Tuntuuko teistä joskus, että ketään ei kiinnosta teidän vointinne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sorry vaan, mut moni ajattelee sisimmässään että masentunut on vain laiska ja/tai saamaton. Tai huomionkipeä. Ei siihen useimmilla riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto. Näin se vaan on.

Itse en ole ollut koskaan masentunut, mutta vaikean syöpäsairauden vuoski sairas. Ystävät jäivät, eikä silloin tuntunut ketään kiiinostavan vointini tai se että olenko vielä hengissä.

Itse olen kyllä jaksanut jo 10v uotta kaveriani, joka on masentunut ollut kaiken aikaa, 

soittelen, laitan viestiä, hän kyselee ohjeita joita yritän antaa ja tsempata, sama toistuu ja mitään edistystä ei tapahdu, kutsun kylään mukaan kaupoille.. ei lähde, samaan aikaan valittaa kun kukaan ei kutsu, ei tule kylään, ei kutsu mukaan menoihin,.... 

eli monet masentuneet on ihan oikeasti todella vaikeasti autettavia, mikään ei riitä, mitään ei tapahdu vaikka kuinka yrität olla läsnä ja tukea ja auttaa.. tuntuu, että imevät lkaiken energian niistä jotka edes vielä jaksavt olla heidän kanssaan tekemisissä. Sitten vailittavat sitä samaa, jälleen uudeellen ja uudelleen..

eli oikeasti ymmärrän, ettei moni jaksa masentunutta ihmistä

Tämä. Olen itse ollut 15 vuotta kroonisesti masentunut mutta oppinut jo olemaan hiljaa asiasta, koska tajusin yhdessä vaiheessa miten helvetin rasittavaksi ja itsekeskeiseksi ihminen voi tuon sairauden myötä muuttua. Silmäni avasi eräs kaveri, jonka lievä masennus käytännössä pilasi kaveruutemme.

Kaveri toivoo usein kivoja menoja, kunhan vaan joku muu niitä järjestäisi. Jos kutsun kylään, on ensin ehkä tulossa mutta peruu sitten jossain vaiheessa. Aina pitäisi mennä hänen luokseen, viihdyttää, viedä jonnekin, tehdä jotain hauskaa. Kunhan hänen ei tarvitse itse mitään järjestää tai ajatella, ilmeisesti. Joka ikinen keskustelu koskee sitä, miten hän on voinut ja voivoi kun nyt on aina vikaa jossain. Istuu päivät kotona ja kehittelee ongelmia ties mistä.

Minulla on ollut kaksikin masennuksesta ä/mielenterveysongelmasta kärsivää kaveria, jotka kokivat oikeudekseen purkaa pahan olonsa minuun. Eivät varmaan edes voineet kuvitella, etten ole itsekään henkisesti tasapainossa ja moinen ttuilu ja suoranainen kiusaaminen sai minut entistä eristyneemmäksi ja masentuneemmaksi.

Ihmiset ovat suurimmaksi osaksi itsekkäitä paskoja. Sen olen elämäni aikana pistänyt merkille.

Ihminen on itsekeskeinen. Ei ihmisiä kiinnosta muu kuin peili ja siinä näkyvä naama. Niin se vaan on. Jos joku sattuu soittamaan, niin syy puheluun on todennäköisesti: "kun kukaan muu ei vastaa" tai "on tylsää, viihdytä mua". Jos löydät edes yhden ihmisen joka on aidosti kiinnostunut voinnistasi, se on ihme, -suuri ihme. Itselläni on mieheni, ainoa ihminen koko maailmassa johon voin luottaa. Siitä olen tavattoman kiitollinen, sillä ilman häntä olisin yksin koko maailmassa. Muut ihmiset ovat aina hylänneet, yksikään "ystävä" ei ole osoittautunut vilpittömäksi, aina on joku taka-ajatus ollut omaksi eduksi. Lakkasin välittämästä, eivät nekään välitä minusta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä sama. Ketään ei kiinnosta, ei edes lääkäreitä. En jaksa enää puhua kenellekään olostani. Pimahdan sit kun pimahdan. Ihmetelköön sit mitä tapahtui.

Ehkä he itsekin ovat masentuneita? Ja sama ap:llekin.

Tämä maa on kaamoksineen paikoin todella rankka paikka asua.

Vierailija kirjoitti:

Miksi itku herättää toisissa aggression?

Monetkaan aikuiset eivät ole koskaan oppineet käsittelemään negatiivisia tunteitaan saati herkkyyttään ja tunnetusti se mitä et itse ole oppinut tekemään, laukaisee sinussa mahdollisesti hyvin voimakkaan reaktion.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti kuoli pari kuukautta sitten ja mun pomo on ainoa joka on kysynyt vointia.

Mitä sinulle kuuluu?

Itse dumppasin kaverit jotka eivät kysyneet miten minulla menee, jos minä kuitenkin kyselin heiltä. En tiedä mitä ajattelevat. Eivätkö vain hoksanneet kysyä vai eikä tosiaan edes kiinnosta, halusivatko minusta eroon?

Tsemppiä ap. Mä olen ollut mieheni kanssa 15 vuotta ja olen hänen mielestään terve. Kuitenkin mulla on 12 lääkärin tekemään diagnoosia enkä esim pysty ilman tukea kävelemään. T. Ammattivalittaja

Ei vain tunnu siltä, vaan tiedän ettei kiinnosta. Eihän minuakaan kiinnosta heidän vointinsa, on muuta ajateltavaa. Miksi olettaisin heidän olevan erilaisia?

Vierailija kirjoitti:

Täällä sama. Ketään ei kiinnosta, ei edes lääkäreitä. En jaksa enää puhua kenellekään olostani. Pimahdan sit kun pimahdan. Ihmetelköön sit mitä tapahtui.

Lääkäreitä vähiten kiinnostaa.

Joo, et ole ainut jos lohduttaa. Vanhat läheiset ystävät/kaverit ei kukaan kysele kuulumisia eikä ehdota tapaamista, ikäänkuin jossain välirikossa oltaisiin. Ystävyys on näkyjään päättynyt itsestään.

Ei heitä edes kiinnosta vieläkö korona aikana hengissä ollaan. Pitää yrittää kovettaa itseään ja ajatella et no eipä muakaan sit kiinnosta.

Nyky aika on niin kummallinen.

Parasta vaan keskittyä omaan elämään.

Arvet se on kyllä jättäny, et yhtäkkiä vaan hylätään. Niinkun olis vaan ilmaa.

Mä oon, mulla ei ole edes mitään ihmissuhteita ollenkaan. Mutta olen vaan tähän tyytyväinen, en kaipaisi ketään puuttumaan elämääni. Ja jotenkin ihana ajatus että kun kuolen, se ei tuota tuskaa yhtään kellekään. Olen 44 v. Nainen.

Yleisenä toteamuksena, ilman syyllistämistä: itsekeskeisyys altistaa masennukselle. Jossain vaiheessa itsekeskeisyys on ehkä kehitetty ikään kuin suojaksi, mutta siihen tilaan ei missään tapauksessa kannata jäädä.

En ole lukenut mitä edellä on, tämä ei siis liity edellisiin.

Mä olen oppinut olemaan kyselemättä masentuneiden tuttavieni vointia, koska en yksinkertaisesti jaksa kuunnella sitä kolmen vartin itsesäälipurkausta mikä siitä aina seuraa. Ripaus tyhjänpäiväistä small talk-kulttuuria ei olisi yhtään pahitteeksi tässä yhteydessä.

Kyllä ja se on surullista. Kukaan ei kysy kuulumisia, ikinä. Jos sitten kertoo itse kuulumisiaan toiselle (samalla kysyen toisen kuulumisia), siihen vastataan kylmästi ja lyhyesti "en tiedä" tms. Kuitenkin livenä synkkaa ja juttu luistaa ja on oltu ystäviä jo kymmeniäkin vuosia. Ihmiset on outoja eikä kiinnosta enää kertoa kellekään yhtään mitään.

Hyvinkin moni hakee toisesta vain viihdyttäjää itselleen, sellaista ihmistä jonka kanssa voi pitää hauskaa ja tehdä asioita. Hauskanpitokaveriksi kelpaa kyllä kelle vaan, mutta kun tulee vastaan ikäviä asioita tai ystävää pitäisi tukea, kiinnostus loppuu ja vetäydytään kun toisen kanssa ei olekaan enää hauskaa.

Olen testannut että en viesti kellekään niin eipä ole kuin pari ihmistä jotka kysyy kuulumisia. Olen päättänyt pysyä introverttinä. Ainut mitä jotkut kyselee on raha.

Ei joskus, vaan joka päivä. Kaikki kyllä käyttävät minua likakaivonaan, mutta kukaan ei kysy minulta miten minä voin.