Mitä asioita lapseton ei tiedä vanhemmuudesta?

Anteeksi nyt etukäteen jo, ei ole tarkoitus rinnastaa koiraa lapseen. Mutta mulla on puolivuotias koiranpentu, johon olen hurjan kiintynyt. Siitä erossaolo esim. työpäivien ajan on oikeasti vaikeaa, ja ikävöin koiraa ja stressaan, että pärjääkö se. 

Olen herennyt tämän herkistelyni myötä miettimään, että miten ihmeessä pienten lasten vanhempien sydämet kestää lasten hoitoon jättämisen? Kun se rakkaus on kuitenkin aivan eri sfääreissä kun minun kiintymykseni koiraan. Eikö teitä itketä kaikki työpävät läpeensä?

Ennen raskautta en tiennyt, että on turvotusta ja TURVOTUSTA. Mieheni viihdytti itseään painelemalla hymiön turvonneisiin koipiini.

Vierailija kirjoitti:

Se että kaikki lapset ovat yksilöitä. Itse kuvittelin tietäväni ensimmäisen jälkeen kaiken tarpeellisen vauvan hoidosta. Toisen kohdalla ei mikään toiminut niin niin kuin ekan kanssa. Ei syöny tuttia/pulloa yms.

Myöskään samat kasvatuskeinot ei toimi nuorempaan. Esim. Häntä ei paljon hetkauta jos ei saa iltasatua, esikoiselle se on maailman loppu.

Oletko ainut lapsi? Minä olen tiennyt tämän jo ainakin 7-vuotiaasta saakka, koska kyseessä on äitini lempihokemia. Lapsia minulla ei ole, mutta siskoni ja minä olimme kuulemma aivan erilaisia hoitaa ja kasvattaa.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt etukäteen jo, ei ole tarkoitus rinnastaa koiraa lapseen. Mutta mulla on puolivuotias koiranpentu, johon olen hurjan kiintynyt. Siitä erossaolo esim. työpäivien ajan on oikeasti vaikeaa, ja ikävöin koiraa ja stressaan, että pärjääkö se. 

Olen herennyt tämän herkistelyni myötä miettimään, että miten ihmeessä pienten lasten vanhempien sydämet kestää lasten hoitoon jättämisen? Kun se rakkaus on kuitenkin aivan eri sfääreissä kun minun kiintymykseni koiraan. Eikö teitä itketä kaikki työpävät läpeensä?

Mun mielestä ne voi rinnastaa, ainakin itse olen kokenut, että kiintymys lemmikkiin on samanlaista kuin kiintymys lapseen, mutta laimeampaa. Suomessa yleensä lapsia ei viedä kauhean pieninä hoitoon, 9 kk on se ikä, missä vauvan voi hoitoon viedä, mutta loppujen lopuksi aika harva silloin vie. Ja tosiaan se lapsi on silloin hoidossa, ei yksin kotona. Kyllä varmasti pieninä hoitoon vievät saattavat stressata ja ikävöidäkin, mutta esim. minä olen vienyt lapsen hoitoon vasta isompana, ja silloin olen ollut lähinnä iloinen, että lapsi saa kavereita. Koiranpentu on yksin siellä kotona, sillä ei ole ketään siellä lohduttamassa, jos sillä tulee ikävä. Varmasti sinullakin ikävä ja huoli työpäivän aikana helpottaa, kun ajan saatossa huomaat, että koira pärjää ihan hyvin. Sama juttu vanhemmuudessa!

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt etukäteen jo, ei ole tarkoitus rinnastaa koiraa lapseen. Mutta mulla on puolivuotias koiranpentu, johon olen hurjan kiintynyt. Siitä erossaolo esim. työpäivien ajan on oikeasti vaikeaa, ja ikävöin koiraa ja stressaan, että pärjääkö se. 

Olen herennyt tämän herkistelyni myötä miettimään, että miten ihmeessä pienten lasten vanhempien sydämet kestää lasten hoitoon jättämisen? Kun se rakkaus on kuitenkin aivan eri sfääreissä kun minun kiintymykseni koiraan. Eikö teitä itketä kaikki työpävät läpeensä?

Mun mielestä ne voi rinnastaa, ainakin itse olen kokenut, että kiintymys lemmikkiin on samanlaista kuin kiintymys lapseen, mutta laimeampaa. Suomessa yleensä lapsia ei viedä kauhean pieninä hoitoon, 9 kk on se ikä, missä vauvan voi hoitoon viedä, mutta loppujen lopuksi aika harva silloin vie. Ja tosiaan se lapsi on silloin hoidossa, ei yksin kotona. Kyllä varmasti pieninä hoitoon vievät saattavat stressata ja ikävöidäkin, mutta esim. minä olen vienyt lapsen hoitoon vasta isompana, ja silloin olen ollut lähinnä iloinen, että lapsi saa kavereita. Koiranpentu on yksin siellä kotona, sillä ei ole ketään siellä lohduttamassa, jos sillä tulee ikävä. Varmasti sinullakin ikävä ja huoli työpäivän aikana helpottaa, kun ajan saatossa huomaat, että koira pärjää ihan hyvin. Sama juttu vanhemmuudessa!

Tällaista kiintymystä lemmikkiin minä en voi ymmärtää. Tai siis tottakai olenollut kiintynyt lemmikkiini, mutta jotenkin en oysty rinnastamaan sitä kiintymykseen lapseeni. MUTTA silti vaikka en sitä itse loppuun saakka ymmärrä, ei tarkoita ettei se olisi totta. Kun sinä niin kirjoitat ja se on sinun kokemuksesi, niin uskon sinua vaikka en sitä itse voi ymmärtää. Se on sinun kokemuksesi, arvokas ja tärkeä. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä tai lytätä sitä.

Omalla puolivuotiaan lapsen äidin kokemuksella sanoisin, että on sellaisia asioita, jotka periaatteessa tietää, mutta sen viimeisen varmistuksen asiaan saa vasta omalta lapseltaan.

Esimerkkejä joiden kanssa olen itse paininut.

- jos lapsen kakka on limaista, se kertoo jostain mahavaivoista. Mutta miltä oikeastaan näyttää limainen kakka?

- lasta ei saa istuttaa ennen kuin hänen selkänsä on tarpeeksi vahva siihen. Tästä kertoo mm lapsen nouseminen konttausasentoon, istumaan pyrkiminen sylissä ollessa, puolen vuoden ikä on yksi rajapyykki, jonka jälkeen voi joidenkin suositusten mukaan istuttaa. En vieläkään tiedä varmaksi, onko lapseni valmis istumaan.

- 4-6 kk voi antaa maisteluannoksia kiinteistä. Mutta kuinka paljon ruokaa kannattaisi tarjota, kuinka usein, mihin aikaan päivästä? Suositellaan, että lapsi otetaan mukaan yhteisiin ruokahetkiin, ruokaa tarjottaisiin kun lapsi on tyytyväinen ja virkeä, ei liian nälkäinen jne. Asioita, jotka eivät aina toteudu yhtä aikaa.

- nukkuminen. Puolivuotiaiden voisi jossain määrin odottaa nukkuvansa yönsä, mutta meillä ei kyllä vielä tule onnistumaan. Lapsi syö neljän tunnin välein enkä ole kokenut vielä ajankohtaiseksi yrittää pidentää syömisväliä.

Tällaisia asioita on muitakin, joista saatavilla oleva tieto ja suositukset ovat ristiriitaisia, esim tutti, pakkasrajat, vauvan pukeminen, nukkumisjärjestelyt... opiskella voi etukäteen, mutta lapsi sitten kertoo, mikä hänen kohdallaan toimii.

Varmaan ne, mitä ei ihan todella voinut tietää, oli omalla kohdalla se rakkauden voimakkuus ja valtava kiintymys omaa lasta kohtaan. Sitä oli luullut, että puolisoa rakastaa niin palavasti, että lasta varmaan yhtä paljon, mutta ehei, rakkaus omaa lasta kohtaan oli kyllä vahvin tunne, mitä olen ikinä tuntenut.

Toisaalta myös ennalta arvaamatonta oli se älytön huoli ja vastuu, ei sitä tajunnut oikeasti kunnolla, ennenkuin lapsi syntyi.

Myöskin oma rajallisuus; vaikka lapsi on alussa täysin vanhemmistaan riippuvainen ja avuton, niin silti nyt kohdun ulkopuolella täysin erillinen ihminen, ja ikinä en ole tuntenut oloani niin neuvottomaksi ja riittämättömäksi, kuin silloin, kun kolmiviikkoinen vauva itki iltaitkujaan, eikä siihen oikein auttanut loppupeleissä mikään, koittaa vaan selvitä se pari tuntia. Ja pari tuntia on tosi lyhyt aika päivässä, ajatella jos olisi ollut koliikkia tms..

Kaikenkaikkiaan on monia asioita, jotka luuli tietävänsä, suhtauduin aika rennosti tulevaan lapseen, mutta ylipäätään se tunnemyräkkä yllätti, alussa kun on hormonitoimintakin omaa luokkaansa ja tunteet pinnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuvailitko mielestäsi nyt oikeasti jotakin positiivista? Ihan mielenkiinnosta kysyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuvailitko mielestäsi nyt oikeasti jotakin positiivista? Ihan mielenkiinnosta kysyn.

No, mitä nyt kukakin positiivisena pitää. Mutta omassa elämässäni, kyllä. Arvostan elämää jossa on haasteita, syvyyttä, merkityksiä. Ja rakkautta. Ja kaikkia niitä lapset ovat elämääni tuoneet. Ymmärrän kyllä, että jos arvoina on esim. pinnallisuus ja helppous, nuo eivät ole silloin positiivisia määreitä:)

Minut yllätti se jatkuva huoli ja pelko siitä, mitä kaikkea lapselle voi tapahtua. Lapseni on vasta pieni ja terve, mutta pelkään koko ajan, että jotain sattuu. Päässäni vilisee päivittäin hirveitä onnettomuuksia ym. mitä voi tapahtua, ja automaattisesti bongaan kaikki vaaranpaikat (vieraan pöydänkulmalle jättämä kuuma kahvi tai mukin pitäminen kädessä lattialla leikkivän taaperon päällä! katon räystäiltä putoava lumi, väärässä kohtaa oleva esine, johon kompastuessa pään löisi takkaan, ym. ym.) Olin toki varovainen jo hoitamieni lapsien kanssa näissä asioissa, mutta nyt murehdin silloinkin kaikkea kun lapsi ei ole edes paikalla. Niin, ja itken vuolaasti kun luen lasten onnettomuuksista tai kuolemista, riipaisee niin syvältä ajatella lasta, jonka elämä on päättynyt, ja vanhempia, jotka ovat lapsensa menettäneet. Minusta tuntuu, että elämän upeuden ja arvon ymmärsi kunnolla vasta lapsen synnyttyä.

Olen päiväkodissa töissä. Ennen kun sain omia lapsia, sanoin että tuntuu hölmöltä pitää kasvatuskeskusteluja vanhempien kanssa koska vaikka olen kouluni käynyt en tuntenut silti tietäväni oikeasti mitään lasten kasvatuksesta. Kirjoista saatu tieto ei korvaa kokemusta. Nyt olen itsekkin äiti ja voin sanoa että en todellakaan tiennyt vanhemuudesta mitään ennen kun sain omia lapsia.

Varmaan kaikki emot tuntee tuollaista valtavaa rakkautta ja kiintymystä poikasiaan kohtaan. Miettikää mitä kärsimystä aiheutatte, kun joku erottaa vasikan emästä varastaakseen maidot teidän suihin! Ja muutenkin eläinten kärsimyksiä sopii miettiä. Ei ihminen ole sen ihmeellisempi, varsinkin tunne-elämä on samanlaista.

Lapsista ja kasvatuksesta voi tietää paljonkin, vaikkei ole omia lapsia. 

VANHEMMUUDESTA EI MITÄÄN, ENNEN OMIA LAPSIA. Näin se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko lasten hankinta mielestänne kuitenkin kannattavaa, kun huolta ja murhetta vaikuttaa lasten myötä tulevan paljon...? Jos voisitte nyt palata aikaan ennen lapsia, niin tekisittekö niin? Itselläni siis ei ole lapsia ja pohdin että onko se huoli lapsien hyvinvoinnista jotenkin niin elämän laatua heikentävää, että kannattaisi jäädä lapsettomaksi. Toki kaikki varmasti kokee tuon eri tavalla, mutta mitä kokemuksia teillä on?

Lasten hankinta ei mulla kyllä ollut akselilla kannattavaa- ei kannattavaa.Se oli biologinen tarve ja myös henkinen; ymmärsin, että ilman lapsia en tulisi kasvamaan ja kehittymään riittävästi. Ja myös ajattelin, että elämän hienoimpia rikkauksia on saada olla jonkun äiti. Lasten saaminen muutti kaiken. Ja elämän hienoimpia kokemuksia on todellakin saada olla jonkun äiti. Ja olen lasten tähden kasvanut ihmisenä tavalla johon en koskaan olisi omassa mukavuudenhalussani ja pelossani kyennyt. Olen saanut matkustaa ja harrastaa, luoda uraa, nauttia ystävien seurasta jne-  Toki urani on hieman eri näköinen kuin se olisi ilman lapsia. Mutta siis lasten tähden en ole joutunut luopumaan mistään tärkeästä, päinvastoin tärkeät asiat ovat entistä hienompia. Ja siis lapsethan tekevät minusta osan sukupolvien jatkumoa, he ovat paljon isompi asia kuin minä. Heidän kauttaan musta tulee äidin lisäksi toivottavasti isoäiti, se esi-äiti jonka oppeja muistellaan (hyvällä tai pahalla) jne. Lapset opetteavat ensimmäiseksi syntyessään, että on ihan jonninjoutavaa kuluttaa elämänsä miettien kannattavuuskysymyksiä tai skitoisllen jostain elämän laadun huonontumisesta ihan vain omissa mielikuvamaailmoissaan. Lapset ns räjäyttävät sen oikean elämän käyntiin. Ja jonninjoutavat teoreettiset piperryksen unohtuvat. Elämä lasten kanssa on sitä oikeaa, kasvattavaa, vahvaa elämää verrattuna tuollaiseen teorioiden pyörittelyyn. Lapsiahan ei tosiaan ole pakko tehdä. Jos haluaa elää varovasti ja kontroloiden ja kaiken ennakoiden, niin lapset eivät silloin ole oikea ratkaisu. Ensimmäinen asia minkä lapset opettavat, on se, ettei elämä ole kontrolloitavissa. Eihän se koskaan ole, mutta kun kaikki menee hyvin ja voi päättää vain omasta elämästään, sellaisen harhan voi itselleen luoda.

Kuvailitko mielestäsi nyt oikeasti jotakin positiivista? Ihan mielenkiinnosta kysyn.

No, mitä nyt kukakin positiivisena pitää. Mutta omassa elämässäni, kyllä. Arvostan elämää jossa on haasteita, syvyyttä, merkityksiä. Ja rakkautta. Ja kaikkia niitä lapset ovat elämääni tuoneet. Ymmärrän kyllä, että jos arvoina on esim. pinnallisuus ja helppous, nuo eivät ole silloin positiivisia määreitä:)

Sinusta selkeästi oikein aistii sen syvyyden, ja ymmärryksen elämää ja ihmisiä kohti. Ei ole lisääntyminen mennyt tässä kohtaan hukkaan, ei.

Omalla kohdalla on niin, että tieto lisää tuskaa. Samalla tavalla, kun jos luen esim. erilaisista sairauksista, alan löytää niiden oireita yllättäen itseltäni, niin jos luen siitä mikä kaikki voi mennä pieleen raskausaikana tai lapsen kanssa, alan pelätä turhaan kaikkea mahdollista, vaikka kaikki asiat ei koskaan realisoidu saman lapsen kohdalla. Oma raskausaikani oli kauhea (pahoinvointia, raskausdiabetes, lonkkakivut, en nukkunut öisin jne.), mutta synnytys helppo ja palauduin hyvin, imetys vei raskauskilot. Imetys sujui tosi hyvin ja maitoa riitti vauvalle (turhaan stressasin tätä etukäteen), mutta se ahdisti, että vauvaa ei voinut jättää kenellekään hoitoon, koska ei huolinut pulloa ja vierasti kuollakseen (= parkui suoraa huutoa kenen tahansa sylissä paitsi äidin ja isän yli 1-vuotiaaksi asti). Meidän parisuhde voi lapsen saannin jälkeen loistavasti, jopa paremmin kuin ennen, mutta minulla on ollut vaikeaa itseni kanssa (maailmantuska jne.), mitä en osannut odottaa vaan pelkäsin (turhaan) parisuhteen huononemista. Lapsi on terve (ei allergioita, koliikkia jne), mutta nukkui huonosti 1,5-vuotiaaksi asti. Eli voit opiskella etukäteen just niin paljon kuin haluat, mutta silti et voi tietää YHTÄÄN mitä on odotettavissa omalla kohdallasi lapsen myötä.

Vierailija kirjoitti:

Eli voit opiskella etukäteen just niin paljon kuin haluat, mutta silti et voi tietää YHTÄÄN mitä on odotettavissa omalla kohdallasi lapsen myötä.

Mutta voi tietää mistä "ominaisuuspoolista" ne asiat tulee. Esim. sun luettelemissa ei ollut mitään, mikä minulle olisi ollut yllättävää. Voi siis tietää että lisääntymisestä saattaa seurata asioita {1,2,3,4,5,jne}, vaikka ei etukäteen tiedäkään mitkä niistä toteutuvat ja millä intensiteetillä.

Minusta on saivartelua sitten väittää että "lapseton ei voi tietää yhtään mitään", kun tarkoitetaan sitä, ettei kukaan voi 100% varmasti ennustaa mitkä niistä täysin ennustettavista asioista kulloinkin käyvät toteen. Sama kuin sanoisi että "kirurgi ei voi yhtään tietää miten leikkauksessa käy", kun hän ei 100% varmasti voi ennustaa kuinka potilas leikkaukseen reagoi. 

Vierailija kirjoitti:

Lapseton ei tiedä, mitä se on oikeasti olla 24/7 vanhempi. Kaikki aika lapsen käytettävissä, tarpeisiin vastaaja, kaikkien tunnetilojen vastaanottaja jnejne. Koko elämä pyörii käytännössä sen lapsen ympärillä 24/7 kuukaudesta ja vuodesta toiseen ensimmäiset vuodet. (Ennen kouluikää). Voi olla, että pääsee irti tunniksi-pariksi jopa viikottain ja yöksi pari kertaa vuodessa, mutta se koko muun ajan olet lapsen käytettävissä. Omat tarpeet jäävät hyvin taka-alalle ja jaksaminen on välillä äärirajoilla. Mitään sairaslomia ei vanhemmuudesta ole. Se, että käy hoitamassa joskus kaverin lapsia ei kerro juuri mitään siitä mitä se on itse olla siinä vanhemman paikalla. Enkä sano tätä pahalla, mutta olen tästä muidenkin kanssa puhunut ja näin se menee, se asia oikeasti konkretisoituu todella niiden omien lapsien syntymän jälkeen. Lapsi on alussa täysin riippuvainen sinusta ja kertaheitolla mennään vapaudesta vanhemmuuteen :) hyvässä ja pahassa. Siihen kyllä kasvaa ja tottuu, mutta toisille se on kovempi pala kuin toisille. Tämä on myös varmasti yksi syy miksi lapsellisilta on helpompi saada hoitoapua kuin lapsettomilta, omasta kokemuksesta tiedän miten tarpeeseen se pienikin oma hetki täysin itselle voi tulla ja miten kiitollinen siitä voi olla joten tarjoan mielelläni apuani, jotta ystävä/sukulainen sen hetken saa. Se on taatusti ansaittua. Tietysti kaikki me ollaan yksilöitä, sitä voi hyvinkin pitkälle ajattelemalla päästä "toisen asemaan" ja ymmärtää moniakin asioita - jos vain haluaa ymmärtää. En tiedä onko lopulta tähänkään kysymykseen sellaista vastausta joka olisi täysin yksiselitteisesti juuri niin.

Ei tuo riippuvuussuhde ainakaan minulle ole mikään käsittämätön asia. Se on ehkä suurin syy miksi minulla ei ole lapsia. Kaipaan paljon omaa aikaa, enkä kestäisi sitä, että joku (vaikka sitten se maailman rakkain olento) olisi iholla ja mielessä koko ajan. En jaksaisi olla läsnä lapselle jatkuvasti ja omatunto kolkuttaisi sen takia. Haluaisin kyllä lapsia, mutta olisi itsekästä toteuttaa mielihalu, kun jo etukäteen epäilen hyvin vahvasti, etten voisi tarjota lapselle parasta mahdollista lapsuutta.

Moni jättää lapsensa tekemättä juuri sen takia että TIETÄÄ mitä se vanhemmuus on. Kuka muuten pystyisi sellaisen päätöksen edes tekemään? Rakkaus tietää myös niin paljon huolta ja surua, ei vain iloa. Kunnioita jokaista joka on halunnut tehdä lapsia ja uskon ja toivon että jokainen oman ymmärryksensä varassa on jaksanut ja halunnut uskoa lapsille hyvää tulevaisuutta ja tekee sen eteen kaiken mitä voi, MUTTA minä en halua lapsia koska en henkilökohtaisesti koe että maailma olisi niin hyvä paikka syntyä, lapset tuottaisivat vain huolta. Olen suurperheestä kotoisin ja hoitanut paljon pikkusisaruksia, joten luulenpa pitkälti ymmärtäväni mitä äitiys on, ja tykkään lapsista, voisin jatkossakin hoitaa mutta omia en halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli voit opiskella etukäteen just niin paljon kuin haluat, mutta silti et voi tietää YHTÄÄN mitä on odotettavissa omalla kohdallasi lapsen myötä.

Mutta voi tietää mistä "ominaisuuspoolista" ne asiat tulee. Esim. sun luettelemissa ei ollut mitään, mikä minulle olisi ollut yllättävää. Voi siis tietää että lisääntymisestä saattaa seurata asioita {1,2,3,4,5,jne}, vaikka ei etukäteen tiedäkään mitkä niistä toteutuvat ja millä intensiteetillä.

Minusta on saivartelua sitten väittää että "lapseton ei voi tietää yhtään mitään", kun tarkoitetaan sitä, ettei kukaan voi 100% varmasti ennustaa mitkä niistä täysin ennustettavista asioista kulloinkin käyvät toteen. Sama kuin sanoisi että "kirurgi ei voi yhtään tietää miten leikkauksessa käy", kun hän ei 100% varmasti voi ennustaa kuinka potilas leikkaukseen reagoi. 

Toki, mutta oleellista onkin miten suhtautuu tuohon tietoon. Itse raskausaikana luin kaikenlaista, ja jotenkin poimin sieltä ne pahimmat asiat ja pelkäsin niiden realisoitumista omalla kohdallani aivan turhaan. Tässä ketjussa joku kertoi suhtautuvansa aivan eri tavalla tietoon ja ratkovansa ongelmat sitä mukaan kuin ne ilmestyvät, mikä taitaakin olla järkevämpi tapa. Silloin energia menee niiden "käsillä" olevien tilanteiden ratkaisemiseen eikä turhaan stressaamiseen kaikesta mitä VOI tapahtua. Toki nyt jälkiviisaana voin todeta, että oman vauvani kohdalla olisi tuttipulloa kannattanut tarjota ihan joka päivä syntymästä lähtien imetyksen ohella, niin se olisi paljon todennäköisemmin kelvannut vauvalle, mutta toisaalta kannattaako kaikkien vauvojen kohdalla sitten kuitenkaan toimia näin, on toinen asia (toisilla se voi esim. haitata imetystä). Oikeestaan vauvoista on tosi vaikea sanoa mitään yleispätevää, kaikki ovat niin erilaisia. Osalle esim. tutista on hyötyä, osalle haittaa. Osa nukkuu parhaiten perhepedissä, osa omassa huoneessa. Toiset vierastaa, toiset ei. Toiset tarvitsevat kiinteää ruokaa 3 kuukauden ikäisenä, toiset 6 kuukauden. Toiset nukkuvat yönsä 3 kuukauden ikäisestä lähtien, osa heräilee vielä kouluikäisenäkin. Osalla on allergioita, toisella korvakierre, toisella koliikki ja neljännellä ei mitään. Osalla vanhemmista toimii parisuhde ja vuorottelu lapsen hoidossa loistavasti, osalla toinen yrittää livetä vastuusta... osalla on käytettävissä runsaasti hoitoapua, osa joutuu selviytymään yksin. Ym ym. Siksi elämä yhden vauvan kanssa voi olla täysin erilaista kuin toisen vauvan kanssa toisessa perheessä. Oikeastaan olen nykyään sitä mieltä, että lapsiperheessä on parempi elää päivä kerrallaan ja olla avoimin mielin, jos ongelmia tulee niin ne ratkaistaan sitten sen tilanteen mukaan ja elämä jatkuu. Pääasia, että on läsnä lapsilleen, kuuntelee heitä ja tekee elämästä parasta mahdollista perheen jokaiselle jäsenelle.