Pakko kysyä eikö teidän perheessänne ole muka ollut pahoja eri kulttuuritaustasta johtuvia yhteentörmäyksiä???

On meilläkin riidelty ja asuttu jopa asumiserossa, mutta en löydä riidoille kulttuuriin liittyviä syitä - suurin syy riidoissa lienee se, että minä olen nainen ja mies on mies. Toinen syy taas lienee se, että aloimme yhteiselämämme melko nuorina, joten olemme joutuneet kasvamaan yhdessä, eikä se ole aina ollut niin helppoa: ei ole itsekään tiennyt miten haluaa asiat tehtävän, mutta henkevä keskustelu (lue: riita) asiasta kuin asiasta on pitänyt silti vääntää. ;o)

Olemme molemmat melko vahvatahtoisia ja itsepäisiä ihmisiä ja mies on lisäksi öööh, miehiseen tapaan putkiaivoinen (yksi harvoista asioista, joita minäkin ketjun jutuista allekirjoitan on miehen takertuminen pikkuasiaan riidellessä: minä puhun isosta kokonaisuudesta ja mies takertuu pilkkuun - saa siinä sitten asia päätökseen kun puhutaan eri asioista). Riidan meillä aiheutan minä. Jos minä en olisi helposti räjähtelevää tyyppiä, lilluttaisiin meillä vaalenpunaisilla pilvillä läpi elämän. Miehen mielestä riitely on tyhjänpäiväistä, eikä VARSINKAAN puhdista ilmaa (minun mielestä taas puhdistaa). ;o)

Olipa tosi hauskoja tarinoita elävästä elämästä, ja niin tutun kuuloisia. Yhdyn kyllä siihen mielipiteeseen, että parisuhteen ongelmat ja riidat johtuvat miesten ja naisten erilaisuudesta.



Kyllä oma turkkilainen putkiaivoni on ihan yhtä putkiaivo kuin suomalaiset edeltäjänsä - tai vaikka oma isäni.



Meillä ongelmat syntyvät perinteisistä mies-nais-väännöistä ja iänikuisista kiistan aiheista: kuka tiskaa, miksi olit taas niin hemmetisti myöhässä että ruoka ehti jäähtyä, miksei KUKAAN ole älynnyt pestä pyykkiä eli mitäs nyt puetaan päälle, kuka vie roskat ulos, ja miksi aina minä jne.



Alussa riideltiin sellaisistakin asioista, että missä kulkee minihameen raja tai pidetäänkö +35 asteen helteellä nirunaru-olkaimista paitaa. Hah. Nyt ei pukeutumiseeni puututa millään tavalla, niin kuin yritän olla itsekin puuttumatta mieheni pukeutumiseen. Vaihtelevalla menestyksellä, niin kuin varmasti kaikki naiset: " Et kai sinä nyt tuota paitaa voi laittaa, sehän on ihan vanha rutku." " Mutta kun tämä on mun suosikki."



Uskonasioista ei väännetä kättä, siinä on kunnioituksen raja. Mutta mikään muu ei tunnu pyhää olevankaan. Kulttuuria suomitaan ja arvostellaan välillä hyvinkin rankalla kädellä, varsinkin silloin jos koti-ikävä yllättää. Onneksi huumorintaju venyy ja paukkuu molemmin puolin, ja ainakin toistaiseksi kestää hurjimmatkin tykitykset. :)



Ajattelen myös niin, että jos parisuhde kestää riitelyn, se on tukevalla pohjalla. Siinä voi turvallisesti tuulettaa päätään, ja myös niitä ongelmia, joita kulttuurien yhteensovitteleminen joskus aiheuttaa. Sen pitää kestää myös tohvelien potkiminen ilman, että toinen tarttuu pilliin kiinni. (Onneksi viisas kirjoittaja oli ymmärtänyt laittaa tuon ' tohvelisankarin' kiertoon.)



Monikulttuurinen liitto on parhaimmilaan värikäs sirkus, jossa joutuu väkisinkin joustamaan. Mutta älkää silti siskot ryhtykö kenenkään kynnysmatoksi. Mikään ei ole sen arvoista.

Kulttuurieroja voi ja saa olla, mutta ei niistä kaikista tarvitse riitaa ja ongelmaa tehdä. Meillä hyväksi riitojen välttämiskeinoksi on todettu se, että kun on erimielisyyttä, emme sano esim. " miksi te suomalaiset aina..." tai " miksi kaikki vietnamilaiset..." . Jos riidan vie kulttuuriin asti, hyvin äkkiä eksytään itse asiasta ja saadaan toinen vain puolustuskannalle.

Eli meillä ei oikeastaan koskaan voi sanoa riidan johtuneen kulttuurierosta. Mieheni on maapallon toiselta puolelta, mutta meillä on hyvin samanlainen kulttuuri, samantyyppinen uskonto (vaikkei minulla oikeastaan uskontoa olekaan), elämänkatsomus yms. Minulla nyt vain sattuu olemaan tietynlaiset antipatiat tiettyjä asioita kohtaan ja ollaan molemmat omalla tavallamme tarkkoja... minun mielestäni kun on niin kamalan tarkkaa, kenellä on oranssi ja kenellä sininen hammasharja, että käytetään omia pyyhkeitä, vaihdetaan päivittäin alusvaatteet yms, jotka ovat mieheni mielestä jokseenkin triviaaleja yksityiskohtia eikä hän viikkojenkaan muistuttamisten jälkeen muista, kummalla lapsella oli sininen hammasharja... ARGH! Kuitenkin hän on niin pikkumainen siitä, josko taulujen päälliset ovat pölyiset. Meillä käy kodinhoitaja, joten ei minua huonosta siivoamisesta syytetä, huonosta johtamistyylistä kyllä... Ja minua ärsyttää se, että hän haluaa tietää kenen kanssa puhun mistä ja miksi, kaikki pitää tehdä yhdessä eikä minulla saa olla omia menoja. Minun mielestäni kun hänellä saa olla omia menoja ja oikeastaan nautinkin siitä, että saan olla välillä itsekseni. Noh, onhan muutakin tietysti mutta kun ei vain muistu mieleen. Tulistun kyllä herkästi ja kovaa, mutta unohdan vähän turhan herkästi syyn..... Lauhdun siis myös sitä myötä, mies kun haluaa puida jokaisen ongelman juurta jaksain... noloa joskus, kun olen yleensä unohtanut jutun juuren jo kauan sitten...

Se näyttää vaikuttavan enemmän naisen asemaan kuin mikään muu.



Ulkomailla asuessani kaverini isä oli sellainen joka ei koskaan ollut tehnyt edes kupillista teetä eikä mitään kotityotä. Se vain ei hänen mukaan kuullut miehen hommiin. Niinpä vaimo sai siivoajan kaksi kertaa viikossa.



Toisaalta hän teki kylppäri remontin ja rakensi pihalle aidan ja teki kaikki perinteiset ' miehen' tyot joten ei häntä voi ihan toimettomuudesta syyttää.



Toisaalta tuo siivoojan palkaaminen' koska minä en niin tee' on ihan hyvä kompromissi. Ja hän oli sellaisesta ' luokasta' kotoisin missä tuo siivooja kodissa oli jo hänen lapsuudessaan itsestään selvyys. Joten ei voi sanoa että jättivät kaiken vaimon harteille. Vaimon harteille jäi siivoojan käskemine.



Eiko useinmissa muslimimaissa tehdä avioliitto sopimusta ennen naimisiin menoa, ja niissä naiset sanovat kuinka usein haluavat palvelijan? Ja miehen on sitä sitten avioliiton ajan kunnioitettava.

Mieheni lapsuudenkodissa oli selkeästi naisten työt ja miesten työt. Kotiapulaisiakin oli välillä.



Onkohan mulla sitten poikkeuksellisen joustava mies, mutta ei kotitöiden tekeminen näytä nakertavan miehistä itsetuntoa. Luulisin tosin, että jos hänellä olisi vietnamilainen vaimo, työnjako olisi " perinteisempi" . Olen tehnyt selväksi, että mua ei mihinkään hyvän vaimon muottiin tungeta vaan töistä on sovittava yhdessä. Ja jos mies meinaa saada _hyvää_ vietnamilaista ruokaa, on hänen parempi itse tarttua puikkoihin ;)

Mieheni perheessä kaikki lapset ovat korkeastikoulutettuja, ehkä sen takia hän on taipunut niin hyvin skandinaaviseen perhemalliin, jossa siis mies passaa naista eikä päinvastoin. :)



(ai miten niin ei sellaista mallia olekaan - hys! - älkää vain kertoko miehelleni. ;))



Toisaalta, vaikka hän yliopistoaikoinaan huolehti itsestään hyvinkin mallikkaasti: teki ruokaa, siivosi, pesi pyykkiä jne., tullessaan kotiin lomille, hän taantui perheen prinssiksi ja passuutti äitiään ja siskojaan minkä kerkesi. Tästä ikävästä tavasta olemme sitten yrittäneet opetella pois, sillä minä taivun aika huonosti palvelijaksi. :)



Olen kuullut, että Turkissa perheväkivaltatilastoja johtavat perheet, joissa vaimokin on akateemisesti koulutettu. Selityksenä tälle on kerrottu, että näissä perheissä naiset osaavat laittaa miehilleen hanttiin, ja sitä ei - vieläkään - machomies aina kestä.

Machoilusta tuli mieleen, että vietnamilainen mies tuntuu pelkäävän yli kaiken sitä, että hän olisi kavereiden silmissä tossun alla, " pelkää vaimoa" , kuten sanonta kuuluu. No, kyllähän siitä monet hyvät naurut saa, eivät kaikki ota sitä niin tosissaan.



Mä olen saanut vietnamilaisilta naisilta kritiikkiä, kun kuulemma päästän mieheni liian helpolla vaikkapa kavereiden luo. Mutta mitäs mulla olisi sitä vastaan, joskus on kiva olla itekseenkin. Eikä tuo rakas mies ole mikään murkkuikäinen, jota pitäisi olla vahtaamassa. Mieshän se on, ei mun lapsi. Mulle riittää, että tiedän suunnilleen, missä mies on ja koska tulee kotiin.



Joskus, kun mies on ollut kavereidensa kanssa, olen soittanut perään, että tuopa kulta maitoa tullessas. Kaverit ovat kuulemma naureskelleet, että " vaimo jo nykii hihasta" . Niin lapsellista, että eihän tuollaisesta voi ottaa nokkiinsa!

Onpa mielenkiintoista (ja hauskaa) lukea naita juttuja. Oma mieheni on britti (asumme Englannissa), enka voi juuri sanoa, etta meilla olisi ollut kulttuririitoja. Ehka joskus aluksi toinen otti nokkiinsa ja liian henkilokohtaisesti sen kun omaa maata tai tapoja arvosteltiin. Nyttemmin olemme oppineet nauramaan molemmille kulttuureille.



Viesteja lukiessani aloin miettia, etta miten teilla sujuu riitojen " kielellinen" tasapaino? Suhteemme alkuaikoina turhauduin pahasti koska aina " havisin" riidat. Riitely kuten kaikkki muukin kommunikointi kaytiin englanniksi, joka on tietysti mieheni aidinkieli. Mieheni osasi tietenkin aina perustella kantansa minua paremmin. Muutaman kerran vaihdoin kielta ja kommentoin suomeksi ja siitahan saatiin aikaan seuraava riita :-). Mieheni mielesta olin lapsellinen, koska en voinut puhua asioista kunnolla. Omasta mielestani minulla oli pointti siina, etta minun oli aina tultava vastaan eika mieheni suostunut opettelemaan suomea " hyvaa paivaa" pitemmalle. Meilla tasapainoa ei ole vielakaan saavutettu muutoin, kuin etta oma englantini on parantunut. Mies ei vielakaan puhu suomea :-(

Toisinaan vähän ärsyttää nämä " miehet on aina" yleistykset (vaikka paljon niissä usein on perääkin), mutta meillä nyt vain sattuu olemaan niin :) että minä olen se verbaalisempi, ja niinpä vaikka kommunikointikieli on miehen ädinkieli, niin siltä saa tivata selityksiä yksitavuisille murahduksilleen, kun taas mun puhetta ei häiritse sanojen puute vaan tunteiden paljous.

Kyllä tuo siippa nuo väittelyt yleensä häviää, oli kieli mikä hyvänsä. Mies ei juurikaan eroa suomalaisista lajitovereistaan: vastaukset ovat hyvin yksitavuisia ja varsinkin riitatilanteissa on vaikea pukea yhtään mitään sanoiksi. Joten minä - joskus tilannetta hyväksikäyttäen - kyykytän miehen mennen tullen.



Asiat yleensä puidaan " oikeasti" , kun pöly on laskeutunut ja anteeksi pyydetty ja annettu puolin ja toisin. Silloin miehelläkin on yleensä jo aika punnittua ja hyvin argumentoitua sanottavaa ja asiat on ainakin toistaiseksi saatu selvitettyä hyvässä hengessä.



Lisäksi hallitsen nalkuttamisen jalon taidon jo kolmella eri kielellä: suomeksi, englanniksi ja samoaksi ;)))



Kosmomamma, olen muuten aivan samaa mieltä. Putkiaivo on putkiaivo vaikka kookoskermassa hauduttaisi ;)

Meillä on kotikielenä englanti, joka siis ei ole kummankaan äidinkieli. Riidoissa on sitten niskan päällä hän, joka on sattunut oppimaan nasevampia ilmauksia esimerkiksi amerikkalaisista sarjoista.



Ja tämä ei ole ollenkaan hyvä asia, sillä monet asiat saavat englanninkielellä aivan erilaisen sävyn, kuin suomen kielellä. On aivan eri asia sanoa toiselle, että " haista nyt halivilivoo" kuin se perinteinen amerikkalaistyyppinen haistatus.



Mieheni on kyllä valitettavan taitava väittelijä, joskus meinaan jäädä kakkoseksi. :) :) Suomen kielen taitonsakin tuntuu paranevan kovaa vauhtia. Kun valitusvirteni yltyy liian rasittavaksi, hän kommentoi lakonisesti: " nalakuti, nalakuti."

Tuntui tähän väliin aika ajankohtaiselta ;)

Jomar:

MUTTA se riitely itsessään... Mies inhoaa riidellä ja huutamista ei kestä ollenkaan. Menee ihan pois tolaltaan ja sitten puhutaankin NIIN eri kieltä kuin mahdollista... Saattaa jäädä vänkäämään jotain pientä merkityksetöntä asiaa. Esim. yksi ilta meillä oli henkevä/syyttelevä keskustelu suhteestamme kun hän oli katsomassa telkkaria. Noh, vielä tunninkin päästä mies oli sitä mieltä, että hänen ei olisi pitänyt katsoa telkkaria, koska SEN takia riideltiin, vaikka siis television katselulla ei asian kanssa ollut mitään tekemistä. Se on NIIIIN ärsyttävää, tuo vääriin asioihin takertuminen.

Ihan samoja kokemksia!!! Mies takertuu turhiin ja merkityksettömiin sanoihin ja jankkaa niitä loputtomiin... Olisiko putkiaivoilla tekemistä asian kanssa enemmän kuin kulttuurin? Samoin huutamista hän ei kestä yhtään ja minusta kun on parempi joskus huuttaa kiukku pois kuin mököttää tms.

Luin ketjun läpi, ja silmään pisti aloituksen ja viimeisten viestien välinen ero. Eli kun aloitus kuului näin:



" Pakko kysyä eikö teidän perheessänne ole muka ollut pahoja eri kulttuuritaustasta johtuvia yhteentörmäyksiä??? Olen seurannut tätä palstaa jo jonkin aikaa, enkä ole törmännyt viesteihin, joissa käsiteltäisiin parisuhteessa tai perheessä ilmeneviä kultttuuri-tai uskontolähtöisiä ristiriitoja."



Tätähän minäkin naureskelin, että pelkkää auvoa tuntuu suurimman osa palstalaisista elämä olevan. Jos joku uskaltaa ongelmista kertoa, niin heti tulee vihainen vastaus että " ooxä joku uusavuton, jos sun äijä on sika niin ei kaikki sellasii oo!! Mun mies on ainakin tosi ihqu. Ja sitäpaitsi suomalaiset miehet on vielä pahempii!!"



No, tässä ketjussa sitten tuli pari kommenttia joissa jotain kulttuuritaustaongelmia setvittiin, mutta melko pikaisesti siirryttiin sille linjalle että nämä johtuvat lähinnä sukupuolten erosta eikä (tietenkään) mistään kulttuuritaustoista. :)



Että jos jotain pointtia meinasit esittää, niin taisi mennä ohi. ;)

No voi anteeksi vain, mutta minkäs teet, jos pahoja törmäyksiä ei kerta kaikkiaan ole ollut? Yritin omissa vastauksissani vähäsen analysoida syitäkin siihen. Eroavaisuuksia on ollut, mutta ei kaikesta ole tehty ongelmaa. Vai eikö ketjuun olisi saanut vastata, jos ei ole pahoja ongelmia? Omalta kohdaltani olen yrittänyt olla vähättelemättä muiden kokemia ongelmia ja vaikeuksia. Mutta olenpa vain usein saanut nähdä, että kyse ei aina ole kulttuurista vain yksilöistä. Mulla ei esim. ole ollut sellaisia ongelmia mieheni kanssa kuin joillakin suomalaisilla kavereillani, joiden miehet ovat samasta maasta kotoisin kuin oma mieheni.

Onko se niin kamalaa, jos suurimmalla osalla elämä on suht ongelmatonta? Yksi selitys on, ettei ongelmista haluta täällä puhua; toinen selitys on se, että ihmisillä oikeasti menee suht hyvin. Pitäiskö suomalaiskansalliseen tapaan ajatella, että kell onni on, se onnen kätkeköön?

Hauki73:

Luin ketjun läpi, ja silmään pisti aloituksen ja viimeisten viestien välinen ero. Eli kun aloitus kuului näin:

" Pakko kysyä eikö teidän perheessänne ole muka ollut pahoja eri kulttuuritaustasta johtuvia yhteentörmäyksiä??? Olen seurannut tätä palstaa jo jonkin aikaa, enkä ole törmännyt viesteihin, joissa käsiteltäisiin parisuhteessa tai perheessä ilmeneviä kultttuuri-tai uskontolähtöisiä ristiriitoja."

Tätähän minäkin naureskelin, että pelkkää auvoa tuntuu suurimman osa palstalaisista elämä olevan.

Jaaha, eipä se sinullekaan sitten tainnut pointti aueta.



Sinällään on kyllä melko hassu sattuma, että juuri tälle palstalle on sattunut ne kaikki Suomen onnelliset avioliitot. Meinaan, normaalin parisuhdepalstan sisältö on yleensä 90-prosenttisesti parisuhdeongelmien selvittelyä. Kai se on sitten uskottava, että mokusuhteesta löytyy onni. ;)

Ja haukiko kuvittelee, että tältä palstalta löytyisi totuus suomen monikulttuurisista perheistä ja niiden tilasta? Täällä palstaille joitain kymmeniä naisia ja silloin tällöin muutama mies. Täältä ei ehkä löydy eväitä tehdä johtopäätöksiä monikulttuuristen parisuhteiden tilasta, jos muistat vielä ninni-03:n viittaukset otokseen ja sen vaikutukseen tutkimustuloksen luotettavuuteen.



Jos erot ovat enemmän sukupuolten kuin kulttuurien välisiä meidän mukaamme, niin mitä sitten? Kokemus ja mielipide sekin on, sellaisena ihan yhtä arvokas kuin havainto siitä, että kulttuurierojen takia emme ymmärrä toisiamme ollenkaan asiassa x.



Ja kun parisuhde ikääntyy, siihen muodostuu oma " kulttuurinsa" , kun puolisot oppivat toisistaan enemmän ja löytävät yhteisen tapansa toimia. Jos yhteistä säveltä ei löydy, seurauksena on ero. Ja usko tai älä, tämä tapahtuu myös supisuomalaisissa liitoissa.



Jos tarkastelen omaa liittoani yksittäistapauksena, niin ei tuolla ukolla ole mitään ihmeellisiä tapoja toimia, jotka johtuisivat hänen kotimaansa kulttuurista. Voin sanoa näin, koska olen asunut siellä riittävän pitkään jo ennen hänen tapaamistaan ja tunnen niin paljon maanmiehiään, että voin olla melko varma siitä, että kyse on persoonallisista ominaisuuksista. Ja myös sen takia, että näitä samoa tapoja toimia löytyy ihan suomalaisistakin miehistä. Uskallan siis väittää, että erot liittyvät enemmän joko persoonaan tai sukupuoleen.

Tai sitten se on vaan niin, että ne joilla menee huonosti eivät kerta kaikkiaan kehtaan tänne kirjoittaa tunnistamisen pelossa. Onhan se arkapaikka, jos mies pettää jatkuvalla syötöllä, tekee avioliiton ulkopuolisia lapsia, pahoinpitelee, myy huumeita, tai rötöstelee muuten vaan, istuu linnassa kakkua tai on peliriippuvainen tms. Ei niitä asioita tulla tänne levittelemään, koska mokuympyrät ovat todella pieniä (ainakin minun tuntemani) ja niissä juorutaan kovasti. Ja kateus ja kostonhimo on hyvin yleistä ja piiri pieni pyörii...erotaan ja vannotaan, etten koskaan enään ota mustaa miestä jne. Ja kohta on uusi käsipuolessa, jonka kanssa se onni kestää, sitten seuraavan lapsen syntymään. Kuulostaan kamalalta, mutta tätä se pahimmillaan on, samalla miehellä 5 lasta eri afro-mamojen kanssa, jotka sitten pyörivät samoissa piireissä ja lisäävät uusilla partnereillaan lisänsä soppaan. Isät taas naivat, jonkun afrikkalaisen ex:n tai jonkun uuden " wannaben" porukkaan. Lapset sitten pyörivät mukana kuviossa ja joistain heistä puhutaan, kuin keräilyharvinaisuuksista, minun poikani on mandinka.... jne. Ja kuka sitä kulttuuria sitten lapselle opettaa, se seuraava " igbo, hausa tai masai isäpuoli" . Lapsia voi olla 3:lta eri isältä, kuviossa se kuudes tosirakkaus afrikasta. Vanhoista suhteista ei ole opittu mitään, samat virheet ja tarinat toistuvat. Exä onkin sitten yhtäkkiä huoraava valehtelija ja narsisti, jolle kuitenkin tarjotaan hetimmiten yöpaikka jos uusi vaimo heittää pihalle. Lisänsä soppaan tekevät syrjähypyt, joita tekevät sekä miehet että vaimot, yleensä kyllä miehet. Ja ne toiset vaimot, salarakkaat, joita on toisissa kaupungeissa ja maissakin.



Jo etukäteen pyydän anteeksi jos jotain teksti loukkaa, mutta tälläistäkin on, ei kaikki ole auvoista. Onneksi tällä palstalla asiat ovat paremmin.

Mitä minä olen tavannut näitä mokuaviopareja, niin täytyy sanoa etten kyllä montaa yhtäläisyyttä löydä, en niin luonteissa enkä muutenkaa. Jokainen suhde on oma tarinansa eikä ne muistuta toisiaan. Ainakaan yleensä.



Minusta on ihan normaalia että ne joilla on hyvä parisuhde, olipa kyseessä ulkomaalainen taikka suomalainen mies haluavat puhua siitä ja kehua miestään. Koska kyllä hyvä aviomies on aarre ja onnellinen on se joka sellasen löytää! Ne taas joilla on epäonnistuneempi suhde, eivät niistä niin halua puhua mutta taasen muut niitä levittelee ja monesti vähän liioitellusti vielä.



Mutta mitä minä välillä täällä olen lukenut näistä ulkomaalaisten ja suomalaisten parisuhteista, niin täytyy sanoa suoraan että kyllä täällä näköjään löytyy sellasiakin pareja jotka ois kipeesti parisuhdeterapian tarpeessa, enkä kyllä ole todellakaan sitä mieltä että täällä kehutaan vaan omia ulkkismiehiä jos taasen joku löytää vaan ja ainoastaan sellasta täältä niin oispa kiva tietää millanen hänen oma käsityksensä ja on hyvästä suhteesta/avioliitosta oikeen on ja ennekaikkea, millaiset kokemukset hänellä itsellään oikein on?