Äitiys on perseestä, lapsettomat, harkitkaa vielä.

MIkä siinä on niin kamalaa?

Kun saat lapsen, mikään itsessäsi ei enää riitä. Lapsen saaminen ei tee ihmisestä onnellista, se tekee ihmisestä onnettoman. Harkitkaa vielä kun voitte.

En tiedä haluanko äidiksi. Ainakin olen ihan onnellinen ilman lapsiakin, lukuunottamatta sitä että välillä kärsin masennuksesta. Masennuskausien välillä kuitenkin elämä maistuu ja tuntuu, että minulta ei puutu mitään. Aloittelevan yksityisyrittäjän elämäni on myös riittävän haastavaa ilman lapsiakin.



Olen kuitenkin kohta jo 34-vuotias, ja hedelmällisyys alkaa niin rajusti laskea, että jos aion koskaan lapsia hankkia, ei kannata enää odotella. Mieheni haluaa lapsia kovasti, samoin hänen äitinsä. Miehen sisko on todettu lapsettomaksi ja muita sisaruksia heillä ei ole. TIedän, että en voi omaa päätöstäni tehdä tällaisin perustein, mutta kyllä nämäkin asiat jollain tavalla vaikuttavat minuun. Ajattelen, että minun pitäisi olla aivan varma että en halua lapsia, jotta voisin hyvällä omatunnolla jättää ne hankkimatta tässä tilanteessa. En kuitenkaan ole varma.



Voi kun voisin saada etukäteen tietää, millaista lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on. Silloin osaisin varmemmin tehdä oikean päätöksen.



Voisitko AP kuvailla vielä tarkemmin, mitä kaikkea lasten hankinnan jälkeen elämässäsi on mennyt pieleen?

Äitiys on parasta mitä olla voi!



t. kahden lapsen äiti

Ainoa hyvä asia tässä on se etteipähän enää ikinä tarvii kärsiä vauvakuumeesta.



t. yhden äiti

Ainoa hyvä asia tässä on se etteipähän enää ikinä tarvii kärsiä vauvakuumeesta.

t. yhden äiti

Siis tämäkö on mielestäsi ainoa hyvä asia äitiydessä? Kertoisitko, millaisia huonoja puolia siinä sitten on?

t. nro 4

Kunhan vain osaa hyväksyä omat puutteensa ja sen, ettei kaikkeen ole mahdollista revetä. Lapset ovat elämän suola.



t. kolmen äiti

Muita äidiksi tulleita kavereita kun olen seuraillun niin näyttä siltä että muutamilla kehittyy todella vahvat syyllisyydentunteet suunnilleen kaikesta: väsyneenä ärähtämisestä, töiden tekemisestä, lapsen viemisestä tarhaan.



Ja ihana lisä tähän on sitten tuo 2-3 vuotiaan lapsen aika läpinäkyvä tapa vedellä juuri tuosta syyllisyysnarusta: "vihaan äitiä", "äiti on tyhmä" "isä nukuttamaan".



Helppohan se on sanoa että älkää tunteko itseänne syyllisiksi asioihin joille ette mitään voi, mutta tuumin että pyrin tekemään parhaani, ja pyrin sitten olemaan sen päälle liikaa huolimatta.



Koska ei kai tässä muukaan auta kun kakka alkaa oleen jo pöksyssä täälläkin. Välillä kyllä pohdin että kai sitä voi lapsen antaa adoptioonkin jos aivan pyllylleen menee...

En tiedä haluanko äidiksi. Ainakin olen ihan onnellinen ilman lapsiakin, lukuunottamatta sitä että välillä kärsin masennuksesta. Masennuskausien välillä kuitenkin elämä maistuu ja tuntuu, että minulta ei puutu mitään. Aloittelevan yksityisyrittäjän elämäni on myös riittävän haastavaa ilman lapsiakin.

Olen kuitenkin kohta jo 34-vuotias, ja hedelmällisyys alkaa niin rajusti laskea, että jos aion koskaan lapsia hankkia, ei kannata enää odotella. Mieheni haluaa lapsia kovasti, samoin hänen äitinsä. Miehen sisko on todettu lapsettomaksi ja muita sisaruksia heillä ei ole. TIedän, että en voi omaa päätöstäni tehdä tällaisin perustein, mutta kyllä nämäkin asiat jollain tavalla vaikuttavat minuun. Ajattelen, että minun pitäisi olla aivan varma että en halua lapsia, jotta voisin hyvällä omatunnolla jättää ne hankkimatta tässä tilanteessa. En kuitenkaan ole varma.

Voi kun voisin saada etukäteen tietää, millaista lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on. Silloin osaisin varmemmin tehdä oikean päätöksen.

Voisitko AP kuvailla vielä tarkemmin, mitä kaikkea lasten hankinnan jälkeen elämässäsi on mennyt pieleen?

En ole ap vaan 35-vuotias pienen vauvan äiti, jolla ei koskaan ollut vauvakuumetta. Oma lapsi on kuitenkin niin iso juttu tunne-elämälle ettei sitä voi kuvailla lapsettomalle. Olen nauttinut äitiydestä ja tämä on tuntunut todella hyvältä ainakin nämä ekat kuukaudet. Suuri syy siihen tosin on se, että vauva on hyvä nukkumaan ja olen päässyt melko helpolla.

Älä mieti liikaa elämäntilannettasi ja lapsen sopivuutta siihen. Elämä ehtii muuttua moneen kertaan niinä 15-20 vuotena, jotka lapsi elää kanssasi. Minä en miettinyt enkä analysoinut vaan jätimme miehen kanssa ehkäisyn pois ja tulin heti raskaaksi. Kannattaa harjoittaa suojaamatonta seksiä eikä miettiä ruutupaperille niitä plussia ja miinuksia. Siinä minun neuvoni. :)

En tiedä haluanko äidiksi. Ainakin olen ihan onnellinen ilman lapsiakin, lukuunottamatta sitä että välillä kärsin masennuksesta. Masennuskausien välillä kuitenkin elämä maistuu ja tuntuu, että minulta ei puutu mitään. Aloittelevan yksityisyrittäjän elämäni on myös riittävän haastavaa ilman lapsiakin.

Olen kuitenkin kohta jo 34-vuotias, ja hedelmällisyys alkaa niin rajusti laskea, että jos aion koskaan lapsia hankkia, ei kannata enää odotella. Mieheni haluaa lapsia kovasti, samoin hänen äitinsä. Miehen sisko on todettu lapsettomaksi ja muita sisaruksia heillä ei ole. TIedän, että en voi omaa päätöstäni tehdä tällaisin perustein, mutta kyllä nämäkin asiat jollain tavalla vaikuttavat minuun. Ajattelen, että minun pitäisi olla aivan varma että en halua lapsia, jotta voisin hyvällä omatunnolla jättää ne hankkimatta tässä tilanteessa. En kuitenkaan ole varma.

Voi kun voisin saada etukäteen tietää, millaista lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on. Silloin osaisin varmemmin tehdä oikean päätöksen.

Voisitko AP kuvailla vielä tarkemmin, mitä kaikkea lasten hankinnan jälkeen elämässäsi on mennyt pieleen?

Missään tapauksessa lasta ei kannata hankkia siksi, että mies haluaa tai sukulaiset haluavat.

itse olin nuorempana varma etten halua lapsia koska ne ovat ärsyttäviä. Yli kolmekymppisenä kuitenkin mieleni muuttui. Vihasin tosin raskautta ja epäilin että onko minusta tähän kuitenkaan.



Kun eka laps syntyi, kaikki on tuntunut oikealta, luonnolliselta ja juuri siltä mitä elämääni tässä iässä halusinkin. Onhan siinä tietysti niitä negatiivisiakin muutoksia (oman ajan ja tietyn vapauden menetys) mutta elämän tyhjyys ja merkityksettömyys ilman lapsia olisi minulle paljon pahempi paikka nieltäväksi.



Surullista jos joku katuu lapsiaan.

Riittämättömyyden tunne ja syyllisyys on koko ajan läsnä. Vuosi on nyt äitinä mennyt ja koko ajan sitä miettii mitä on tullut tehtyä väärin ja aiheuttiko tämä ja tämä asia nyt jotain kammottavaa lapsen psyykelle ym. Harmittaa, että jäin yksinhuoltajaksi ja harmittaa, että valitsin lapselle isäksi vääränlaisen henkilön.



Mutta se tunne olla äiti ja se rakkaus sitä lasta kohtaan mitä kokee on jotain aivan muuta kuin mikään muu tässä maan päällä. Se auttaa jaksamaan kaikki huonot päivätkin eteenpäin. Ja mielestäni asiasta ei voi antaa mitään merkittävää palautetta vielä näin lyhyen ajan jälkeen, ehkä sitten kun on ollut äitinä 20-vuotta niin voi jo sanoa kannattiko vai eikö.

taitaa olla yksi (vauvaikäinen?) lapsi ja päällä kriisi äidiksi tulosta. Minusta nimittäin tuntui juuri tuolta kun esikoinen oli vauva. Mutta se meni ohi ja nyt olen iloinen että olen saanut kaksi lasta.

vastakkain syyllisyyden ja riittämättömyydentunteen ja sen mitä äitiys "antaa", niin tilanne on plusmiinus-nolla, joskus jopa miinusmerkkinen jos oikein paha riittämättömyydentunne vaivaa.

Äitiys ottaa ja äitiys antaa, mutta loppupeleissä lapseton on onnellisempi.

Äidiksi kasvetaan vaivaa nähden ja hoivaamalla sitä vauvelia. Siihen liittyvät myös hormoonit ja sata muuta asiaa!



Pian eläkkeelle pääsevä tuttavani keskittyi uraansa, matkusteluun sun muuhun miehensä kanssa. Nyt lapsettomina ovat jotenkin surkeaa katseltavaa. Maailma on kierretty kahteen kertaan mut naama on aina nurinperin. Nuorena sitä ei tiedä mitä vanhana kaipaa!

-Lapsen saa hoitoon!!

-kun on ollut sen äitiysloman kotona ja ehkä vähän hoitovapaallakin niin johan alkaa maistua kunnon työntekeminen!! --> motivoi siis työntekoon/opiskeluun

-lapset on söpöjä otuksia ja niistä saa huvia :)

-kiva katsella kun lapset varttuu ja oppii uusia juttuja

-antaa elämään raamit ja rutiinit

Omalla kohdallani äitiys on ollut pettymys. Lapseni ei ole sellainen kuin toivoisin vaan moniongelmainen, haastava tapaus. Uhmannut pienestä asti kaikkea mitä sanon tai teen, koko ajan paukuttamassa rajoja. Mikään sanottu juttu ei pysy päässä, tekee typeryyksiä iästä riippumatta.



Äsken menetin pitkästä aikaa malttini totaalisesti. Meillä oli pojan kanssa molemmilla vapaapäivä ja kuvittelin että olisimme voineet olla yhdessä kotona ilman tappelua, mutta paskanmarjat. Kaikesta napisi ja valitti, senkin jälkeen kun muistutin että jatkuva valittaminen on tosi rasittavaa kuunneltavaa kun parhaani tässä yritän. Pinnani katkesi lopullisesti ruokailun jälkeen kun poika tappeli ja jankutti jankuttamistaan, ei osannut taaskaan lopettaa ajoissa. Riehui ja kaatoi lastenhuoneen joulukuusen kynttilöineen päivineen, vahingossa tosin. Minulla napsahti päässä ja viskasin koko saatanan kuusen pois huoneesta, vein kaiken elektroniikan pois ja pamautin oven kiinni lujaa.



Kukaan tavallisen lapsen äiti ei tätä tule ymmärtämään, kukaan sellainen ei joudu kestämään tätä paskaa kuin mitä minä ja mieheni tämän yhden lapsen vuoksi.

Äitiys on ihanaa!!!!Mikään,ei mikään ole niin ihanaa kuin oma lapsi!

lapsettomana ravintolassa ruokailu olim ihan peruskauraa. juhlimisesta seurasi krapula ja siihenkin kyllästyi.

Nykyään ravintola illallinen miehen kanssa ilman lapsia on kuin juhlaa.



Onhan noissa lapsissa hoitamista.



Saiko ap laspet liian aikaisin ennen kuin kerkesi juhlia/matkustella/sinkkuilla/tms tarpeeksi?

Kun on ollut vaikka rankka päivä ja ajan kotiin ryytyneenä, niin jos aikataulut osuu yksii lasten koulun loppumisen kanssa koukkaan hakemassa heidät koululta, niin jo heidän näkemisestään tulvahtaa semmoinen onnen tunne ja työmurheet painuu pinnan alle :)



Välillä toki tulee riittämättömyyden tunteita, mutta enimmäkseen iloa ja onnea.