan sitä, kun se ei kerran ollutkaan mahdollisuuksissa. Tiiän nyt ruikuttavani pahasti, mutta ei ole muutakaan mielessäni.

ap

.[/quote]

Erittäin hyvä näkökulma. Rikkinäinen ihminen tarvitsee kumppanikseen tasaisen ehjän ihmisen, joka kestää rikkinäisen kipuilut menemättä rikki itse. Kaksi rikkinäistä on kuin sokea taluttaisi sokeaa vrs. opaskoira joka ohjaa perille sokean, joka saa tuntea olevansa turvassa, kun voi luottaa että toinen osaa kun ei itse kykene.[/quote]

Entä mitä se ehjä ihminen tarvitsee? Ei ainakaan rikkinäistä ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

.

Erittäin hyvä näkökulma. Rikkinäinen ihminen tarvitsee kumppanikseen tasaisen ehjän ihmisen, joka kestää rikkinäisen kipuilut menemättä rikki itse. Kaksi rikkinäistä on kuin sokea taluttaisi sokeaa vrs. opaskoira joka ohjaa perille sokean, joka saa tuntea olevansa turvassa, kun voi luottaa että toinen osaa kun ei itse kykene.

Entä mitä se ehjä ihminen tarvitsee? Ei ainakaan rikkinäistä ihmistä.

Ehkä se ei ole kaikkein ehjin, joka ajattelee noin? Vaan ihan sellainen normaali, jolla omiakin kipuja jonkinverran, selvittämättä? Ja ihminen ei valitse aina järjellä sitä, ketä rakastaa, muista se. Ja tuo toinenhan kirjoitti: "joka kestää rikkinäisen kipuilut menemättä rikki itse."

ap

Vittu mikä ruikuttajaluuseri. Ole mies, äläkä ämmä.

Tämä onkin nyt pelottavaa, tein tällaisen virheen kerran. Entäs jos teen sen toisenkin kerran? Ihminen ei aina opi virheistään. Eikä ole mukavaa ajatella, että tein virheen. Tein kaiken minkä itse osasin ymmärtääkseni, että mies oli kiinnostunut minusta. Vaikeaa oppia, mistä sen sitten tietää, kun en nytkään sitä ymmärtänyt. Ei tämä keissi ole opettanut minua vielä yhtään lisää ymmärtämään, mistä sen tietää, että joku tykkää minusta, ainoastaan ehkä vähän siitä, mistä voi kuitenkin arvella, että ei tykkää, vaikka vaikuttaakin sille, että tykkää. Mutta se voikin olla vain kiinnostumista persoonaani kohtaan. Mikä taas ei välttämättä johda rakkauteen.

ap

Feministi kirjoitti:

Vittu mikä ruikuttajaluuseri. Ole mies, äläkä ämmä.

Ämmähän se onkin

Olen itse ollut rakkauden ristiriidan matkalla reilun vuoden. Aloitimme 15.7.2010 vahingossa ja viimeisin ero tuli reilu vuosi sitten. Se ero on lopullinen. Rakastetaan toisiamme, mutta yhdessä emme voi olla. Eri syistä hänen ja minun puoleltani. Loppuaika oli rumaa ja upeat hetket olisivat kuluneet arjen harmauteen.

Tuskan sietämisessä keinoni on ollut liikunta ja rakkaan näkeminen mahdollisimman harvoin. Näkemiset sattuvat, koska kaipaan ja samalla joudun kieltämään kaipausta, että selviäisin hengissä. Monen ihmisen kanssa aiheesta puhuneena en ole saanut yhtään neuvoa.

Kokemukseni perusteella tuska välillä vähenee, pitkässä ajassa enemmän. Jos et kohtaa ketään merkittävämpää, hän on sinun rakkaasi hautaan asti. Sillä mitä hän ajattelee, ei ole merkitystä. Yhteiset rakkauden hetket vuoteessa ja muualla ovat muistoja. Voit suudella muita, mutta kaipuu suureen rakkauteen ei katoa. Muut ovat stuntteja. Toivon olevani väärässä, mutta kohta viisikymppisenä ja erilaisia suhteita eläneenä minulle kävi näin.

Tätä tarinaa ne rakkauslaulun kertovat, esim. Reijo Taipaleen Hiekka ja Souvareidenn Hiljaiset sillat.

Onko ap:llä huomenna mitään muuta elämää kuin täällä runoilu? Toivon että on mutta pelkään että ei ole.