45-50v naiset

45 v, naimissa oltu 17 vuotta saman miehen kanssa. Suhde voi hyvin, täydellisiä emme ole ja siedämme toistemme viat, hän minun ja minä hänen. Halataan päivittäin, härnätään toisiamme ja ollaan vähän mustankipeitä toisistamme, seksiä on ;) eikä missään peiton alla pimeässä. Käydään yhdessä kävelyillä, kalassa, lavatansseissa ja tykätään aika paljon samoista jutuista.

Kaksi teini-ikäistä poikaa ja iloinen ylläri 3 v tytär (laiskat munasarjat minulla todettu aikoinaan), iltatähti, pyörittänyt isänsä ja isoveljensä sormensa ympäri ja mummot perään. Oli onneksi helppo vauva, joka söi kuin oppikirjasta 4 tunnin välein. Murrosikä vanhemmalla päällä, mutta onneksi ei paha ja mies on topakka isä, joka ärähtää kuin karhu, jos nulikat alkaa ns. luulla liikoja. Meillä on molemmilla perinteinen "vanhempien sana on laki" kasvatus.

Vakituinen virka itsellä, itse kai ns. keskiluokkaa, miehellä duunariammatti, jossa töitä riittää. Pidän työstäni. En ole ihan siinä ammatissa mistä parikymppisenä haaveilin, mutta ei se mitään, ei tule työtkään kotiin. Opiskelen puuskittain, siitä on hyötyä työssäni. Sekä asunnon että kesämökin velat oli jo maksettu, mutta taloa ollaan etsimässä, koska lisätilalle on tarvetta ja olen puutarhahullu. Onnellinen. Perintöä tullut, suuren surun kautta.

Matkustan lasten kanssa noin joka kolmas vuosi, mutta nyt on teini-ikäisten kanssa mietittävä, onko enää varaa, kun menee aikuisen hinta. Mies ei lentopelkoisena reissaa. Haaveilen koirasta, mutta en voi ottaa, kun vanhimmalla lapsella on allergia. Muuten en ole huolissani mistään muusta kuin lasteni tulevaisuuden työpaikoista ja mahdollisuuksista. Ja äitini muistista ja mieheni vanhemmista, joiden avustaminen elämässä varmaan lankeaa niskoillemme n. 10 vuoden päästä, hänellä ei ole sisaruksia. Mutta tällä hetkellä elämä hyvin ja hymyilee.

Mun mielestä on kiva kuulla että suurin osa on tyytyväisiä elämäänsä, vaikka elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia.

Ja minä olen se "Happy", jolla taloudellinen tilanne on huipou eli huippu. ;) Mietin, että viitsinkö noin kirjoittaa, kun Suomessa hyvin pärjääminen ja taloudellinen menestys ei ole sallittua, eikö varsinkaan äänern siitä sanominen. Mutta päätin että what the hell, elämäntilannettahan tässä pyydettiin ja se joka väittää ettei taloudellinen tilanne vaikuta onnellisuuteen, valehtelee.

Voimaannuttava ketju.

Kuulin erään 50-vuotiaan miettivän, että ovatkohan he ainoa onnellinen sukupolvi. Hänen vanhemmillaan sotalapsuus ja siihen liittyvä katkeruus, lapsillaan taas pätkätyökulttuuri ja jatkuvat leikkaukset.

T. 30v.

50+ naimisissa 30v saman miehen kanssa.Lapset lentäneet aika päiviä kotoa.Lapsenlapsia hoidamme silloin tällöin.Muutaman hoitopäivän jälkeen olemme aika piipussa, mutta enempään ei tarvitsekaan venyä.Reissaamme paljon.Nyt elämme hyvää aikaa.On terveyttä vielä ja aikaa toisillemme.Viihdymme hyvin toistemme seurassa

48-vuotias. On mies ja kaksi aikuista lasta. Nuorempi lapsista on pahasti päihdeongelmainen. Itkettää kun tuntuu että voiko tämä olla totta että kirjoitan tuollaisen sanan ja että se kuvaa täysin sitä mitä lapseni on. Jatkuva huoli. Työni on vaativaa ja päivät pitkiä. Monesti aamulla tuntuu miten ihmeessä selviän päivästä ja yleensä jaksan mitenkään työpäivää läpi. Vuosiin lomat ei ole olleet lomia. Ja jos joku nyt ajattelee että antaa nuorten elää omaa elämäänsä ja tehdä omat virheensä ja ettei kuulu vanhemmille aikuisen lapsen ongelmat niin helppo se on sanoa kun ei ole asiaa kokenut. Muuten silloin kun lapset oli lapsia ja nuoria en tehnyt ylipitkiä työpäiviä. Lupauduin niihin kun luulin että ei pidä täyspäiväisesti toisesta aikuisesta lapsesta huolehtia. Eihän sellainen käynyt edes mielessä. Viimeksi on jättänyt vuokrat ja muutkin laskut maksamatta. Me sitten niitä maksettu. Kiva joulu taas tulossa kun pitää iloista sukulaisille esittää.

Olen 49-vuotias eskarilaisen äiti. Elän täysin eri elämänvaihetta kuin muut ystäväni, ja nuoremmista en ole onnistunut äitikavereita hankkimaan. Parisuhteessa lapsen isän kanssa jo 18 vuotta. Kesällä tapasin rakkauteni 30 vuoden takaa, ja nyt elämme kiihkeää suhdetta. Olen siitä erittäin ahdistunut,haluaisin lopettaa, mutta en pysty. Onneksi tänään luin lehdestä, että intohimo kestää vain n. 100 päivää, ja pahin huuma onkin jo alkanut laantumaan.

Pelkään lapseni puolesta joka päivä, mitä jos sairastun, hän on yksin maailmassa, miten hän pärjää?

Tällä hetkellä elämä on yhtä helvettiä.

Olen 50 v. ja naimisissa ja yksi lukiolainen tytär on perheessämme. Minulla on hyväpalkkainen työ ja pidän siitä kovasti. Tytär on tosi fiksu nuori nainen, tulemme hänen kanssa toimeen todella hyvin. Mieheni on myös hyvätuloinen joten rahahuolet ei paina.

Hassua kun juuri ennen kuin aloin lukea tätä ketjua ajattelin että olisiko viisainta erota miehestäni. Olemme jotenkin vain niin kasvaneet eroon toisistamme ja on näemmä vaatinut näin monta vuotta minulta ymmärtää kuinka erilaisia olemme. Ero tekisi luultavasti molemmille hyvää. Toisaalta minä olen muuttanut aikoinaan mieheni kotipaikkakunnalle, joten todennäköisesti olisin aika yksinäinen. Ei tässä kovin montaa vuotta mene kun tytär lähtee omilleen. Vähän surullista tämä minun elämäni, kun rahaa on ja töitä, mutta avioliitto ei voi hyvin. Enkä oikeastaan ole edes kiinnostunut sen eteen mitään enää tekemäänkään.

Olen teitä useimpia vain muutaman vuoden vanhempi, mutta elämäni on jo kääntynyt selvästi alamäkeen. Minäkin olin viisikymppisenä hyväkuntoinen, liikunnallinen, kaunis ja rohkea, elämäni huipulla. Minulla ilmeni yllättäen sairaus, jolle ei ole olemassa hoitoa, ja odotettavissa on pelkästään terveydentilan heikkenemistä. Pystyn vielä käymään töissä, mutta eläkeikään on melkein 10 vuotta. Terveys huolettaa, samoin toimeentulo. Kotitalossa on tulossa putkiremontti, joka tulee maksamaan todella paljon. Mieheni totesi jo muutama vuosi sitten, ettei hänen mielestään tämän ikäisillä enää tarvitse olla seksiä. Lasten menestys tuottaa iloa.