Lue keskustelun säännöt.
Olenko täysin paska äiti, kuten mieheni antaa ymmärtää?!?!
Väsynyt vaimo ja äiti
15.02.2016 |
Meillä on uusperhe; minun kaksi lstani aiemmasta suhteesta ja yksi yhteinen lapsi nykyisen mieheni kanssa. "Minun" lapseni ovat 11&13 vuotiaat, kuopus pian kolme.
Käymme jatkuvaa taistoa siitä, että mieheni mielestä en vaadi lapsilta mitään, en "edes anteeksipyyntöä", kun joskus räiskähtelevät kotona meille aikuisille, jättävät kotitöitä kehoituksista huolimatta tekemättä tai esimerkiksi unohtavat ilmoittaa missä ovat koulun jälkeen. Välillä mies on erittäin hyvää paraa lasten kanssa, huumori kukkii ja on vaikka mitä suunnitelmia tulevaisuuden varalla. Sitten taphtuu jokin mielestäni mitätön "moka"; pojan pelipita on kateissa eikä hän pääse peliin, tyttö jättää ilmoittamatta mihin aikaan on tulossa kotiin perjantaina kaverinsa synttäreiltä, poika ylittää peliajan tietokoneella tai kiroilee.. Maailma mustenee ja mies aloittaa haukkumisen. En halua yleensä puuttua mieheni läksytykseen, mutta siinä vaiheessa kun hänen raivonda on jo täysin ylimitoitettua ja enemmän lasten/lapsen/minun haukkumista, on minun pakko puuttua tilanteeseen. Tässä vaiheessa mies yleensä heittäytyy marttyyriksi ja ruoeaa huutamaan kuinka hän on varmasti virheellinen yksilö, kaikki on vain hänen syytään ja HÄN ei enää ikinä puutu mihinkään. Ihan helvetin ärsyttävää. En itsekään osaa olla provosoitumatta ja tuon tietysti esiin kinki hänen tekemänsä erheet ja virheet, jolloin on tasan varma, että mies aloittaa mykkäkoulun. Pahonta asiassa on se, että taapero on omaksunut tavan huutaa veljelleen ja komentaa veljeään pois tai olemaan hiljaa. Uskon tämän johtuva siitä, että mieheni hyvin usein käskyttää poikaani tekemään jotain, kun kohtaavat kotona.
Minä olen luonteeltani rauhallinen ja uskon jutteluun, esimerkistä oppimiseen ja yhdessä tekemiseen. Jos meillä ei aikuiset kovasti siivoa jälkiään, moten voisin olettaa lasten tuovan jonaisen sukkaparin pesukoneeseen tai petaavan sänkynsä? Siivooja tekee meillä suurimman osan siivoustöistä ja minä arkisin pyykit, ruuat yms. lasten ollessa koulussa. Mies tekee hurjasti töitä ja on stressaantunut. Hän on se, joka tuo rahan meidän perheeseen ja jaksaa kyllä muistuttaa siitä jatkuvasti. Ottaa aina esille, miten HÄN on ostanut lapsille pyörät, tietokoneet jne. Rangaistukseksi ottaa niitä pois ihan mielivaltaisesti, poika saa huomattavasti enemmän ja kovempia rangaistuksia kuin tyttö ja mielestäni se on väärin. Olen vaikeassa tilanteessa, sillä haluaisin elää sovussa niin, että kaikki tulisivat toimeen keskenään. Huomaan etenkin poikani körsivän jo pahasta luottamuspulasta isäpuoltaan kohtaan, sillä hänen mielialansa heittelevät niin laidasta laitaan. En voi itse juurikaan jutella murheistani miehelle, sillä yleensä hän suuttuu lapsille, koska aiheuttavat minulle vaivaa. Mielestäni lsten kuuluu saada olla lapsia ja kehoitan heitä kyllä päivittäin tekemään erinäisiä kodin töitä, etsimään tavaransa valmiiksi, pyytämään anteeksi jne. En nykyään enää oikein uskalla vaatia mitään, sillä jos lapset eivät tottele syystä tai toisesta, alkaa mies huutamaan minulle, etten tee "edes sitä tai tätä". Helpompi tehdä siis itse asioita, kuin pyytää apua. Olemme asuneet yhdessä neljö vuotta ja tämä on kaiken aikaa omlut melko haastavaa. En halua puhua asiasta ystävilleni enkä äidilleni, koska koen asian olevan niin henkilökohtainen ja meidän perheen sisäinen asia. Koen myös erittäin loukkaavana, että mieheni raportoi jatkuvasti ystävälleen meidän perheen riitoja ja sitä miten minä en kasvata lapsiani jne.
Laitan tähän alle sähköpostin, jonka mieheni lähetti minulle tänään aamupäivällä. Se on hyvin neutraali. Vittuilulla hän tarkoittaa sitä, että otan esille hänen puutteensa ja virheensä jonkin riidan aikana. Esimerkiksi juuri se, että eipä hänkään vie pyykkejä lattialta pesuun jne.
Sanoin hönelle eilen, ettei ole normaalia, että yhtenä hetkenä on olevinaan lapsen pras kaveri ja kaiken olevan hyvin ja seuraavana päivänä haukkua ja huutaa.
Sanokaa mulle, olenko oikeasti epäonnistunut äitinä? Eikö muuden lapset koskaan marise ja märise, jätä kotihommia tekemättä tai myöhösty koulusta/treeneistä? Minä olen meillä se, joka käy kaupassa ja tekee kotityöt viikolla. En oikein ymmärrä edes, miksi pauhaa että minun pitäisi viedä roskat tms. koska teen sitä joka päivä...
"Terve,
Minulla ei ole käytöshäiriötä, jos haluan lasten osallistuvan edes pienellä panoksella kotitalouden ylläpitoon (=oman huoneen siivoaminen, roskienvientiä, kaupassakäyntiä tai vastaavaa).
Se ei edellytä itseltäni samaa toimintaa tai esimerkkiä siitä ihan joka päivä.
Jos sinä et äitinä ole halukas pyytämään pienten asioiden tekemistä, niin voisit edes sitten itse tehdä ne.
Minulle on tärkeää, että kotona on edes nämä muutaman minuutin aikaa vievät tehtävät hoidettu.
Minua ei analyysit, selittelyt ja muut vittuilusi enää kiinnosta!
Kanna vastuusi!!"
Kommentit (213)
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko lukenut sen Puolisoni tuhoaa minut - ketjun? Ellet ole, lue se ja tule kertomaan soiko mikään kello päässäsi.
Lisäksi tehkää kerralla selväksi ne harrastusrahat: jos miehesi ei voi tai halua katkeroitumatta kustantaa sinun lapsillesi asioita, on parempi olla harrastamatta ja elää oman isän ja äidin elintasoa.
Itse pelastaisin lapseni väkivallalta. Mutta ehkä ap on tällä hetkellä niin nujerrettu itsekin, ettei pysty.
Suostuisiko miehesi jollekin miehille suunnattuun vihanhallintaryhmään vai haluaako hän jatkaa väkivaltaisena kusipäänä ja jäädä lopulta yksin?
Niin siis meidän suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tai muutakaan "fyysistä" syytä erolle. Väkivaltaista miestä en sietäisi hetkeäkään.
Olet sitten varmaan jo tilannut muuttoauton, koska miehesi on erittäin väkivaltainen.
Sinua itseäsikin auttaisi, jos myöntäisit tosiasiat niin et olisi noin sekaisin ajatustesi ja tunteidesi kanssa. Lue nyt vaan ihmeessä pian se Puolisoni tuhoaa minut -ketju. Uskon siellä olevan sinulle paljonkin tarttumapintaa.
Henkinen väkivalta on monesti yhtä tuhoisaa tai vielä tuhoisaampaa kuin fyysinen väkivalta, koska sen pahuus on jotenkin niin vaikea käsittää ja käsitellä. Ja jos et vieläkään usko miestäsi väkivaltaiseksi niin lue ensi jostain henkisen väkivallan määritelmä ja sen jälkeen vietä viisi minuuttia miettien sitä, että LAPSESI EI USKALLA EIKÄ HALUA TULLA ILTAPALALLE ELLET SINÄ VAHDI VIERESSÄ! Toivottavasti lapsesi eivät pety sinuun totaalisesti vaan pystyvät antamaan anteeksi kaiken kokemansa ja elämään edes normaali aikuisuuden.
Kävin lukemassa. Tämä palsta on uusi tuttavuus enkä ollut kirjoitukseen aikaisemmin törmännyt. Jatkan lukemista illalla. Paljon samoja asioita, mutta tuolla toisella ei taida olla lapsia? Suurin yhtymäkohta on tuo puolison mielialan ailahtelevaisuus. Kuten koetin selittää, meillä lapset tekevät kotitöitä ja 8/10 suoriutuvat mallikkaasti. Mies on hyvää pataa, lupaa pleikat ja leffat. Seuraavana päivänä on jäänyt tiskikone tyhjentämättä tai poika istuu sohvalla pelaamassa kännykällä ennen kuin on tyhjentänyt tiskikoneen. Alkaa huuto ja raivo, haukkuminen. Jossain vaiheessa poikani luultavasti sanoo miestäni paskaksi jolloin mieheni aloittaa huutamaan minulle, etten pyydä lastani EDES anteeksi pyytämään!! EDES! Sen jälkeen alkaa vainoharhainen painostaminen poikaa kohtaan, että pyydä nyt multa anteeksi. Vaikka mies on itse juuri vartin verran haukkunut ja huutanut pojalle, provosoinut tämän aivan raivon partaalle jne. Olen opettanut lapsille, että toisia ihmisiä ei saa suuttuessaan lyödä eikä ruveta haukkumaan tai haastamaan riitaa. On parempi poistua paikalta. Näin poikani melkein aina nykyään tekeekin ja minusta se on parempi kuin jatkaa riitaa ja huutoa. Ensin pitää rauhoittua. Hän tulee AINA pyytämään minulta anteeksi, jos olemme riidelleet ja olen sanonut miehelleni, että jättää pojan rauhoittumaan ja antaa aikaa. Mutta ei. Mies seuraa yleensä poikaa tämän huoneeseen ja jatkaa syyttelyä, huutoa ja kerjää anteeksipyyntöä. Tässä vaiheessa on sitten mun jo pakko mennä väliin, vaikka en haluaisi. Jos tämä on sitten lepsuilua, kuten muutamista kommenteista voin ymmärtää, olen varmasti lepsu kasvattaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedätkö, toivon että jatkat sen ketjun lukemista. Siinä on varmaan 10-20 eri kirjoittajaa, jokaisella yhteinäisenä tekijänä luonnehäiriöisen miehen kanssa eläminen. Ja onnellisia ovat he, joilla se eläminen on historiaa ja onnettomia ne, jotka edelleen ovat liitoissaan.
Poikasi ei halua pyytää mieheltäsi anteeksi, koska lapsi(kin) tajuaa sen, mikä sinunkin pitäisi tajuta: miehesi käytös on täysin kohtuutonta ja epäreilua. Hänen tulisi pyytää anteeksi, ei lapsen.
Kuinka kovaan prässiin olet ajatellut lapsesi altistaa? Ilmeisen fiksuja lapsia, kun eivät ole vielä täysin hajonneet. Se hajoaminen voi tosin tulla vasta aikuistuessakin. Tee mielikuvaleikki siitä, että sinä olisit lapsi teidän kodissanne ja olisit sinun ja miehesi mielenliikkeiden armoilla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Lisään vielä, että luonnehäiriöinen löytää aina moitittavaa. Kukaan ei voi olla niin täydellinen, etteikö jotain löytyisi. Ja kun hän vielä osaa ärsyttää uhrinsa niin silloin uhri ei voi edes puolustautua silläkään, että olisi itse puhdas pulmunen. Mutta oleellinen kysymys onkin se, millaista elämää uhri viettäisi ilman tuota luonnehäiriöistä. Olisiko sittenkin yhtä epäonnistunutta vai olisiko mahdollisesti ihan vaan normaalia tasaista elämää, joka sujuu ihan mallikkaasti eteen päin, vaikkei kyylä ole komentamassa, vaatimassa, patistamassa, uhkaamassa, latistamassa, kommentoimassa...
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko lukenut sen Puolisoni tuhoaa minut - ketjun? Ellet ole, lue se ja tule kertomaan soiko mikään kello päässäsi.
Lisäksi tehkää kerralla selväksi ne harrastusrahat: jos miehesi ei voi tai halua katkeroitumatta kustantaa sinun lapsillesi asioita, on parempi olla harrastamatta ja elää oman isän ja äidin elintasoa.
Itse pelastaisin lapseni väkivallalta. Mutta ehkä ap on tällä hetkellä niin nujerrettu itsekin, ettei pysty.
Suostuisiko miehesi jollekin miehille suunnattuun vihanhallintaryhmään vai haluaako hän jatkaa väkivaltaisena kusipäänä ja jäädä lopulta yksin?
Niin siis meidän suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tai muutakaan "fyysistä" syytä erolle. Väkivaltaista miestä en sietäisi hetkeäkään.
Olet sitten varmaan jo tilannut muuttoauton, koska miehesi on erittäin väkivaltainen.
Sinua itseäsikin auttaisi, jos myöntäisit tosiasiat niin et olisi noin sekaisin ajatustesi ja tunteidesi kanssa. Lue nyt vaan ihmeessä pian se Puolisoni tuhoaa minut -ketju. Uskon siellä olevan sinulle paljonkin tarttumapintaa.
Henkinen väkivalta on monesti yhtä tuhoisaa tai vielä tuhoisaampaa kuin fyysinen väkivalta, koska sen pahuus on jotenkin niin vaikea käsittää ja käsitellä. Ja jos et vieläkään usko miestäsi väkivaltaiseksi niin lue ensi jostain henkisen väkivallan määritelmä ja sen jälkeen vietä viisi minuuttia miettien sitä, että LAPSESI EI USKALLA EIKÄ HALUA TULLA ILTAPALALLE ELLET SINÄ VAHDI VIERESSÄ! Toivottavasti lapsesi eivät pety sinuun totaalisesti vaan pystyvät antamaan anteeksi kaiken kokemansa ja elämään edes normaali aikuisuuden.
Kävin lukemassa. Tämä palsta on uusi tuttavuus enkä ollut kirjoitukseen aikaisemmin törmännyt. Jatkan lukemista illalla. Paljon samoja asioita, mutta tuolla toisella ei taida olla lapsia? Suurin yhtymäkohta on tuo puolison mielialan ailahtelevaisuus. Kuten koetin selittää, meillä lapset tekevät kotitöitä ja 8/10 suoriutuvat mallikkaasti. Mies on hyvää pataa, lupaa pleikat ja leffat. Seuraavana päivänä on jäänyt tiskikone tyhjentämättä tai poika istuu sohvalla pelaamassa kännykällä ennen kuin on tyhjentänyt tiskikoneen. Alkaa huuto ja raivo, haukkuminen. Jossain vaiheessa poikani luultavasti sanoo miestäni paskaksi jolloin mieheni aloittaa huutamaan minulle, etten pyydä lastani EDES anteeksi pyytämään!! EDES! Sen jälkeen alkaa vainoharhainen painostaminen poikaa kohtaan, että pyydä nyt multa anteeksi. Vaikka mies on itse juuri vartin verran haukkunut ja huutanut pojalle, provosoinut tämän aivan raivon partaalle jne. Olen opettanut lapsille, että toisia ihmisiä ei saa suuttuessaan lyödä eikä ruveta haukkumaan tai haastamaan riitaa. On parempi poistua paikalta. Näin poikani melkein aina nykyään tekeekin ja minusta se on parempi kuin jatkaa riitaa ja huutoa. Ensin pitää rauhoittua. Hän tulee AINA pyytämään minulta anteeksi, jos olemme riidelleet ja olen sanonut miehelleni, että jättää pojan rauhoittumaan ja antaa aikaa. Mutta ei. Mies seuraa yleensä poikaa tämän huoneeseen ja jatkaa syyttelyä, huutoa ja kerjää anteeksipyyntöä. Tässä vaiheessa on sitten mun jo pakko mennä väliin, vaikka en haluaisi. Jos tämä on sitten lepsuilua, kuten muutamista kommenteista voin ymmärtää, olen varmasti lepsu kasvattaja.
Oikea tapa hoitaa tämä olisi:
Kun mies on käskenyt poikaa hoitamaan työnsä ja poika ei suostu, niin sinä menet tilanteeseen paikalle ja sanot miehesi kanssa yhdessä että nämä työt on sovittu pojan tehtäväksi ja jos ei nyt mene, niin siitä seuraa rangaistus.
Ei huutoa, ei raivoa. Jos poika ei tee niin perheessä käytetty rangaistus tulee voimaan.
En ymmärrä miksi vierestä katsot että tilanne eskaloituu niin pahaksi että toinen huutaa ja toinen haukkuu paskaksi?
Toimimalla yllämainitusti miehesi kokee että häntä tuetaan, häntä arvostetaan, kotia ja sen sääntöjä arvostetaan. MIKSI et toimi näin vaan käytät tilannetta hyväksesi, jotta pääset parjaamaan miestäsi?
Ensin työ, sitten huvi. Jos kotihommat on tekemättä niin ei sitä lojuta sohvalla pelaamassa. Olet lepsu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensin työ, sitten huvi. Jos kotihommat on tekemättä niin ei sitä lojuta sohvalla pelaamassa. Olet lepsu.
Mun mielestä tuo ei ole normaalia perhe-elämää, että riidellään niin, että lapset eivät uskalla olla kotona vapaasti.
t. Eräs alakerrassa ja poissa kotoa teini-ikänsä viettänyt
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että luonnehäiriöinen löytää aina moitittavaa. Kukaan ei voi olla niin täydellinen, etteikö jotain löytyisi. Ja kun hän vielä osaa ärsyttää uhrinsa niin silloin uhri ei voi edes puolustautua silläkään, että olisi itse puhdas pulmunen. Mutta oleellinen kysymys onkin se, millaista elämää uhri viettäisi ilman tuota luonnehäiriöistä. Olisiko sittenkin yhtä epäonnistunutta vai olisiko mahdollisesti ihan vaan normaalia tasaista elämää, joka sujuu ihan mallikkaasti eteen päin, vaikkei kyylä ole komentamassa, vaatimassa, patistamassa, uhkaamassa, latistamassa, kommentoimassa...
Tuosta muistan meidän joskus jutelleen perheneuvolassa. Mies halusi, että lapset oppivat pesemään kätensä jokaisen vessakäynnin jälkeen. Minulle se oli itsestäänselvyys, että kädet pitää pestä ja lapset kyllä pesivät kätensä vaikken joka vessareissun jälkeen sitä ääneen huutanut. Mutta miehen mielestä en välittänyt, koska en sanonut asiasta. Kun lapset pesivät käsiään (ja joka kerta piti siitä muistaa muistuttaa) alkoi mies räyhätä, että lapset eivät pesseet vessanpönttöä kakkaraidoista tarpeeksi hyvin. Ostin aineet, opetin, huomauttelin, pesin itse ja näytin...koskaan ei kelvannut. Kun vessanpesu luonnistui, alkoi huuto seuraavasta asiasta. Siitä, ettei lapsi ollut kiittänyt isoäitiään lahjasta (oli kyllä, muttei ollut lähettänyt synttärivieraina olleille sukulaisilleen kiitoskortteja. Mielestäni minun olisi pitänyt opettaa tapa lapsille, enkä itse ollut sunulaisteni kanssa niin tottunut tekemään), siitä että luistimet olivat kuivaamatta treenikassissa, siitä että mies oli tuonut pullaa kotiin...syitä löytyy aina. Jollei muuta niin poika ei osaa istua ryhdikkäästi ruokapöydässä. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?! Mikään ei ole kyllin hyvä. Olen varmasti lepsu, jos miettii asiaa yksittäisinä sääntöinä, mutta koittakaa nähdä kokonaisuus. En voi kulkea lapsen perässä huomauttelemassa kaikesta tekemättömästä tai väärin tehdystä. Vai voinko? Pitäisikö?! Sitä tässä nyt mietin. Kyllä! Tlinen perhe jo valumassa ojaan ja minä olen ainoa yhdistävä tekijä. Onhan minussa oltava vikaa, ymmärrän kyllä. Mies saa ja ottaa kyllä oman rentoutumisaikansa. Istuu nenä kiinni kännykässä aina ja ei, minä en kaada vastuuta itseni tuntemisesta hänelle! Mutta jos koeta aloittaa puheen esimerkiksi isosta leikkauksesta johon joudun keväällä ja siitä miten pelkään, pohdin toipumista ja keneltä saan apua, mies vain toteaa että "ai kauhee, on sulla ongelmat", en varmasti kovin paljoa halua enempää avata omia pelkojani tai murheitä hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko lukenut sen Puolisoni tuhoaa minut - ketjun? Ellet ole, lue se ja tule kertomaan soiko mikään kello päässäsi.
Lisäksi tehkää kerralla selväksi ne harrastusrahat: jos miehesi ei voi tai halua katkeroitumatta kustantaa sinun lapsillesi asioita, on parempi olla harrastamatta ja elää oman isän ja äidin elintasoa.
Itse pelastaisin lapseni väkivallalta. Mutta ehkä ap on tällä hetkellä niin nujerrettu itsekin, ettei pysty.
Suostuisiko miehesi jollekin miehille suunnattuun vihanhallintaryhmään vai haluaako hän jatkaa väkivaltaisena kusipäänä ja jäädä lopulta yksin?
Niin siis meidän suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tai muutakaan "fyysistä" syytä erolle. Väkivaltaista miestä en sietäisi hetkeäkään.
Olet sitten varmaan jo tilannut muuttoauton, koska miehesi on erittäin väkivaltainen.
Sinua itseäsikin auttaisi, jos myöntäisit tosiasiat niin et olisi noin sekaisin ajatustesi ja tunteidesi kanssa. Lue nyt vaan ihmeessä pian se Puolisoni tuhoaa minut -ketju. Uskon siellä olevan sinulle paljonkin tarttumapintaa.
Henkinen väkivalta on monesti yhtä tuhoisaa tai vielä tuhoisaampaa kuin fyysinen väkivalta, koska sen pahuus on jotenkin niin vaikea käsittää ja käsitellä. Ja jos et vieläkään usko miestäsi väkivaltaiseksi niin lue ensi jostain henkisen väkivallan määritelmä ja sen jälkeen vietä viisi minuuttia miettien sitä, että LAPSESI EI USKALLA EIKÄ HALUA TULLA ILTAPALALLE ELLET SINÄ VAHDI VIERESSÄ! Toivottavasti lapsesi eivät pety sinuun totaalisesti vaan pystyvät antamaan anteeksi kaiken kokemansa ja elämään edes normaali aikuisuuden.
Kävin lukemassa. Tämä palsta on uusi tuttavuus enkä ollut kirjoitukseen aikaisemmin törmännyt. Jatkan lukemista illalla. Paljon samoja asioita, mutta tuolla toisella ei taida olla lapsia? Suurin yhtymäkohta on tuo puolison mielialan ailahtelevaisuus. Kuten koetin selittää, meillä lapset tekevät kotitöitä ja 8/10 suoriutuvat mallikkaasti. Mies on hyvää pataa, lupaa pleikat ja leffat. Seuraavana päivänä on jäänyt tiskikone tyhjentämättä tai poika istuu sohvalla pelaamassa kännykällä ennen kuin on tyhjentänyt tiskikoneen. Alkaa huuto ja raivo, haukkuminen. Jossain vaiheessa poikani luultavasti sanoo miestäni paskaksi jolloin mieheni aloittaa huutamaan minulle, etten pyydä lastani EDES anteeksi pyytämään!! EDES! Sen jälkeen alkaa vainoharhainen painostaminen poikaa kohtaan, että pyydä nyt multa anteeksi. Vaikka mies on itse juuri vartin verran haukkunut ja huutanut pojalle, provosoinut tämän aivan raivon partaalle jne. Olen opettanut lapsille, että toisia ihmisiä ei saa suuttuessaan lyödä eikä ruveta haukkumaan tai haastamaan riitaa. On parempi poistua paikalta. Näin poikani melkein aina nykyään tekeekin ja minusta se on parempi kuin jatkaa riitaa ja huutoa. Ensin pitää rauhoittua. Hän tulee AINA pyytämään minulta anteeksi, jos olemme riidelleet ja olen sanonut miehelleni, että jättää pojan rauhoittumaan ja antaa aikaa. Mutta ei. Mies seuraa yleensä poikaa tämän huoneeseen ja jatkaa syyttelyä, huutoa ja kerjää anteeksipyyntöä. Tässä vaiheessa on sitten mun jo pakko mennä väliin, vaikka en haluaisi. Jos tämä on sitten lepsuilua, kuten muutamista kommenteista voin ymmärtää, olen varmasti lepsu kasvattaja.
Oikea tapa hoitaa tämä olisi:
Kun mies on käskenyt poikaa hoitamaan työnsä ja poika ei suostu, niin sinä menet tilanteeseen paikalle ja sanot miehesi kanssa yhdessä että nämä työt on sovittu pojan tehtäväksi ja jos ei nyt mene, niin siitä seuraa rangaistus.
Ei huutoa, ei raivoa. Jos poika ei tee niin perheessä käytetty rangaistus tulee voimaan.
En ymmärrä miksi vierestä katsot että tilanne eskaloituu niin pahaksi että toinen huutaa ja toinen haukkuu paskaksi?
Toimimalla yllämainitusti miehesi kokee että häntä tuetaan, häntä arvostetaan, kotia ja sen sääntöjä arvostetaan. MIKSI et toimi näin vaan käytät tilannetta hyväksesi, jotta pääset parjaamaan miestäsi?
Koska en voi olla jatkuvasti kotona vahtimassa, että lapset tekevät heille nimetyt kotityöt. Jos tulemme miehen kanssa samaan aikaan sisälle illalla ja poika pelaa huoneessaan/kännykällä sanon tietysti heti, että teepä sulle kuuluva työ nyt heti. Ja kun teini ei liikahdakaan? Alkaa huuto. Mulle ei jää aikaa hoitaa tilannetta rauhassa, vaikka juuri kuvailemallasi tapaa omastakin mielestä tuo pitäisi hoitaa.
Sun pitää nyt kasvattaa itsellesi itsetunto ja muutenkin kuunnella tosi herkällä korvalla itseäsi ja lapsiasi. Ja se klassinen - jos ystäväsi näyttäisi tämän ketjun sinulle ja kertoisi kirjoittaneensa sen, miten neuvoisit häntä?
Miehesi on lytistänyt sinut tai sitten olet ollut valmiiksi henkisesti lytyssä ja hän sai valmiin pelikentän, jossa temmeltää.
Haluatko sinä oikeasti tuollaista? Onko elämä kaunista ja hyvää? Nautitiko siitä vai nautitko siitä, että juuri nyt ei ole riitaa?
Koetko mokanneesi ensimmäisen liittosi? En näe mitään syytä, miksi sinun pitäisi ottaa kontollesi tämän liiton ongelmista muuta kuin oma käytöksesi ja miehesi käytös on kyllä ainakin sinun lapsillesi huomattavasti vahingollisempaa.
P.S. Pyytääkö miehesi koskaan anteeksi ja myöntääkö olleensa kohtuuton tai paskapää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voi hyvänen aika... Olet typerä, jos ette muuta erilleen. Todellakin uhraat lapsesi siinä miettiessäsi ja vatuloidessasi.
Väsynyt vaimo ja äiti kirjoitti:
"Terve,
Minulla ei ole käytöshäiriötä, jos haluan lasten osallistuvan edes pienellä panoksella kotitalouden ylläpitoon (=oman huoneen siivoaminen, roskienvientiä, kaupassakäyntiä tai vastaavaa).Se ei edellytä itseltäni samaa toimintaa tai esimerkkiä siitä ihan joka päivä.
Jos sinä et äitinä ole halukas pyytämään pienten asioiden tekemistä, niin voisit edes sitten itse tehdä ne.
Minulle on tärkeää, että kotona on edes nämä muutaman minuutin aikaa vievät tehtävät hoidettu.
Minua ei analyysit, selittelyt ja muut vittuilusi enää kiinnosta!
Kanna vastuusi!!"
Mulle tuli kylmät väreet, tämä voisi olla suoraan eksäni kynästä... Myös tuo raivoaminen, nälviminen, pikkuasioista huomauttelu ja henkilökohtaisuuksiin meneminen on niin tuttua. Helppo on täältä sivusta huudella, mutta sinuna en tuollaista katselisi. Eihän tuollaisesta ole sun lapsille mitään hyötyä, haittaa vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko eksäni kanssa? :o Hänen käytöksensä oli tismalleen samanlaista paitsi meillä ei ollut lapsia. Kuullostat fiksulta ja täysipainoiselta ihmiseltä, joten kauan mahdat kestää tuollaista tyyppiä? :o
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt vaimo ja äiti kirjoitti:
"Terve,
Minulla ei ole käytöshäiriötä, jos haluan lasten osallistuvan edes pienellä panoksella kotitalouden ylläpitoon (=oman huoneen siivoaminen, roskienvientiä, kaupassakäyntiä tai vastaavaa).Se ei edellytä itseltäni samaa toimintaa tai esimerkkiä siitä ihan joka päivä.
Jos sinä et äitinä ole halukas pyytämään pienten asioiden tekemistä, niin voisit edes sitten itse tehdä ne.
Minulle on tärkeää, että kotona on edes nämä muutaman minuutin aikaa vievät tehtävät hoidettu.
Minua ei analyysit, selittelyt ja muut vittuilusi enää kiinnosta!
Kanna vastuusi!!"
Mulle tuli kylmät väreet, tämä voisi olla suoraan eksäni kynästä... Myös tuo raivoaminen, nälviminen, pikkuasioista huomauttelu ja henkilökohtaisuuksiin meneminen on niin tuttua. Helppo on täältä sivusta huudella, mutta sinuna en tuollaista katselisi. Eihän tuollaisesta ole sun lapsille mitään hyötyä, haittaa vain.
Mulla ihan sama tunne. Tuli ihan oksettava olo. Muistin ne tuntien ja päivien keskustelut ongelmista, eikä niiden keskustelujen jälkeen koskaan mikään asia ratkennut yhtään paremmaksi, ei ollut huojentunut olo, ei ollut lähentynyt olo, en saanut anteeksipyyntöä. Vaan sitä samaa sontasoppaa oltiin taas veivattu tunteja ja tunteja ja haju oli edelleen yhtä paha.
Oli aivan ihanaa, kun heti eron jälkeen palasi omaksi itsekseen ja askel oli niiiiin kevyt ja ihan tavallinen arki tavallisine ongelmineen oli kuin taivas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, olen se ekan sivun kirjoittaja, jonka isäpuoli oli samanlainen, ja voin vain kertoa, että tuhoat poikasi, ellet jätä miestäsi.
Saattaa hyvin olla, sitä pelkään. Jos 13v ei uskalla tulla iltaplalle isäpuolen ollessa läsnä, ei kotona enää ole hyvä olla :( On ihan kamalaa olla vaikkap kaupassa illalla ja saada pojalta tekstiviesti:"Mä vihaan xxxxxx! Mä tapan sen vielä. Tapetaan se? Voidaanko muuttaa pois? En enää jaksa elää sen kanssa".
Tyttö taas kieroilee itsensä aina isäpuolen suosioon kun huomaa/kuulee meidän riidelleen tai mieheni huutaneen pojalleni. Tyttö kerjää tavaroita ja rahaa, yleensä saa. Siitä eilisessä kyydityksessäkin oli kyse; tuttö tieso hyvin ettei meiltä lähdetä viemään myöhään ketään kotiin, mutta koska mies tarvitsi hyväksyntää ja hitto soikoon jotain, oli hän täysin vietävissä, kun tyttö soitti ja halusi kyyditä kaverinsa kotiin. Samalla mies köveli täysin yhdessä sovitun säännön yli.
Ja sä oikeasti edelleen laitat teini-ikäisen poikasi elämään tuollaisen mulkun kanssa?? Kun poika reagoi noin vahvasti? Mitä sä oikein mietit????
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko lukenut sen Puolisoni tuhoaa minut - ketjun? Ellet ole, lue se ja tule kertomaan soiko mikään kello päässäsi.
Lisäksi tehkää kerralla selväksi ne harrastusrahat: jos miehesi ei voi tai halua katkeroitumatta kustantaa sinun lapsillesi asioita, on parempi olla harrastamatta ja elää oman isän ja äidin elintasoa.
Itse pelastaisin lapseni väkivallalta. Mutta ehkä ap on tällä hetkellä niin nujerrettu itsekin, ettei pysty.
Suostuisiko miehesi jollekin miehille suunnattuun vihanhallintaryhmään vai haluaako hän jatkaa väkivaltaisena kusipäänä ja jäädä lopulta yksin?
Niin siis meidän suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tai muutakaan "fyysistä" syytä erolle. Väkivaltaista miestä en sietäisi hetkeäkään.
Olet sitten varmaan jo tilannut muuttoauton, koska miehesi on erittäin väkivaltainen.
Sinua itseäsikin auttaisi, jos myöntäisit tosiasiat niin et olisi noin sekaisin ajatustesi ja tunteidesi kanssa. Lue nyt vaan ihmeessä pian se Puolisoni tuhoaa minut -ketju. Uskon siellä olevan sinulle paljonkin tarttumapintaa.
Henkinen väkivalta on monesti yhtä tuhoisaa tai vielä tuhoisaampaa kuin fyysinen väkivalta, koska sen pahuus on jotenkin niin vaikea käsittää ja käsitellä. Ja jos et vieläkään usko miestäsi väkivaltaiseksi niin lue ensi jostain henkisen väkivallan määritelmä ja sen jälkeen vietä viisi minuuttia miettien sitä, että LAPSESI EI USKALLA EIKÄ HALUA TULLA ILTAPALALLE ELLET SINÄ VAHDI VIERESSÄ! Toivottavasti lapsesi eivät pety sinuun totaalisesti vaan pystyvät antamaan anteeksi kaiken kokemansa ja elämään edes normaali aikuisuuden.
Kävin lukemassa. Tämä palsta on uusi tuttavuus enkä ollut kirjoitukseen aikaisemmin törmännyt. Jatkan lukemista illalla. Paljon samoja asioita, mutta tuolla toisella ei taida olla lapsia? Suurin yhtymäkohta on tuo puolison mielialan ailahtelevaisuus. Kuten koetin selittää, meillä lapset tekevät kotitöitä ja 8/10 suoriutuvat mallikkaasti. Mies on hyvää pataa, lupaa pleikat ja leffat. Seuraavana päivänä on jäänyt tiskikone tyhjentämättä tai poika istuu sohvalla pelaamassa kännykällä ennen kuin on tyhjentänyt tiskikoneen. Alkaa huuto ja raivo, haukkuminen. Jossain vaiheessa poikani luultavasti sanoo miestäni paskaksi jolloin mieheni aloittaa huutamaan minulle, etten pyydä lastani EDES anteeksi pyytämään!! EDES! Sen jälkeen alkaa vainoharhainen painostaminen poikaa kohtaan, että pyydä nyt multa anteeksi. Vaikka mies on itse juuri vartin verran haukkunut ja huutanut pojalle, provosoinut tämän aivan raivon partaalle jne. Olen opettanut lapsille, että toisia ihmisiä ei saa suuttuessaan lyödä eikä ruveta haukkumaan tai haastamaan riitaa. On parempi poistua paikalta. Näin poikani melkein aina nykyään tekeekin ja minusta se on parempi kuin jatkaa riitaa ja huutoa. Ensin pitää rauhoittua. Hän tulee AINA pyytämään minulta anteeksi, jos olemme riidelleet ja olen sanonut miehelleni, että jättää pojan rauhoittumaan ja antaa aikaa. Mutta ei. Mies seuraa yleensä poikaa tämän huoneeseen ja jatkaa syyttelyä, huutoa ja kerjää anteeksipyyntöä. Tässä vaiheessa on sitten mun jo pakko mennä väliin, vaikka en haluaisi. Jos tämä on sitten lepsuilua, kuten muutamista kommenteista voin ymmärtää, olen varmasti lepsu kasvattaja.
Oikea tapa hoitaa tämä olisi:
Kun mies on käskenyt poikaa hoitamaan työnsä ja poika ei suostu, niin sinä menet tilanteeseen paikalle ja sanot miehesi kanssa yhdessä että nämä työt on sovittu pojan tehtäväksi ja jos ei nyt mene, niin siitä seuraa rangaistus.
Ei huutoa, ei raivoa. Jos poika ei tee niin perheessä käytetty rangaistus tulee voimaan.
En ymmärrä miksi vierestä katsot että tilanne eskaloituu niin pahaksi että toinen huutaa ja toinen haukkuu paskaksi?
Toimimalla yllämainitusti miehesi kokee että häntä tuetaan, häntä arvostetaan, kotia ja sen sääntöjä arvostetaan. MIKSI et toimi näin vaan käytät tilannetta hyväksesi, jotta pääset parjaamaan miestäsi?
Niin tuo toimisi, jos mies aloittaisi sillä käskemisellä. Mutta tuon mukaan heti kun mies huomaa jotain tekemätöntä, alkaa huuto ja raivoaminen saman tien!
Ap, miehelläsi on pahoja ongelmia. Tuo ei ole normaalia käytöstä aikuiselle ihmiselle mistään syystä. Teinit ottavat hermoon, muttei siihen noin reagoi kukaan järkevä ihminen! Huolestuttavaa on tuo, että mies lähtee perään mesoamaan, kun toinen yrittää poistumalla rauhoittaa tilannetta, sehän on silkkaa provosointia. Mies siis tuntuu haluavan riitaa poikasi kanssa! Mielipuolista. Ja kaikista pahinta on tuo poikasi oireilu. Itsekin elin lapsena kotihelvetissä, jossa pikkusiskoni kanssa mietittiin, kumman kannattaa isäpuoli tappaa, jos oikein paha tilanne tulee (oli väkivaltainen). Arvaa, oliko mukava lapsuus?
Sovi nyt alkuun se, että mies tulee aina ENSIN sulle sanomaan, jos ei osaa lapselle puhua kunnolla. Sopikaa, että sinä hoidat teinien komentelun, kunnes mies on oppinut ihmisten tavoille (en pidättäisi hengitystä sitä odotellessa). Jos ei mies pysty tähän, niin lähde. Lapsesi ansaitsevat pelottoman lapsuuden.
Ap. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko lukenut sen Puolisoni tuhoaa minut - ketjun? Ellet ole, lue se ja tule kertomaan soiko mikään kello päässäsi.
Lisäksi tehkää kerralla selväksi ne harrastusrahat: jos miehesi ei voi tai halua katkeroitumatta kustantaa sinun lapsillesi asioita, on parempi olla harrastamatta ja elää oman isän ja äidin elintasoa.
Itse pelastaisin lapseni väkivallalta. Mutta ehkä ap on tällä hetkellä niin nujerrettu itsekin, ettei pysty.
Suostuisiko miehesi jollekin miehille suunnattuun vihanhallintaryhmään vai haluaako hän jatkaa väkivaltaisena kusipäänä ja jäädä lopulta yksin?
Niin siis meidän suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tai muutakaan "fyysistä" syytä erolle. Väkivaltaista miestä en sietäisi hetkeäkään.
Mutta teidän suhteessa on rutosti henkistä väkivaltaa ja sen näkeminen ja kokeminen on lapsille fyysistä väkivaltaa tuhoavampaa.
Mä voin ottaa sun lapset, jos et halua erota miehestä. Lupaan kasvattaa ne sata kertaa rauhallisemmassa ja arvostavammassa ympäristössä, vaikka mitään sikakalliita harrastuksia en ehkä pysty tarjoamaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap. kirjoitti:
Kysyn vielä vähän lisää, kun täältä näyttää saavan ihan asiallisia vastauksia. Miten mun teidän mielestä kannattaisi ottaa esille asiat jotka painaa mun mieltä? Siis kun me emme miehen kanssa puhu juuri mistään asioista jotka painaa mun mieltä. En ole ihan varma tunteeko mies edes minua, ei oikein koskaan kysele mitään enkö muista meidän koskaan keskustelleen mistään syvällisesti. Mies tekee tosiaan 12h työpäiviä ja olen aika yksin kotona lasten kanssa. Se saattaa olla yksi syy etten jaksa olla jatkuvasti nalkuttamassa lapsille kotitöistä.. Luulen, että olisi helpompi puhua myös kasvatusasioita rakentavasti, jos kokisin olevani tasavertainen parisuhteessa ja omine ongelmineni.
Kumpikohan teistä nyt estää sinua olemasta tasavertainen parisuhteessa? Miksi luovuit topakkuudestasi?
Sanot ettette keskustele eikä mies tunne sua, koska hän ei kysele asioistasi. Miksi hänen pitäisi olla tässä myös se aloitteellinen? Jos sinä haluat keskustella, niin silloin te keskustelette!Ymmärrän kyllä, että sinä haluat rakkautta ja mies armeijan, mutta nyt nainen sitä rakentavaa topakkuutta takaisin eikä rähjäämistä!!
PS. En ihan täysin ymmärrä, että miksi piti maailman kaatua siitä, että mies päättikin viedä tyttäresi kaverin kotiin. Mitä väliä? Eikö siihen olisi voinut suhtautua ihan vaan asenteella "ok, tilanteet elää"?
Huomaa selkeästi, että osa keskustelijoista ei ole ikinä seurustellut kuvatun ihmistyypin kanssa ja ovat aivan kuutamolla kommenteissaan. Omat karvaat kokemukset ihmistyypistä jäytävät niskassa edelleen, ja tunnen suurta empatiasympatiaa ap:ta kohtaan. Sen lisäksi inhottaa tuo ap:n syyllistäminen - ap syyllistyy jo nyt ihan tarpeeksi, ja mies tekee sen jo hänen puolestaan. Lisäksi mihin unohtui se, että ap on vastuussa tasan omasta käytöksestään eikä miehen?
P.s. Mä ymmärrän. Mies vesitti ap:n kasvatuksen, ja sitä ei ikinä pidä tehdä.
Mieti ap, että vuoden päästä pojallasi napsahtaa ja hän päästää miehestä ilmat pihalle. Sitten olet loppuikäsi ilman tuota miestä (toki hyvä asia), poikasi vankilassa ja elämä isolta osin pilalla ja tyttäresi vihat niskoilla ja kuopus puoliorpona.
Ja ihan tosi hienon perheen mallin saavat lapset omaan elämäänsä.
Stressi voi tehdä ihmisestä ärhäkän ja lyhytpinnaisen, mutta ei henkisesti manipuloivaa ja epäreilusti toimivaa.