Onko uuden puolison kestettävä ja jakseta va lapsia

Onko kukaan eronnut toisen lasten takia?

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan eronnut toisen lasten takia?

Aika läheltä liippaa tällä hetkellä. Miehen lapsissa sinänsä ei ole mitään vikaa, olen vain tullut siihen lopputulokseen että tämä uusperhejuttu ei ole minua varten. Koen koko homman ja etenkin etäviikonloput erittäin uuvuttavina, mikä taas heijastuu noihin omiin lapsiin turhana ärhentelynä ja pikkujutuista raivoamisena. Jatkuvasti on paska äiti -olo. Toisaalta en haluaisi erottaa lapsiani isästään, mutta en tiedä kuinka kauan vielä jaksan tätä. Ehkä joku tilapäinen etäviikonloppuasumusero voisi olla ratkaisu, en tiedä. Mutta happea on saatava, muuten hajoaa pää.

Jos tässä nyt ero tulee, niin uusperheeseen en enää ikimaailmassa lähde. Ja jos ja kun mieheni löytää uuden puolison, tarjoan tälle vaikka vuosittaisen kasvohoidon ja hotelliyön ihan kiitokseksi siitä, että jaksaa minun lapsiani. Ei oo meinaa helppoa, ei. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan eronnut toisen lasten takia?

Aika läheltä liippaa tällä hetkellä. Miehen lapsissa sinänsä ei ole mitään vikaa, olen vain tullut siihen lopputulokseen että tämä uusperhejuttu ei ole minua varten. Koen koko homman ja etenkin etäviikonloput erittäin uuvuttavina, mikä taas heijastuu noihin omiin lapsiin turhana ärhentelynä ja pikkujutuista raivoamisena. Jatkuvasti on paska äiti -olo. Toisaalta en haluaisi erottaa lapsiani isästään, mutta en tiedä kuinka kauan vielä jaksan tätä. Ehkä joku tilapäinen etäviikonloppuasumusero voisi olla ratkaisu, en tiedä. Mutta happea on saatava, muuten hajoaa pää.

 

Jos tässä nyt ero tulee, niin uusperheeseen en enää ikimaailmassa lähde. Ja jos ja kun mieheni löytää uuden puolison, tarjoan tälle vaikka vuosittaisen kasvohoidon ja hotelliyön ihan kiitokseksi siitä, että jaksaa minun lapsiani. Ei oo meinaa helppoa, ei. :D

Ja tämä kaikki paljastui vasta kun ehditte tehdä useamman yhteisenkin lapsen. Ja sitten taas ero ja sama homma edessä omilla lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan eronnut toisen lasten takia?

Aika läheltä liippaa tällä hetkellä. Miehen lapsissa sinänsä ei ole mitään vikaa, olen vain tullut siihen lopputulokseen että tämä uusperhejuttu ei ole minua varten. Koen koko homman ja etenkin etäviikonloput erittäin uuvuttavina, mikä taas heijastuu noihin omiin lapsiin turhana ärhentelynä ja pikkujutuista raivoamisena. Jatkuvasti on paska äiti -olo. Toisaalta en haluaisi erottaa lapsiani isästään, mutta en tiedä kuinka kauan vielä jaksan tätä. Ehkä joku tilapäinen etäviikonloppuasumusero voisi olla ratkaisu, en tiedä. Mutta happea on saatava, muuten hajoaa pää.

 

Jos tässä nyt ero tulee, niin uusperheeseen en enää ikimaailmassa lähde. Ja jos ja kun mieheni löytää uuden puolison, tarjoan tälle vaikka vuosittaisen kasvohoidon ja hotelliyön ihan kiitokseksi siitä, että jaksaa minun lapsiani. Ei oo meinaa helppoa, ei. :D

Ja tämä kaikki paljastui vasta kun ehditte tehdä useamman yhteisenkin lapsen. Ja sitten taas ero ja sama homma edessä omilla lapsilla.

Luulin että jaksan mutta en jaksakaan, minkäs sille voi. Monen monta vuotta olen jaksanut silti, enemmän kuin esim. miehen ex avioliittoaan. ;) Mutta ilmeisesti perus olemme kasvaneet erilleen on täällä av:lla parempi syy erolle kuin se, että liittoa ympäröivät olosuhteet koetaan niin raskaina, että se heijastuu jo lastenkin hyvinvointiin. Lasten parasta minä tässä ajattelen, sekopää-äiti kun ei ole kenenkään etu.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan eronnut toisen lasten takia?

Aika läheltä liippaa tällä hetkellä. Miehen lapsissa sinänsä ei ole mitään vikaa, olen vain tullut siihen lopputulokseen että tämä uusperhejuttu ei ole minua varten. Koen koko homman ja etenkin etäviikonloput erittäin uuvuttavina, mikä taas heijastuu noihin omiin lapsiin turhana ärhentelynä ja pikkujutuista raivoamisena. Jatkuvasti on paska äiti -olo. Toisaalta en haluaisi erottaa lapsiani isästään, mutta en tiedä kuinka kauan vielä jaksan tätä. Ehkä joku tilapäinen etäviikonloppuasumusero voisi olla ratkaisu, en tiedä. Mutta happea on saatava, muuten hajoaa pää.

 

Jos tässä nyt ero tulee, niin uusperheeseen en enää ikimaailmassa lähde. Ja jos ja kun mieheni löytää uuden puolison, tarjoan tälle vaikka vuosittaisen kasvohoidon ja hotelliyön ihan kiitokseksi siitä, että jaksaa minun lapsiani. Ei oo meinaa helppoa, ei. :D

Ja tämä kaikki paljastui vasta kun ehditte tehdä useamman yhteisenkin lapsen. Ja sitten taas ero ja sama homma edessä omilla lapsilla.

Luulin että jaksan mutta en jaksakaan, minkäs sille voi. Monen monta vuotta olen jaksanut silti, enemmän kuin esim. miehen ex avioliittoaan. ;) Mutta ilmeisesti perus olemme kasvaneet erilleen on täällä av:lla parempi syy erolle kuin se, että liittoa ympäröivät olosuhteet koetaan niin raskaina, että se heijastuu jo lastenkin hyvinvointiin. Lasten parasta minä tässä ajattelen, sekopää-äiti kun ei ole kenenkään etu.   

Mistä sä tiedät miten sekopäinen niiden lastes seuraava "äiti" on. Erossa on nykyään se että kun ihmiset ei kestä olla yhtään ilman parisuhdetta, lasten elämään tulee noita uusia äitejä ja isiä, joista ei koskaan tiedä miten lapsia kohtelevat. Itselläni tämä on kyllä yksi erittäin hyvä motivoija siihen että yritän pitää liiton kunnossa. Tullut nähtyä omassakin lapsuudessa niin kaikenlaisia ihmisiä.

On kestettävä ja jaksettava. Lapsi ja vanhempi on paketti, vaikka kuinka yrittäisi vain olla vanhemman kanssa, niin ei sitä lasta voi jatkuvasti huoneeseensa lukita tai passittaa pelikoneiden ääreen pois jaloista. Jos muuttaa yhteen on perhe, jos ei sitä jaksa tai halua, ei muuta yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän vähän eronneet harrastavat lasten asuessa kotona seurustelua. Mikä pakko sitä on heti/koskaan yhteenmuuttaa? Eikö voisi asua molemmat omillaan lastensa kanssa ja vain seurustella? Ehtiihän sen yhteisen kodin perustaa myöhemminkin. Eikä sitä rakkaudensinettilastakaan ole pakko tehdä, ei ainakaan ennen kuin uusperhe on sopeutunut. Aikuiset ovat todella itsekkäitä nykyisin, kaikki tehdään aikuisten ehdoilla.

T. Ydinperheen äiti

Juuri näin ajattelin minäkin.

Voihan sitä vaan seurustella ja asua eri kodeissa. Silloin lapsillekaan ei tule huonoa oloa siitä, että toinen aikuisista lähtee heidän takiaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelimme muutaman vuoden ennen yhteen muuttoa. Ja kaikki oli ok. Lapset hyväksyivät. Käytös on muuttunut nyt kun teini-ikä on tullut. Ap

Voi hyvänen aika, aika usein lasten käytös muuttuu hankalammaksi ihan ydinperheissäkin, kun tulevat teineiksi.

Mä kävin terapiassa purkaas tunteitani. Sitten mies sanoi että lapset muuttaa meille niin ahdistuin järjettömästi. Luojankiitos erottiin ja minun toimesta. Olin jo päättänyt tappaa itseni kunnes tuli toinen mies ja kaappasi mut. Ihana vapaus nyt. Asun itsekseni. Ikinä en miestä enkä kakaroita nurkkiini ota. Käy se parisuhde eri osoitteistakin. Tajusin lopulta että tarvitsen yksinoloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelimme muutaman vuoden ennen yhteen muuttoa. Ja kaikki oli ok. Lapset hyväksyivät. Käytös on muuttunut nyt kun teini-ikä on tullut. Ap

 

Voi hyvänen aika, aika usein lasten käytös muuttuu hankalammaksi ihan ydinperheissäkin, kun tulevat teineiksi.

Olen kyllä eri mieltä. Teinit on miljoona kertaa helpompia kuin pienet lapset. Luulin että kyse pienistä lapsista. Tässä taitaa juuri olla kyse liian pienestä tilasta ja tekemisen puutteesta. Teinit tarvitsee oman huoneen ja tasan tarkkaan ne sielllä omassa huoneessa on tosi hiljaa.

T. Kahden teinipojan äiti.

Saavatko puolison lapset sanoa, etteivät pidä eivätkä jaksa sinua?

Kylläpä huomaan samaistuvani monen moneen kommenttiin :) Alkuperäinen kysymyshän oli että "pitääkö kestää ja jaksaa?".. mielipiteitä on ja pitääkin olla. Mun mielipiteeni on, että kaikki on kiinni ihan itsestä, ja siitä minkä sitten loppujen lopuksi parisuhde kestää. Mäkään en ole äitipuoli, olen "iskän tyttöystävä". Mä kyllä olen ladellut myös sääntöjä, koska yhdessä mieheni kanssa asutaan, ja joka toinen viikonloppu pojat ovat ( ennen isällään, nykyään: ) meillä. Mieheni ja lasten äidin (sopuisasta, yhdessä päätetystä) erosta on nyt 3,5 vuotta aikaa. Ennen kuin me mieheni kanssa tapasimme, oli hänellä ollut "eron laastari", jonka kanssa oli hauskanpito kestänyt muutaman kuukauden. Tätä naista lasten äiti huoritteli ja haukkui lapsilleen. Mä olen ollut tässä suhteessa nyt reilut pari vuotta, ja tähän päivään mennessä lasten äiti ei ole mua tervehtinyt, katsonut päin, mitään. Kun koitan saada tähän ihmiseen jotain kontaktia, kääntää selkänsä niin kuin mä olisin ilmaa. Monta kommenttia täällä on ollut myös siitä, että sen isän ja "äitipuolen" luona ollaan usein niitä lepsuja, eikä siellä yleensä ole mitään sääntöjä, ym. No, meillä se menee kyllä päinvastoin. Vaikein tapaus pojista on vanhin (13 v.), johon on valitettavasti siirtynyt äidin geeneistä ylimielisyys ja päällepäsmäröinti. Erittäin valitettavaa on myös se, että tämä lasten äiti on antanut erossa (tällöin poika ollut siis 10 v.) "talon isännän"-paikan tälle vanhimmalle pojalle, joka tänä päivänä siis kuvittelee olevansa koko maailman kuningas, jota palvellaan, ja jonka ehdoilla mennään. Vanhin poika oli vielä pari vuotta sitten niin fyysisesti väkivaltainen, että kävi terapiassa. Kun fyysinen väkivalta loppui, loppui myös kaikki ulkopuolinen apu, koska hänen mielestäänhän "siitä ei ole mitään v**un hyötyä, ihan pelkkää p**kaa koko homma". Nyt ollaan aivan järjettömän henkisen väkivallan uhreja, KAIKKI. Pääasiassa kuitenkin keskimmäinen pojista: vanhin ei antaisi keskimmäisen edes hengittää, jos saisi asiasta päättää. Keskimmäinen on pilannut hänen elämänsä, ja vihaa tätä. On kuulemma vihannut aina. Nyt tämä pomottaminen on sitten ajan myötä kohdistunut kaikkiin perheenjäseniin. Jos vanhin ärsyyntyy jostain, se on tauotonta T**PA KIINNI huutamista kaikille. Kun on keskimmäisen ja nuorimman (7 v.) harrastuksia viikonloppuisin kun täällä ovat, eikä voida lähteä (mihin-ikinä-hän-haluaakin) "reissuun", on kaikkien jätettävä p**kat reenit ja ihan v**un turhat pelit väliin, koska HÄN HALUAA lähteä. Tämän asian suhteen myönnän mieheni olevan vässykkä: Olemme puhuneet tästä käytöksestä ja henkisen väkivallan kohdistamisesta keskimmäiseen. Kun mieheni on puhunut asiasta lasten äidille (sunnuntaina), on vastaus että katsotaan tilannetta, ja parin päivän päästä (tiistai-iltana) äidin suusta tulee huutaen vastaus että "meillä on nyt pari päivää menny niin hienosti! Ei meidän pojassa ole kuule mitään vikaa!". Kun sanon miehelleni, että sitten sille asialle on meidän tehtävä jotain täällä meidän kotona, jos ylimielinen äiti on sitä mieltä ylimielisestä pojastaan, että heillä tuo käytös ihan sallittua, niin hän sanoo että kyllä hän yrittää, mutta kun hänellä ei ole siihen työkaluja. Totuushan on se, että etävanhemman on  todella vaikea koittaa saada kuria ja käytöstapoja lapsille, jos sitä ei ole lähivanhemmankaan luona. Mä olen itkenyt itsekseni myötätunnosta keskimmäistä kohtaan, kun katon tota touhua. Mä olen myös kesäisin jättäytynyt kotiin, kun pojat ovat tulleet, ja mieheni on halunnut (tai siis vanhin poika oikeastaan on halunnut) lähteä kesäpaikkaamme viikonlopuksi, ja olen ottanut keskimmäisen hoiviini kotiimme täksi ajaksi, koska hän ei (kappas kummaa) ole halunnut lähteä. Olen sanonut miehelleni suoraan, että jätän yhteisiä reissujamme väliin tämän vanhimman takia, koska hermoni ei kestä sitä kuunnella. Ja voi kuinka kiitollinen miehelleni tästä olenkaan: hän ymmärtää! Hän ymmärtää mielipiteeni, eikä ole ikinä ollut mulle siitä vihoissaan. Nyt pyhinä vanhin taas suuttui ja menetti hermonsa, ja käskytti (ensimmäisen kerran) jopa minua kolmeen kertaan pitämään t**pani kiinni.. hermohan siinä meni, ei voi muuta sanoa. Mulla on pitkä - todella pitkä pinna, mutta sitten kun se loppui, vajosin samalle tasolle ja annoin takaisin. Ilmoitin hänelle yhtä kauniilla kielellä, että jos minun kattoni alla joku on hiljaa, se en ole minä. Surullisinta ja turhauttavinta tästä tilanteesta tekee se, kun välillä tulee sellainen olo, että mä olen ainut jolla on mielenkiintoa edes yrittää kasvattaa niistä pojista jotain, vaikka se todellisuudessa on kaikkein vähiten mun vastuullani/mun asiani. Vaikka jokainen ihminen on persoona, kyllä se lapsen käytös monesti riippuu paljon siitä, miten hänet on kasvatettu. Näiden kolmen sanavarastoon ei esimerkiksi kuulu sanat kiitos, tai anteeksi. Mun lapsuudessani ne oli kolmas ja neljäs sana jotka opetettiin äitin ja isin jälkeen. Mutta heiltä ei ole koskaan "vaadittu" näitä missään tilaanteessa, koska "kissa kiitoksilla elää". Kyllä on kestänyt sopeutua, tai edes yrittää sopeutua tähän elämään :) ja kyllä, opin koko ajan enemmän vieläkin. Ei tästä koskaan tule valmista. Kun olimme muuttamassa mieheni kanssa yhteen, hän sanoi että muista lapset, sanoin että totta kai, mutta muista myös sinä, että silloin ovessa lukee myös minun nimeni. Hyvin harvoin mieheni puuttuu siihen kun komennan poikia, joskus toki sanoo että napisen turhista asioista. Senkin suhteen on pinnani pitkittynyt todella paljon, miten annan heidän kotonamme "leikkiä". Ei tämä uusioperhe-elämä todellakaan mitään helppoa ole, mutta tuopahan ainakin väriä elämään :) Ja joo, kyllä lasten täytyy antaa olla lapsia, ja antaa kasvaa, mutta sanoin miehellenikin, että ei se teiniys sitä tarkoita, että saa käyttäytyä ja tehdä mitä haluaa, ja huudella kenelle vaan mitä vaan. Ja se, että lasten on myös vaikea oppia, kun vanhemmat eivät anna mistään mitään rangaistuksia. Hetken huudon jälkeen (jos palautetta annetaan edes mitenkään) mennään halimaan ja päätä silittelemään, eikä anneta aikaa sille lapselle miettiä sen palautteen sisältöä, niin ei kyllä voi olettaakaan mitään.. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan eronnut toisen lasten takia?

Aika läheltä liippaa tällä hetkellä. Miehen lapsissa sinänsä ei ole mitään vikaa, olen vain tullut siihen lopputulokseen että tämä uusperhejuttu ei ole minua varten. Koen koko homman ja etenkin etäviikonloput erittäin uuvuttavina, mikä taas heijastuu noihin omiin lapsiin turhana ärhentelynä ja pikkujutuista raivoamisena. Jatkuvasti on paska äiti -olo. Toisaalta en haluaisi erottaa lapsiani isästään, mutta en tiedä kuinka kauan vielä jaksan tätä. Ehkä joku tilapäinen etäviikonloppuasumusero voisi olla ratkaisu, en tiedä. Mutta happea on saatava, muuten hajoaa pää.

 

Jos tässä nyt ero tulee, niin uusperheeseen en enää ikimaailmassa lähde. Ja jos ja kun mieheni löytää uuden puolison, tarjoan tälle vaikka vuosittaisen kasvohoidon ja hotelliyön ihan kiitokseksi siitä, että jaksaa minun lapsiani. Ei oo meinaa helppoa, ei. :D

Ja tämä kaikki paljastui vasta kun ehditte tehdä useamman yhteisenkin lapsen. Ja sitten taas ero ja sama homma edessä omilla lapsilla.

Luulin että jaksan mutta en jaksakaan, minkäs sille voi. Monen monta vuotta olen jaksanut silti, enemmän kuin esim. miehen ex avioliittoaan. ;) Mutta ilmeisesti perus olemme kasvaneet erilleen on täällä av:lla parempi syy erolle kuin se, että liittoa ympäröivät olosuhteet koetaan niin raskaina, että se heijastuu jo lastenkin hyvinvointiin. Lasten parasta minä tässä ajattelen, sekopää-äiti kun ei ole kenenkään etu.   

Mistä sä tiedät miten sekopäinen niiden lastes seuraava "äiti" on. Erossa on nykyään se että kun ihmiset ei kestä olla yhtään ilman parisuhdetta, lasten elämään tulee noita uusia äitejä ja isiä, joista ei koskaan tiedä miten lapsia kohtelevat. Itselläni tämä on kyllä yksi erittäin hyvä motivoija siihen että yritän pitää liiton kunnossa. Tullut nähtyä omassakin lapsuudessa niin kaikenlaisia ihmisiä.

No enhän minä sitä tiedäkään. Mutta omalta osaltani yritän kyllä tehdä kaikkeni, jottei sekopäistyisikään ts. kunnioitan tämän uuden uusperheen rajoja, en nalkuta turhasta exälleni, en kuvittele että esim. loma-aikoihin liittyvät sopimukset ovat vain minun ja ex mieheni välisiä juttuja jne.jne. Jos uusikko nyt kumminkin vaikuttaa sekopäältä, hoidan lapseni 100%:sti, minähän ne tähän maailmaan halusin saattaa.

Älkää nyt käsittäkö väärin, en minäkään eroa toivo ja yritän varmasti (edelleen) kaikkeni, jotta tämä paketti pysyisi kasassa. Mutta jotain tarttis tehdä, silti.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä huomaan samaistuvani monen moneen kommenttiin :) Alkuperäinen kysymyshän oli että "pitääkö kestää ja jaksaa?".. mielipiteitä on ja pitääkin olla. Mun mielipiteeni on, että kaikki on kiinni ihan itsestä, ja siitä minkä sitten loppujen lopuksi parisuhde kestää. Mäkään en ole äitipuoli, olen "iskän tyttöystävä". Mä kyllä olen ladellut myös sääntöjä, koska yhdessä mieheni kanssa asutaan, ja joka toinen viikonloppu pojat ovat ( ennen isällään, nykyään: ) meillä. Mieheni ja lasten äidin (sopuisasta, yhdessä päätetystä) erosta on nyt 3,5 vuotta aikaa. Ennen kuin me mieheni kanssa tapasimme, oli hänellä ollut "eron laastari", jonka kanssa oli hauskanpito kestänyt muutaman kuukauden. Tätä naista lasten äiti huoritteli ja haukkui lapsilleen. Mä olen ollut tässä suhteessa nyt reilut pari vuotta, ja tähän päivään mennessä lasten äiti ei ole mua tervehtinyt, katsonut päin, mitään. Kun koitan saada tähän ihmiseen jotain kontaktia, kääntää selkänsä niin kuin mä olisin ilmaa. Monta kommenttia täällä on ollut myös siitä, että sen isän ja "äitipuolen" luona ollaan usein niitä lepsuja, eikä siellä yleensä ole mitään sääntöjä, ym. No, meillä se menee kyllä päinvastoin. Vaikein tapaus pojista on vanhin (13 v.), johon on valitettavasti siirtynyt äidin geeneistä ylimielisyys ja päällepäsmäröinti. Erittäin valitettavaa on myös se, että tämä lasten äiti on antanut erossa (tällöin poika ollut siis 10 v.) "talon isännän"-paikan tälle vanhimmalle pojalle, joka tänä päivänä siis kuvittelee olevansa koko maailman kuningas, jota palvellaan, ja jonka ehdoilla mennään. Vanhin poika oli vielä pari vuotta sitten niin fyysisesti väkivaltainen, että kävi terapiassa. Kun fyysinen väkivalta loppui, loppui myös kaikki ulkopuolinen apu, koska hänen mielestäänhän "siitä ei ole mitään v**un hyötyä, ihan pelkkää p**kaa koko homma". Nyt ollaan aivan järjettömän henkisen väkivallan uhreja, KAIKKI. Pääasiassa kuitenkin keskimmäinen pojista: vanhin ei antaisi keskimmäisen edes hengittää, jos saisi asiasta päättää. Keskimmäinen on pilannut hänen elämänsä, ja vihaa tätä. On kuulemma vihannut aina. Nyt tämä pomottaminen on sitten ajan myötä kohdistunut kaikkiin perheenjäseniin. Jos vanhin ärsyyntyy jostain, se on tauotonta T**PA KIINNI huutamista kaikille. Kun on keskimmäisen ja nuorimman (7 v.) harrastuksia viikonloppuisin kun täällä ovat, eikä voida lähteä (mihin-ikinä-hän-haluaakin) "reissuun", on kaikkien jätettävä p**kat reenit ja ihan v**un turhat pelit väliin, koska HÄN HALUAA lähteä. Tämän asian suhteen myönnän mieheni olevan vässykkä: Olemme puhuneet tästä käytöksestä ja henkisen väkivallan kohdistamisesta keskimmäiseen. Kun mieheni on puhunut asiasta lasten äidille (sunnuntaina), on vastaus että katsotaan tilannetta, ja parin päivän päästä (tiistai-iltana) äidin suusta tulee huutaen vastaus että "meillä on nyt pari päivää menny niin hienosti! Ei meidän pojassa ole kuule mitään vikaa!". Kun sanon miehelleni, että sitten sille asialle on meidän tehtävä jotain täällä meidän kotona, jos ylimielinen äiti on sitä mieltä ylimielisestä pojastaan, että heillä tuo käytös ihan sallittua, niin hän sanoo että kyllä hän yrittää, mutta kun hänellä ei ole siihen työkaluja. Totuushan on se, että etävanhemman on  todella vaikea koittaa saada kuria ja käytöstapoja lapsille, jos sitä ei ole lähivanhemmankaan luona. Mä olen itkenyt itsekseni myötätunnosta keskimmäistä kohtaan, kun katon tota touhua. Mä olen myös kesäisin jättäytynyt kotiin, kun pojat ovat tulleet, ja mieheni on halunnut (tai siis vanhin poika oikeastaan on halunnut) lähteä kesäpaikkaamme viikonlopuksi, ja olen ottanut keskimmäisen hoiviini kotiimme täksi ajaksi, koska hän ei (kappas kummaa) ole halunnut lähteä. Olen sanonut miehelleni suoraan, että jätän yhteisiä reissujamme väliin tämän vanhimman takia, koska hermoni ei kestä sitä kuunnella. Ja voi kuinka kiitollinen miehelleni tästä olenkaan: hän ymmärtää! Hän ymmärtää mielipiteeni, eikä ole ikinä ollut mulle siitä vihoissaan. Nyt pyhinä vanhin taas suuttui ja menetti hermonsa, ja käskytti (ensimmäisen kerran) jopa minua kolmeen kertaan pitämään t**pani kiinni.. hermohan siinä meni, ei voi muuta sanoa. Mulla on pitkä - todella pitkä pinna, mutta sitten kun se loppui, vajosin samalle tasolle ja annoin takaisin. Ilmoitin hänelle yhtä kauniilla kielellä, että jos minun kattoni alla joku on hiljaa, se en ole minä. Surullisinta ja turhauttavinta tästä tilanteesta tekee se, kun välillä tulee sellainen olo, että mä olen ainut jolla on mielenkiintoa edes yrittää kasvattaa niistä pojista jotain, vaikka se todellisuudessa on kaikkein vähiten mun vastuullani/mun asiani. Vaikka jokainen ihminen on persoona, kyllä se lapsen käytös monesti riippuu paljon siitä, miten hänet on kasvatettu. Näiden kolmen sanavarastoon ei esimerkiksi kuulu sanat kiitos, tai anteeksi. Mun lapsuudessani ne oli kolmas ja neljäs sana jotka opetettiin äitin ja isin jälkeen. Mutta heiltä ei ole koskaan "vaadittu" näitä missään tilaanteessa, koska "kissa kiitoksilla elää". Kyllä on kestänyt sopeutua, tai edes yrittää sopeutua tähän elämään :) ja kyllä, opin koko ajan enemmän vieläkin. Ei tästä koskaan tule valmista. Kun olimme muuttamassa mieheni kanssa yhteen, hän sanoi että muista lapset, sanoin että totta kai, mutta muista myös sinä, että silloin ovessa lukee myös minun nimeni. Hyvin harvoin mieheni puuttuu siihen kun komennan poikia, joskus toki sanoo että napisen turhista asioista. Senkin suhteen on pinnani pitkittynyt todella paljon, miten annan heidän kotonamme "leikkiä". Ei tämä uusioperhe-elämä todellakaan mitään helppoa ole, mutta tuopahan ainakin väriä elämään :) Ja joo, kyllä lasten täytyy antaa olla lapsia, ja antaa kasvaa, mutta sanoin miehellenikin, että ei se teiniys sitä tarkoita, että saa käyttäytyä ja tehdä mitä haluaa, ja huudella kenelle vaan mitä vaan. Ja se, että lasten on myös vaikea oppia, kun vanhemmat eivät anna mistään mitään rangaistuksia. Hetken huudon jälkeen (jos palautetta annetaan edes mitenkään) mennään halimaan ja päätä silittelemään, eikä anneta aikaa sille lapselle miettiä sen palautteen sisältöä, niin ei kyllä voi olettaakaan mitään.. :)

Meinaatko tehdä omia lapsia tuon miehen kanssa? Nyt ois ehkä hyvä hetki huomata että ei kannata, eikä vasta kahden yhteisenkin mukulan jälkeen. Ne lapset on peili vanhemmistaan, eikä se anna sun miehestä (jos nyt ei lasten äidistäkään) kovin mairittelevaa kuvaa.

Ei, me emme meinaa yhteisiä lapsia tehdä :) sen asian olemme jo samalla mielipiteellä tehneet selväksi tälle parisuhteelle. Vaikkakaan se ei niin menekään, että meidän lapsista tulisi samanlaisia, koska näiden kolmen äidin piirteet jäisi (luojan kiitos) puuttumaan. Ja olen kyllä sanonut miehelleni, että minun lapsillani olisi kuri, ja todella - ellei jopa täysin - erilainen kasvatus. Mutta, ei vaan anna luonne periksi sanoa että olet p**ka vanhempi, jokainen tyylillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelimme muutaman vuoden ennen yhteen muuttoa. Ja kaikki oli ok. Lapset hyväksyivät. Käytös on muuttunut nyt kun teini-ikä on tullut. Ap

 

Voi hyvänen aika, aika usein lasten käytös muuttuu hankalammaksi ihan ydinperheissäkin, kun tulevat teineiksi.

Khyl, tämän ei pitäisi tulla normaalijärjellä varustetuille uutisena :D

"Aika usein" on muuten vähättelyä, kaikki lapset muuttuvat "hankalammiksi murros/teini-iässä, osa vaan muuttuu vähemmän hankalammiksi kuin toiset :)

Ja viestin 22 kirjoittajalle: Entäs kun suhteenne vielä vakavoituu, ja muutatte yhteen tai jopa menette avioon? Silloin lapsistasi tulee isompi osa miehesi elämää kuin haluatkaan lapsellisissa kuvitelmissasi uskoa. Entäs mitäs vanhemmille lapsille tapahtuu, jos saatte nykyisen miehen kanssa yhteisen lapsen? Oletko sitä ajatellut? Viesteistäsi saa käsityksen, että työntäisit lapset isälleen mikäli niin käy, et halua lapsiasi elämääsi.

Vai onko mies pedo, ja siksi pidät erillään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelimme muutaman vuoden ennen yhteen muuttoa. Ja kaikki oli ok. Lapset hyväksyivät. Käytös on muuttunut nyt kun teini-ikä on tullut. Ap

 

Voi hyvänen aika, aika usein lasten käytös muuttuu hankalammaksi ihan ydinperheissäkin, kun tulevat teineiksi.

Khyl, tämän ei pitäisi tulla normaalijärjellä varustetuille uutisena :D

"Aika usein" on muuten vähättelyä, kaikki lapset muuttuvat "hankalammiksi murros/teini-iässä, osa vaan muuttuu vähemmän hankalammiksi kuin toiset :)

Ja viestin 22 kirjoittajalle: Entäs kun suhteenne vielä vakavoituu, ja muutatte yhteen tai jopa menette avioon? Silloin lapsistasi tulee isompi osa miehesi elämää kuin haluatkaan lapsellisissa kuvitelmissasi uskoa. Entäs mitäs vanhemmille lapsille tapahtuu, jos saatte nykyisen miehen kanssa yhteisen lapsen? Oletko sitä ajatellut? Viesteistäsi saa käsityksen, että työntäisit lapset isälleen mikäli niin käy, et halua lapsiasi elämääsi.

Vai onko mies pedo, ja siksi pidät erillään?

Miksi te jaksatte jankata nro 22:lle, joka ihan selkeästi ilmoitti, että aikoo pitää lapsielämän ja seurusteluelämän erillään jatkossakin? Meitä on ihan oikeasti olemassa, jotka ovat sellaisen päätöksen tehneet, jotka siinä ovat pysyneet ja jotka siinä myös aikovat jatkossakin pysyä. :D

Niinhän sinä nyt lupaat, mutta jokainen noin luvannut on sen kummasti pettänyt. Niin sinäkin.

PS. 22:n mies on selkeästi pedo, ei se muuten noin tiukasti pitäisi erillään. Tai sitten molemmat on sekopäitä ja 22:n exä on tehnyt miehen työn kun suojelee lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos toisinaan tuntuu ettei jaksa ja haluaa lähteä ja lähtee yöksi pariksi pois, kun lapset tulevat luokse? Ap

Pitääkö kumppanin jaksaa sitä ettet jaksa? Jos kumppanille on ok että et ole paikalla silloin kun lapset tulevat hänen luokseen asia on mielestäni ok mutta jos ei se aiheuttaa väistämättä ongelmia parisuhteessakin.

Mun mielestä on ihan ok ja jopa hyvä lähteä pois . Ei ne lapset sinua tule tapaamaan vaan isäänsä. Voisi ehkä jopa helpottaa lasten riitelyä jos tulee lisää tilaa sinun lähtiessä tai saavat isän jakamattoman huomion?

Mun kaveri perheessä lähtee äiti ja yhteiset pienet lapset aina mummola vierailulle kun isän teinit ovat käymässä. Asunto heilläkin pieni. Ja viettävät toki aikaa yhdessäkin mutta heillä tuo ainakin toimii kaikkien kannalta. isovanhemmat jotka asuvat kauempana näkevät lapsia ja lapset heitä ja serkkuaan , isot lapset saavat laatuaikaa isän kanssa ilman pieniä ja äitipuolikin saa tavallaan lomaa kun on omilla porukoillaan jossa laitetaan ruokaa ja leikitetään lapsia innolla.

Itsekin olen eronnut ja vähän ihmettelen miksi kaikkien mielestä se on niin että uusi suhde on paketti johon lapset automaattisesti kuuluvat vaikka olisi kuinka vaikeaa. Varmaan tämä toimii joskus ja on se paras ratkaisu jollekin mutta miksi sitä pitää väkisin yrittää ainoana vaihtoehtona?

Musta on ihan kivaa ainakin toistaiseksi että mun suhde on lapsista erillään. Mulla on hyvä hoitaja tilanne ja lapset pieniä ( menee aikaisin nukkumaan) joten suhde aikaa jää lasten nukkumaan menon jälkeen klo 19.30 alkaen, joka toinen viikonloppu , lomat jne. Lapset on tavanneet kyllä kyllä uuden mieheni mutta mitään suhdetta ei väkisin ole alettu rakentaa heidän välilleen . Nautin suhteesta ilman lapsia, on ihanaa saada jotain ihan itselleen ja lasten ei tarvitse sopeutua yhtään mihinkään ( muuhun kuin eroon joka ei ollut minun päätökseni)