Erityisherkkyys - Uskooko joku siihen tosissaan?

Vierailija kirjoitti:

Onko erityisherkkyys siis herkkien hätähuuto oman herkkyyden huomioimiselle tässä suorituskeskeisessä maailmassa? Mitä mieltä olette, tte erityisherkäksi itsenne määrittelevät?

Eniten kaipaisin ymmärrystä lapsille, että kaikki lapset saisivat kasvaa ilman että heitä jatkuvasti patistetaan ylivoimaisiin asioihin jotka tekevät vain heille hallaa sen sijaan että muuttaisivat toisenlaisiksi. Omasta elämästä esimerkki, kun olin pieni alakoululainen, kesäleirillä oli ns. leirikaste silmät sidottuina. Piti kävellä muurhaisia kihisevällä polulla paljain jaloin ja oli odotettavissa yhtäkkinen kylmä vesisuihku varoittamatta jne. Pelkäsin ja jännitin tuota ihan hirveän paljon ja anoin ettei tarvitsisi mennä. Nuoriso-ohjaajat olivat äärimmäisen tyhmpeinä meitä pelkääviä kohtaan ja pakkohan kasteeseen oli osallistua. Itkien ja täristen menin sen radan. Kotona en pystynyt kertomaan mitä tapahtui ja siitä alkoivat vatsakivut. Kun kivuja oli jatkunut jonkun aikaa, minut vietiin tk:hon jossa lääkäri työnsi sormen peräaukkoon ja sen jälkeen jouduin jäämään yöksi yksin terveyskeskukseen tarkkailuun. Koska terveyskeskus oli ihan täynnä, minut laitettiin nukkumaan päivähuoneesen, jonne kuka tahansa saattoi milloin tahansa kävellä lukemaan lehtiä. Olin leiriä lukuunottamatta todennäköisesti ensimmäistä kertaa pois kotoa yötä, ja joka tapauksessa ensimmäistä kertaa pois kotoa ilman yhtäkään tuttua ihmistä. Tästä reissusta sain ihan vanhanaikaisen, kunnon trauman.

Koko juttu surullisine ja vuosikymmenien taakse kantavine seurauksineen olisi vältetty, jos nuoriso-ohjaajat ymmärtäisivät ettei lapsia pidä pakottaa asioihin jotka menevät yli heidän sietokykynsä. Kun siellä samalla leirillä kuitenkin oli lapsia jotka olivat ensimmäisenä jonossa pyytämässä että joko saa mennä, niin eiköhän näille kaikille lapsille voisi jokin tapa keksiä miten osallistua. Arimmat voisivat vaikka auttaa järjestelyissä ja näin rohkaistua vaikka lopuksi tekemään tutuksi tulleen radan hyvällä mielellä. Tämä pakottamisen toimintatapa EI karaissut minua ja tehnyt rohkeampaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Skep Tikku kirjoitti:

Minä olen täysin vakuuttunut, että se on pelkkää huuhaata. Mieleltään epävakaiden ihmisten keksintö, jonka taakse yritetään piilottaa oma kykenemättömyys käsitellä asioita ja pärjätä elämässä.

Herkkyys on yksi temperamenttipiirteistä. Koska me ihmiset olemme erilaisia, niin tälläistä herkkyyttä on toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Se ei tee ihmisestä sen parempaa tai huonompaa. Erityisherkkyys-nimikettä osa käyttää kuvaamaan henkilöitä, jotka ovat poikkeavan herkkiä (noin 15% väestöstä), tämä nimike ei millään tavalla ota huomioon muita temperamentti piirteitä. Lähes aina erityisherkkyydestä kirjoittavat laittavat kaikki erityisherkät samaan pakettiin ja myös yleistävät kaiken mahdollisen liittyvän erityisherkkyyteen. Tosiasiassa me kaikki olemme erilaisia ja ihmisen elämään vaikuttaa niin paljon muutakin kuin herkkyys.

Minun yksi lapsistani ja mieheni ovat ns erityisherkkiä. Minä en ole. On hyödyllistä ymmärtää erilaisia temperamenttipiirteitä, myös siis herkkyyttä. Kumpikaan heistä ei mahdu tuohon yleensä esitettyyn erityisherkkä muottiin. Lapsi on sosiaalinen, iloinen ja reipas ja nauttii uusista asioista, toisaalta on emotiaalisesti herkkä, tunnistaa hyvin muiden ihmisten tunteita, osaa ottaa heidät huomioon, mutta vastaavasti harmistuu helposti, kun kaverit eivät ole niin herkkiä. Lisäksi huomioi ympäristöään tarkasti, eikä pidä metelistä.

Ei ole. Kaikki mitä kirjoitit, on yhtä pseudotieteellistä keittiöpsykologiaa.

https://omniatopo.wikispaces.com/file/view/temperamentti+keltikangas.doc

Lue kohta sensitiivisyys

Enpä jaksa, tarkistin ensin lähteen:

"Tutkimus on osa Lasten sepelvaltimotautiriski-projektia. Tutkimukseen osallistui 1055 iältään 24-39-vuotiaita suomalaista naista ja miestä. Tutkimus julkaistiin kansainvälisessä tiedelehdessä Journal of Psychosomatic Research."

Hox kohta tiedelehdessä Journal of Psychosomatic Research

Kysymys oli persoonallisuudesta, joka ei voi olla esim. erityisherkkä, koska persoonallisuus koostuu monesta eri tekijästä ja osa-alueesta, näiden summa on persoonallisuus.

Temperamentti on se geneettinen alusta, jolle persoonallisuus rakentuu, Wikipediastakin löytyy suppea selitys aiheesta.

Vierailija kirjoitti:

Johonkin sen on perustuttava, että niin moni kokee olevansa erityisherkkä. Luulen, että kyse on siitä, että herkkyyttä ei juuri käytetä elämässä (pitää olla kova, tehokas jne.). Siksi oman herkkyyden kanssa ei olla kosketuksissa ja se alkaa toimia itseä vastaan.

Ainakin omaan elämääni tämä teoria mahtuu. Itsekin olisin varmaan pari vuotta sitten ajatellut ehdottomasti olevani erityisherkkä. Parin viime vuoden aikana olen paitsi monin tavoin haastanut itseni, myös saanut olla ihmisten vierellä todella vaikeissa tilanteissa ja herkkyydestä on tullut voimavara, jota olen huomannut muidenkin arvostavan. Olenhan minä herkkä vieläkin, mutta erityisherkäksi itseni määrittely tuntuisi liioitellulta, juuri siltä, että haluaisin sen takia ylimääräistä huomiota.

Onko erityisherkkyys siis herkkien hätähuuto oman herkkyyden huomioimiselle tässä suorituskeskeisessä maailmassa? Mitä mieltä olette, tte erityisherkäksi itsenne määrittelevät?

Olen erityisherkkä ja suurin murhe tässä maailmassa taitaa olla se, että ihmiset ovat niin etäisiä koska olemme eri aaltopituudella keskenämme. Tuntuu että muut vain kävelevät ylitse. On paljon mukaviakin ei-herkkiä ihmisiä, mutta tuntuu että meidän välissä on jokin näkymätön seinä, joka estää syvemmän kanssakäymisen. Itse jään usein kaipaamaan syvempää yhteyttä muihin.

Ja liittyyhän siihen tietysti ne arjen haasteetkin, arki on yksi kertaisesti hyvin raskasta kun jatkuvasti kiinnittää kaikkiin pikkuseikkoihin huomiota. Ennen tietoa tästä herkkyydestä, ajattelin olevani vain jokin outo ja heikko yksilö, kun muut taas tuntuivat vahvoilta ja kyvykkäiltä. Eli tieto erityisherkkyydestä on selittänyt niin seikkoja ja nyt minulla on ikään kuin lupa olla semmoinen kuin olen. Yhtä raskasta tämä on, mutta se syyllisyydentunne on hieman vähentynyt. Siksi tämä tuntuu niin merkitykselliseltä. Ja on hienoa myös tajuta että niin moni muukin ajattelee samalla tavalla. Ja koske "meitä" on kuitenkin melko paljon, ei tämä ole mikään sairaus.

Aloitus on luultavasti provo, mutta ihmettelen niitä jotka epäilevät herkkyden olemassaoloa. Sen yleensä tunnistaa toisesta ihmisestä onko tämä herkkä vai ei. Ja koska herkkyys on jonkinlainen jana, moni vähemmän herkkäkin voi hyvin tuntea itsensä heikoksi jonkun vielä vähemmän herkän rinnalla. Ei-erityisherkätkin varmasti tuntevat ihmisiä, jotka vaikuttvat hyvin kovilta ja tunteettomilta. Tuommoisessa tilanteessa voi "normaali" ihminen kuvitella miltä erityisherkältä tuntuu.

Lisään vielä että herkkyys on vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Vaikka herkkyys on hyvin vahvasti yhdistävä tekijä (herkät vetävät toisiaan puoleen helposti), voi herkkä ihminen tuntea voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta ei-herkän kanssa, kun taas joissain tapauksissa ei ole mitään yhteistä toisen herkän kanssa. Oletusarvo on kuitenkin se, että herkkä tunnistaa kyllä toisen herkän.

On ihmisiä, jotka ovat herkempiä kuin toiset. Siinä ei ole mielestäni mitään ihmeellistä. Ihmisissä esiintyy ominaisuuksia laajalla skaalalla - joku saa itkukohtauksen lattialle tippuneesta lasista, toinen on kuivin silmin vanhempiensa hautajaisissa.

Turha tätä on oikeasti diagnosoida. Milloin erityisen vihaisille ihmisille tehdään jokin diagnoosi? Tai erityisen kateellisille? Ehkä herkkyys on sellainen ominaisuus, jota ihmiset toivovat itselleen.

Minut varmaan voisi lukea tällaiseksi erityisherkäksi, mutta en halua profiloitua "ulisevana neitinä". Kukapa haluaisi?

No jaa, suurin osa pääpuolen vaivoista on lähinnä hyväuskoisten rahastuskeinoja. Ja mikä parasta, ihan jokaiselle voidaan lätkäistä jokin yläkammarin "diagnoosi", jos vain tarpeeksi innokkaasti lähdetään syynäämään. Ja jos ei löydetä oikeaa vaivaa, niin sitten sellainen vaikka väkisin keksitään. Ja tottakai, suositellaan 10 vuoden terapiaa 2x vkossa (100e/45min) ja siihen 600 euron/kk lääkitykset päälle. Ja lääkityskin on sellainen ettei se oloa paranna millään lailla, päinvastoin. 

Tää "erityisherkkyyskin" on jonkun egomaanikon psykologin villimpien fantasioiden ruumiillistuna, jolla voi näppärästi rahastaa höynäytettäviltä massoilta.

t:erityisherkkä testien mukaan :D

Olen itse erityisherkkä. En ole koskaan maininnut siitä kenellekkään, en edes parhaalle ystävälleni tai vanhemmilleni, koska haluan pitää sen omana tietonani. Ystäväni tietävät minun olevan hieman syrjäänvetäytyvä ja hiljainen uusien ihmisten seurassa ja sosiaalisista tilanteista palautuminen vie päiviä. Aistini ovat todella herkät, kovat äänet, kirkkaat valot ja voimakkaat hajut saavat minussa aikaan pakenemisreaktion. Olen erityisherkkä, ja ylpeä siitä.

Vierailija kirjoitti:

No jaa, suurin osa pääpuolen vaivoista on lähinnä hyväuskoisten rahastuskeinoja. Ja mikä parasta, ihan jokaiselle voidaan lätkäistä jokin yläkammarin "diagnoosi", jos vain tarpeeksi innokkaasti lähdetään syynäämään. Ja jos ei löydetä oikeaa vaivaa, niin sitten sellainen vaikka väkisin keksitään. Ja tottakai, suositellaan 10 vuoden terapiaa 2x vkossa (100e/45min) ja siihen 600 euron/kk lääkitykset päälle. Ja lääkityskin on sellainen ettei se oloa paranna millään lailla, päinvastoin. 

Tää "erityisherkkyyskin" on jonkun egomaanikon psykologin villimpien fantasioiden ruumiillistuna, jolla voi näppärästi rahastaa höynäytettäviltä massoilta.

t:erityisherkkä testien mukaan :D

Eivät erityisherkät ole mitään itkeviä uhreja. Ei herkkyys ole mitään muuta kuin hermoston herkempää reagointia. Eläimillä on myös tuota herkkyyttä - kenelle herkät kissat ja koirat voivat mennä juttelemaan!

Erityisherkkä voi olla vahva johtajakin. Esim Steve Jobs oli erityisherkkä, ei hän ollut mikään nyhverö - päinvastoin, melko moraaliton jos minulta kysytään.

uskon kyllä itse ongelmaan, mutta ihmettelen jatkuvan diagnosointipyrkimyksen sosiaalista puolta. Koko aikuiselämäni ulkomailla asuneena ihmettelen välillä sitä, miksi suomalaiset yleensäkin haluavat diagnosoida kaiken. Joka toisella on ruoka/pöly/home/eläinallergiaa, ja sitten liuta muita diagnooseja ihan terveen oloisilla ihmisillä... On niitä diagnooseja varmasti muuallakin, mutta en ole huomannut, että muualla niitä korostettaisiin niin paljon, että sitten sosiaaliset tilanteet vaikeutuvat. Hiukan sama kuin hygieniajutuissa, että kaikesta ollaan niin hurjan tarkkoja ihan kuin terve ihminen oikeasti heti saisi vatsataudin tai jotakin muuta kamalaa, jos kaikkea ei olla desinfioitu ihan täysin juuri hetki sitten. Saattaahan sitä joskus jotakin saadakin, mutta hiukan karrikoiden  ei kai elämää voi elää varautumalla koko ajan esim. vatsatautiin, jos ympärillä kaikki on ihan terveitä... Tulee mieleen, että joko yhteiskunta on liian pitkälle medikalisoitunut tai ihmiset ovat hiukan masentuneisuuteen taipuvaisia ja kokevat, ettei sympatiaa saa keneltäkään ilman diagnoosia, koska ilmeisesti me koetaan itsemme sairaammiksi kuin olemmekaan, tai ainakin "sairaudet" vievät aikaa/voimia sosiaaliselta elämältä. Oikeita sairauksia on paljon ja en kiistä sitä, etteikö niistä kärsittäisi, mutta tapa tuoda asiat esille on erikoinen. Muualla pienet vaivat pidetään omana tietona, ja pyritään olemaan tekemättä niistä sen suurempaa numeroa, koska kuka nyt haluaa vaikuttaa sairaalta/vaivaiselta/ongelmaiselta ihan "huvikseen." En siis tarkoita, ettei ongelmaa olisi, vaan se, miten siihen suhtaudutaan sosiaalisesti. Myötätuntoa saa kuitenkin ystäviltä muutenkin kuin potemalla. Ja yleensä monet pienet ongelmat menevät ohikin, kun ajatukset siirtyy johonkin mukavampaan. Eli sosiaalisella elämällä on tervehtymisenkin kannalta positiivinen vaikutus tai ainakin piristävä jos ei muuta.

Vierailija kirjoitti:

uskon kyllä itse ongelmaan, mutta ihmettelen jatkuvan diagnosointipyrkimyksen sosiaalista puolta. Koko aikuiselämäni ulkomailla asuneena ihmettelen välillä sitä, miksi suomalaiset yleensäkin haluavat diagnosoida kaiken. Joka toisella on ruoka/pöly/home/eläinallergiaa, ja sitten liuta muita diagnooseja ihan terveen oloisilla ihmisillä... On niitä diagnooseja varmasti muuallakin, mutta en ole huomannut, että muualla niitä korostettaisiin niin paljon, että sitten sosiaaliset tilanteet vaikeutuvat. Hiukan sama kuin hygieniajutuissa, että kaikesta ollaan niin hurjan tarkkoja ihan kuin terve ihminen oikeasti heti saisi vatsataudin tai jotakin muuta kamalaa, jos kaikkea ei olla desinfioitu ihan täysin juuri hetki sitten. Saattaahan sitä joskus jotakin saadakin, mutta hiukan karrikoiden  ei kai elämää voi elää varautumalla koko ajan esim. vatsatautiin, jos ympärillä kaikki on ihan terveitä... Tulee mieleen, että joko yhteiskunta on liian pitkälle medikalisoitunut tai ihmiset ovat hiukan masentuneisuuteen taipuvaisia ja kokevat, ettei sympatiaa saa keneltäkään ilman diagnoosia, koska ilmeisesti me koetaan itsemme sairaammiksi kuin olemmekaan, tai ainakin "sairaudet" vievät aikaa/voimia sosiaaliselta elämältä. Oikeita sairauksia on paljon ja en kiistä sitä, etteikö niistä kärsittäisi, mutta tapa tuoda asiat esille on erikoinen. Muualla pienet vaivat pidetään omana tietona, ja pyritään olemaan tekemättä niistä sen suurempaa numeroa, koska kuka nyt haluaa vaikuttaa sairaalta/vaivaiselta/ongelmaiselta ihan "huvikseen." En siis tarkoita, ettei ongelmaa olisi, vaan se, miten siihen suhtaudutaan sosiaalisesti. Myötätuntoa saa kuitenkin ystäviltä muutenkin kuin potemalla. Ja yleensä monet pienet ongelmat menevät ohikin, kun ajatukset siirtyy johonkin mukavampaan. Eli sosiaalisella elämällä on tervehtymisenkin kannalta positiivinen vaikutus tai ainakin piristävä jos ei muuta.

Mutta kun kyse EI ole diagnoosista. Ei vasenkätisyyskään ole diagnoosi. Ja herkkydestä puhutaan koska se on merkittävä löytö. Ei esim Somaliassakaan keskustella monista ilmiöistä, jotka ovat Suomessa kaikille tuttuja, ei se silti tarkoita että Suomessa puhutaan vääristä asioista.

Luinpa tuota suomalaista erityisherkkien sivustoa. Suoraan sanottuna ihmeellistä kritiikitöntä ja epämääräistä diipadaapaa! Tein elaine aronin "testin" ja hämmästelin kysymysten älyttömyyttä. Tyyliin: "Häiritseekö sinua liialliset ärsykkeet?" Ketäpä ei? Lukijahan itse määrittelee, mikä on liiallista. Koko testi oli samaa potaskaa, laita rasti ruutuun mikäli _kuvittelet_ olevasi tässä keskivertoa herkempi. Sitten tuo "tiedon syvällinen prosessointi", en voi käsittää, miten se liittyisi herkkyyteen, mielestäni siinä on kyse vain ja ainoastaan älykkyydestä.

Ymmärrän, että tällä "erityisherkkyys"-jutulla on nyt helppo rahastaa keskivertoa yksinkertaisempia (nais)ihmisiä, jotka painiskelevat identiteettiongelmiensa kanssa.

Onko erilaisia ihmisiä olemassa ylipäätään????

Miten voi olla niin ihmeellistä, että ap joku toinen on erilainen kuin sinä? 

Taitaa psykopaatit olla taas eturivissä bloggaamassa omasta erityisherkkyydestään ja vaativat mitalia sen takia. Aiemmin oli muodikasta olla masentunut tai syömishäiriöinen ja siitäkin haluttiin se mitali tai joku muu tunnustus kun oltiin niin erityisiä.

Ikinä en ole tuota ajatusmaailmaa tajunnut. Olisi vain helpompaa olla tavis niin ei tarvitsisi suojella itseään niin paljoa ulkomaailmalta ja toisilta ihmisiltä. Terv, luultavasti oikeasti erityisherkkä mies joka on lapsesta asti ollut sellainen.

Onhan herkkyydessä eroja. Kaikista ei ole lähi- tai sairaanhoitajiksi, saati lääkäriksi. Kärsimysten tai kuoleman päivittäinen näkeminen voi pilata elämänhalun herkillä ihmisillä. Kuinka kovia niiden pitää olla, jotka ovat teurastajia tai turkistarhaajia. Ei liene enää sama laji kyseessä... Herkät ja älykkäät varmaan herkemmin sairastuu masennukseen, koska maailma on kova paikka, monesti epäoikeudenmukainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien pitää olla jotain. Ikäänku jollain lailla erityinen.

On hienoa ku toinen sanoo että hänellä on skitsofrenia niin voi sanoa että joo mä ymmärrän, mulla taas on toi erityisherkkyys pälä pälä...

Ja ollaan niin erityistä.

Yks tuttavani laittoi just faceen linkin tästä erityisherkkyydestä ikään ku hällä ois se. Hänellä pahoja mt-ongelmia ja onneks ei hällä oo erityisherkkiä lähipiirissä ku ois jo omalla käytöksellään tuhonnut heidän elämänsä.

Uskoisin, että harvemmin oikeasti erityisherkkä haluaa mainostaa olevansa erityisherkkä. Itse ainakin mieluusti pidän sen omana tietonani.

Mä en ainakaan mihinkään faceen ole mitään linkitellyt, enkä myöskään ole tuhonnut kenenkään elämiä, päinvastoin. :D

Eikä mulla myöskään ole pahoja mt-ongelmia.

Mutta herkkä olen ja olen kertonut sen parille sukulaiselle, että ymmärtäisivät minua paremmin.

Mutta tuskimpa ainakaan eräs ymmärtää mitään, kun on kylmä ihminen.

Minusta on hienoa, että tästä on alettu edes puhumaan ja toivottavasti se johtaa joihin toimenpiteisiin esim. koulumaailmassa. On kauheaa, että oletetaan, että kaikki ovat suunnilleen samanlaisia, jos vain haluavat, lasten kuuluu olla puheliaita ja reippaita, pienistä ei saa välittää.

Jos kertoisin omasta elämästäni, siitä tulisi varmaan kirja, herkkyys on asia, joka on hallinnut koko elämääni ja vasta nyt keski-ikäisenä olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Yritän lyhyesti hieman kuvailla itseäni ja elämääni.

Riitely ja huutaminen ovat minulle aivan kamalaa, koulu oli tästä syystä painajaismaista. Huutavat opettajat pelottivat minua, vaikka he harvoin juuri minulle olivat vihaisia, ne kerrat muistankin vieläkin elävästi. Itkin koulumatkoilla, valvoin öitä ja mietin, miksi opettajat ovat niin kamalan vihaisia ja ilkeitä. Pelkäsin kaikkea koulussa; ruokailuja, opettajia, muita oppilaita, yllättäviä tilanteita, aina sattui jotain kamalaa, joka sai minut pois tolaltani. Jos kotona kerroin mitä oli sattunut tai mitä pelkäsin, vanhempani käskivät olla reippaita ja lopettamaan moisen valittamisen. Koulu raskasta myös melun ja kiireen takia. Uintireissut olivat hirveitä, pelkäsin pakkouintia, kammoksuin melua ja kiireessä pukemista. Minulla vaatteiden täytyy olla ehdottomasti hyvin päällä, ihon kuiva pukiessa, hiukset kammattuina jne. Mikään vaate ei saa hiertää tai painaa tai olen koko ajan vaivaantunut.

Ruokailun tulee sujua rauhallisesti, vähintään puoli tuntia pitää olla aikaa. Ruuan täytyy olla hyvää, en käsitä miten joku voi syödä esim. eineslihapyöryköitä, niissä on aivan kauhea teollinen maku tai hampurilaisia tai näitä turkkipizzoja yms. en ihan oikeasti saa niitä kurkusta alas.

Kaupassa on raskasta käydä, kaikki ne ihmiset, kirkuvat värit, musiikki, kirkkaat valot. Minulle tulee epätodellinen olo, kaikki alkaa keinua, en osaa ostaa mitään. Samoin kaikki sukujuhlat ja massatapahtumat. Hirveitä. Jälkeenpäin olen todella väsynyt ja huonovointinen, menee vähintään päivä toipumiseen. En voi sietää myöskään monia hajuja, esim. parfyymit, huuhteluaineet, tupakka. Huono musiikki tekee oloni vaikeaksi. Tulee ahdistunut olo kun näen huonostipukeutuvia ihmisiä ja mauttomasti tälläytyneitä naisia.

On vaikea kuvailla millaista on olla todella herkkä, koko ajan tuntosarvet esillä. Haistan, maistan, kuulen ja tunnen kaiken äärimmäisen voimakkaasti. Aistin myös ihmisten tunnetiloja ja paikkojen "energioita", joskus tuntuu, että tiedän ihmisten ajatuksetkin. En voi tälle mitään, jotkut pitävät minua nirppanokkana ja se oli ennen minulle todella rankkaa, yritin voimakkaasti muuttaa itseäni, koin hirveää huonommuutta ja stressiä koko elämästä.

Nykyään osaa elää niin että elämä ei ole kovinkaan stressaavaa ja olen oppinut arvostamaan tätä puolta itsessäni. Olen kehitellyt selviytymiskeinoja: kaupassa käyn tiistaisin ja torstaisin, jolloin siellä on vähiten ihmisiä, suosin pieniä kauppoja ja aamuisin on hiljaisinta. Keskityn voimakkaasti ostoksiin, en vilkuile ympärilleni, teen listan, joten aikaa kuluu mahdollisimman vähän. Työskentelen kotona, yksin, voin syödä rauhassa, enkä rasitu muiden ihmisten seurasta. Vältän kaikkia massatapahtumia ja sukujuhliin menen vain kun on kyse todella läheisestä ihmisen juhlista. Kaupungissa käyn harvoin ja viivyn siellä mahdollisimman lyhyen ajan. Asumme maalla, meillä on iso piha ja naapurit ovat sen verran kaukana, etteivät häiritse mitenkään. Miehelleni olen vihdoin saanut selitettyä, miten herkkä olen, miten vähästä pahoitan mieleni. Erimielisyydet ratkaistaan aina puhumalla, emme riitele koskaan, mieheni on oppinut, että minulle ei voi huutaa. En kykene riitelemään, vaikka haluaisin, minulta tulee heti itku ja menen ihan pois tolaltani. Tämä on parantanut avioliittoamme huimasti.

Harrastan kaikkea ihanaa rauhallista ja hiljaista, teen pitkiä kävelyretkiä, patikoin metsässä, hoidan puutarhaa, luen, teen käsitöitä. Joogassa käyn, koska ryhmä on pieni, siellä ei ole musiikkia ja olemme ihan hiljaa, vetäjä on rauhallinen. Minulla on muutama hyvä ystävä, jotka ovat itsekin herkkiä, tosin ei kukaan niin herkkä kuin minä, mutta olemme todella läheisiä. Pinnallinen ystävyys, "kaveruus", ei minua kiinnosta. Tapaan mieluiten vain yhden ystävän kerrallaan, jolloin juttelemme pitkään ja hartaasti, yhden aiheen kimpussa viihdytään tuntejakin. Sitä rakastan, pitkiä, perusteellisia keskusteluja.

Mitä hyvää tässä sitten on? No, koen, että nautin elämästä suunnattoman paljon, ehkä enemmän kuin "normaalit" ihmiset. Huomaan kaiken, niin hyvän kuin pahankin ja keskityn lähinnä hyvään. Hyvä ruoka esim. on suuri nautinto, en osaa kuvailla miltä tuntuu aistia ihanat aromit ja keskittyä vain siihen hienoon makuelämykseen. Teen joka ilta vähintään kolmen ruokalajin illallisen ja istun ruokapöydässä lähes tunnin. Nautin valtavasti kauniista maisemista, taiteesta, kauniista musiikista, lukemisesta, kaikesta kauniista ja sielua hivelevästä. Taas, en osaa kuvailla niitä suuria tunteita joita jokin pieni asia minussa herättää. Jos saan vaikka uuden helminauhan, se ilahduttaa minua kuukausia. Otan sen rasiasta, ihailen sitä päivänvalossa, sen hohtoa, helmien pyöreyttä, sitä helminauhan tuntumaa kädessäni. Laitan sen kaulaani ja nautin sen painosta ihollani. Kokeilen sen sopivuutta mekkoihini. Kuvittelen sen kaulalleni kun menemme mieheni kanssa ulos syömään. Ja näin on kaiken kanssa, saan niin suurta nautintoa ihan jokapäiväisistä asioista, etten osaa kuvailla sitä. Aamupala ja aamulenkki ovat päivän ensimmäinen suuri nautinto. Lenkillä näen valtavasti ihania asioita, aina, joka päivä.

En ole parempi kuin muut ihmiset, mutta en ole huonompikaan, olen vain omanlaiseni.

Vierailija kirjoitti:

Johonkin sen on perustuttava, että niin moni kokee olevansa erityisherkkä. Luulen, että kyse on siitä, että herkkyyttä ei juuri käytetä elämässä (pitää olla kova, tehokas jne.). Siksi oman herkkyyden kanssa ei olla kosketuksissa ja se alkaa toimia itseä vastaan.

Ainakin omaan elämääni tämä teoria mahtuu. Itsekin olisin varmaan pari vuotta sitten ajatellut ehdottomasti olevani erityisherkkä. Parin viime vuoden aikana olen paitsi monin tavoin haastanut itseni, myös saanut olla ihmisten vierellä todella vaikeissa tilanteissa ja herkkyydestä on tullut voimavara, jota olen huomannut muidenkin arvostavan. Olenhan minä herkkä vieläkin, mutta erityisherkäksi itseni määrittely tuntuisi liioitellulta, juuri siltä, että haluaisin sen takia ylimääräistä huomiota.

Onko erityisherkkyys siis herkkien hätähuuto oman herkkyyden huomioimiselle tässä suorituskeskeisessä maailmassa? Mitä mieltä olette, tte erityisherkäksi itsenne määrittelevät?

Minusta se on lähinnä ominaisuus. En asiasta ole kertonut kuin yhdelle henkilölle, saati huudellut hätääni. Ei erityisherkät kaipaa ylimääräistä huomiota.

Vierailija kirjoitti:

On ihmisiä, jotka ovat herkempiä kuin toiset. Siinä ei ole mielestäni mitään ihmeellistä. Ihmisissä esiintyy ominaisuuksia laajalla skaalalla - joku saa itkukohtauksen lattialle tippuneesta lasista, toinen on kuivin silmin vanhempiensa hautajaisissa.

Turha tätä on oikeasti diagnosoida. Milloin erityisen vihaisille ihmisille tehdään jokin diagnoosi? Tai erityisen kateellisille? Ehkä herkkyys on sellainen ominaisuus, jota ihmiset toivovat itselleen.

Minut varmaan voisi lukea tällaiseksi erityisherkäksi, mutta en halua profiloitua "ulisevana neitinä". Kukapa haluaisi?

Ei erityisherkkyys ole diagnoosi.

Mutta  erityiseen vihaisuuteen voi liittyä useampikin diagnoosi.

Minusta on oksettavaa, että joku tulee sanomaan toiselle, että "et sinä mikään herkkä ole, vaan sinulla on pahoja mielenterveysongelmia".

Minun nähdäkseni juuri tuollaisella ihmisellä voi hyvinkin olla pahoja ongelmia itsellään. Mitä sitten ikinä ovatkaan, asenne ongelma nyt ainakin.

Jos ihmistä on syrjitty koko koulu aika juuri herkkyyden takia ja sanottu, että "älä ota niin itseesi", "itkaisepas nyt vähän", "niin herkkähän hän on.

Kotonaankin häntä oli lytätty oikein huolella.

Ja, jos hän oli jo lapsena selvästi masentunut ja aikuisenakin useita vuosia.

M39 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Skep Tikku kirjoitti:

Minä olen täysin vakuuttunut, että se on pelkkää huuhaata. Mieleltään epävakaiden ihmisten keksintö, jonka taakse yritetään piilottaa oma kykenemättömyys käsitellä asioita ja pärjätä elämässä.

Herkkyys on yksi temperamenttipiirteistä. Koska me ihmiset olemme erilaisia, niin tälläistä herkkyyttä on toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Se ei tee ihmisestä sen parempaa tai huonompaa. Erityisherkkyys-nimikettä osa käyttää kuvaamaan henkilöitä, jotka ovat poikkeavan herkkiä (noin 15% väestöstä), tämä nimike ei millään tavalla ota huomioon muita temperamentti piirteitä. Lähes aina erityisherkkyydestä kirjoittavat laittavat kaikki erityisherkät samaan pakettiin ja myös yleistävät kaiken mahdollisen liittyvän erityisherkkyyteen. Tosiasiassa me kaikki olemme erilaisia ja ihmisen elämään vaikuttaa niin paljon muutakin kuin herkkyys.

Minun yksi lapsistani ja mieheni ovat ns erityisherkkiä. Minä en ole. On hyödyllistä ymmärtää erilaisia temperamenttipiirteitä, myös siis herkkyyttä. Kumpikaan heistä ei mahdu tuohon yleensä esitettyyn erityisherkkä muottiin. Lapsi on sosiaalinen, iloinen ja reipas ja nauttii uusista asioista, toisaalta on emotiaalisesti herkkä, tunnistaa hyvin muiden ihmisten tunteita, osaa ottaa heidät huomioon, mutta vastaavasti harmistuu helposti, kun kaverit eivät ole niin herkkiä. Lisäksi huomioi ympäristöään tarkasti, eikä pidä metelistä.

Ei ole. Kaikki mitä kirjoitit, on yhtä pseudotieteellistä keittiöpsykologiaa.

No voisitko kiitos korjata asian ja selittää mikä tekstissäni on väärin ja miten asiat oikeasti menee?

Mulla on esim silmät erityisherkät. Ne alkaa vuotamaan pienestäkin tuulesta. Sit mie kuulen äänet todella voimakkaina, varsinkin sellaset terävät. Ei luulis tempperamentistä olevan kiinni.

Vattuiltiinko siullekkin koulunpihalla, että miks siristelet silmiäs? Pakkasella..

Olen lukenut noita Elaine N. Aronin teoksia ja niiden perusteella arvelisin olevani erityisherkkä. Minusta on hyvä, että tuosta asiasta puhutaan, ja eniten siitä voisi olla hyötyä lasten kohdalla. Ei omakaan lapsuuteni kaikin osin kauhean onnellinen ollut, ja lapset ovat luonnollisesti aika avuttomia tekemään tilanteille mitään. Aikuisena ainakin minulla on ollut helpompaa. Aika harvan esim. tarvitsee viettää monta tuntia päivässä kolmikymmenpäisessä, hälisevässä ryhmässä. Itse kyllä myönnän jossain vaiheessa vähän kyllästyneeni koko kirjoihin. Parasta niissä on se, että saa ikään kuin oikeutuksen olla se, mikä on, mutta kaipa jokainen on kantapään kautta sitten vuosien myötä oppinut säätelemään ärsyketulvaa jne. Minusta on ikävää, että eri persoonallisuuden piirteistä on tullut muotijuttuja. Haaveeni on, että voisimme elää maailmassa, jossa ihan todella kaikille olisi tilaa, eikä niin, että nyt on pop analyyttinen Asperger, ensi vuonna erityisherkkä ja sitten taas uhkarohkea tapaus.