Olenko täysin paska äiti, kuten mieheni antaa ymmärtää?!?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ota vakavasti miehen sanojen ydin, mutta älä kaivele kovin tarkkaan niitä muuten.

- hän kokee, että väistelet vastuuta

Tämähän on totta omien sanojesi mukaan: et uskalla komentaa omia murkkujasi siinä pelossa, että he eivät tottele, ja joudut kärsimään seuraukset. Se ei ole aikuista sinulta. On sinun vastuullasi tehdä kaikkesi, jotta sinua totellaan silloin kun jotain tosissaan pyydät. Kun näin ei ole ja vielä selittelet asiaa, teille tulee epäsuhta. Mies alkaa ottaa sinulle kuuluvaa vastuuta komentamisesta, ja oireilee kovistelemalla lapsia sinunkin edestäsi todistaakseen sinulle, että hänen on pakko olla liian kova, koska sinä olet liian lepsu. Ja sinä todistat päinvastaista. Mies ei voi vain antaa periksi ja lopettaa komentamista, jos et ole valmis tulemaan vastaan. Ja hän kokee, ettet ole. Kyllä hän tajuaa, että syynä on hänestä kehittämäsi viholliskuva.

- kuka tahansa alkaa raivota marttyyrinä, jos kokee tulevansa jatkuvasti negatiivisessa valossa nähdyksi. Mies on toki kohtuuton, mutta hänen tehtävänsä on kohtuuton myös, jos hän joutuu kasvattamaan teinejäsi, koska sinä piilottelet passiivis-aggressiivisesti. Joten hän on teistä kahdesta rakentavampi tässä kohtaa. Hän yrittää kertoa, mitä hänen mielestään pitää korjata. Hän myös ottaa kantaa väistelyysi, ja sanoo ettei häntä kiinnosta ottaa sitä vakavasti, koska se on väistelyä. Eli hän kertoo, miksi väheksyy sinua, ja syy on hyvä.

Älä mene piiloon moraaliseen ylemmyyteen. Se on aivan liian helppoa, kun oma lapsi kärsii. Heidän maitonsa on kuitenkin jo maassa, etkä pysty korjaamaan heidän kärsimäänsä vahinkoa eroamalla. Ainoa käypä tie on se, että otat vastuun isompien komentamisesta ja vaadit heiltä normaalia tottelevaisuutta. Ja alat jälleen nähdä hyvää miehessäsi. Hänen kunniakseen on todettava, että hän ei ole antanut lastesi suhteen periksi, vaikka tehtävä on äärimmäisen epäkiitollinen ja hän epäonnistuu siinä. Muista, lapsesi ottavat sinusta mallia siitä, miten muissa ihmisissä nähdään hyvää tai huonoa. Ja miten oma vastuu kannetaan. Ja miten käsitellään ristiriitoja, väistelemällä ja vittuilemalla, vai yrittämällä ymmärtää toisen näkökulmaa ja hyvää tarkoitusta. Älä vätystele.

Amen. Totta joka sana. Lue ap tämä huolella ja useaan kertaan.

Tää omi hyvä. Kiitos :)

Kysyn vielä vähän lisää, kun täältä näyttää saavan ihan asiallisia vastauksia. Miten mun teidän mielestä kannattaisi ottaa esille asiat jotka painaa mun mieltä? Siis kun me emme miehen kanssa puhu juuri mistään asioista jotka painaa mun mieltä. En ole ihan varma tunteeko mies edes minua, ei oikein koskaan kysele mitään enkö muista meidän koskaan keskustelleen mistään syvällisesti. Mies tekee tosiaan 12h työpäiviä ja olen aika yksin kotona lasten kanssa. Se saattaa olla yksi syy etten jaksa olla jatkuvasti nalkuttamassa lapsille kotitöistä.. Luulen, että olisi helpompi puhua myös kasvatusasioita rakentavasti, jos kokisin olevani tasavertainen parisuhteessa ja omine ongelmineni.

Tuon ikäisten lasten tulee jo hoitaa omia tehtäviään kodissa. Siitä sun pitää aloittaa. Jokaiselle oma vastuu, ja hommat hoidetaan tai jää saamatta viikkoraha, harrastus, tavara tai muu kiva.

Jos teet kaiken lastesi puolesta, teet heille karhunpalveluksen.

Kun nuo kotihommat on kunnossa, voita alkaa odottaa keskusteluja miehesi kanssa. Hän on todennäköisesti nyt jo niin kypsä, että ihan turha odottaa mitään ennenkuin lapsesi on opetettu käyttäytymään.

Kasvatus on nykyään katoava luonnonvara, ja kuitenkaan se ei maksa mitään, ja helpottaa koko perheen elämää.

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäisten lasten tulee jo hoitaa omia tehtäviään kodissa. Siitä sun pitää aloittaa. Jokaiselle oma vastuu, ja hommat hoidetaan tai jää saamatta viikkoraha, harrastus, tavara tai muu kiva.

Jos teet kaiken lastesi puolesta, teet heille karhunpalveluksen.

Kun nuo kotihommat on kunnossa, voita alkaa odottaa keskusteluja miehesi kanssa. Hän on todennäköisesti nyt jo niin kypsä, että ihan turha odottaa mitään ennenkuin lapsesi on opetettu käyttäytymään.

Kasvatus on nykyään katoava luonnonvara, ja kuitenkaan se ei maksa mitään, ja helpottaa koko perheen elämää.

Äh. Mä en tee lasten puolesta asioita ja meillä joutuu kyllä kaikki tekemään kotitöitä. Olen vaan vähän äimänä, että tottelevatko kaikissa muissa perheissä lapset vanhempiaan ilman mitään tappelua joka kerta?

Ensimmäisessä viestissäsi kuitenkin kerroit tekeväsi asioita lasten puolesta väistääksesi konfliktia, vai ymmärsimmekö väärin?

On selvää että sinulla on vaikeuksia kokea olevasi tasavertainen parisuhteessa, kun mies sivuuttaa sanomasi. Hän on kuitenkin selittänyt oman kantansa, miksi niin tekee. Joten pallo on sinulla, pystytkö itse vastaamaan hänen kritiikkiinsä? Muista, että väistelemällä altistat itsesi ei-aikuisen kohtelulle, koska väisteleminen ei herätä luottamusta.

Jos mies tekee niin pitkää päivää, ensimmäinen ajatus täältä sivulta katsellen on, että tarvitset muita aikuisia, jotta kaikki sosiaalisen hyväksyntäsi tarpeet eivät kohdistu ylityöllistettyyn mieheen, joka ei koe tulevansa itse nähdyksi. Tämä on sitäkin tärkeämpää, jotta et liittoutuisi nälissäsi teinien kanssa, jolloin he joutuvat väärään rooliin ja vaikeutat heidän kasvuaan omastakin puolestasi.

Voisiko olla mitenkään mahdollista, että juttelisit miehen ystävien kanssa, jolloin saattaisit huomata, että he ehkä ymmärtävät sinuakin? Kokisit vähemmän olevasi altavastaajana silloin. Onhan sinunkin roolisi ihan oikeastikin hankala kuitenkin. Onko sinulla omaakin elämää? Onko mies ihan koko ajan sikapaljon töissä? Hyvittääkö hän mitenkään sinulle asiaa, vai kokeeko hän raatavansa ilman kiitosta perheen eteen. Onko hän yrittäjä vai mistä on kysymys tuollaisissa työmäärissä?

Olet varmasti hyvä äiti!

Miehesi ei taida ymmärtää, millaisia murrosikäiset usein ovat?

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisessä viestissäsi kuitenkin kerroit tekeväsi asioita lasten puolesta väistääksesi konfliktia, vai ymmärsimmekö väärin?

On selvää että sinulla on vaikeuksia kokea olevasi tasavertainen parisuhteessa, kun mies sivuuttaa sanomasi. Hän on kuitenkin selittänyt oman kantansa, miksi niin tekee. Joten pallo on sinulla, pystytkö itse vastaamaan hänen kritiikkiinsä? Muista, että väistelemällä altistat itsesi ei-aikuisen kohtelulle, koska väisteleminen ei herätä luottamusta.

Jos mies tekee niin pitkää päivää, ensimmäinen ajatus täältä sivulta katsellen on, että tarvitset muita aikuisia, jotta kaikki sosiaalisen hyväksyntäsi tarpeet eivät kohdistu ylityöllistettyyn mieheen, joka ei koe tulevansa itse nähdyksi. Tämä on sitäkin tärkeämpää, jotta et liittoutuisi nälissäsi teinien kanssa, jolloin he joutuvat väärään rooliin ja vaikeutat heidän kasvuaan omastakin puolestasi.

Voisiko olla mitenkään mahdollista, että juttelisit miehen ystävien kanssa, jolloin saattaisit huomata, että he ehkä ymmärtävät sinuakin? Kokisit vähemmän olevasi altavastaajana silloin. Onhan sinunkin roolisi ihan oikeastikin hankala kuitenkin. Onko sinulla omaakin elämää? Onko mies ihan koko ajan sikapaljon töissä? Hyvittääkö hän mitenkään sinulle asiaa, vai kokeeko hän raatavansa ilman kiitosta perheen eteen. Onko hän yrittäjä vai mistä on kysymys tuollaisissa työmäärissä?

Niin, siis en ole jtkuvasti tekemässä asioita lasten puolesta, mutta huomaan ajautuvani pikkuhiljaa sille tielle. Meillä oli syksyllä sopimus, että minä päätän ja jaan lasten rangaistukset. Miehen kanssa oli siis sovittu säännöt. Kun minun ei tarvinnut pelätä miehen raivoavan ja jakavan kohtuuttomia rangaistuksia, uskalsin itsekin olla topakka ja pitää kiinni säännöistä ja kurista lasten kanssa. Jotain kuitenkin tapahtui koulun lomien aikoihin ja mies aloitti saman karjumisen ja haukkumisen. Minusta tuli jälleen tarpeettoman pehmo lapsia kohtaan, koska mielestäni heillä pitää olla kotona aikuinen jolle uskaltaa kiukutella ja kertoa kurjiakin asioita.

Omat ystäväni ovat työelämässä eikä heillä ole enää pieniä lapsia. Olen iltaisin kiinni omien lasteni harrastuksissa, kotitöissä jne. emmekä oikein ehdi koskaan tavata. Koska en näe miestänikään hereillä viikolla kuin tunnin päivässä, olen koettanut löytää aikaa hänen kanssaan viikonloppuisin. Uskon edelleen, että perhe pysyy kasassa jos parisuhde toimii. Meillä on takana 9v suhde yhdessä ja siihen mahtuu paljon itkua, surua ja pettymyksiä. Varmasti jollain tasolla kannan edelleen kaunaa miehelle ja odotan jonkin asteista anteeksipyyntöä ja hyvitystä hänen teoistaan. En pysty esimerkiksi edelleenkään kuuntelemaan hänen huutoa lapsille, miten valehteleminen on kiellettyä ja rangaistavaa. Rupean heti itkemään ja muistutan miten hän itse on kyllä aikanaan valehdellut minulle. Lapsellista, tiedän. Mutta koen ettei uusperheessä uusi isäpuoli voi sanella kaikkia kasvatustapoja uudelleen. Koen, että mies olisi eniten hyödyksi ja hyötyisi itsekin, jos jaksaisi joskus halata ja sanoa, että "pärjäsit hienosti, koita jaksaa teinien kiukut" tms. Mutta ei. Ei koskaan. Hänellä on tapna kehua itseään minulle jatkuvasti, miten hyvin on pärjännyt vaikeista ajoista huolimatta yritysmaailmassa, miten hyvä tyyppi hän on uusperheen perustettuaan jne. Hakee päivittäin hyväksyntää ja kehuja, joita en enää osaa antaa, koska tiedän kulissin romahtavan ensimmäisestä "virheestä". Itse hän ei näytä huomaavan omia "virheitään" (inhoan tuota sanaa, ei perhe-elämässä ole virheitä!). Esimerkki tältä illalta. Tytölle tuli kaveri kylään kaupungin toiselta laidalta, 30min ajomatkan päästä. Tuli mukaan minun tyttäreni ratsastustunnille. Olin etukäteen sanonut, ettei meiltä voi kukaan viedä tytön kaveria autolla kotiin kuuden jälkeen, koska pienimmällä alkaa iltapuuhat. Kahdeksalta puhelin soi ja tyttö ilmoitti heidän vievän kaverinsa kotiin. Kysyin ketkä "he"? No isäpuolensa (siis mieheni) ja tyttö. Jaa? Minähän nimenomaan sanoin, ettei kyytejä?! Tyypillistä miehelleni, että hakee lohtua ja hyväksyntää 11v tyttäreltäni, kun olemme riidelleet jostain. Hänestä oli ihan ok kävellä minun ohjeiden yli ja luvata kyyti, vaikka meidän tytöllä on aikainen kouluaamu ja ennen kaikkea oli sovittu, ettei kyytejä tule! Suutuin myös taaperon puolesta, joka oli odottanut koko päivän näkevänsä isäänsä. Niinpä siis rähjäsin miehelle, että tulkoon kotiin hoitamaan omaa lastaan niin minä vien lainalapsen kotiin tyttömme kanssa. Vannotin vielä, että taapero pitää pestä ja laittaa 20:30 sänkyyn. No eihän se pieni ollut lähelläkään sänkyä kun yhdeksältä palasin kotiin. Kiukkusi väsyneenä ja mies lässytti, että pitäisiköhän mennä nukkumaan? Poikani laittoi samaan sähläykseen viestin puhelimeeni, ettei uskalla tulla alas iltapalalle, voisinko viedä hänelle ruuat yläkertaan? No en voi, tulkoon alas. Lupasin olla läsnä kunnes saa syötyä. Tytölle karjuin ohjeita suihkusta ja ruuasta, samalla puin taaperoa yöpukuun ja harjasin hänen hampaitaan. Tuntui, että jälleen kaikki kaatui minun päälleni, vaikka toisin sovittiin. Millään minun toivomallani säännöllä ei näytä olevan miehelle väliä. Painuin nukuttamaan taaperoa ja kauhulla tässä samalla nyt kuuntelen, alkaako alakerrassa huuto jostain aiheesta. Pienin onneksi nukahti iltasatuun ja lauluihin, mutta aistii varmasti kireän tunnelman.

Olisiko isompien kanssa hyvä tehdä viikkotaulukko kotitöistä? Laittaisivat siihen merkinnän, vaikka nimmarit kun roskat on viety, tiskit siivottu, pyykit laitettu kuivumaan, imuroitu jne. Vaikka sekin jos itse hoitavat aamupalan/iltapalan laiton. Kaikki näkisivät konkreettisesti miten hommat hoituu. Kenenkään ei tarvitse nalkuttaa tms. Mikäli taulukkoon ei kerry merkintöjä, seuraa rangaistus. Mikäli ylittää odotukset, saa palkinnon. Vaikkapa ylimäräistä viikkorahaa.

Onko lapsilla vaativia harrastuksia? Joskus koulu ja esim. kilpaurheilu yhdistettynä kasvuun ja murrosikään vie voimat kyllä. Kavereitakin pitäisi ehtiä nähdä.

Silti murkku saattaa olla nenäkäs, sanoa vastaan jne. Se vaan kuuluu ikään. Siinä myös testataan vanhempia. Sopikaa yhteisesti säännöt, puhukaa huonosta käytöksestä, sen tuomasta ilmapiiristä jne. Perhepalaveri olisi hyvä. Siinä kaikki sitoutuvat sääntöihin.

Hei, ap! Ymmärrän tilanteesi. Meillä on perheessä mies, joka käyttäytyy tuolla tavoin ja kirjoittaa samalla tyylillä (huh sentään), mutta on lasten oma isä. Ja mielestänsä hän on niiiiiiin vastuullinen, kukaan ei oikeastaan voi olla yhtä vastuullinen kuin hän. Ja todellakin odottaa sisällä mielessään ihan kaikenlaisista asioista kiitosta, yhdessä ränttiviestissä hehkutti, mitä kaikkea oli taaskin tehnyt muiden hyväksi, jopa sitä, kun oli jutellut mukavia omalle lapselleen (!!!), jotta reissuun lähtö sujuisi mukavammin. Ihan kuin normikäytöksestä juoksisi jokin kilometrimittari, jonka perusteella olisi oikeus tulla palkituksi. Ja seuraamusten jakamisessa ja lasten riitojen ratkaisemisessa mies on todellakin epäluotettava ja epäjohdonmukainen: ei viitsisi mennä riidoissa väliin silloinkaan, kun syytä todella olisi, takamus on sellaisella liimalla penkissä kiinni, ja sitten kun viimein tulee, ovat rangaistukset jotain epäuskottavan posketonta (ei kuukauteen pelaamista eikä kavereita tai seisot nyt tunnin tossa nurkassa) ja siis toteuttamiskelvottomia. Minä joudun menemään väliin käytännössä aina, vaikka juoksemaan vessasta housut kintuissa. Yhteisiä juttuja, harrastamisia, menemisiä ja iltasadun lukemisia on, mutta aika pitkälle isän ehdoilla mennään. Ja tosiaan muistaa muistuttaa, kuka se tuonkin lelun on ostanut. Ja kyllä, meilläkin miehen arvio lapsista ja myös minusta, vaihtelee voimakkaasti. Tällaista kun on kotona, kuka hyvänsä normaalikin ihminen kuormittuu, eikä pysty olemaan vanhempi haluamallaan tavalla.

Nyt on se tilanne, että minä käyn psykoterapiassa juttelemassa meidän kotiasioista, mitä mies sanoi, ja mitä tavaroita taas suutuspäissään rikkoi. Ja olen näyttänyt miehen kirjoittamia viestejä. Mieshän ei terapioihin lähde, eikä muuten puhu parisuhdeasioista myöskään kanssani. Paitsi on kyllä ollut työpsykologilla ja sekin kiinnitti huomiota miehen vinoutuneeseen asenteeseen työtä kohtaan (panostaa suhteettoman paljon ja ikäänkuin pyörii stressihormoneilla). Minusta sinunkaan ei tarvitse jäädä "pesemään likapyykkiä" kotiin. Jos et halua sukulaisille tai ystäville puhua, niin puhu edes jollekulle.

Ja 17: Olemmekohan lukeneet edes samaa keskustelua?

Ap. kirjoitti:

Kysyn vielä vähän lisää, kun täältä näyttää saavan ihan asiallisia vastauksia. Miten mun teidän mielestä kannattaisi ottaa esille asiat jotka painaa mun mieltä? Siis kun me emme miehen kanssa puhu juuri mistään asioista jotka painaa mun mieltä. En ole ihan varma tunteeko mies edes minua, ei oikein koskaan kysele mitään enkö muista meidän koskaan keskustelleen mistään syvällisesti. Mies tekee tosiaan 12h työpäiviä ja olen aika yksin kotona lasten kanssa. Se saattaa olla yksi syy etten jaksa olla jatkuvasti nalkuttamassa lapsille kotitöistä.. Luulen, että olisi helpompi puhua myös kasvatusasioita rakentavasti, jos kokisin olevani tasavertainen parisuhteessa ja omine ongelmineni.

Kumpikohan teistä nyt estää sinua olemasta tasavertainen parisuhteessa? Miksi luovuit topakkuudestasi?

Sanot ettette keskustele eikä mies tunne sua, koska hän ei kysele asioistasi. Miksi hänen pitäisi olla tässä myös se aloitteellinen? Jos sinä haluat keskustella, niin silloin te keskustelette!

Ymmärrän kyllä, että sinä haluat rakkautta ja mies armeijan, mutta nyt nainen sitä rakentavaa topakkuutta takaisin eikä rähjäämistä!!

PS. En ihan täysin ymmärrä, että miksi piti maailman kaatua siitä, että mies päättikin viedä tyttäresi kaverin kotiin. Mitä väliä? Eikö siihen olisi voinut suhtautua ihan vaan asenteella "ok, tilanteet elää"?

Vierailija kirjoitti:

Hei, ap! Ymmärrän tilanteesi. Meillä on perheessä mies, joka käyttäytyy tuolla tavoin ja kirjoittaa samalla tyylillä (huh sentään), mutta on lasten oma isä. Ja mielestänsä hän on niiiiiiin vastuullinen, kukaan ei oikeastaan voi olla yhtä vastuullinen kuin hän. Ja todellakin odottaa sisällä mielessään ihan kaikenlaisista asioista kiitosta, yhdessä ränttiviestissä hehkutti, mitä kaikkea oli taaskin tehnyt muiden hyväksi, jopa sitä, kun oli jutellut mukavia omalle lapselleen (!!!), jotta reissuun lähtö sujuisi mukavammin. Ihan kuin normikäytöksestä juoksisi jokin kilometrimittari, jonka perusteella olisi oikeus tulla palkituksi. Ja seuraamusten jakamisessa ja lasten riitojen ratkaisemisessa mies on todellakin epäluotettava ja epäjohdonmukainen: ei viitsisi mennä riidoissa väliin silloinkaan, kun syytä todella olisi, takamus on sellaisella liimalla penkissä kiinni, ja sitten kun viimein tulee, ovat rangaistukset jotain epäuskottavan posketonta (ei kuukauteen pelaamista eikä kavereita tai seisot nyt tunnin tossa nurkassa) ja siis toteuttamiskelvottomia. Minä joudun menemään väliin käytännössä aina, vaikka juoksemaan vessasta housut kintuissa. Yhteisiä juttuja, harrastamisia, menemisiä ja iltasadun lukemisia on, mutta aika pitkälle isän ehdoilla mennään. Ja tosiaan muistaa muistuttaa, kuka se tuonkin lelun on ostanut. Ja kyllä, meilläkin miehen arvio lapsista ja myös minusta, vaihtelee voimakkaasti. Tällaista kun on kotona, kuka hyvänsä normaalikin ihminen kuormittuu, eikä pysty olemaan vanhempi haluamallaan tavalla.

Nyt on se tilanne, että minä käyn psykoterapiassa juttelemassa meidän kotiasioista, mitä mies sanoi, ja mitä tavaroita taas suutuspäissään rikkoi. Ja olen näyttänyt miehen kirjoittamia viestejä. Mieshän ei terapioihin lähde, eikä muuten puhu parisuhdeasioista myöskään kanssani. Paitsi on kyllä ollut työpsykologilla ja sekin kiinnitti huomiota miehen vinoutuneeseen asenteeseen työtä kohtaan (panostaa suhteettoman paljon ja ikäänkuin pyörii stressihormoneilla). Minusta sinunkaan ei tarvitse jäädä "pesemään likapyykkiä" kotiin. Jos et halua sukulaisille tai ystäville puhua, niin puhu edes jollekulle.

Ja 17: Olemmekohan lukeneet edes samaa keskustelua?

Emme ole, vastaa 17. Sinä luet sen samaistuen aloittajaan, minä katson kauempaa, koska oman perheen ongelmat ovat toisentyyppiset. Teillä on molemmilla hiukan hysteerinen mies, ja kova kiukku siitä, ettei se ole aikuinen. Se vain ei auta ollenkaan, koska silloin kaadutte itse asemaan, jossa ette pysty hyväksymään tosiasioita. Jos sinulla on vielä ammattikuuntelija, joka poistaa pahimmat paineesi, jotta voit säilyttää oikeassa olijan aseman kärsimättä siitä liikaa itse, sinulle ei jää paljon motivaatiota yrittää katsoa asioita sen hysteerisen miehen silmin.

Jos sinä ja aloittaja haluatte elää elämänne varmana siitä, että olette ainakin oikeassa, se järjestyy hyvin helposti. Joten kannattaako tuhlata noin paljon ruutia myötätunnon kalasteluun? Se mies on ihan taatusti hyvin paljossa väärässä, turha edes tarkistaa kun sen tietää muutenkin. Tämä on minun lähtökohtani asiaan. Mutta minkäs teet. Se rouvan jatkuva kiukku siitä että mies on väärässä viittaa lopulta siihen, että hätääntyminen perheen ilmapiiristä on taannuttanut myös naisen toivomaan ihmeparantumista, jossa mies muuttuu perässävedettävästä niin isälliseksi, että se on myös rouvalle isä. Mutta tähän rouvalliseen taantumiseen ei riitä huomiota, kun se on kaikki ripustettu siihen, että mies on pöyristyttävä.

Kun tämän tajuaa, alkaa suhtautua rennommin siihen, jos mies kaipaa lapsen tavoin vahvistusta sille, mikä meni oikein. Lopulta me kaikki kaipaamme sitä, ja vetovastuuseen kaatuvan äidin raivoreaktiossa miestä kohtaan tuolla hetkellä on mukana paljon kateutta, koska itse ei voi hetkeksikään hellittää. Mutta miehestä ei tule vastuullisempi halveksimalla. Se vain taantuu entisestään.

Sinä tunnustat meneväsi väliin housut kintuissa. Olet oikeassa, se kertoo ongelmista. Mutta se kertoo myös siitä, että olet mennyt miehen tontille ja ylpeilet asialla. Se on aggressiivista ja tuhoavaa. Jonkun olisi opetettava miestä rankaisemaan kohtuullisemmin, ja nyt sinä opetat häntä vain uskomaan, ettei hänestä ole rankaisemaan ollenkaan. Kohtuullisuus tulee itsevarmuudesta ja tunteesta, että hyväksyvää tukea on saatavilla. Nyt käy päinvastoin. Syytät miestä asiasta, jonka syntyyn myötävaikutat itse. Se on vastuunsiirtoa omista virheistä. Ei aikuista lainkaan.

Lue vielä mitä kirjoitit. Olet oikeassa, normaalikin ihminen kuormittuu tuollaisessa perheympäristössä. Kirjoitat kuitenkin ikään kuin mies tekisi kaiken tahallaan eikä kuormittuminen koskisi häntä lainkaan koska hän kerran on kaiken pahan lähde ja siis jotenkin selvästikin on tahtonut sen kaiken ikävyyden teidän päällenne. Silloin demonisoit miehesi aika rankasti.

Totta kai meillä on valtavasti epäreiluutta siinä, mitä kaikkea naiselle sälytetään. Miehillä on sovinistisia haaveita täydellisen äitinaisen löytämisestä, jolloin heidän ei edes kuulu aikuistua. Heidän perhemalliinsa liittyy paljon loiskäytöstä. Naisten todellakin on syytä nostaa asiaa tapetille, mutta ne keskustelut pitäisi käydä siitä näkökulmasta, jossa ei kuvitella ettei itse oltaisi taantuvaisia. Molemmilla sukupuolilla perhe-elämä aktivoi omia lapsellisia riippuvuusmalleja. Naisen raivosta iso osa tulee siitä, että hän ei pääse toteuttamaan omaa riippuvuushaavettaan, kun mies on täyttänyt koko näyttämön omallaan.

Ensimmäinen avain onneen voisi olla se, että hyväksytään nämä riippuvuusjutut todellisiksi tarpeiksi, joita vastaan on turha pullikoida. Sitten voidaan suunnilleen jakaa vuoroja, kumpi saa taantua tänään. Silloin tulee helpommaksi kohdata oikeasti aikuisina toisensa, tilassa jossa kaunaa ei tarvitse kokea, koska tilalle tulee rento myötätunto.

Olen seurannut kiinnostuneena av:n keskusteluja eroista ja uusperheistä. Niiden perusteella olen tullut kahteen selkeään johtopäätökseen.

1. Eronneen puoliso on/oli  täysi paska tai molemmat eronneet puolisot ovat täysiä paskoja.

2. Uusperheen elämä ei ole auvoa vaan lähes aina jopa paskempaa entiseen perhe-elämään verrattuna.

Jotenkin vaan en pysty hyväksymään, että pahan omon ja kummallisen ilmapiirin hyväksyminen ja miehen haukkumisien hyväksyminen omisi avain onneen. Minulla on kova ikävä sitä ihmistä, joka olin tavatessani. Olin iloinen, positiivinen ja aina hieromassa miehen jalkoja, selkää, leivoin paljon ja olin oma itseni -myös lasten kanssa. Nyt minulle on kohta 9 vuotta kerrottu, kuinka en osaa kasvattaa poikaa. Halaan liikaa, en saisi olla niin pehmeä. Samaan aikaan mies kuitenkin jumaloi omaa äitiään, joka on ollut hyvin rakastava ja salliva lapsilleen aina ja on sitä edelleen. Pidän anopistani valtavasti. On hirveän hämmentävää kuunnella mieheni kehuvan minua äidilleen ja parhaimmillaan tunnin kuluttua hän haukkuu ja huutaa, miten en edes siihen tai tuohon pysty lasten kanssa. Jos roskis pitää viedä, koen ihan luonnollisena asiana viedä sen itse, ei mitään ongelmaa. Kohta en enää uskalla, koska mieheni mielestä lasten pitäisi hoitaa se asia. Pojalla on 6xvko treenit ja mahdolliset pelit päälle, koulu ja kaverit. Silti heillä on vuorot tyhjentää tiskikone ja viedä roskat, käydä kaupassa jos jotain on minulta unohtunut ja vahtia taaperoa jotta saan tehtyä ruuan tai käytyä suihkussa. Ja kyllä, minuakin ärsyttää lasten jatkuva kännykällä tai tietokoneella pelaaminen ja siihen on tehty rajoituksia. Kun muu ei auttanut, jouduin kantamaan pojan tietokoneen jäähylle. Koen myös epäreiluksi, että mies voi paeta kotoa ihan vapaasti työhön, saunomaan, hierontaan, ulos syömään. Minä en. Olen aina vastuussa lapsista ja kodista. Naurettavaa kyllä, se oli yksi suurimmista syistä miksi aikanaan ex-miehestäni erosin; en enää jaksanut pyörittää yksin arkea. Ja nyt olen hölmö ajanut itseni samaan tilanteeseen uudestaan. Tajuan, että vian täytyy olla minussa. Ja silti kaipaan vierelleni kumppania, joka huutamisen sijaan halaisi tai iskisi silmää sohvalta; olisi tukena raskaissa tilanteissa joita lasten kanssa tulee. Kuten sanoin aiemmin, en yleensä mene miehen ja lasten välisten kinailuiden väliin. Se syö miehen auktoriteettia lasten silmissä. En myöskään halua haukkua ja arvostella miestäni lapsille, enkä ole koskaan haukkunut ex-miestänikään lapsille. Toki he kuulevat riitojamme kotona nykyään, mutta en halua silloinkaan haukkua tai kyseenalaistaa miestä edellä mainituista syistä. Mietin sen niin, että miten lapsi voisi arvostaa äitiään, jollei isä/isäpuolikaan niin tee? Jos isäpuoli käy mielummin ulkona syömässä kuin syö soppaa kotona, miten lapset arvostaisivat ruokaa? Tai jos isäpuolen ei ole koskaan nähty imuroivan, miten teinipoika mieltäisi sen normaaliksi kotityöksi? Jos isäpuoli haukkuu ja huuta teinipojalle, miten taapero käsittää, että se ei ole oikea tapa puhua veljelle? Ja miksi taapero joutuu pyyhkimään äidin kyyneleitä, kun isä on vaan kertonut totuuden, ettei äiti osaa edes lapsia kasvattaa...?

Jotain mussa on pahsti pielessä, ihan varmasti. Olemme käyneet yhdessä terapiassa monta vuotta aikanaan, mutta lopuksi istuin siellä yksin ja tein harjoituksia, joissa opettelin olemaan välittämättä miehen sanoista ja teoista. Vuoden kukuttua omin entistä ahdistuneempi ja lopetin. Miehellä ei kuulemma enää ollut aikaa pohtia itsestäänselvyyksiä ja "vikahan" tosiaan oli minussa, liian herkässä ja alistuvassa naisessa, joka vain käyttää hänen rahojaan.

Mies taitaa kokea että siirrät vastuuta hänelle ja että hän joutuu komentamaan lapsiasi aina kun kohtaavat.

Meillä on ainakin näin, mies on lepsumpi koska aamulla voi jättää minut tänne sotkuun siivoamaan, hoitamaan lapset ja työt. Se antaa lasten sotkea eikä pyydä heitä nostamaan sukkiaan yms. Saattaa sanoi nyt siivotkaa, mutta ei erittele mitä lasten tulisi tehdä jolloin lapset eivät tietenkään tee yhtään mitään ja minä jouduin olemaan aina se pahis. Olen niin loppu tähän mieheni minun vastuuttamiseeni ettö komennan lapsia kokoajan, tee tätä tee tota, siivoa tuo, vie tuo omaan huoneeseen, kun jokin on hävinnyt on se minun vastuullani etsiä. Miehen tulisi kantaa osa tätä vastuuta eikä jättää kaikkea harteilleni.

Meillä on tilanteessa auttanut keskustelu siitä miten paljon lapsilta vaaditaan ja että se tehdään yhdessä eikä jätetä toisen harteille, on myös selvää että ei lapselle anneta tehtäväviä jollei valvota että ne myös toteutuvat.

Jos sinä voisit olla hiukan tarkempi että tietyt säännöt toteutuvat voisi miehesi ottaa rennommin.

Keskustelkaa niistä säännöistä yhdessä aikuisina ja sitten yhdessä lapsille. Keskustelkaa myös miehen kanssa siitä ettei ole maailmanloppu jos aina ei siltikään putkeen. Lopettakaa toistenne virheistä/puutteista naputtaminen ja puhukaa asioista yhteisrintamana, mitä tästä eteenpäin ei taaksepäin.

Ja vaikka ymmärrän miestäsi niin sinä et ole huono äiti! Teillä vain tuntuu olevan eri linjaus siitä kuinka paljon ja mitä lapsilta odotetaan, laittakaa se asia kuntoon. Ja sille kolmivuotiaalle sanotte että ei ole hänen tehtävänsä komentaa, sekä puhutte mukavia asioita sisaruksista että luotte heille hetkiä jolloin isoveli voisi olla esikuva ja syventää heidän suhdettaan.

Ap, olen se ekan sivun kirjoittaja, jonka isäpuoli oli samanlainen, ja voin vain kertoa, että tuhoat poikasi, ellet jätä miestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut kiinnostuneena av:n keskusteluja eroista ja uusperheistä. Niiden perusteella olen tullut kahteen selkeään johtopäätökseen.

1. Eronneen puoliso on/oli  täysi paska tai molemmat eronneet puolisot ovat täysiä paskoja.

2. Uusperheen elämä ei ole auvoa vaan lähes aina jopa paskempaa entiseen perhe-elämään verrattuna.

Olen monasti katunut eroa eksästäni. Vaikka nykyisin ei ole enää mitään tunteita häntä kohtaan, olisi kuitenkin ollut helpompi työstää ongelmia hänen kanssaan ydinperheenä. Sitä vain ei monasti ymmärretä, että kaikissa parisuhteissa tulee vaikeita aikoja, mutta niiden yli voi päästä. Väkivalta ja vaikka alkoholismi ovat sitten asioita erikseen, en tarkoita sellaista. Mutta tästä syystä en tiedä onko ero uudesta miehestäni sen parempi ratkaisu, jossain vaiheessa olisin taas parisuhteessa ja siinä olisi omat ongelmansa.

Aina välillä kyllä luen tai kuulen perheistä, joissa uusperhekuvio toimii. Se antaa vähän toivoa tulevaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen se ekan sivun kirjoittaja, jonka isäpuoli oli samanlainen, ja voin vain kertoa, että tuhoat poikasi, ellet jätä miestäsi.

Saattaa hyvin olla, sitä pelkään. Jos 13v ei uskalla tulla iltaplalle isäpuolen ollessa läsnä, ei kotona enää ole hyvä olla :( On ihan kamalaa olla vaikkap kaupassa illalla ja saada pojalta tekstiviesti:"Mä vihaan xxxxxx! Mä tapan sen vielä. Tapetaan se? Voidaanko muuttaa pois? En enää jaksa elää sen kanssa".

Tyttö taas kieroilee itsensä aina isäpuolen suosioon kun huomaa/kuulee meidän riidelleen tai mieheni huutaneen pojalleni. Tyttö kerjää tavaroita ja rahaa, yleensä saa. Siitä eilisessä kyydityksessäkin oli kyse; tuttö tieso hyvin ettei meiltä lähdetä viemään myöhään ketään kotiin, mutta koska mies tarvitsi hyväksyntää ja hitto soikoon jotain, oli hän täysin vietävissä, kun tyttö soitti ja halusi kyyditä kaverinsa kotiin. Samalla mies köveli täysin yhdessä sovitun säännön yli.

No jatkuuko ulina ja itsensä syyttely vai otatko vastuun elämästäsi ja lapsiesi hyvinvoinnista, silläkin uhalla että elintaso laskee?

oli niin kirjoitusvirheitä vilisevä paksu pötkö tuo sun juttus, ettei jaksa ees miettiä mitään rakentavaa

Vierailija kirjoitti:

No jatkuuko ulina ja itsensä syyttely vai otatko vastuun elämästäsi ja lapsiesi hyvinvoinnista, silläkin uhalla että elintaso laskee?

Onko vastuun ottaminen aina sitä, että jättää taakseen vaikeat asiat? Sitä yritän nyt hahmottaa. Mikä osa itsessäni ja omassa toiminnnassani menee pieleen, mitä minun kuuluu ja ei kuulu sietää, olisiko miehen toimintamallissa myös ehkä jotain pielessä?

Olen aina sanonut, että olen mielummin köyhä ja onnellinen, kuin rikas ja näin rikki. Aikuisikäni onnellisimmat hetket olivat silloin, kun omin eronnut ex-miehestäni, kävin työssä jota rakastin ja elin sinkkuäidin elämää. Sillä en pelkää "elintason laskua" tai yksin jäämistä. Mutta en myöskään halua erota vain laiskuuttani ja tehdä maailmaan lisää erolapsia.