Mitä asioita lapseton ei tiedä vanhemmuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Tästä syystä en ole yhdenkään äiti-ihmisen kanssa tekemisissä. Te vaan olette aivan sairaan typeriä, ja menetätte kaiken suhteellisuuden tajun samaa reittiä istukan kanssa. Vitun vauva-aivot.

Oho :O

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuvailitko mielestäsi nyt oikeasti jotakin positiivista? Ihan mielenkiinnosta kysyn.

No, mitä nyt kukakin positiivisena pitää. Mutta omassa elämässäni, kyllä. Arvostan elämää jossa on haasteita, syvyyttä, merkityksiä. Ja rakkautta. Ja kaikkia niitä lapset ovat elämääni tuoneet. Ymmärrän kyllä, että jos arvoina on esim. pinnallisuus ja helppous, nuo eivät ole silloin positiivisia määreitä:)

Ja sitten on meitä, jotka tahdomme tulevan elämämme olevan syvällistä, merkityksellistä, rakkauden täyttämää ja helppoa?

Katsopa kun toisilla meistä niitä haasteita on riittänyt jo lapsuudesta asti ja kasvu ja kypsyminen on tapahtunut ilman lastenhankkimistakin :)

Toki jos on onnistunut elämään suojattua, pinnallista elämää ja energiaa on vielä riittävästi siihen, että oikein etsii elämäänsä haasteita, siitä vaan.

Ilmeisesti jokin ongelma sulla asiaan liittyy kun vaikutat loukkaantuneelta?  Onko siinä joku ongelma sulla, että koen lasteni tuoneen elämääni syvyyttä ja merkityksiä? Ihan ok, että sä olet saanut kasvaa muulla tavoin. Itselläni on ollut vaikea lapsuus ja olen käynyt pitkän kasvun tien ennen lapsia. Kuitenkaan mikään aikaisemmin kokemani ei ole pakottanut minua kasvamaan samalla tavoin kuin mitä lapset ovat tehneet. Ikävää, jos se sua loukkaa. Helppo elämä itsessään ei kyllä kasvata ketään, ihminen kun ei ala oikeasti kasvaa kuin pakon edessä. Tuossa vastasin kysymykseen siitä, kun joku ihmetteli onko haasteet ja syvällisyys jne mielestäni positiivisia määreitä. Että sikäli asia liittyi vähän eri juttuun kuin miten sinä sen luit. Eihän sillä mitään merkitystä ole, mutta mun kohdallani ainakin on ollut niin, että se todellinen nöyryys elämän edessä ja kyky luopua omasta egostaan on tullut vasta kun vastakkain ovat lapset sydän ja oma ylpeys. Ja voihan sellaisen kasvun paikan todellakin kokea myös ilman lapsia. Mutta lasten kanssa se on vääjäämättä edessä. Varsinkin kun sattuu niitä haasteellisia hetkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuvailitko mielestäsi nyt oikeasti jotakin positiivista? Ihan mielenkiinnosta kysyn.

No, mitä nyt kukakin positiivisena pitää. Mutta omassa elämässäni, kyllä. Arvostan elämää jossa on haasteita, syvyyttä, merkityksiä. Ja rakkautta. Ja kaikkia niitä lapset ovat elämääni tuoneet. Ymmärrän kyllä, että jos arvoina on esim. pinnallisuus ja helppous, nuo eivät ole silloin positiivisia määreitä:)

Ja sitten on meitä, jotka tahdomme tulevan elämämme olevan syvällistä, merkityksellistä, rakkauden täyttämää ja helppoa?

Katsopa kun toisilla meistä niitä haasteita on riittänyt jo lapsuudesta asti ja kasvu ja kypsyminen on tapahtunut ilman lastenhankkimistakin :)

Toki jos on onnistunut elämään suojattua, pinnallista elämää ja energiaa on vielä riittävästi siihen, että oikein etsii elämäänsä haasteita, siitä vaan.

Ilmeisesti jokin ongelma sulla asiaan liittyy kun vaikutat loukkaantuneelta?  Onko siinä joku ongelma sulla, että koen lasteni tuoneen elämääni syvyyttä ja merkityksiä? Ihan ok, että sä olet saanut kasvaa muulla tavoin. Itselläni on ollut vaikea lapsuus ja olen käynyt pitkän kasvun tien ennen lapsia. Kuitenkaan mikään aikaisemmin kokemani ei ole pakottanut minua kasvamaan samalla tavoin kuin mitä lapset ovat tehneet. Ikävää, jos se sua loukkaa. Helppo elämä itsessään ei kyllä kasvata ketään, ihminen kun ei ala oikeasti kasvaa kuin pakon edessä. Tuossa vastasin kysymykseen siitä, kun joku ihmetteli onko haasteet ja syvällisyys jne mielestäni positiivisia määreitä. Että sikäli asia liittyi vähän eri juttuun kuin miten sinä sen luit. Eihän sillä mitään merkitystä ole, mutta mun kohdallani ainakin on ollut niin, että se todellinen nöyryys elämän edessä ja kyky luopua omasta egostaan on tullut vasta kun vastakkain ovat lapset sydän ja oma ylpeys. Ja voihan sellaisen kasvun paikan todellakin kokea myös ilman lapsia. Mutta lasten kanssa se on vääjäämättä edessä. Varsinkin kun sattuu niitä haasteellisia hetkiä.

Ja tämä tosiaan tapahtuu vääjäämättä kaikille joilla on lapsia, löytyy nöyryys elämän edessä ja kyky luopua omasta egostaan? Hmm.

ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuvailitko mielestäsi nyt oikeasti jotakin positiivista? Ihan mielenkiinnosta kysyn.

No, mitä nyt kukakin positiivisena pitää. Mutta omassa elämässäni, kyllä. Arvostan elämää jossa on haasteita, syvyyttä, merkityksiä. Ja rakkautta. Ja kaikkia niitä lapset ovat elämääni tuoneet. Ymmärrän kyllä, että jos arvoina on esim. pinnallisuus ja helppous, nuo eivät ole silloin positiivisia määreitä:)

Ja sitten on meitä, jotka tahdomme tulevan elämämme olevan syvällistä, merkityksellistä, rakkauden täyttämää ja helppoa?

Katsopa kun toisilla meistä niitä haasteita on riittänyt jo lapsuudesta asti ja kasvu ja kypsyminen on tapahtunut ilman lastenhankkimistakin :)

Toki jos on onnistunut elämään suojattua, pinnallista elämää ja energiaa on vielä riittävästi siihen, että oikein etsii elämäänsä haasteita, siitä vaan.

Ilmeisesti jokin ongelma sulla asiaan liittyy kun vaikutat loukkaantuneelta?  Onko siinä joku ongelma sulla, että koen lasteni tuoneen elämääni syvyyttä ja merkityksiä? Ihan ok, että sä olet saanut kasvaa muulla tavoin. Itselläni on ollut vaikea lapsuus ja olen käynyt pitkän kasvun tien ennen lapsia. Kuitenkaan mikään aikaisemmin kokemani ei ole pakottanut minua kasvamaan samalla tavoin kuin mitä lapset ovat tehneet. Ikävää, jos se sua loukkaa. Helppo elämä itsessään ei kyllä kasvata ketään, ihminen kun ei ala oikeasti kasvaa kuin pakon edessä. Tuossa vastasin kysymykseen siitä, kun joku ihmetteli onko haasteet ja syvällisyys jne mielestäni positiivisia määreitä. Että sikäli asia liittyi vähän eri juttuun kuin miten sinä sen luit. Eihän sillä mitään merkitystä ole, mutta mun kohdallani ainakin on ollut niin, että se todellinen nöyryys elämän edessä ja kyky luopua omasta egostaan on tullut vasta kun vastakkain ovat lapset sydän ja oma ylpeys. Ja voihan sellaisen kasvun paikan todellakin kokea myös ilman lapsia. Mutta lasten kanssa se on vääjäämättä edessä. Varsinkin kun sattuu niitä haasteellisia hetkiä.

Ja tämä tosiaan tapahtuu vääjäämättä kaikille joilla on lapsia, löytyy nöyryys elämän edessä ja kyky luopua omasta egostaan? Hmm.

ohis

Ei tietenkään. Onhan suomikin pullollaan paskoja vanhempia. Mutta mahdollisuus kasvuun on kaikilla. Ilman lapsia sitä kasvun paikkaa ei välttämättä eteen tule.

Se valtava ylpeys omasta lapsesta, kuin myös jatkuva huoli, jollaista ei tunne ketään muuta kohtaan koskaan. Oman lapsen uhmaraivoaminen on myös aivan toisenlaista kestettävää kuin kenenkään toisen lapsen. En myöskään tiennyt ennen omia lapsia kuinka eteviä ja nopeita ne on sotkemaan. Enkä tiennyt kuinka paljon aikaa pitää varata jonnekin lähtemiseen pukemisineen kaikkineen. Jos jossain on oltava aamulla klo 9, herään viimeistään kuudelta laittamaan aamiaista ja etsimään kaikkien vaatteet valmiiksi, pakkaamaan hoitolaukun ja laittamaan itsenikin valmiiksi. Ja näin siis siksi, että jää edes se puolituntia yllärikakka/muu katastrofivaraa ja ollaan vielä ajoissa perillä.

Ois ihan hauskaa, jos tämä ketju ei menisi ihan mahdottomaksi vänkäämiseksi. Jos vaikka kaikki kertoisivat, mikä itsensä henkkoht yllätti vanhemmuudessa (mulla ainakin löytyy näitä), ja mihin puolestaan oli osannut varautua? Ihan yhtään lapsettomia moittimatta/väheksymättä siis. Minä en henkilökohtaisesti jaksa uskoa, että lapsi tarjoaa sellaista henkistä kasvun paikkaa, mitä lapseton ei ikinä voisi saavuttaa. Osa kasvusta on varmasti ihan iän tuomaa kasvua myös, ja toisilla osuu sitten pikkulapsiarjen keskelle se ajallisesti. Toki siitäkin saa rauhassa olla mitä mieltä haluaa, mutta turhapa siitä on vängätä sivu tolkulla. Itseni yllätti:

- En ollutkaan niin väsynyt, mitä kaikki peloittelivat. Kaikki ei tuntunutkaan kivireen vetämiseltä, ja vauvan kanssa valvominen ei ollutkaan niin tuskallista kuin olin kuvitellut. Eli sanoisinko, minut yllätti että jokaisen vauva-arki ei sujukaan samalla tavalla.

- Luonto todellakin teki jotain kiintymyssuhteen eteen, eli juurikin se omassa kuplassa oleminen ja omistushalu omaa vauvaa kohtaan. En ollut ennen lasta osannut kuvitella sitä tunnetta.

- Pesäytyminen, joka alkoi jo raskaana. Sitä alkoi tavallaan mielessään tekemään eroa lapsuudenperheisiin ja luomaan sitä omaa perhettään. Ja se on hankala selittää muille, mutta tavallaan vahvistui ihan eri tavalla se tunne, että oma perhe on se oma perhe.

- Raskauteen liittyen, oma kehonkuva ja käsitys omasta elimistöstä muuttui kyllä pysyvästi. Tajusin että se ei ole niin kontrollissani kuin olin kuvitellut, mutta uskon että tuokin kyllä tulee kaikille vastaan jo ihan iänkin myötä.

Uskaltaisin väittää, että sitä hormonimylläkkää harva osaa ennestään arvata/kuvitella. Toki monilla on saattanut olla e-pillreiden kanssa monen moista, mutta itselle tuli ainakin puskista. Mutta tämä ei kyllä liity vanhemmuuteen oikeastaan lainkaan, vaan raskauteen, synnytykseen ja imetykseen. Toisaalta se raskaus ja synnytys kyllä ovat iso palanen monien naisten kokemusta vanhemmuudesta, ja tavallaan luovat pohjaa ja rakentavat sitä, joten joillekin tämä liittyy ihan vanhemmuuteenkin. Sitten välillä kun tapaa näitä mummokuumeeseen sairastuneita naisia, niin tulee kyllä mieleen että ehkä se ei ole niinkään yksiselitteistä. Hormonimylläkät voi olla vahvoja ilmankin raskautta ja synnytystä. 

Tämä on hyvä ketju :) Saa vahvistusta kummallakin kannalla olevat, mä luulisin. Sekä lapsia (joskus) haluavat ja lapsettomia vapaaehtoisuudestaan olevat. Luulisin, että tuo tunnemylläkkä on monelle yksi syy haluta se lapsi. Ja monelle kaltaiselleni velalle yksi syy olla haluamatta. Jotenkin saa enemmän itselleen tietoonsa halunsa, kun lukee tällaisia. Luulisin! Enhän voi tietää kuin toisen puolen, ja velana tämä ketju on herättänyt hirveää ahdistusta, mistä voin päätellä, että olen ihan oikealla tiellä kun olen lapsia mennyt tekemään. Tämä on vaikea päätös myös mulle, vaikken ole koskaan lapsia halunnut. Koska katumus on todennäköisempi tässä tilanteessa, harvempi lapsiaan katuu, eikä ne katujatkaan ole välttämättä mitään veloja koskaan olleet, joten siitäkään ei voi vetää yhtäläisyysviivaa...

Ja sitten joku lapsia haluava voi vahvistaa tuntemuksiaan, kun näissäkin hehkuttavimmissa kommenteissa pohjavire on yleensä positiivinen.

Ehkä joku päättämätön saa vähän sysäystä johonkin suuntaan.

Tämmönen off topic jytkylä sitten :D

Vierailija kirjoitti:

Varmasti voi TIETÄÄ kaiken ennen lapsia. Mutta tietäminen ei ole sama kuin kokeminen, eläminen ja tunteminen.

No kaikkea ei edes voi tietää! Esim. jos saat vammaisen lapsen tai pahasti allergisen tms., niin et tod.näk. tiedä kaikkea. Ja koska et tiedä lapsesi persoonaa etukäteen, et voi tietää, millaista elämä juuri sen lapsen kanssa on. Oppaita lukemalla voi päätyä samaan tulokseen kuin sillä, ettei perehdy ollenkaan. Jos luulee tietävänsä kaiken, niin yllätyksiä tulee sitä varmemmin! Elämä ei koskaan mene niin kuin oppaissa.

En tiennyt miten oma pää tulisi pehmenemään. En ole koskaan ollut mikään tohelo ja huolimaton, päinvastoin. Mutta nyt lapsiarjen keskellä tunnen itseni ihan idiootiksi toisinaa. Pahimmillaan töhöys oli loppuraskaudessa, mutta aikalailla jatkuvaa se on ensimmäisen raskauden jälkeen ollut.

En tiennyt miten ihanaa synnyttäminen voi olla. Siis ihan hirveää, mutta samalla ihanaa ja se rakkaus sitä pientä kohtaan.

Että parisuhde ja seksielämä kuolee lapsen syntymän myötä.

Lapseton ei tiedä, miten näkökulma asioihin muuttuu ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Maailma näyttää täysin erilaiselta lapsen saamisen jälkeen. Asioita voi "tietää", mutta silti se on vain teoriaa. Tämä on yksi asia, mitä lapsettomat eivät tiedä, eikä sitä voi heille selittää.

Ap:n tekemä ero tietämisen ja tuntemisen välille ei päde vanhemman suhteessa lapseen, koska se tietäminen konkertisoituu niin erilaiseksi lapsen saannin ja tunteiden myötä. Kysymyshän ei ole siitä, etteikö lapseton tietäisi, että esim. vauva valvottaa, vaan siitä ettei lapseton todellakaan tiedä, mitä se valvominen käytännössä on. Se on aika paljon muutakin kuin vaan hereillä olemista. Enkä edelleenkään tarkoita asioita, mitä sillon täytyy tehdä, vaan sitä kokonaisvaltaista kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

joo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

On virheellistä väittää että "elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa ja vahvaa elämää" ja että "vasta lapset räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin". Mielestäni tuo on suppea ja ahdasmielinen tapa nähdä elämä. Elämää voi elää ja siinä voi kypsyä ja kasvaa niin monella tavalla, monien eri kokemusten ansiosta. Lasten hankkiminen on vain yksi tapa. Ja minulla itselläni siis on lapsia.

Eli, minun kokemukseni on virheellinen? Kas kun jokainen meistä puhuu tasan niistä omista kokemuksistaan.  Minun kokemukseni on ollut tällainen, olen pahoillani jos se sinua loukkaa, mutta aion pitää sen. Tietenkin elämässä on paljon erilaisia vaihtoehtoja, johan tämä meidän skandinaavinen kela-kustannettu äityskin on ihan marginaalia maailman äitiyksien joukossa.  Mulla on paljon hyvä ystäviä joilla ei ole lapsia. Toki monet heistä ovat kypsiä ja elävät täyttä elämää- samoin kuin kaikkia tuntemiani äitejä eivät lapset varsinaisesti ole kaunistaneet. Mutta- joka ikinen lapseton ystäväni on lapseton ystävä. Ja elää jonkinlaisessa teini-elämän jatkumossa. Koska vastuu on vain omasta navasta ja ehkä siitä koirasta.  Ei se heistä huonompia ihmisiä tietenkään tee. Mutta eivät he kyllä ole kypsyneet samalla tavalla kuin suurin osa ystävistäni joilla on lapsia.

Musta on aina hämmentävää lukea tällaisia. Itselläni ei ole lapsia. Elämäni oli teini-iässä ja jo sitä ennen kaikkea muuta kuin huoletonta päihdeongelmaisten vanhempien kanssa. Huolehdin monesti myös pikkusiskon aamupalat ja laitoin hänet nukkumaan, lohdutin öisin ja yritin suojella vanhempien aggressiivisuudelta ja väkivallalta. Olen sairastanut vakavasti ja minulla on kroonisia kipuja. Läheisiäni on kuollut. Ja kaikki tämä ennen aikuistumista.

Ei se minua loukkaa, jos joku luulee, että elämäni on ollut helppoa enkä oli joutunut kasvamaan aikuiseksi, kun olen lapseton. Minulla ei ole ollut edes mahdollisuutta olla lapsi, enkä muista aikaa, jolloin olisin ollut huoleton ja vailla vastuuta. Siitä näkökulmasta on puhtaasti outoa ajatella, että jonkun mielestä elämäni olisi piiperrystä epäolennaisen kanssa.

Up

Toki tämän voi moni lapseton "tietääkin", mutta raskaus on kamalaa aikaa, ja siitä harvoin puhutaan ääneen koska oletetaan että maha isona olet maailman kiitollisin ja onnellisin ihminen. Mieli on kuralla hormoneista (siis todellakin ajatukset voi olla todella masentuneita, vaikka lasta olisi toivottu monta vuotta), alussa riesana on usein pahoinvointi, väsymys on erilaista väsymystä kuin esim. valvomisesta johtuvat väsymys, jos kuvittelit myös että unet päättyvät vauvan syntymään, olet väärässä, ne päättyvät about 3kk aikaisemmin, mitä pidemmälle raskaus etenee sitä vähemmän oma maha tuntuu enää söpöltä, jos satut kärsimään liitoskivuista niin tulet kokemaan kroonista kipusairautta lähellä olevaa olotilaa. Ja se jatkuva huoli; söinkö jotain mitä en saisi syödä, jos ulkona onkin liukasta ja kaadun, saankohan osallistua siihen jumppaan (tai jumpassa: saankohan tehdä näitä kyykkyjä, vatsoja whatever), eikö mieheni enää halua minua - entä jos suhteemme ei kestäkään uutta perheenjäsentä (liittyy myös aiemmin mainittuun mielen kuralla oloon), entä jos lapsi ei ole terve, voinko itse aiheuttaa että lapsesta ei tule terve vaikka noudatan suosituksia, olikohan se possu sittenkään kypsää siellä ravintolassa, ovatkohan nämä supistukset normaaleja vai eivät, onkohan tämä kohdun vatsakipua vai alkaako minulla synnytys 10 viikkoa etuajassa, entä jos lapsemme syntyykin keskosena, entä jos se ei synny elävänä.

Puhumattakaan siitä, että ei todellakaan ole mukavaa, kun joku ei-läheinen tulee paijaamaan mahaasi, tai kyselemään raskaudesta tosi henkilökohtaisia kysymyksiä, saati sitten niiden kauhusynnytystarinoiden määrä mitä joutuu kuuntelemaan erityisesti loppuraskaudessa. Olen kyllä kuullut niistä naisista joille raskaus on ihanaa, onnellista aikaa, mutta väittäisinpä että suurimmalle osalle ei ole. Mutta tästä ei puhuta, mikä tekee sen vielä raskaammaksi. Kuvittelet että olet jotenkin kauhea ihminen, kun et hymyile kuin lobotomian saanut ja puhu vain jatkuvasti ihanasta tulevasta vauvastasi ja silittele omaa masuasi muiden edessä. Itseasiassa uskon että synnytyksessä tapahtuu jotain aivoja nollaavaa, ja nainen unohtaa koko raskauden kamaluuden, jotta olisi niin hullu ryhtyäkseen siihen uudestaan. 

En lukenut koko ketjua, mutta mun mielestä se, mitä lapseton ei voi ymmärtää vanhemmuudessa on se uhrautuvaisuuden laatu. Paljon kaikkea "omaa" on uhrattava lapsen edestä, aika, raha, ajatukset. Tavallaan ihan itsestään selvästi antaisin ihan mitä tahansa lapseni edestä ja kuolisin sen puolesta, ja silti ne vaadittavat uhraukset "omasta itsestä" tekevät jatkuvasti kipeää. Tämä ristiriita on se vanhemmuuden ydin, sitä antaa kaikkensa lapsen edestä, mutta omasta itsestään täytyy jotenkin pitää kiinni  ja olla myös itsekäs välillä ihan siksikin, että pysyy järjissään. Mulla vaikuttaa asiaan myös varmaan se, että olen yksinhuoltaja jolla on vähän apua, kaikki ei varmaan koe niin kokonaisvaltaisena tätä, jos on puoliso ja läheinen suku.

Se mitä on mahdoton lapsettomana ymmärtää on myös se symbioosi, joka lapsen ja vanhemman välille kehittyy. Tunne siitä, että olette yhtä ja yhteensidotut. Vähän kuin yhteinen rytmi elämään tai sellainen kommunikaatio, joka on vain teidän kahden välistä, muille salaista, mutta vanhemmalle ja lapselle yksinkertaista. Se on kuitenkin erilaista kuin rakastavaisten välinen symbioosi. Tämä tunne säilyy siitäkin eteenpäin, kun lapsi on vauva, en tiedä kuinka kauan - omani on nyt kouluikäinen. Tiedän tuntevani lapseni eri tavalla kuin kukaan muu, joka sen elämään kuuluu.

^ Musta on vähän hassua puhua uhrautumisesta, kun kyseessä on asia, jota itse on halunnut. Ymmärrän kyllä tuon omasta ajasta luopumisen jne., mutta uhraus on käsitteenä hieman outo omaan silmään.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta mun mielestä se, mitä lapseton ei voi ymmärtää vanhemmuudessa on se uhrautuvaisuuden laatu. Paljon kaikkea "omaa" on uhrattava lapsen edestä, aika, raha, ajatukset. Tavallaan ihan itsestään selvästi antaisin ihan mitä tahansa lapseni edestä ja kuolisin sen puolesta, ja silti ne vaadittavat uhraukset "omasta itsestä" tekevät jatkuvasti kipeää.

Miksi lapseton ei voisi ymmärtää tuota? Minä ymmärrän tuon aika helkkarin hyvin. Minullakin kun on ollut vanhemmat, tiedätkös?  Tiedän aivan liian hyvin, että kn lapsen hankkii, hyvä vanhempi jättää itsensä vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin kakkoseksi. Tuo on eräs tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi en ole lapsia hankkinut.