Pakko kysyä eikö teidän perheessänne ole muka ollut pahoja eri kulttuuritaustasta johtuvia yhteentörmäyksiä???

lasagne ei loukannut miestäni vaan hän suuttui koska olin tehnyt sitä vaikka tiedän ettei hän halua syödä muita kun " kastike-ruokia" minun olisi joko pitänyt tehdä hänelle eri ruoka kastikkeineen tai antaa hänen tehdä oma ruokansa (ajoissa, ennen ruoka-aikaa) mutta olen yrittänyt muutamia kertoja opettaa miestä syömään muutakin kuin kastike-ruokia tuloksetta.

Mistä miehesi on kotoisin? Kuulostaa mielenkiintoiselta, että vain kastikeruokia voi syödä - ilmeisesti riisin kera? Minkälaisia ruokia hän on tottunut syömään?

taitaa olla ainakin alitajuisesti se ensimmäinen vaatimus joka kaikilla on puolisoaan kohtaan. Minä en kestäisi jos pitäisi arvata muiden ajatuksia. Minusta on suoranaista tyranniaa vaatia muilta telepaattisia kykyjä kun vain puhumalla voi ketoa mitä haluaa.

En tiedä, mitä mieltä olette, ovatko ihmiset loppujen lopuksi niin erilaisia eri kulttuureissa. Minusta eivät. Kyllä Suomessa on tiettyjä olettamuksia, millainen on hyvä puoliso, ja sen mukaan alitajuisesti sitten kuljeksitaan. Samoin muualla. Kysynkin, millainen ihminen on valmis huomaamaan ettei ole naimissa olettamusten vaan yksilön kanssa :)

ei siis mikään uskonnollinen juttu tämä kastike-juttu vaan mieltymykset kullakin. Usein ajattelen että kuinka voi olla noin nirso ihminen varsinkin kun kysessä on mies! Hyvin harvat ruuat kelpaavat. Mutta sitten muistan että tämä ruokakulttuuri on aivan erilainen kuin mihin hän on tottunut. On vain kaksi ruokaa joista tykkää: Lohi, kanamunakastike ja perunat sekä jauhelihapullakastike ja perunat. Meillä on pöydässä aina lisukkeina salaattia, leipää, punajuuria tms. mutta hän ei koskaan ota mitään lisukkeita jonka takia onkin taas nälkäinen tunnin päästä. En tiedä onko Ghanassa tapana syödä leipää tai muita lisukkeita ruuan kanssa....

En tuntenut miestäni juuri ollenkaan kun menimme naimisiin, niinkuin islamissa monesti. En koskaan ollut tuntenut ketään arabimiestä, eikä islamkaan ollut hirveän tuttu.



Mieheni piti kovasti kiinni omista tavoistaan ja tottumuksistaan - ja minä omistani. Kummatkaan emme joustaneet tuumaakaan. Siksipä riitamme olivat megalomaanisia (voi naapuriparkoja!).

Ensimmäiset puolitoista vuotta olivat aivan hirveitä: ovet paukkui, esineitä särkyi, painimme lattioilla ja huusimme ohimosuonet pullottaen. Mies veti pitkin pihamaita tohvelit jalassa yrittäen päästä raivoani karkuun, ja minä juoksin perässä sukkasillaan ja huusin perään eeerittäin rumia sanoja. Arvatkaapa pari kertaa oliko ero joskus mielessä!



Mutta sitten oli taas niitä hyviä hetkiä, jolloin kaikki oli ihanaa.



Näin jälkeenpäin ajatellen en käsitä, miten me vieläkin ollaan yhdessä! Kai oltiin sitten vaan niin sitkeitä. Joka matsin jälkeen sovittiin, että kunnioitetaan toisiamme vähän enemmän. Nykyään emme riitele enää juurikaan mistään, onneksi. Tai jos riidellään, niin mies oikeasti yrittää selvittää ermielisyydet lempeydellä. Minäkin hillitsen itseni paremmin.



Olen kyllä huomannut, että moni arabimies haluaa olla se perheenpää ja suojelija, muuten hän ei koe olevansa mitään. Olenkin oppinut hyvän jujun: annan tunnustusta miehelleni kaikesta hyvästä mitä hän on perheen eteen tehnyt. Kehun ja kiitän ja olen mielettömän hellä. Mies on onnessaan huomiosta ja onkin ottanut kunniatehtäväkseen olla hyvä aviomies.

Voisi sanoa, että ollaan sujut tällä hetkellä. Mutta koville on ottanut..

Mielenkiintoinen aihe! Omalla kohdalla olen todennut, että muu kuin se maantieteellinen / kielellinen tausta merkitsee enemmän, ollaan miehen kanssa samantyyppisistä perheistä, joissa arvot ja maailmankatsomus on aika samanlainen, vaikka etäisyyttä on kolmisen tuhatta kilometriä (tietysti Euroopan sisällä pysyminen auttaa myös). Niinpä meillä riidatkin on enimmäkseen niitä ihan tavallisia: siivouksesta, seksistä ja ajankäytöstä riidellään. Vaikka kyllä mies joskus alkuun totesi mulle, etten taida ihan käsittää, millainen macho hän voisi olla, kulttuuritaustansa huomioon ottaen. Totesin takaisin, että en ikinä olisi ruvennut yksiin vähääkään machon tyypin kanssa. Kompromisseja on kyllä tehty puolin ja toisin vuosien mittaan, aika paljoon sitä oppii sopeutumaan.

Allekirjoitan osaltani tuon Mymmelin mielipiteen, joskaan mieheni ei ole Euroopasta lähtöisin.

Mymmel:

Omalla kohdalla olen todennut, että muu kuin se maantieteellinen / kielellinen tausta merkitsee enemmän, ollaan miehen kanssa samantyyppisistä perheistä, joissa arvot ja maailmankatsomus on aika samanlainen, vaikka etäisyyttä on kolmisen tuhatta kilometriä (tietysti Euroopan sisällä pysyminen auttaa myös).

mutta tässä taannoin mieheltä kysyin, minkä hän arvelisi olevan meidän kahden välillä olevan sen suurimman eron. Vastaus oli se, että hän on mies ja minä nainen. Itse olen asiasta aivan samaa mieltä, kiistamme ovat samoja kuin samasta kulttuurista kotoisin olevien parien, eli riitelemme siivoamisesta, ruuanlaitosta, vessapaperin kiertosuunnasta yms. arkipäivän ongelmista.



Välillä joistakin asioista mies kyllä saattaa suutahtaa ja perustella asioita " oman kulttuurinsa" näkökulmasta, mutta itse en ole nähnyt sitä siltä kannalta. Esim. ruokapöydässä puhuminen; miehen mielestä ruokaillessa ei keskustella (sama koskee saunaa), mutta tämä ei kyllä ole edes hänen omasta kulttuuristaan (keskustelu kuuluu hänen " kotikulttuuriinsa" myös ruokapöydässä), enkä tiedä kuuluuko se sitten egyptiläiseen kulttuuriin... Mutta kyse ei sinällään ole kulttuurisesta erosta, koska ei kaikissa suomalaisissakaan perheissä keskustella ruokaillessa.

Siis voiko tällaisia ihmisiä olla edes olemassa???????







Kyllähän meilläkin

Ex-ukon kanssa väännettiin aikoinaan kaks tuntia " kunniasta" ;)



Olin menossa partsille tupakalle ja herra oli (tapansa mukaan) jättänyt lipokkaansa keskelle kulkuväylää. Pistin omat lipokkaat syrjemmästä jalkaani ja tönäisin (en siis potkaissut) jalallani herran lipokkaat tieltä pois. Voi jessus mikä karjunta alkoi ;) Olin kuulemma loukannut hänen kunniaansa, häntä henkilökohtaisesti (ja vielä verisesti), kun potkaisin niitä helkutin lipokkaita...



Sain kuulla pitkällisen yksinkarjunnan siitä kuinka hänen kulttuurissaan myös toisen tavaroita pitää kunnioittaa, muuten loukkaa häntä henkilökohtaisesti. Karjuin takaisin, että meidän kulttuurissammepas tavarat on vaan tavaroita ja että jos olisin häntä itseään potkaissut persauksiin, niin silloin voitaisiin puhua " kunnianloukkauksesta" . Mutta jos jalallani siirrän lipokkaita (jotka vielä olivat itseni ostamat), jotka hän on itse alunperin väärään paikkaan jättänyt, puhutaan vain esteen poistamisesta kulkuväylältä. jne. jne.



Ukon mukaan minun olisi pitänyt ottaa hänen arvon tohvelinsa sievästi käteeni ja siirtää ne kauniisti toiseen paikkaan. Ja kai suunnilleen kiittää ja kumartaa samalla, kun jotain niin arvokasta olisin käsiini saanut ;) Mutta koska kerran " potkaisin" niitä, olin häpäissyt hänen kunniansa. Siinä vaiheessa kiehuin jo itsekin ja todella potkaisin ne pahuksen tohvelit huoneen toiseen nurkkaan ja totesin, että siinä sulle kunnioitusta ja painuin kessulle.



Kun tulin takaisin huuto jatkui. Siinä sitten väännettiin ja käännettiin se pari tuntia, ennenkuin idiootti tajusi, että me suomalaiset ei todellakaan lasketa jokaista helkutin tohvelia miehen osaksi, vaan ne on vain esineitä. Ja että miks ihmeessä mun olis pitänyt kumartua jonkun tohveliparin takia, kun ne jalalla siirtyi paljon kätevämmin. Pyysi jopa anteeksi loppuviimeks ;)



Ai, että tuoko ainoa tapaus? No ehei ;) Sen ukon järjenjuoksun aiheuttamista sattumista sais vaikka romaanin koottua... mut toi oli niitä " hauskimpia" ;) Ja aina se vetos kulttuuriin...

Kyllä jos muslimimiehen ottaa, niistä löytyy holhoava " isukki" hyvin usein.

Itse olen sillä tavalla " kesytön" , etten alistu kenenkään kontrolliin. Etenkään miehen.

Kyllä täytyy sanoa, kun otit Sasuasu (menikö toi nimi nyt oikein?) asian puheeksi, täysin erilaisesta kulttuurista tulevan miehen kanssa syntyy kulttuuritaustasta johtuvia ongelmia.

Mieheni on kurdi, ja kurdien tavat ovat täysin päinvastaisia, kuin meidän suomalaisten. Täytyy sanoa, etten vielä ole päässyt aivan jyvälle heidän elämäntyylistään.



Voin rehellisesti sanoa, että pahin törmäyksemme liittyy raha-asioihin. Kurdit ovat kommunistisia, eli kaikki kuuluu kaikille. Kurdit voivat odottaa, että kaveri auttaa, jos itsellä on pula. Joskaan sitä ei aina tapahdu kuitenkaan.

Heillä on erikoinen, suorastaan kummallinen suhde rahaan verrattuna meihin länsimaalaisiin. Raha ei ole mitään, mutta kuitenkin se on tärkeä että tulee toimeen.

He eivät myöskään pelkää pyytää mitä tahansa jos vain uskovat, että on jotain antaa. Meillähän pyytäminen on noloa, mutta heillä se ei näytä olevan.

Mieheni on tarvinnut rahallista apua usein enemmän kuin olen pystynyt antamaan. Kuitenkin vaimolta rahan pyytäminen on häpeällistä ja se on arka paikka hänelle, jos se suututtaa mua.

On vaikea uskoa todeksi, mutta niin se vain on että kurdeilla on täysin erilainen suhde rahaan kuin meillä suomalaisilla.

Meillä ei ole tätä yhteistyö ja avunanto-periaatetta ollut vuosikymmeniin. Meillä on menty siihen suuntaan, että jokainen pärjätköön omillaan. Siitä asenteesta on vaikea irtautua.

Itse olen opetettu siihen, että minimillä on tultava toimeen myös.

Vanhempani ovat takoneet tämän päähäni.

Itsekin häpeän jos joudun joskus äidiltä lainaamaan jotain.

Yleensä äitikään ei ole valmis antamaan niin paljon kuin pyydän, vaan antaa aina aika naurettavan tuntuisen lainan. No, hänhän onkin eläkkeellä joten en voi paljon pyytää.

Ja nyt tuntuu, että mieheni luulee todellakin että mulla sitä tuohta löytyy aina jostain. En ymmärrä, miten hän kuvittelee niin.

Sitten toinen juttu on se, että tuntuu kuin hänen perheensä olisi ykkönen hänen elämässään enkä minä.

Hän on joutunut pitkään tienaamaan kesät perheelleen elantoa yhdessä veljiensä kanssa ja tahtoisi päästä siitä oravanpyörästä irti nähtävästi.

Kaikkein pahinta siinä kulttuurissa on isän kaikkivaltiuus. Isää on pakko totella kuin orja isäntää.

Saa nähdä, paraneeko polvi pojassa tämän suhteen vai ei.

Kumpi on lopulta tärkeämpää ja aidompaa, kulttuuriko vai inhimillisyys?

Kyllä, meidän kulttuurierot ovat huimia ja vaikeassa tilanteessa se pistää todella koville.

Kun luin tuon viestiketjun, tuli mulle vähän kanssa lisättävää.

On näemmä todellakin niin, että mies määrää kaikissa islamilaisissa kulttuureissa.

En minäkään ole kuulemma osaa kunnioittaa. Olen painottanut hänelle kuitenkin, että mulle on tuntematon käsite alistua ja olla itse ei-kunnioitettu. Heillä on oikeastaan verissä tämä juttu, että he itse odottavat kunnioittamista mutta sanoin hänelle sitten kerrankin että sunkin pitää kunnioittaa mua!

Yhä uudestaan ja uudestaan pulpahtaa sama asia pinnalle, hän tähdentää sitä että hän on mies ja sinä olet vaimo! Se vasta saakin mut hiiltymään ja sanomaan että " so what!" .

Meillä suomalaisilla ei ole tuommoisia tapoja ollenkaan, että mies olisi joku kuningas. Pelkäänpä, ettei se menee kaaliin noille muslimiehille, ei ainakaan helposti. Luulen, että meillä on edessä vuosien vääntö vielä.

Sanokaapa, kanssasisareni, miten muslimimiehen kanssa todella voi elää tasavertaisesti? Jos heissä on tuollaisia pilkunnyppijöitä, niin kyllä etenkin suominaisella hermot menee.

Jos mieheni perää jotain kunnioitusta multa, mä koetan saada hänet peilaamaan itseään että kunnioittaako hän mua sitten.

Mä ehkä nain sitten vääränlaisen miehen ja hän vääränlaisen naisen...

kyllä tässä eroakin välillä on vakavissaan miettinyt.

En voi sietää kenenkään miehen kukkoilua!

Siinä mielessä suomalainenkin mies olisi ollut terveellisempi vaihtoehto.

Luulen, että tuo arabien tai yleensäkin muslimien mieskeskeinen kulttuuri on suomineidolle liian kova pala purtavaksi, jos yhtään arvostaa tasa-arvoa.

Osaavathan he aina suhteen alussa olla kuin itse enkeleitä, mutta heti kun on kultaiset kahleet sormissa, käytös muuttuu yhtäkkiä dominoivaksi ja itsekkääksi.



Itse olen kristitty enkä voi ajatellakaan muuttumista muuksi. Kristilliset arvot ovat syvällä sisimmässäni ja samaten Raamatun kohdat, arvostan niitä erittäin syvästi. Ja nyt näyttää, että muslimeilla on täysin eri arvot, ehkä joissain kohdissa samojakin arvoja on.

Lähde nyt siitä sitten yhtäkkiä sopeutumaan islamin sääntöihin. Hui!

Mielestäni Raamatussa on maailman parhaat ohjeet avioliittoon. Siinä ei ohjata miestä käyttämään valtaansa vaimoon nähden, vaan miehiä ohjataan rakastamaan vaimoa kuin Kristus seurakuntaansa.

Se, joka on sydämeltään kristitty, tietää mitä tämä merkitsee.

Eli tällaisia ajatuksia täällä...

Älköön kukaan toivon mukaan loukkaantuko tästä viimeisestä, vaan tuon vain esille sen, missä elämänarvoni syvästi lepäävät ja mikä lopullinen ero on muslimin ja kristityn välillä.

Totta puhut monen kohdalla, mutta ei silti saisi yleistää... Oma mieheni (muslimikulttuuritaustainen, ei uskovainen) on kaikkea muuta kuin mitä kerroit. Eikä hän ole mitenkään poikkeus omissa piireissään.

" Mä ehkä nain sitten vääränlaisen miehen ja hän vääränlaisen naisen... "



Ei ole järkeä mielestäni lähteä puhumaan kumpi uskonto on parempi tässä suhteessa (taas menee Elämäkatsomuspalstan puolelle!), sillä jos molemmilla samanlaiset arvot ja ajatusmaailma, niin tästä ei tule ongelmia. Teillä kuulostaisi olevan hyvin erilaiset arvomaailmat...

ja potki ne paskaksi, kun kehtasin omatoimisesti hiljentää herran reggae-huudatusta, kun olisi ollut asiaa, enkä halunnut karjua musiikin yli!! että näin. ei ne stereot olleet edes vielä kokonaan maksettu. osti sitten kuukauden päästä nolona uudet, kun oltiin vanhat maksettu....

painottuvat nyt aika paljon ongelmapuolet, mikä saattaa antaa aivan väärän kuvan monikulttuurisista avioliitoista.



Mietin mistä nuo " olen kotonani kuningas" - tyyppiset muslimimiehet ovat tupsahtaneet joidenkin elämään, miten te hyväksytte sen, auttaako asiassa järkipuhe? Monet muslimimaat ovat vieläkin kehitysmaita joten siltä kannalta tätä ajattelua (se on ilmeisesti yleisempää myös latinalaisessa amerikassa kuin esim. Euroopassa) voi ehkä ymmärtää, jos naisen asema on edelleen syrjäseuduilla huono (kaupungeissahan on useimmiten eri meininki) niin sieltähän ne käsitykset sitten tulevat. Kyllä se minua suututtaa, nähdä mies, jolla on se asenne että nainen on alempi olento, naista ei tarvitse totella, ja tämän he perustelevat uskonnollaan tai kulttuurillaan (!).



Eikö sekin vaikuta aika paljon minkälainen on naisten asema miehen perheessä?

Ehkä jokaikinen on sitä minulta jossain vaiheessa kysynyt ja kysyy edelleenkin. Meillä ei mielestäni vaikuta kulttuurierot, muuta kuin siinä, että mies on muslimi. Mielipide-eroja on etenkin seurustelusta ennen avioliittoa yms (tosin mies syyllistyi siihen itsekin, paraskin puhuja). Luonne-erot ovat sitäkin suuremmat, olemme aivan toistemme vastakohdat. Siitä syntyy pikemminkin joskus riitaa.

Omakohtainen kokemukseni ei ole kyllä näin mustavalkoinen. Olen tavannut elämäni aikana hyvin erilaisia muslimimiehiä, arabeja, afrikkalaisia, suomalaisia ja voin sanoa että heitä on hyvin moneen junaan vaikka olisivat samasta maastakin kotoisin. Tähän tietysti vaikuttaa, miten omassa perheessä asiat ovat, miten naisia kohdellaan siellä jne.



Kurdeja en kieltämättä tunne yhtään mutta ymmärtääkseni heidän kulttuurissaan naisella tosiaan on hyvin erilainen asema kuin mihin olemme täällä lännessä tottuneet, hurjiakin juttuja olen kuullut, mutta nämäkin ovat varmasti tapauskohtaisia, joten tuskin voi yleistää tässäkään kohtaa että kaikki kurdit ovat samanlaisia.



Oma mieheni (arabi) on kieltämättä välillä tempperamenttinen, mutta todella rakastava ja joustava aviopuoliso/isä. Hänen perheessään naisia ei kohdella eriarvoisina, vaan perheen naiset ovat rakastettuja ja kunnioitettuja perheenjäseniä, niinkuin miehetkin.



Eli ei kannata yleistää, Joboz (meniköhän nimimerkki oikein?), ehkäpä miehesi käytös johtuu enemmänkin siitä, millaisessa perheessä hän on kasvanut ja millaiset roolimallit saanut kun siitä, että hän on muslimi.

Juu, aikamoista yleistämistä Jobozilta, mutta oletan että hän perustaa mielipiteensä miltei vain oman miehensä esimerkin varaan.

Meillä ei nimittäin muslimimieheni kanssa käydä tuollaista vääntöä eikä mies vedä mitään perheen pään roolia. Tapellaan meillä toki, ja joskus riidat sivuavat kulttuurierojakin mutta luulisin että suurin osa riidoista johtuu pikemminkin luonne-eroista.

Siis joo, älkää nyt vain provosoituko sanomaan että yleistän tässä.

Tarkoitin siis että näitäkin kokemuksia on näköjään muillakin täällä ollut.

Kyllä varmasti miehelläni on hyvin kulttuurillinen tausta kuitenkin takana, totta on että heillä on oma erikoinen kulttuurinsa. Ja mieheni on kyllä tuollainen luonne. Ei mikään helpoimmasta päästä ole kurdien kulttuuri. Ja onhan heissäkin miehiä varmasti laidasta laitaan. Kyllä tiedän itsekin karuja tapauksia kuten tuo puukotus viimekesänä Helsingissä (" kunniamurha" ).



Onhan se hyvä että hyviäkin miehiä löytyy arabeissa, mutta eräs ystäväni arabimaassa on nähnyt hyvin monenlaista arabienkin taholta tapahtuvan.



Kyllä taisit Sabar kirjoittaa nimeni oikein!

Mietin, että pitäisikö meidän niin vahvasti olla sitä mieltä, että jokin käytösmalli tulee jostain tietystä kulttuurista tai uskonnosta, varsinkaan, jos emme ole perinpohjin tutustuneet kulttuuriin/uskontoon.



Hieman provosoituneena jobozin viestistä, haluan kertoa kuinka mieheni sai maamieheltään läksytystä siitä kuinka on hyljännyt kulttuurinsa ja kuinka vaimoa on kohdeltava. Mies tuumasi siihen, ettei hän halua seurata kulttuuria vaan noudattaa islamia. Hmm... itse en voisi varmaan elää päivääkään ' läksyttäjän' vaimona...