Pienet lapset, äiti puoleksi vuodeksi ulkomaille töihin (ilman lapsia)

Vierailija kirjoitti:

Olen lastentarhanopettaja ja minulla on 3-5-vuotiaiden ryhmässäni 3-vuotias lapsi, jonka isä on ollut puoli vuotta työkomennuksella toisessa EU-maassa. Perheessä on myös 6- ja 8-vuotiaat lapset. Isä on käynyt kotona 3 päivän viikonloppulomilla noin joka toinen viikko. Syyslomalla äiti matkusti kaikkien lasten kanssa isän luokse viikoksi. Jouluna isä oli Suomessa 2 viikkoa. Arkea Suomessa on pyörittänyt äiti ja mummi, joka on auttanut mm. päiväkotiin tuomisissa ja hakemisissa. 3-vuotias on puhunut isästään viikoittain. Hän on myös takertunut äitiinsä tavalla, joka ei ole 3-vuotiaalle aivan tyypillinen. Äiti ja mummi pitävät lapsista kyllä parasta mahdollista huolta, mutta eivät tietenkään korvaa isää.

Ap:n tilanne on vielä paljon hurjempi, kun lapsi on vasta vuoden ikäinen ja komennus olisi toiselle puolelle maailmaa niin, ettei kotona käytäisi kuin ehkä kerran. Jokainen 3-5-vuotiaskin, jonka äiti/isä on esim. viikon työmatkalla, puhuu päiväkodissa aiheesta: "Äiti on vielä kaksi yötä poissa", "Isä tulee perjantaina hakemaan". Lapset ovat vanhemman poissaollessa myös itkuisempia, koska totta kai heillä on ikävä. Minusta on julma ajatus, että 1-vuotias jätettäisiin isän kanssa äidin pitkän komennuksen ajaksi, koska senikäinen ehtii unohtaa äidin ja vanhemmatkin lapset ehtivät vieraantua. Siitä jää pysyvä jälki lapsiin, jota ei ikinä voi korvata. Omien vanhempien läsnäoloa ei korvaa edes mummi tai muu hoitaja. Äitejä ja isiä on vain yksi kullekin pienelle lapselle.

Hohhoijaa. Vähän kyllä nyt yleistät. Ikävää, että tuossa perheessä on käynyt noin, mutta ei se tarkoita sitä, että Ap:lle käy samoin. Mitenkäs ne avioerolapsetkaan ollenkaan pärjäisi, jos asia olisi todella noin yksioikoinen?

Miksi eI, kun kerran puolesta vuodesta vain on kyse. Jos olisit mies, et kyselisin täällä vaan olisin ostanut lennot ja hoitanut hommat niin , että näet perheen tarpeeksi usein.

Miksi se on niin tabu jos nainen tekee näin?

Kiitos onnentoivotuksista!

Kuten sanottu, tiedostan, että lapsille varmasti tulee minua ikävä.

Olen nainen ja asunut jo vuosia lasten kanssa eri maassa suurimman osan vuodesta. Lapset ovat tasa-painoisia ja fiksuja eivätkä takerru kumpaankaan vanhempaan. He viettävät ulkomailla pitkiä aikoja lomillaan. Kun tämä tilanne tuli vuosia sitten ajankohtaiseksi lasten koulussa opettaja yritti kaikin voimin tehdä asiasta ongelmaa keksimällä miten lapset ovat "masentuneita" ja pää sekaisin. Onneksi lasten isä käski opettajan lopettaa sellaiset jutut ja ne loppuivat pikkuhiljaa. Mun lapset ovat myös paljon aloitekykyisempiä ja omatoimisempia kuin muut ikäisensä. Meillä on välillä teini-ikäisten kanssa normaaleja tappeluita ja kaikki mahdolliset asiat on tuotu esiin ja niistä on juteltu. (Lapset olivat pikkuisia kun päädyimme tähän ratkaisuun ja eroon heidän isänsä kanssa. )

Yleensä ongelma on joko hankalaksi ja yhteistyöhaluttomaksi heittäytyvässä marttyyrivanhemmassa tai muissa ydinperheeseen kuulumattomissa jotka eivät osaa sulattaa tilannetta. Antakaa ihmisten hoitaa omat asiansa ja paskan puhumisen sijaan olkaa apuna ja tukena jos sellaista tarvitaan. Liika puuttuminen ja asioiden demonisointi on peestä.

Voin kyllä jo kuvitella, millainen häly suunnitelmastamme nostetaan neuvolassa...

Oikein! Lasten ja perheen ei pitäisi olla mikään kahle, joka sitoo molemmat vanhemmat 18 vuodeksi kotiin. Omaa elämää saa ja pitää elää äitinäkin, kunhan lapset eivät nyt heitteille joudu.

Todettakoot, ettei sekään vaihtoehto, että lapset lähtisivät mukaan välttämättä ihan poissuljettu ole (toki siis mielluummin lähtisin koko perheen kanssa), mutta he joutuisivat elämään paikoin hyvin alkeellisissa oloissa, kuumassa ja kosteassa, matkustamaan tuhansia kilometrejä huonoja teitä tai jokia pitkin, todennäköisesti saisivat suuren määrän hyönteisten puremia, joutuisivat alttiiksi mm. denguekuumeelle ja myrkyllisille käärmeille, sairaalaan ei välttämättä pääsisi kovin nopeasti puhumattakaan siitä määrästä rokotteita, jotka he tarvitsisivat, ihan rabiesta myöten.

Jos joku on tämänkin jälkeen sitä mieltä, että lapset kannattaisi mieluummin ottaa mukaan, niin kuulisin kyllä mielelläni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lastentarhanopettaja ja minulla on 3-5-vuotiaiden ryhmässäni 3-vuotias lapsi, jonka isä on ollut puoli vuotta työkomennuksella toisessa EU-maassa. Perheessä on myös 6- ja 8-vuotiaat lapset. Isä on käynyt kotona 3 päivän viikonloppulomilla noin joka toinen viikko. Syyslomalla äiti matkusti kaikkien lasten kanssa isän luokse viikoksi. Jouluna isä oli Suomessa 2 viikkoa. Arkea Suomessa on pyörittänyt äiti ja mummi, joka on auttanut mm. päiväkotiin tuomisissa ja hakemisissa. 3-vuotias on puhunut isästään viikoittain. Hän on myös takertunut äitiinsä tavalla, joka ei ole 3-vuotiaalle aivan tyypillinen. Äiti ja mummi pitävät lapsista kyllä parasta mahdollista huolta, mutta eivät tietenkään korvaa isää.

Ap:n tilanne on vielä paljon hurjempi, kun lapsi on vasta vuoden ikäinen ja komennus olisi toiselle puolelle maailmaa niin, ettei kotona käytäisi kuin ehkä kerran. Jokainen 3-5-vuotiaskin, jonka äiti/isä on esim. viikon työmatkalla, puhuu päiväkodissa aiheesta: "Äiti on vielä kaksi yötä poissa", "Isä tulee perjantaina hakemaan". Lapset ovat vanhemman poissaollessa myös itkuisempia, koska totta kai heillä on ikävä. Minusta on julma ajatus, että 1-vuotias jätettäisiin isän kanssa äidin pitkän komennuksen ajaksi, koska senikäinen ehtii unohtaa äidin ja vanhemmatkin lapset ehtivät vieraantua. Siitä jää pysyvä jälki lapsiin, jota ei ikinä voi korvata. Omien vanhempien läsnäoloa ei korvaa edes mummi tai muu hoitaja. Äitejä ja isiä on vain yksi kullekin pienelle lapselle.

Hohhoijaa. Vähän kyllä nyt yleistät. Ikävää, että tuossa perheessä on käynyt noin, mutta ei se tarkoita sitä, että Ap:lle käy samoin. Mitenkäs ne avioerolapsetkaan ollenkaan pärjäisi, jos asia olisi todella noin yksioikoinen?

Eihän ne avioerolapsetkaan aina kovin häikäisevästi pärjää. Olen itsekin avioerolapsi ja tiedän, että itseni tavoin moni muukin vieraantuu toisesta vanhemmastaan iästään riippumatta. Itse olin vanhempieni erotessa 11, mutta kun näimme toisiamme isän kanssa vain jokatoinen viikonloppu 48 tunnin ajan, se ei riittänyt ylläpitämään suhdettamme luottamuksellisena ja läheisenä. On tutkittu, että tunnetasolla lapsi pystyy muistamaan vanhempansa oman ikänsä + 1 päivää. Tämä tarkoittaa, että esim. 3-vuotias muistaa matkalle lähtevän / toisessa osoitteessa asuvan vanhempansa n. 4 päivää tunnetasolla. Tämän jälkeen alkaa vieraantuminen ja vanhempaan on tutustuttava joka kerta uudelleen, kun hänet taas näkee. Siksi pienten lasten vanhempien olisi vältettävä eroamista, jollei eron syynä ole akuutti turvallisuuden puute, esim. perheväkivalta tai alkoholismi. On kiistatonta, että ns. kodin rikkoutuminen on riskitekijä lapsen henkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle. Avioero ei väistämättä pilaa lapsen elämää. Olen minäkin selviytynyt omassa elämässäni aikuiseksi äitini kasvattamana. Lapsuuden kodib rikkoutuminen ei ole kuitenkaan ideaali, johon tarkoituksellisesti kannattaisi pyrkiä, jos se voidaan välttää.

Oma äitini työskenteli toisessa maassa noin vuoden, kun olin 2-3v emmekä nähneet sinä aikana kertaakaan. En juuri muista tuosta ajasta, jotain yksittäisiä muistoja äidin lähettämiin postikortteihin liittyen on, tuolloin kuin ei vielä edes kännyköitä ollut skypestä puhumattakaan. En muista koskaan ikävöineeni äitiäni tai tunteneeni itseäni hylätyksi, mutta olen isäni kanssa vielä aikuisenakin hyvin läheinen. Äitinikin kanssa minulla on aina ollut hyvät välit, vaikka hän tekikin paljon töitä ollessani pieni. Minusta kasvoi siis ihan terve tavallinen ihminen tästä "hylkäyksestä" huolimatta.

Siis oikeasti, tiedät, että lapset kaipaavat sinua, mutta silti valitset lähteä?? Työsi on siis sinulle tärkeämpää kuin lapsesi?

Hyvä päätös AP, jos todella lähdet! :)

 (olen se yks, joka aikaisemmin on tänne kommentoinut, kun itsekin olin melkein vuoden työreissulla ulkomailla ja kaikki meni hyvin, eikä lapsillä ollut mitään hätää) :)

Uskoisin, että osa ainakin näistä mammoista, jotka kommentoivat että eivät suosittele lähtemään, ovat vaan kateellisia. 

Varmasti moni tälläisistä naisista on niitä, jotka hoitavat kodin ja lapset ja ovat katkeria, kun ei ole miestä, joka osallistuisi kotitöihin ja lasten hoitoon ja ovat kateellisia sitten siitä kun on olemassa AP:n kaltaisia uranaisia, joilla on mahdollisuus päästä ulkomaille työreissulle ja vieläpä oma mieskin kannustaa lähtemään ja on valmis ottamaan vastuun lapsista ja kodista sillä aikaa.

Ja myöskin se voi ketuttaa näitä kyseisiä mammoja, kun heillä itsellään ei ole uskallusta tarttua uusiin tilanteisiin ja haasteisiin ja ehkä ovat liian alistuneita siihen perinteiseen äidin rooliin eli olla kotona lasten kanssa. 

Tälläisiltä naisilta puuttuu kunnianhimo ja tietynlainen itsekkyys. Pitää ajatella myös omaakin elämää, mutta jotkut naiset luulevat että kun muksuja pyöräyttää niin koko oma elämä pitäisi lakata olemasta sen jälkeen ja eletään elämää vain lasten ja miehen kautta. 

Ihailen naisia, jotka haluavat edetä urallaan, haluavat ylipäätänsä käydä töissä eikä olla vaan kotiäitinä ja tehdä asioita, joita on tehnyt jo ennen lapsiakin. Se ei tarkoita, että lapset jätetään heitteille tai niitä ei rakasteta.

Voisiko mies jo hyvissä ajoin ennen lähtöäsi jäädä hoitovapaalle, jotta lapset ehtisivät tottua siihen, että hän on "päähuoltaja"?

Vierailija kirjoitti:

Todettakoot, ettei sekään vaihtoehto, että lapset lähtisivät mukaan välttämättä ihan poissuljettu ole (toki siis mielluummin lähtisin koko perheen kanssa), mutta he joutuisivat elämään paikoin hyvin alkeellisissa oloissa, kuumassa ja kosteassa, matkustamaan tuhansia kilometrejä huonoja teitä tai jokia pitkin, todennäköisesti saisivat suuren määrän hyönteisten puremia, joutuisivat alttiiksi mm. denguekuumeelle ja myrkyllisille käärmeille, sairaalaan ei välttämättä pääsisi kovin nopeasti puhumattakaan siitä määrästä rokotteita, jotka he tarvitsisivat, ihan rabiesta myöten.

Jos joku on tämänkin jälkeen sitä mieltä, että lapset kannattaisi mieluummin ottaa mukaan, niin kuulisin kyllä mielelläni.

Olen ihan samaa mieltä, että noihin olosuhteisiin lasten vieminen välttämättä kannata, mutta enpä lähtisi itsekään samoihin olosuhteisiin varsinkaan pienten lasten äitinä / isänä.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että osa ainakin näistä mammoista, jotka kommentoivat että eivät suosittele lähtemään, ovat vaan kateellisia. 

Varmasti moni tälläisistä naisista on niitä, jotka hoitavat kodin ja lapset ja ovat katkeria, kun ei ole miestä, joka osallistuisi kotitöihin ja lasten hoitoon ja ovat kateellisia sitten siitä kun on olemassa AP:n kaltaisia uranaisia, joilla on mahdollisuus päästä ulkomaille työreissulle ja vieläpä oma mieskin kannustaa lähtemään ja on valmis ottamaan vastuun lapsista ja kodista sillä aikaa.

Ja myöskin se voi ketuttaa näitä kyseisiä mammoja, kun heillä itsellään ei ole uskallusta tarttua uusiin tilanteisiin ja haasteisiin ja ehkä ovat liian alistuneita siihen perinteiseen äidin rooliin eli olla kotona lasten kanssa. 

Tälläisiltä naisilta puuttuu kunnianhimo ja tietynlainen itsekkyys. Pitää ajatella myös omaakin elämää, mutta jotkut naiset luulevat että kun muksuja pyöräyttää niin koko oma elämä pitäisi lakata olemasta sen jälkeen ja eletään elämää vain lasten ja miehen kautta. 

Ihailen naisia, jotka haluavat edetä urallaan, haluavat ylipäätänsä käydä töissä eikä olla vaan kotiäitinä ja tehdä asioita, joita on tehnyt jo ennen lapsiakin. Se ei tarkoita, että lapset jätetään heitteille tai niitä ei rakasteta.

Höpöhöpö. Minä taas olen sitä mieltä, että ap:n kaltaiset (ei välttämättä itse ap) ovat tuuliviirejä, jotka poukkoilevat sinne tänne mielitekojensa perässä, kun eivät tiedä, mitä oikeasti haluaisivat. Nämä yksilöt harvoin menestyvät työelämässäkään kovin hyvin.

Itse en lähtisi, vaikka pakotettaisiin. Pari kertaa olin ulkomailla vuoden pätkät ennen lasten syntymää, ja ihan perseestähän sekin jo oli. Miestäkin kamala ikävä koko ajan.

Yllättävää, että täällä näin moni on sitä mieltä, että ap:n idea on ihan normaali. Eihän tämä ole mikään tasa-arvokysymys. Ei meiltä suostuisi mieskään lähtemään. Ehkä kuukauden voisi isä max. olla pois. Hylkääminenhän se lapselle on, ja sitä miten lapsi siihen reagoi, ei voi ennustaa. Mut hei, hyvällä tuurilla ei tuu traumoja!

Kuka työnantaja palkkaa tuollaiseen työhön pienten lasten äidin? Ja että katkera lapsille, huhhuh. Grow up.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että osa ainakin näistä mammoista, jotka kommentoivat että eivät suosittele lähtemään, ovat vaan kateellisia. 

Varmasti moni tälläisistä naisista on niitä, jotka hoitavat kodin ja lapset ja ovat katkeria, kun ei ole miestä, joka osallistuisi kotitöihin ja lasten hoitoon ja ovat kateellisia sitten siitä kun on olemassa AP:n kaltaisia uranaisia, joilla on mahdollisuus päästä ulkomaille työreissulle ja vieläpä oma mieskin kannustaa lähtemään ja on valmis ottamaan vastuun lapsista ja kodista sillä aikaa.

Ja myöskin se voi ketuttaa näitä kyseisiä mammoja, kun heillä itsellään ei ole uskallusta tarttua uusiin tilanteisiin ja haasteisiin ja ehkä ovat liian alistuneita siihen perinteiseen äidin rooliin eli olla kotona lasten kanssa. 

Tälläisiltä naisilta puuttuu kunnianhimo ja tietynlainen itsekkyys. Pitää ajatella myös omaakin elämää, mutta jotkut naiset luulevat että kun muksuja pyöräyttää niin koko oma elämä pitäisi lakata olemasta sen jälkeen ja eletään elämää vain lasten ja miehen kautta. 

Ihailen naisia, jotka haluavat edetä urallaan, haluavat ylipäätänsä käydä töissä eikä olla vaan kotiäitinä ja tehdä asioita, joita on tehnyt jo ennen lapsiakin. Se ei tarkoita, että lapset jätetään heitteille tai niitä ei rakasteta.

Voi olla, että joku on katkera ja kateellinen, mutta varmasti kaikki eivät ole. Itse voin ylpeydellä todeta, että lapsista huolimatta teen töitä ja minulla on mies, joka pyörittää kotia ihan siinä missä minäkin. Mies on kannustanut urallani eteenpäin, isovanhemmilta saamme hoitoapua tarvittaessa päivähoidon lisäksi. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että matkatöiden tekemistä kaikkien vanhempien pitäisi välttää, kun lapset ovat pieniä. Kaikelle on aikansa. Jos lapsia tekee, on lapsista kannettava myös vastuu. On vääränlaista itsekkyyttä vaatia itselleen samaan syssyyn kaikki: lapset ja ulkomaankomennukset, työmatkat, omaa aikaa samalla mitalla kuin ennen lapsia.

Lapset ovat pieniä loppujen lopuksi hyvin vähän aikaa. Niiden muutamien vuosien ajan ei ole liikaa vaadittu, että vanhemmat ovat lähellä lapsiaan. Tervettä itsekkyyttä on se, että vanhemmilla on tekemistä ja sosiaalista elämää myös kodin ulkopuolella. Tervettä itsekkyyttä on joku 1-2 yön viikonloppuloma kerran vuodessa ilman lapsia. Mutta jos lapsilleen ei halua antaa omaa aikaansa, on minusta ihan aiheellista pohtia, mitkä ne oman elämän arvot ovatkaan. Jos omalla agendalla työt ja itsensä toteuttaminen menevät 1-vuotiaan lapsen edelle sataprosenttisesti puoleksi vuodeksi, on minusta ihan relevanttia pohtia, ovatko arvot kohdallaan. 

Itse olen lapseton, mutta olen aina nauttinut suuresti ulkomailla asumisesta, olenpa elänyt samankaltaisissa olosuhteissa kuin hänkin. Siitäkin huolimatta, että olin jo tuolloin naimisissa. Joillekin matkustaminen ja ulkomailla asuminen nyt vain on "se juttu", kutsumus tai miksi sitä sanoisikaan, toisille jokin muu asia on tärkeämpi.

En lähtisi. Lapset menee työn edelle, mies ei myöskään pärjäisi yksin kotona ruletin kanssa.

Jos olisin sinkku niin miksipä ei.

Lähdet varmaan, kun edes mietit vaihtoehtoa.