Mitä asioita lapseton ei tiedä vanhemmuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se ei ole niinkään tietämisen kuin tuntemisen asia.

Tarkoitin tässä kyllä nimenomaan tietämistä, mutta oikein hyvä, että teet eron tietämisen ja tuntemisen (kokemisen) välille. Ne kun tosiaan ovat eri asioita. Itse ihmettelen esimerkiksi tuota kolmosen vastausta. Jotenkin pelottava ajatus, että joku voi hankkia lapsia tietämättä, että omat halut on tosiaan asetettava syrjään lasten tarpeiden tieltä. (Tosin eivät läheskään kaikki vanhemmat näin tee, joten ehkä ei pitäisi yllättyä.) -ap

Kun puhuit että väitetän ettei ihminen tiedä...Niin minä luulen että tuolla ihmiset tarkoittaa nimenomaan oikeastaan juurikin tuntemista ja kokemista. Kaiken voi lukea kirjoista ja kuulla lapsiperheiden suusta, mutta kun ihminen paasaa ettei lapsettomat TIE-DÄ, mitä se on, sillä tarkoitetaan yleensä tuota esim. että se väsymys on jotain niin käsittämätöntä kun valvot vuoden- kaksi tunnin parin pätkäunilla, ettei sitä pysty käsittää ennenkuin itse kokee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Vauvan riippuvuus äidistä kestää ensimmäiset kuukaudet (tai siihen saakka kun imetys jatkuu), sen jälkeen isä on tasavertainen hoitaja (jos haluaa olla ja jos hänen annetaan olla). Eli ei tarvitse olla läsnä lapselle koko ajan, jos lapsella on kaksi vanhempaa (tai vaihtoehtoisesti paljon osallistuva muu hoitaja kuten mummo). Meillä ainakin mies on yhtä hyvä vanhempi kuin minä, joten sen aikaa kun mies on lapsen kanssa, en mieti yhtään miten lapsella menee (siis mitenkään huolestuneella tavalla) vaan nautin olostani. Itse en siis allekirjoita tuota 24/7 huolehtimista, paitsi ehkä vauvan ihan ekoina kuukausina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuulostat hyvin itsekkäältä listatessasi vanhemmuuden (ilmeisesti) hyviä puolia. Vaikuttaa myös siltä, että olet elänyt hyvin suojattua ja ongelmatonta elämää, etkä ole ymmärtänyt, että me ihmiset olemme erilaisia ja kokemus "oikeasta elämästä" lapsettomana voi monelle olla hyvin erilainen, kuin sinun kapeakatseisessa kuvauksessasi.

Olen lapseton, mutten ole varhaislapsuuden jälkeen kuvitellut, että elämä olisi täysin kontrolloitavissa ja omien päätösteni varassa. Tietysti monet asiat ovat ja etenkin suhtautuminen elämän tapahtumiin, mutta on paljon asioita, joita ei mitenkään pysty kontrolloimaan (esim. sairastuminen, kuolema, onnettomuudet, läheisten käyttäytyminen). Ehkä tämä on vaikea ymmärtää, jos ei ole ymmärtänyt sitä, että kaikkien lapsettomien elämä ei ole yhtä sujuvaa ja helppoa kuin sinulla aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Vauvan riippuvuus äidistä kestää ensimmäiset kuukaudet (tai siihen saakka kun imetys jatkuu), sen jälkeen isä on tasavertainen hoitaja (jos haluaa olla ja jos hänen annetaan olla). Eli ei tarvitse olla läsnä lapselle koko ajan, jos lapsella on kaksi vanhempaa (tai vaihtoehtoisesti paljon osallistuva muu hoitaja kuten mummo). Meillä ainakin mies on yhtä hyvä vanhempi kuin minä, joten sen aikaa kun mies on lapsen kanssa, en mieti yhtään miten lapsella menee (siis mitenkään huolestuneella tavalla) vaan nautin olostani. Itse en siis allekirjoita tuota 24/7 huolehtimista, paitsi ehkä vauvan ihan ekoina kuukausina.

Eiköhän pointti ollut se, että JONKUN pitää lapsesta huolehtia 24/7. Yleensä se JOKU on äiti tai isä, ja vielä nykyäänkin monesti lähinnä vain äiti. Ja vaikka lapsesta huolehdittaisiinkin tasan puoliksi, niin silti kumpikin vanhempi on koko ajan vastuussa siitä, että JOKU huolehtii lapsesta. Ts. vaikka se "joku" ei koko ajan olisikaan itse, niin silti pitää koko ajan itse varmistaa että joku huolehtii. Eli koko ajan on kuitenkin vastuussa, vaikkei olisikaan varsinaisessa hoitovastuussa. Ainakin ne ekat 6-7 vuotta, kun lapsi ei käytännössä pärjää hetkeäkään yksin.

Lisäksi käytönnössä on mahdoton jakaa sitä hoitovastuuta edes puoliksi, jos nyt ei ole puolta viikkoa evakossa kotoaan. Esim. jos on vaikka sovittu että "tiistaisin lapsen isä huolehtii lapsesta", ja äitikin on kotona, niin ei se äiti voi koko tiistaita viettää niinkuin lasta ei olisi olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Vauvan riippuvuus äidistä kestää ensimmäiset kuukaudet (tai siihen saakka kun imetys jatkuu), sen jälkeen isä on tasavertainen hoitaja (jos haluaa olla ja jos hänen annetaan olla). Eli ei tarvitse olla läsnä lapselle koko ajan, jos lapsella on kaksi vanhempaa (tai vaihtoehtoisesti paljon osallistuva muu hoitaja kuten mummo). Meillä ainakin mies on yhtä hyvä vanhempi kuin minä, joten sen aikaa kun mies on lapsen kanssa, en mieti yhtään miten lapsella menee (siis mitenkään huolestuneella tavalla) vaan nautin olostani. Itse en siis allekirjoita tuota 24/7 huolehtimista, paitsi ehkä vauvan ihan ekoina kuukausina.

Tilanteenne kuulostaa ihanan järkevältä ja vanhemmuutenne tasa-arvoiselta. Kaltaisiasi äitejä ja miehesi kaltaisia isiä saisi olla paljon enemmän! :)

Oma tilanteeni on se, ettei minulla ole puolisoa (olisin siis yh) ja vanhempani ovat kuolleet. Ei ole ketään niin läheistä ihmistä, että voisin odottaa saavani muuta kuin satunnaista apua lapsen hoitamisessa. Onneksi minulla on elämässä paljon muita mielekkäitä asioita, joten lapsettomuus ei tunnu ylitsepääsemättömän kipeältä asialta, vaikka sitä ajoittain surenkin.

85 = 78

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Vauvan riippuvuus äidistä kestää ensimmäiset kuukaudet (tai siihen saakka kun imetys jatkuu), sen jälkeen isä on tasavertainen hoitaja (jos haluaa olla ja jos hänen annetaan olla). Eli ei tarvitse olla läsnä lapselle koko ajan, jos lapsella on kaksi vanhempaa (tai vaihtoehtoisesti paljon osallistuva muu hoitaja kuten mummo). Meillä ainakin mies on yhtä hyvä vanhempi kuin minä, joten sen aikaa kun mies on lapsen kanssa, en mieti yhtään miten lapsella menee (siis mitenkään huolestuneella tavalla) vaan nautin olostani. Itse en siis allekirjoita tuota 24/7 huolehtimista, paitsi ehkä vauvan ihan ekoina kuukausina.

Eiköhän pointti ollut se, että JONKUN pitää lapsesta huolehtia 24/7. Yleensä se JOKU on äiti tai isä, ja vielä nykyäänkin monesti lähinnä vain äiti. Ja vaikka lapsesta huolehdittaisiinkin tasan puoliksi, niin silti kumpikin vanhempi on koko ajan vastuussa siitä, että JOKU huolehtii lapsesta. Ts. vaikka se "joku" ei koko ajan olisikaan itse, niin silti pitää koko ajan itse varmistaa että joku huolehtii. Eli koko ajan on kuitenkin vastuussa, vaikkei olisikaan varsinaisessa hoitovastuussa. Ainakin ne ekat 6-7 vuotta, kun lapsi ei käytännössä pärjää hetkeäkään yksin.

Lisäksi käytönnössä on mahdoton jakaa sitä hoitovastuuta edes puoliksi, jos nyt ei ole puolta viikkoa evakossa kotoaan. Esim. jos on vaikka sovittu että "tiistaisin lapsen isä huolehtii lapsesta", ja äitikin on kotona, niin ei se äiti voi koko tiistaita viettää niinkuin lasta ei olisi olemassakaan.

Olet ihan oikeassa, mutta tarkoitin, että elämä ei myöskään ole tällaista, jos lapsilla on kaksi osallistuvaa vanhempaa: "Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole." Koska jaamme vastuun, kummankaan ei tarvitse olla koko aikaa lapsen käytettävissä / tarpeisiin vastaaja (kotona voin vaikka sulkeutua eri huoneeseen välillä yksin sillon, kun mies on lapsen kanssa ja huolehtii hänen tarpeistaan). Koko elämä ei pyöri lapsen ympärillä, sillä työn lisäksi kummallakin on harrastuksia, ystäviä jne. "Irti" pääsee käytännössä aina halutessaan (no ei ole mahdollista joka ilta olla vaikka baarissa, joka toinen ilta kylläkin, mutta en sellaista haluaisikaan). Jaksaminen ei ole ollenkaan äärirajoilla eivätkä omat tarpeet taka-alalla kuin hetkittäin. Jos toinen vanhemmista on sairaana, toinen hoitaa lasta ja sairaana oleva saa levätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Vauvan riippuvuus äidistä kestää ensimmäiset kuukaudet (tai siihen saakka kun imetys jatkuu), sen jälkeen isä on tasavertainen hoitaja (jos haluaa olla ja jos hänen annetaan olla). Eli ei tarvitse olla läsnä lapselle koko ajan, jos lapsella on kaksi vanhempaa (tai vaihtoehtoisesti paljon osallistuva muu hoitaja kuten mummo). Meillä ainakin mies on yhtä hyvä vanhempi kuin minä, joten sen aikaa kun mies on lapsen kanssa, en mieti yhtään miten lapsella menee (siis mitenkään huolestuneella tavalla) vaan nautin olostani. Itse en siis allekirjoita tuota 24/7 huolehtimista, paitsi ehkä vauvan ihan ekoina kuukausina.

Eiköhän pointti ollut se, että JONKUN pitää lapsesta huolehtia 24/7. Yleensä se JOKU on äiti tai isä, ja vielä nykyäänkin monesti lähinnä vain äiti. Ja vaikka lapsesta huolehdittaisiinkin tasan puoliksi, niin silti kumpikin vanhempi on koko ajan vastuussa siitä, että JOKU huolehtii lapsesta. Ts. vaikka se "joku" ei koko ajan olisikaan itse, niin silti pitää koko ajan itse varmistaa että joku huolehtii. Eli koko ajan on kuitenkin vastuussa, vaikkei olisikaan varsinaisessa hoitovastuussa. Ainakin ne ekat 6-7 vuotta, kun lapsi ei käytännössä pärjää hetkeäkään yksin.

Lisäksi käytönnössä on mahdoton jakaa sitä hoitovastuuta edes puoliksi, jos nyt ei ole puolta viikkoa evakossa kotoaan. Esim. jos on vaikka sovittu että "tiistaisin lapsen isä huolehtii lapsesta", ja äitikin on kotona, niin ei se äiti voi koko tiistaita viettää niinkuin lasta ei olisi olemassakaan.

Olet ihan oikeassa, mutta tarkoitin, että elämä ei myöskään ole tällaista, jos lapsilla on kaksi osallistuvaa vanhempaa: "Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole." Koska jaamme vastuun, kummankaan ei tarvitse olla koko aikaa lapsen käytettävissä / tarpeisiin vastaaja (kotona voin vaikka sulkeutua eri huoneeseen välillä yksin sillon, kun mies on lapsen kanssa ja huolehtii hänen tarpeistaan). Koko elämä ei pyöri lapsen ympärillä, sillä työn lisäksi kummallakin on harrastuksia, ystäviä jne. "Irti" pääsee käytännössä aina halutessaan (no ei ole mahdollista joka ilta olla vaikka baarissa, joka toinen ilta kylläkin, mutta en sellaista haluaisikaan). Jaksaminen ei ole ollenkaan äärirajoilla eivätkä omat tarpeet taka-alalla kuin hetkittäin. Jos toinen vanhemmista on sairaana, toinen hoitaa lasta ja sairaana oleva saa levätä.

Milloin teillä on miehen kanssa yhteistä aikaa (lapsen kanssa tai ilman), jos hoidatte lasta vuorotellen niin että toinen on silloin täysin "lapsivapaassa" tilassa?

Tiesin vanhemmuudesta kaiken sen, mitä olin lukenut, kuullut ja nähnyt. En vain tiennyt, millaista on elää vanhempana. En oikeasti tiennyt, mitä on huoli tai pelko (vaikka aiemminkin elämässäni oli huolia ja pelkoja, mutta ei mitään vastaavaa, ei niin hallitsematonta). Tai mitä on täysin pyyteetön rakkaus. Sellainen, jossa voisi kuolla toisen vuoksi silmää räpäyttämättä. Koskaan aiemmin mun olemassaoloni ei ollut sidoksissa niin lujasti keneenkään muuhun. Että jos hän lakkaisi olemasta, ei minuakaan enää olisi. Hänen syntymästään lähtien minuuteni on ikuisesti häneen sidoksissa.

Äitini mulle kyllä aikanaan kuvaili, miten paljon hän rakastaa ja välittää. Miten paljon pelkää ja huolehtii. Vaikka "tiesin" sen ja tunsin, ymmärsin sen vasta, kun pidin omaa lasta sylissäni. Tätä on äitiys.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin vanhemmuudesta kaiken sen, mitä olin lukenut, kuullut ja nähnyt. En vain tiennyt, millaista on elää vanhempana. En oikeasti tiennyt, mitä on huoli tai pelko (vaikka aiemminkin elämässäni oli huolia ja pelkoja, mutta ei mitään vastaavaa, ei niin hallitsematonta). Tai mitä on täysin pyyteetön rakkaus. Sellainen, jossa voisi kuolla toisen vuoksi silmää räpäyttämättä. Koskaan aiemmin mun olemassaoloni ei ollut sidoksissa niin lujasti keneenkään muuhun. Että jos hän lakkaisi olemasta, ei minuakaan enää olisi. Hänen syntymästään lähtien minuuteni on ikuisesti häneen sidoksissa.

Äitini mulle kyllä aikanaan kuvaili, miten paljon hän rakastaa ja välittää. Miten paljon pelkää ja huolehtii. Vaikka "tiesin" sen ja tunsin, ymmärsin sen vasta, kun pidin omaa lasta sylissäni. Tätä on äitiys.

Kuulostaa aivan hirveältä. Aivan kamalalta ja ahdistavalta, ja yksi iso syy lapsettomuuteeni on se, että en ikinä haluaisi elämääni mitään tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Vauvan riippuvuus äidistä kestää ensimmäiset kuukaudet (tai siihen saakka kun imetys jatkuu), sen jälkeen isä on tasavertainen hoitaja (jos haluaa olla ja jos hänen annetaan olla). Eli ei tarvitse olla läsnä lapselle koko ajan, jos lapsella on kaksi vanhempaa (tai vaihtoehtoisesti paljon osallistuva muu hoitaja kuten mummo). Meillä ainakin mies on yhtä hyvä vanhempi kuin minä, joten sen aikaa kun mies on lapsen kanssa, en mieti yhtään miten lapsella menee (siis mitenkään huolestuneella tavalla) vaan nautin olostani. Itse en siis allekirjoita tuota 24/7 huolehtimista, paitsi ehkä vauvan ihan ekoina kuukausina.

Eiköhän pointti ollut se, että JONKUN pitää lapsesta huolehtia 24/7. Yleensä se JOKU on äiti tai isä, ja vielä nykyäänkin monesti lähinnä vain äiti. Ja vaikka lapsesta huolehdittaisiinkin tasan puoliksi, niin silti kumpikin vanhempi on koko ajan vastuussa siitä, että JOKU huolehtii lapsesta. Ts. vaikka se "joku" ei koko ajan olisikaan itse, niin silti pitää koko ajan itse varmistaa että joku huolehtii. Eli koko ajan on kuitenkin vastuussa, vaikkei olisikaan varsinaisessa hoitovastuussa. Ainakin ne ekat 6-7 vuotta, kun lapsi ei käytännössä pärjää hetkeäkään yksin.

Lisäksi käytönnössä on mahdoton jakaa sitä hoitovastuuta edes puoliksi, jos nyt ei ole puolta viikkoa evakossa kotoaan. Esim. jos on vaikka sovittu että "tiistaisin lapsen isä huolehtii lapsesta", ja äitikin on kotona, niin ei se äiti voi koko tiistaita viettää niinkuin lasta ei olisi olemassakaan.

Olet ihan oikeassa, mutta tarkoitin, että elämä ei myöskään ole tällaista, jos lapsilla on kaksi osallistuvaa vanhempaa: "Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole." Koska jaamme vastuun, kummankaan ei tarvitse olla koko aikaa lapsen käytettävissä / tarpeisiin vastaaja (kotona voin vaikka sulkeutua eri huoneeseen välillä yksin sillon, kun mies on lapsen kanssa ja huolehtii hänen tarpeistaan). Koko elämä ei pyöri lapsen ympärillä, sillä työn lisäksi kummallakin on harrastuksia, ystäviä jne. "Irti" pääsee käytännössä aina halutessaan (no ei ole mahdollista joka ilta olla vaikka baarissa, joka toinen ilta kylläkin, mutta en sellaista haluaisikaan). Jaksaminen ei ole ollenkaan äärirajoilla eivätkä omat tarpeet taka-alalla kuin hetkittäin. Jos toinen vanhemmista on sairaana, toinen hoitaa lasta ja sairaana oleva saa levätä.

Milloin teillä on miehen kanssa yhteistä aikaa (lapsen kanssa tai ilman), jos hoidatte lasta vuorotellen niin että toinen on silloin täysin "lapsivapaassa" tilassa?

Ollaan me paljon yhdessäkin kotona. Itse asiassa suurin osa illoista ollaan kahdestaan lapsen mentyä nukkumaan, molemmat on yleensä jo sillon kotiutunut harrastuksista yms eikä me missään bileissäkään riekuta arki-iltoina, onhan seuraavana aamuna mentävä töihin. Monesti on esim. niin, että jompi kumpi on harrastuksessa tai kavereita näkemässä osan iltaa ja osa illasta ollaan molemmat kotona. Ja niinä iltoina kun kummallakaan ei ole menoja, hoidetaan lasta joko yhdessä tai puoliksi, toinen voi vaikka katsoa jonkun ohjelman välillä yksin tai käydä lenkillä/saunassa ja sit ollaan taas yhdessä. Riippuu ihan fiiliksistä. Jos toista vaikka väsyttää, on univelkaa tms, toinen ottaa vetovastuun ja toinen saa lööbailla. Ja monesti, jos mies vaikka on osan iltaa pois, käyn lapsen kanssa sillä aikaa kaupassa, että sitten ei tarvii enää lähteä mihinkään, kun mies tulee kotiin ja saadaan olla koko perhe kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin vanhemmuudesta kaiken sen, mitä olin lukenut, kuullut ja nähnyt. En vain tiennyt, millaista on elää vanhempana. En oikeasti tiennyt, mitä on huoli tai pelko (vaikka aiemminkin elämässäni oli huolia ja pelkoja, mutta ei mitään vastaavaa, ei niin hallitsematonta). Tai mitä on täysin pyyteetön rakkaus. Sellainen, jossa voisi kuolla toisen vuoksi silmää räpäyttämättä. Koskaan aiemmin mun olemassaoloni ei ollut sidoksissa niin lujasti keneenkään muuhun. Että jos hän lakkaisi olemasta, ei minuakaan enää olisi. Hänen syntymästään lähtien minuuteni on ikuisesti häneen sidoksissa.

Äitini mulle kyllä aikanaan kuvaili, miten paljon hän rakastaa ja välittää. Miten paljon pelkää ja huolehtii. Vaikka "tiesin" sen ja tunsin, ymmärsin sen vasta, kun pidin omaa lasta sylissäni. Tätä on äitiys.

Kuulostaa aivan hirveältä. Aivan kamalalta ja ahdistavalta, ja yksi iso syy lapsettomuuteeni on se, että en ikinä haluaisi elämääni mitään tuollaista.

Kuullostaa kyllä munkin korvaan aika ihmeelliseltä vaikka äiti olenkin. Toki rakastan lastani yli kaiken ja pyrin varmistamaan, että hänellä on kaikki niin hyvin kuin mahdollista, mutta en koe eläväni missään jatkuvassa pelossa tai "minuuteni olevan häneen sidoksissa". Ihmiset kokee asiat niin eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin vanhemmuudesta kaiken sen, mitä olin lukenut, kuullut ja nähnyt. En vain tiennyt, millaista on elää vanhempana. En oikeasti tiennyt, mitä on huoli tai pelko (vaikka aiemminkin elämässäni oli huolia ja pelkoja, mutta ei mitään vastaavaa, ei niin hallitsematonta). Tai mitä on täysin pyyteetön rakkaus. Sellainen, jossa voisi kuolla toisen vuoksi silmää räpäyttämättä. Koskaan aiemmin mun olemassaoloni ei ollut sidoksissa niin lujasti keneenkään muuhun. Että jos hän lakkaisi olemasta, ei minuakaan enää olisi. Hänen syntymästään lähtien minuuteni on ikuisesti häneen sidoksissa.

Äitini mulle kyllä aikanaan kuvaili, miten paljon hän rakastaa ja välittää. Miten paljon pelkää ja huolehtii. Vaikka "tiesin" sen ja tunsin, ymmärsin sen vasta, kun pidin omaa lasta sylissäni. Tätä on äitiys.

Se ettet sinä ymmärtänyt tuota kaikkea ennen oman lapsesi syntymää, ei tarkoita sitä ettei joku toinen lapseton voisi sitä ymmärtää. Minulle juuri tuon ymmärtäminen  on se syy miksi en halua omia lapsia, se tunteen syvyys olisi niin sanoin kuvaamattoman suuri että järkisi menisi, elämä olisi yhtä huolta ja pelkoa. Tosin sitä se ei ole edes kaikille vanhemmille, meistä on moneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin vanhemmuudesta kaiken sen, mitä olin lukenut, kuullut ja nähnyt. En vain tiennyt, millaista on elää vanhempana. En oikeasti tiennyt, mitä on huoli tai pelko (vaikka aiemminkin elämässäni oli huolia ja pelkoja, mutta ei mitään vastaavaa, ei niin hallitsematonta). Tai mitä on täysin pyyteetön rakkaus. Sellainen, jossa voisi kuolla toisen vuoksi silmää räpäyttämättä. Koskaan aiemmin mun olemassaoloni ei ollut sidoksissa niin lujasti keneenkään muuhun. Että jos hän lakkaisi olemasta, ei minuakaan enää olisi. Hänen syntymästään lähtien minuuteni on ikuisesti häneen sidoksissa.

Äitini mulle kyllä aikanaan kuvaili, miten paljon hän rakastaa ja välittää. Miten paljon pelkää ja huolehtii. Vaikka "tiesin" sen ja tunsin, ymmärsin sen vasta, kun pidin omaa lasta sylissäni. Tätä on äitiys.

Kuulostaa aivan hirveältä. Aivan kamalalta ja ahdistavalta, ja yksi iso syy lapsettomuuteeni on se, että en ikinä haluaisi elämääni mitään tuollaista.

Kuullostaa kyllä munkin korvaan aika ihmeelliseltä vaikka äiti olenkin. Toki rakastan lastani yli kaiken ja pyrin varmistamaan, että hänellä on kaikki niin hyvin kuin mahdollista, mutta en koe eläväni missään jatkuvassa pelossa tai "minuuteni olevan häneen sidoksissa". Ihmiset kokee asiat niin eri tavalla.

En minä tarkoita, että elän jatkuvassa pelossa tai että olisin menettänyt identiteettini. Kerroin vain niistä tunteistani ja niiden voimasta, jotka tulivat yllätyksinä. Aiemmin olin suhteellisen huoleton ihminen. Tiedän etten enää varmasti koskaan ole yhtä huoleton, kun kyse on lapsistani. En minä identiteettiänikään menettänyt, mutta lapsistani tuli osa sitä. Täysin eri tavoin kuin kenestäkään muusta ihmisestä ikinä. Mutta tokihan ihmiset kokee asiat eri tavoin. Osalle lapsi on itsestäänselvyys, josta ei tarvitse huolehtia eikä tarvitse välittää. Jos nyt ääripäitä haetaan. Tunteita ja näkemyksiä mahtuu yksilöllisesti joka lähtöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin vanhemmuudesta kaiken sen, mitä olin lukenut, kuullut ja nähnyt. En vain tiennyt, millaista on elää vanhempana. En oikeasti tiennyt, mitä on huoli tai pelko (vaikka aiemminkin elämässäni oli huolia ja pelkoja, mutta ei mitään vastaavaa, ei niin hallitsematonta). Tai mitä on täysin pyyteetön rakkaus. Sellainen, jossa voisi kuolla toisen vuoksi silmää räpäyttämättä. Koskaan aiemmin mun olemassaoloni ei ollut sidoksissa niin lujasti keneenkään muuhun. Että jos hän lakkaisi olemasta, ei minuakaan enää olisi. Hänen syntymästään lähtien minuuteni on ikuisesti häneen sidoksissa.

Äitini mulle kyllä aikanaan kuvaili, miten paljon hän rakastaa ja välittää. Miten paljon pelkää ja huolehtii. Vaikka "tiesin" sen ja tunsin, ymmärsin sen vasta, kun pidin omaa lasta sylissäni. Tätä on äitiys.

Se ettet sinä ymmärtänyt tuota kaikkea ennen oman lapsesi syntymää, ei tarkoita sitä ettei joku toinen lapseton voisi sitä ymmärtää. Minulle juuri tuon ymmärtäminen  on se syy miksi en halua omia lapsia, se tunteen syvyys olisi niin sanoin kuvaamattoman suuri että järkisi menisi, elämä olisi yhtä huolta ja pelkoa. Tosin sitä se ei ole edes kaikille vanhemmille, meistä on moneksi.

Jep, sinusta ja sinun kokemuksistasihan minä kirjoitinkin. En suinkaan omistani.

sitä, miten niihin omiin rakkaisiin lapsiin voi mennä niin hermot, että huutaa ja mölyää väliin ku oikeasti hullu lehmä.

Vierailija kirjoitti:

sitä, miten niihin omiin rakkaisiin lapsiin voi mennä niin hermot, että huutaa ja mölyää väliin ku oikeasti hullu lehmä.

Ei kyllä pitäisi tulla kenellekään lapsettomalle yllätyksenä, jos tippaakaan on seurannut yhdenkään lapsiperheen elämää...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sitä, miten niihin omiin rakkaisiin lapsiin voi mennä niin hermot, että huutaa ja mölyää väliin ku oikeasti hullu lehmä.

Ei kyllä pitäisi tulla kenellekään lapsettomalle yllätyksenä, jos tippaakaan on seurannut yhdenkään lapsiperheen elämää...

ei kun ihan oikeasti, mä olen lauhkea ihminen, ajattelin aina, että MÄ en koskaan raivostuis tuolla lailla kersalle. (esin joskus nähny ku sisko pimahtaa kersoille) ajattelin, että tottakai suutun ja hermostun, mutta sellanen totaalinen pinnan menetys ja mylvintä, niin ehei. en minä! nyt toista tiedän..

Kiehtovaa, miten lapsettomia kiinnostaa loputtomiin jankata samaa asiaa av:llä: kuinka he tietävät ja ymmärtävät ja eikö kaikki ymmärrä ja tiedä, että he ymmärtävät ja tietävät. Päivästä toiseen samat latteat lätinät ja "aidot" ihmettelyt.

Mä ymmärsin vasta äidiksi tultuani, että kuinka paljon mun oma äitini on mua rakastanut ja kuinka paljon huolehtinut... Että näinkö hän on tuntenut mua kohtaan, kun olen ollut vauva.

Toki on siis kamaliakin äitejä, mutta tämä on oma kokemukseni.