Pienet lapset, äiti puoleksi vuodeksi ulkomaille töihin (ilman lapsia)

Kiitos kaikista viesteistä, niin kritisoivista kuin kannustavistakin.

Joku tuolla kysyi onko kyseessä kehitysyhteistyö: ei, mutta olosuhteet ovat paikoin melko vastaavat, välillä paremmat ja välillä vielä alkeellisemmat. Työstä tosin saa palkkaa. Ympäristö on sellainen, missä malarialääkitystä tarvitaan koko reissun ajan. Kuulostaa varmaan tyhmältä ja naurettavalta, mutta tällaisesta tilaisuudesta olen haaveillut suunnilleen siitä asti, kun olin 5-vuotias ja sain tällaisesta työstä kuulla. Ikävä vain, että kun tilaisuus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin tarjoutuu, ajankohta on niin huono lasten kannalta.

Lapset ovat läheisiä isänsä kanssa, tämä on ollut vuoden koti-isänä, tosin ennen nuorimmaisen syntymää. Eli varmasti hän lasten kanssa pärjäisi ja yhtälailla he ovat häneen kiintyneitä kuin minuunkin. Hän kannustaa minua lähtemään ja on sitä mieltä, että katuisin kuitenkin, jollen lähtisi. Epäilemättä hän on oikeassa. Lapsiani tietenkin rakastan, enhän muuten edes tätä "mennäkö vai eikö mennä" -pohdintaa kävisi vaan olisin jo lentokentällä lähdössä.

Onneksi ei ihan tällä sekunnilla tarvitse vielä tehdä päätöstä.

En ole aiemmin aiheesta avannut ketjua, mutta jos joku löytäisi tuon vanhan ketjun niin lukisin hyvin mielelläni!

Nosto!

Itse en olisi lähtenyt tuossa vaiheessa. Mutta periaatteessa tuo on ihan kannatettava ajatus, kun tilaisuus tarjoutuu. Isän kohdalla tuota ei pidettäisi tavattomana. Kyllä lapset selviävät puoli vuotta isänkin kanssa.

Jos isä olisi lähdössä, suurin osa ei pitäisi sitä ihmeellisenä tai kauheana.

Löytyykö vielä lisää ajatuksia tai kokemuksia?

Nosto

Ne jotka sanovat, että miehet saisivat lähteä vastaavalle reissulle: ei meillä mieskään edes harkitsisi tuollaista.

En lähtisi!

T. 6v, 4v ja 1v:n äiti

Vierailija kirjoitti:

En lähtisi. Työelämässä tulee projekteja, ei samoja mutta uusia. Lapsi on vain kerran pieni. Kumpi on tärkeämpää? 

Pelkäät että sinusta tulee katkera lapsillesi jos et lähde. Järkkyä puhetta äidiltä. Lapsi ei ole valinnut syntyä tähän maailmaan, sinä olet valinnut tulla äidiksi. Siihen liittyy vastuu.

Tämä. Olen järkyttynyt, että on tuollaisia noin pienten lasten vanhempia, jotka edes suunnittelevat tuollasista. Aikaisintaan siinä vaiheessa, kun lapsi olisi koulussa, asiaa voisi harkita ja silloinkin se olisi hyvin vaikeaa lapselle. Sen ikäinen pystyy kuitenkin jo järjellä ajattelemaan, että vanhempi tulee takaisin ja ne skypettelyt voivat hieman lohduttaa. 

Ap:n toinen lapsi vasta 1-vuotias, vielä järkyttävämpää. Nämä useimmat kannustajat heittävät mielestäni ironialla, että mene vain, koska huomaavat että ap ei välitä lapsistaan tai on itse jollain tavalla vaurioitunut tunneelämältään. 

Lapset eivät todellakaan ole valinneet tulla tähän maailmaan vaan sinä ap olet heidät tieten tahtoen tänne tuonut! Sinulla ei ole mitään oikeutta olla heille katkera yhtään mistään! Mikset matkustellut tai työskennellyt aikana ennen lapsia? Nyt olet valintasi tehnyt ja nyt on liian myöhäistä valittaa. Huostaanotto tai uusi vaimo miesparallesi olisi varmaan parasta lapsillesi ja miehellesi. 

Jos haluat unohtumattoman hylkäämiskokemuksen tuottaa lapsillesi niin mene toki. 

Nimenomaan kannattaa lähteä silloin, kun lapset ovat niin pieniä, etteivät muista sitä jälkeen päin - kaikki täällä kokemuksistaan kertoneet ovat todenneet, etteivät muista ajasta mitään eikä kokemuksesta aiheutunut heille haittaa.

Hmm, en ota muuten kantaa, mutta tuleeko lapselle hylkäämiskokemus, jos hän on isänsä kanssa? Varsinkaan kun ei puhuta vastasyntyneestä, vaan isä saattaa olla ihan yhtä tärkeä vanhempi kuin äitikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lähtisi. Työelämässä tulee projekteja, ei samoja mutta uusia. Lapsi on vain kerran pieni. Kumpi on tärkeämpää? 

Pelkäät että sinusta tulee katkera lapsillesi jos et lähde. Järkkyä puhetta äidiltä. Lapsi ei ole valinnut syntyä tähän maailmaan, sinä olet valinnut tulla äidiksi. Siihen liittyy vastuu.

Tämä. Olen järkyttynyt, että on tuollaisia noin pienten lasten vanhempia, jotka edes suunnittelevat tuollasista. Aikaisintaan siinä vaiheessa, kun lapsi olisi koulussa, asiaa voisi harkita ja silloinkin se olisi hyvin vaikeaa lapselle. Sen ikäinen pystyy kuitenkin jo järjellä ajattelemaan, että vanhempi tulee takaisin ja ne skypettelyt voivat hieman lohduttaa. 

Ap:n toinen lapsi vasta 1-vuotias, vielä järkyttävämpää. Nämä useimmat kannustajat heittävät mielestäni ironialla, että mene vain, koska huomaavat että ap ei välitä lapsistaan tai on itse jollain tavalla vaurioitunut tunneelämältään. 

Lapset eivät todellakaan ole valinneet tulla tähän maailmaan vaan sinä ap olet heidät tieten tahtoen tänne tuonut! Sinulla ei ole mitään oikeutta olla heille katkera yhtään mistään! Mikset matkustellut tai työskennellyt aikana ennen lapsia? Nyt olet valintasi tehnyt ja nyt on liian myöhäistä valittaa. Huostaanotto tai uusi vaimo miesparallesi olisi varmaan parasta lapsillesi ja miehellesi. 

Tällainen teksti on minusta kyllä paljon järkyttävämpää kuin ap:n suunnitelma. Ja itse suhtaudun epäillen psykologian 'totuuksiin', esim. tässä ketjussa toisteltuihin kiintymyssuhdeteorioihin. Psykologian nimissä on esitetty aivan liikaa hämäryyksiä aikojen saatossa. Vaikka puoli vuotta onkin pitkä aika, se ei ole lapselle maailmanloppu, jos isän kanssa on hyvä suhde.

Itse en osaa kuvitella mitään niin tärkeätä, että olisin puoli vuotta erossa omasta 2-vuotiaasta lapsestani, jos ei olisi pakko tienata muualla. Ja käyn töissä. Olen niin itsekäs, että haluan olla henkisesti ja fyysisesti läsnä lapsen elämässä.

Äitini oli minun, siskoni ja veljeni ollessa nuoria vuoden poissa. (minä 2-3, sisko 4, veli 6) Töissä ulkomailla. Kaikki lapset olimme aina lähempiä isämme kanssa, ja olemme edelleen. En tiedä johtuiko juuri tuosta, mutta tuntuu ettei minulla ja siskolla ikinä syntynyt oikeasti tiivistä kiintymyssuhdetta äitiimme. Veljemme nyt oli muutenkin nuorempana hieman villi tapaus, mitä nyt siskojaan puollusti henkeen ja vereen. Mutta sanoo, että ei silloin ymmärtänyt miksi äiti "hylkäsi" tämän. Vaikka tulikin siis takaisin.

Halusin siis vain sanoa tämän näin kun on henk.koht. kokemusta tavallaan.

Voi olla, että omat lapsesi eivät reagoi ja varsinkin jos olet vain puolivuotta. Kannustan nyt aikuisena lähtemään. Kokemus on varmasti upea ja antaa paljon! Mutta varaudu siihen että lapsesi SAATTAA reagoida siihen.

Ja tiedän saavani paljon alapeukkuja, mutta peukutelkaa vain. Jaoin vain oman kokemukseni asiasta.

No ei varmana aiheuta hylkäämiskokemusta, kun heillä kerran on isä, joka ilmeisesti jo nyt osallistuu hyvin lasten elämään.

Päätöstä tehdessäsi, kannattaa pitää mielessä muutama asia:

- On ihan eri asia, lähdetkö puoleksi vuodeksi pois lapsen ollessa 1v vai 6v. Vanhemmalle lapselle voi jo hyvin selittää miksi ja minne ja kalenteriin voi merkitä päivän, milloin äiti tulee takaisin. 1v on niin pieni, että hänelle kokemus vastaa hylkäämistä. Mieti tilannetta, jossa skypellä juttelet lapsen kanssa, ja kun puhelu lakkaa, lapsi alkaakin etsiä äitiä. 

- Osa tässä ketjussa puoltaa asiaa varmasti jo ihan tasa-arvon nimissä. On totta, että miesten pitkien työreissujen kohdalla yhteiskunta on suopeampi. Se ei silti mielestäni poista sitä asiaa, että se on väärin lapsia kohtaan. 

- Sekin vaikuttaa, kumpi on tällä hetkellä pienemmälle ensisijainen hoitaja. Sillä kuka antaa useammin ruokaa, nukuttaa, vaihtaa vaippaa, ulkoiluttaa, lohduttaa ja nukuttaa on kuitenkin lapseen vähän erityislaatuisempi suhde. Siksi jos olet ollut kotona lapsen kanssa ja lähdet suoraan siitä puoleksi vuodeksi pois, se on aika iso sokki lapselle. Jos siis päätät lähteä, tekisin sinuna niin, että kääntäisin miehen jo hyvissä ajoin ensisijaiseksi hoitajaksi eli vähän kuin jo ennakolta etäännyttäisin itseäni lapsesta. 

- Miettisin myös aika tarkkaan, miltä miehestä mahtaa tuntua. On ihan eri asia olla hoitovapaalla, jos puoliso kuitenkin tulee kotiin neljän jälkeen kuin hoitaa puolen vuoden ajan kaikki päiväkotiaamut, sairastelukierteet, harrastuksen ja koko arki muutenkin yksin. Meillä mies on joka toinen viikko poissa ja se on aika rankkaa itselle, kun samalla tietää, että se toinen oikeasti viihtyy ja nauttii siitä olostaan. Siksi meillä ei kumpikaan lähtisi yhtäjaksoisesti puoleksi vuodeksi pois. Toki monien naisten kohdalla asia on näin, mutta en kyllä tekisi sitä omalle puolisolleni eikä hän minulle. 

- Oletko varma, että pystyt alkuinnostuksen jälkeen oikeasti nauttimaan työstä omalta ikävältäsi? Mieti, miltä tuntuu nähdä varsinkin pienempi vilkuttamassa skypessä tietäen, että et pääse moneen kuukauteen koskettamaan. Mitä jos alkaakin kaduttaa, ikävä on hirveä ja tunnet tehneesi väärin? Pystytkö tarvittaessa jättämään työn kesken hyvällä omalla tunnolla? 

- Sinulla kävi suoraan sanottuna p***a onni. Jos työtilaisuus olisi avautunut vaikka viisi tai kuusi vuotta myöhemmin, tilanne olisi jo aivan eri.

Tsemppiä mitä ikinä sitten päätätkään! 

Onhan tuossa sekin riski että ei ole enää parisuhdetta kun ap palaa töistään kotiin. Mikään ei ole söpömpää ja hellyttävämpää kuin mies parin lapsen kanssa. Kyllä se semmoinen vetoaa yhden sun toisen naisen hoivaviettiin, ja mies kun on puutteessa niin saattaa se hoivaajan hoiva alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta.

(Oletkohan ap varma etteikö miehen kannustava asenne johdu siitä että hänellä jo lohduttaja katsottuna. Puolen vuoden poissaolollasi varmistat myös lähihuoltajuuden isälle eron sattuessa.)

Iihan sairasta mun mielestä. Me ei kumpikaan pystyttäis olmaan puolta vuotta erossa meidän 2v lapsesta. Ihan kamalaa ajatella, miltä lapsesta tuntuis jos äiti tai isä vaan katoaisi? :( siis olen sanaton. Toivon sydämeni kyllyydestä, että tämä on keksitty tarina.